Tervetuloa
Toiminimi Tollin sidosryhmätilaisuuteen!
Saksan kielen Toll tarkoitti alun perin hullua, mutta nykyään merkitys on suunnilleen sama kuin suomen 'kiva'. Olin joskus 90-luvulla mukana suomalaisessa toimittajaryhmässä, joka pääsi haastattelemaan Saksan liittopresidenttiä Roman Herzogia. Häneltä kysyttiin, minkälainen presidentti hän haluaa olla. ”Ein toller Präsident”, oli vastaus. Saksalaiset olisivat nauraneet, koska Herzog tiedettiin kuivaksi juristiksi ja fiskaalikonservatiiviksi.
Illemmalla hotellin baarissa kuulin kollegalta, että hän oli pannut juttuunsa Herzogin haluavan olla ”Hullu presidentti”. Ehdotin korjausta, mutta en muista johtiko kiva neuvoni toimenpiteisiin. Otsikossa 'hullu' vetäisi kuitenkin paremmin lukijoita kuin 'kiva', eikä se varmaankaan olisi journalistin ohjeiden kohdassa 20 määritelty 'olennainen asiavirhe, joka on korjattava viipymättä'.
Toll on myös
unkaria, ja siinäkin merkitys on muuttunut. Se tarkoitti aikoinaan linnun sulkaa, mutta kirjoittamisen tultua muotiin siitä tuli pikku hiljaa sulkakynä, mustekynä tai vain
kynä. Jos pyydät Budapestissa kollegalta lainaksi tollia, niin hän ei ojenna sinulle
sulkaa – varsinkaan nyt lintuinfluenssan uhatessa ainakin minkkien kansanterveyttä.
Eli vielä
kerran: tervetuloa Hullun Sulan kesäjuhliin.
*
Näin
eläkeläisenä on aikaa käydä myös elokuvissa, mikä on hyvä asia, oli kyseessä sitten ”mestariteos”
tai ”täyttä paskaa”, Aki Kaurismäen hienovaraista luokittelua käyttääkseni (Lähde: Filmihullu-lehdet 1970-luvulla). Molemmista, siis sekä mestariteoksista että täydestä paskasta, riittää aina aihetta pieneen puheeseen eli small talkiin.
Pinttyneinä espoolaisina käymme rouvan kanssa usein perinneteatteri Kino Tapiolassa, jossa tuorein kokemus oli sotaelokuva Oppenheimer. Se olikin vanhan toimittajan näkökulmasta sangen opettavainen filmi.
Kun on hieman
lukenut Manhattan-projektin historiaa, niin oli syytä pelätä, että historialliseen
tarkkuuteen tähdännyt käsikirjoitus syyllistyy nimien pudotteluun eli
name-droppingiin. Ja tosiaankin, nimettyjä historiallisia henkilöitä oli 79, ja
heidän lisäkseen 51 nimetöntä sivuhenkilöä (Lähde: IMDb). Eli 130 näyttelijää kolmessa
tunnissa, heidän lisäkseen satoja statisteja.
Toivoin, että suosikkifyysikkoni Richard Feynman olisi saanut tarinassa
merkittävän roolin, koska hänen muistelmansa Los Alamosin vuosista ovat ehkä
hauskin kuvaus toisen maailmansodan rintamilta. Valitettavasti Jack Quaidin
esittämä Feynman sai vain pari pientä kohtausta: bongorumpujen soittoa juhlissa
ja Trinity-kokeen h-hetki, jolloin kaikkien piti suojata silmänsä mustilla
laseilla. Feynman ei suojalasia suostunut käyttämään, koska hän istui kuorma-auton ohjaamossa ja
tiesi, ettei ultravioletti valo läpäise tuulilasia. Hän saikin kehua jälkeenpäin olleensa ainoa ihminen, joka näki ensimmäisen atomipommin räjähdyksen alusta asti paljain silmin – tosin 20 mailin päästä.
Elokuvassa jäi harmillisesti kertomatta Feynmanin rooli Los Alamosin epävirallisena hakkerina: hän harrasti
lukkojen tiirikointia ja opetteli avaamaan myös yhdistelmälukkoja. Hän
onnistui pääsemän konkreettisesti käsiksi projektin tärkeimpiin salaisuuksiin,
ja järkytti projektin johtoa myös kertomalla avoimesti löytämistään tietoturva-aukoista. Aikaansa edellä siis.
Feynman on meille toimittajille tärkeä hahmo myös siksi, että hän yritti kiertää armeijan sensuuria kirjeissään vaimolleen ja vanhemmilleen, tosin vaihtelevalla menestyksellä: sensorit huomaisivat, että aviopari käytti kirjeissään koodia, mikä oli kiellettyä. Feynman sai nuhteita, joiden jälkeen hän piilotti sinänsä harmittomat salaviestinsä välimerkkeihin.
Hän oli myös erittäin hyvä kyselijä. Kun kaikkien arvostama Niels Bohr pääsi käymään Los Alamosissa, hän piti vahvasti tanskalaisittain murtavalla englannillaan luennon pommin rakentajille, ja melkein kaikki nyökyttelivät ihaillen vaikka eivät kaikkea ymmärtäneetkään. Paitsi Feynman. Hänen 'tyhmät' kysymyksensä yllättivät Bohrin, joka otti myöhemmin nuoreen fyysikkoon yhteyttä: "Te olitte ainoa, joka ei pelännyt minua." Bohr kutsuikin Feynmanin sparraajakseen ennen kuin hän tapasi Manhattan-projektin isoja pomoja pienemmässä piirissä. Opetus meille kaikille: Älkää pelätkö ketään, varsinkaan kaikkein fiksuimpia keskustelukumppaneita.
*
Feynman
ymmärsi ihmisiä, mikä on aika harvinaista huipputiedemiehille (ja toimittajille, toim. huom.). Kun projektin IBM-laskukoneiden tehoa piti parantaa,
Feynman sai johdettavakseen joukon juuri koulusta valmistuneita
matematiikkanörttejä, jotka olivat aloittamassa opintojaan yliopistoissa. Näille nuorille ei kuitenkaan annettu lainkaan turvaluokitusta,
joten heille ei saanut kertoa mitään – heidän tuli vain kehitellä keinoja saada
reikänauhat tai -kortit menemään koneista läpi nopeammin. Tulokset eivät aluksi olleet hääppöisiä, ja Feynman valitti asiasta pommiprojektin sotilasjohdolle. Hän sai kuin saikin luvan kertoa nörttiporukalle, miksi näitä älyttömän tuntuisia laskuharjoituksia piti tehdä: tarkoitus on estää Hitleriä
saamasta atomipommia valmiiksi ensimmäisenä.
Tavoitteen kuultuaan nuoret käärivät hihansa ja organisoivat työnsä niin, että laskentaa voitiin jatkaa kellon ympäri eikä vain virka-aikana. He keksivät keinoja kiertää
reikäkorttien luvussa väistämättömien virheiden kertautumista ja onnistuivat
nopeuttamaan tahtia merkittävästi. Kun pomo kävi kyselemässä työn etenemisestä,
nuoret ajoivat Feynmanin ulos konehuoneesta häiritsemästä.
Näin
eläkeläisenä on helppo muistella, miten tärkeää oikea motivointi ja kannustimet
ovat työn sujumiselle. Työ voi olla jopa kivaa (toll), kun projektilla on
selvä päämäärä ja työn tekijät saavat ratkaista ongelmia ilman turhia kokouksia
ja byrokraattista painetta.
Valitettavasti
kaikki omat muistoni työelämästä eivät ole tässä suhteessa myönteisiä. Aloin loppua kohti laitostua ja viihtyä kokouksissa, joissa nukahtelin. Vaikka nautin
yleensä työkavereiden seurasta ja työyhteisön tuesta, niin olen viime vuosina
mikroyrittäjänä huomannut, että yksinkin pärjäilee. Ja jos yrittää kirjoittaa
kirjoja, niin siinä on vähän pakkokin viihtyä suuri osa ajasta ihan itsekseen.
Jossain
esittelyteksteissä minuakin kutsutaan kirjailijaksi, mitä voi kyllä pitää
mikroaggressiona oikeita kirjailijoita kohtaan. Ihan sattumalta luin tänä
kesänä suomalaisten kirjailijoiden juttuja siitä, miten mahdotonta
Suomessa on elättää itseään ammattikirjailijana. Aihetta ovat käsitelleet ainakin
Veijo Meri (Kaksitoista artikkelia, 1967), Hannu Raittila (Kirjailijaelämää, 2006), Antti Nylén (Häviö, 2018) ja Roope Lipasti (Porakonekirjoittaja, 2023). Synkkää on.
Nylén on
inhorealistisuudessaan ehkä humoristisin. Hän kirjoittaa Häviössä, että
suomalainen kirjailija on ammatiltaan itse asiassa kerjäläinen. Rahaa pitää
pummata ensimenestyksen jälkeen jatkuvasti kaiken maailman tahoilta voidakseen elää. Suosittelen lämpimästi
Nylénin teoksia, vaikka en hänen tuskaansa pystykään samastumaan, koska
työeläke riittää minulle apurahaksi. Sitä ei tarvitse erikseen hakea, kun
edellisen kuukauden maksuerä pääsee loppumaan.
*
Roope
Lipasti on ottanut sulan kauniiseen käteen ja tekee myös toimittajan töitä
voidakseen elää ja elättää perheensä. (Arvostan tällaista tinkimistä.) Hänen tuoreimmassa, omaelämäkerrallisia
anekdootteja sisältävässä juttukokoelmassaan on tarina nimeltä Pizzalla.
Siinä keskustelukumppanina on Lipastin isoveli. Siteeraan sivulta 72:
"Vanhempi veljeni, joka on asiantuntijatyössä, kertoo usein, kuinka suurin osa ihmisistä eitee enää mitään järkevää työpaikallaan. Jos alun perin työtehtävässä onkin ollut joku selkeä tavoite, se on vuosien saatossa muuttunut niin, että käytännössä kaikki valkokaulusihmiset antavat lausuntoja, väsäävät strategioita, pohtivat hallitusohjelmaa, raportoivat, raportoivat, raportoivat – jopa siitä että raportoivat – sekä tietenkin kokoustavat kokoustamasta päästyään ja rustaavat suosituksia, miten erilaiset asiat pitäisi tehdä. Heillä ei ole mitään käryä minkään asian varsinaisesta tekemisestä.
He ovat erilaisia virkamiehiä ja -naisia, koordinaattoreita, asiantuntijoita, päälliköitä, esimiehiä ja neuvoksia, joita yhdistää lähinnä se, ettei heidän neuvojaan kannata kuunnella, koska heidän puheessaan vilisevät sellaiset termit kuin sidosryhmäyhteistyö, aiesopimuskumppani, visio, ketterä strategia, dokumentointi, implementointi sekä pösilöinti.
Veli meni samasta syystä ruumisarkuntekokurssille.
– Aiotko kuolla? kysyin jossain määrin huolestuneena, vaikka kyllähän me kaikki kuolemme.
– Aion, hän vastasi. – Ja kun se tapahtuu, arkku on valmiina.
Hän kertoi lukevansa lehdestä päivittäin, kuinka maailma menee yhä hullummaksi. Esimerkiksi kolmasosa opiskelijoista kärsii jonkinlaisista mielenterveysongelmista.
– Miksi ihmeessä? hän päivitteli. – Nuoret ihmiset! Eivätkö he ymmärrä, ettei opiskeluja kannata ottaa kuolemanvakavasti. Asialliset hommat tehdään, mutta ei kai kukaan luule, että sillä todistuksella on jotain väliä? Jonkun pitäisi kertoa opiskelijalle heti aluksi, että edes äitisi ei tule ikinä olemaan kiinnostunut sinun arvosanoistasi.
Ihmettelin, miten paasaus liittyi ruumisarkkuun.
– On hyvä olla varautunut nopeaan poistumiseen, jos ja kun maailman tyhmyys tästä vielä kasvaa. Sitä paitsi se on niin, että maailmaa vie eteenpäin konkreettinen asioiden tekeminen. Laivojen rakentaminen, vesijohtojen vetäminen, virkkaaminen sekä atomien halkaisu. Suurin osa historian hienoimmistä tiedemiehistä ja -naisista ovat olleet taitavia käsistään ja rakentaneet laboratorionsa ja mittavehkeensä itse..."
Näin pääsimme takaisin atomien halkaisuun. En tiedä, miten hyvin Lipastin veli tuntee Feynmanin tarinoita, mutta ymmärrätte mitä ajan takaa. Vaikka Feynman oli ensisijaisesti teoreettinen fyysikko, hän oli myös hyvin taitava tekemään asioita käsillään – opettelipa hän rumpujen soiton lisäksi myös piirtämään, erinomaisin tuloksin.
Huomasin muuten eräässä some-keskustelussa kommentin, jonka mukaan kesän suosikkielokuvan päähenkilön olisikin pitänyt olla Feynman eikä Oppenheimer. Tiirikointia, hakkerointia, kepposia, salakirjoitusta ja vastuutonta huumoria vakavana aikana! Sen sijaan nyt saatiin kolme tuntia ahdistunutta tupakointia ja pähkäilyä siitä kuka oli kommunisti. Boring! Täyttä paskaa!
*
Olen usein miettinyt sitä, onko journalistin ammattitaito rinnastettavissa esimerkiksi insinöörien
tai LVIS-alalla toimivien persvakohenkilöiden osaamiseen – jos fyysikko Kari
Enqvistin brutaali ilmaisu sallitaan. Kun lämpö, vesi, ilmastointi ja sähkö
lakkaavat toimimasta, yhteiskunta romahtaa kolmessa viikossa.
Ilman journalisteja pärjättäisiin todennäköisesti pidempään – mutta uskoakseni ei loputtomiin. Kolmessa tai 30 vuodessa valtaan nousisi joku hullu kynämies, joka heittäisi puolet kansasta vankilaan ja lähettäisi loput ydinsotaan keljua naapurimaata vastaan.
Tänä kesänä olemme joutuneet seuraamaan median kautta useita ihmeellisiä muutoksia: Twitteristä on tullut X, Mikko Koivu on muuttunut konnasta uhriksi ja tolkun ihmisistä on tullut rasisteja. Ja kaiken yllä leijuu epämääräinen ydinsodan uhka, jota erikoisen naapurimaamme johto lietsoo melkein päivittäin. Tämänkään ei pitänyt olla mahdollista, mutta tässä sitä ollaan.
Vielä yksi Feynman-sitaatti: "Juuri Sinä et ole vastuussa maailman ongelmista!"
Ainakin tänään on turha murehtia. Kippis ja tervetuloa!
