Skeptikon viime numeron (3/2023) kansikuvajuttuna oli hauskaksi tarkoitettu tarina tv-konstaapeli Reinikaisen salatusta historiasta. Reinikainen paljastui monien kansallisten ja kansainvälisten salaliittojen osa- tai päätekijäksi. Zavidovo-vuoto, Muammar Gaddafin puukotus "rektaaliin", Mathias Rustin lento Malmilta Punaiselle torille, John Lennonin murha - kaikki Reinikaisen tekosia.
Kirjailija Ville Hytösen juttu sisälsi myös jakson, jossa kerrottiin Reinikaisen toiminnasta aikuisviihdenäyttelijänä. Hänen erikoisalaansa oli pieruporno. Pari kohtaa tarinassa jäi vaille todisteita: Oliko Reinikainen syypää Sikojenlahden maihinnousuun ja Pelle Hermannin kuolemaan?
Hymy hyytyi. Itse asiassa juttu ei näennäisestä hauskuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - naurattanut, vaan pani ihmettelemään mitä tällä yritetään sanoa. Taidamme elää aikaa, jossa hauskuus on todellisuutta totisempaa. "Huumori on vakava asia", kuten jo Veijo Meri tiesi esseessään Huumorista ja humoristeista (1961).
Skeptikon muu sisältö tarjoaa Reinikais-jutulle asiayhteyden, kontekstin. Skepsis on kriisissä, josta kipuiltiin jo lehden edellisessä numerossa. Kipu ei johdu siitä, että yhdistys olisi onnistunut tekemään itsensä tarpeettomaksi paranormaalien ilmiöiden vuoksi, eikä siitä että tieteellinen metodi olisi osoittautunut vääräksi. Skepsiksen haaste on edelleen lunastamatta; Hannu Karttusen, Iiro Seppäsen, Pete Poskiparran ja Ivan Puopolon ei ole tarvinnut maksaa rahapalkintoja varpumiehille, ennustajille, lusikantaivuttajille eikä muille ihmeidentekijöille.
Sen sijaan yhdistys on riidoissa lasten ja nuorten "transhoitoja" koskevan, poliittiseksi muuttuneen kiistan vuoksi. Yhdistys järjesti toukokuussa luentotilaisuuden, jossa puhujana oli Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala, jonka johdolla Tampeen yliopstollisessa sairaalassa on hoidettu myös transnuoria vuodesta 2011 lähtien.
Kaltiala on kiistelty hahmo, koska hänen arvellaan vaikeuttavan transnuorten mahdollisuuksia saada haluamaansa lääkehoitoa, blokkereita ja hormoneja. Kaltialan koulukunta suosii alaikäisten transhoidoissa psykososiaalista lähestymistapaa. Transaktivistien mielestä 18 vuoden ikäraja lääkehoitojen aloittamiselle on kohtuuton, jopa ihmisoikeusloukkaus.
Skepsiksen hallituksessa Kaltialan kutsumisesta puhkesi kiista, jossa puheenjohtaja Otto J. Mäkelä jäi vähemmistöön ja harmitteli tapahtunutta palstallaan. Kiistasta on nyt esitetty kaksi versiota, ensin Skepsiksen hallituksen enemmistön kanta Skeptikon numerossa 2/2023, ja vähemmistön kanta numerossa 3/2023. En nyt ota näiden kirjoitusten meriitteihin kantaa; lukekaa itse ja miettikää.
Asiaan ilmeisen neutraalisti suhtautuva Skeptikon päätoimittaja Risto K. Järvinen oli saanut yhdistyksen puheenjohtajalta kehotuksen noudattaa trans-keskustelussa tiettyä linjaa, joka sattui olemaan eri kuin hallituksen enemmistön linja. Järvinen suostui julkaisemaan vähemmistökannanoton painostuksen vuoksi ilman jatkokommentteja. (Järvisen pääkirjoitus ei valitettavasti ole verkossa, mutta suora sitaatti: "...pelkäsin työpaikkani puolesta".)
Puheenjohtaja Mäkelä puolusti toimintaansa omassa kolumnissaan. Hän pelkäsi, että yhdistys antaa transkysymyksessä poliittisen viestin: "Myönnän että motiivini ovat myös osin itsekkäät: jos
yhdistyksen kunnia menee mutta maine jää, se ei voi olla
vaikuttamatta myös puheenjohtajaan koska the buck stops
here – julkisuudessa yhdistys samaistuu sen johtoon."
Skeptikko on sitoutunut Kulttuuri- ja tiedelehtien yhdistyksen Kultti ry:n jäsenenä noudattamaan journalistin ohjeita. Niissä sanotaan muun muassa, että journalistista päätösvaltaa ei saa luovuttaa toimituksen ulkopuolelle. Skeptikon toimitus on käytännössä yhtä kuin päätoimittaja Järvinen; lehden taustayhteisön puheenjohtaja Mäkelä ei kuulu edes toimitusneuvostoon.
Miten suhtautuisimme, jos saisimme tietää Helsingin Sanomien päätoimittajan ottavan journalismia koskevia ohjeita Sanoma Oy:n hallituksen puheenjohtajalta? Luulen, että päätoimittaja saisi lähteä, koska hänen uskottavuutensa olisi mennyttä. Fiksut omistajat hoitavat asian valitsemalla tehtävään sopivan henkilön ja pitämällä sen jälkeen suunsa kiinni toimituksen sisäisistä asioista. Edes puoluelehtien päätoimittajia eivät tietääkseni puheenjohtajat komentele, ainakaan niissä lehdissä jotka ovat sitoutuneet noudattamaan journalistin ohjeita.
Jos Skepsis on tosissaan journalistin ohjeiden noudattamisesta, Mäkelän ja Järvisen välinen vastakkainasettelu pitäisi ratkaista herrojen kesken, ei lehden palstoilla kilpailevissa kolumneissa. Vaikutelma on amatöörimäinen.
Entä miten maailmanhistorian salaisin agentti Reinikainen liittyy tähän? Miksi Skeptikon kansijuttuna oli pitkä pakina salaliittoteorioista?
Ehkä tähänkin on vastattava salaliittoteorialla: koska kaikki todella kiinnostavat aiheet ovat nykyisin enemmän tai vähemmän poliittisia ja Skepsis on olevinaan epäpoliittinen, Skeptikon oli turvauduttava lukijoidensa rauhoittamiseksi parodiaan salaliittoteorioista, joille nauraminen on harvoja skeptikkoja yhdistäviä aiheita. Alienit, parapsykologia, psykokinesia, prekognitio, muut yliluonnolliset aiheet on käyty yhdistyksen 45-vuotisen historian aikana läpi niin moneen kertaan, että on pakko kysyä: ketä enää kiinnostaa?
Yhdysvalloissa skeptikkoliike jakautui 1992 tiukasti paranormaaleja ilmiöitä ja rajatietoa tarkastelevaan CSICOP-yhdistykseen ja sen Skeptical Inquirer -lehteen sekä aihevalinnoissa vapaampaan, politiikkaa pelkäämättömän The Skeptics Societyyn, jonka The Skeptic -lehteä on alusta asti päätoimittanut julkisissa keskusteluissa aktiivinen Michael Shermer.
Ehkä samanlainen kahtiajakautuminen olisi tarpeen Suomessakin. Poliittisten aiheiden käsittely sopisi niille skeptikoille, joiden mielestä tiede voi sivistää myös politiikkaa, kunhan muistetaan Richard Feynmanin itsekriittiset sanat: "Tiede on uskoa asiantuntijoiden tietämättömyyteen." Tieteen autonomiaa pitäisi kunnioittaa, mutta tiedeyhteisön sisäisiä ongelmia pitäisi tarkastella avoimesti, poliittisia seurauksia pelkäämättä. Myös Sokrateen metodia voisi suositella: tärkeintä ei ole oikeiden vastausten löytäminen vaan kyseenalaistaminen.
Niin sanottuja yliluonnollisia ilmiöitä sopii jatkossakin tarkastella huumorin keinon, kuten Risto K. Järvisen johtama Skeptikko on tehnyt jo parikymmentä vuotta. Debunkkaukselle ja salaliittoteorioille on paikkansa. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä, jos muualla mediassa ei enää olla kiinnostuneita Skepsis ry:n mielipteistä.
