Espoo, marraskuu 2022. Tapasin taas nuorempia toimittajakollegoja, ja keskustelu ajautui haastattelujen ongelmiin. Kollegat olivat kuulleet kanadalaisesta John Sawatskysta ja hänen haastattelumetodistaan. ”Kysymysten pitäisi olla neutraaleja”, he tiesivät kertoa.
Osasin lisätä, että sen lisäksi niiden pitäisi olla avoimia ja hoikkia, siis mahdollisimman lyhyitä. Mutta ei siinä kaikki. Sawatskyn metodi on perusteellinen ja systemaattinen kuvaus haastattelun taidosta ja ongelmista, joita liittyy melkein kaikkiin haastattelutilanteisiin.
Satuin olemaan yksi niistä etuoikeutetuista, jotka pääsivät Sawatskyn kurssille Helsingissä 2003. Tein silloin kurssista tarkat muistiinpanot, joita olen vuosien varrella jakanut kiinnostuneille. Kaivoin muistioni taas kerran esiin, ja huomasin että ne eivät ole menettäneet lähes 20 vuodessa tehoaan lainkaan. Nämähän pitäisi julkaista!
Sawatsky ei ole syystä tai toisesta koonnut metodiaan kirjaksi, ja tiesin ettei hän pidä plagiaattoreista. Onneksi hän suhtautui ideaani myönteisesti ja antoi luvan julkaista tavallisen Virtasen suomenkielisen version Sawatskyn metodista.
Kuka Sawatsky?
Vuonna 1948 syntynyt John Sawatsky oli uransa ensimmäisen puoliskon Kanadan tunnetuimpia tutkivia journalisteja. Hän tutki The Vancouver Sun -lehden reportterina 1970-luvulla muun muassa Kanadan valtakunnallisen poliisin RCMP:n väärinkäytöksiä, ja hänen paljastuksensa johtivat osaltaan siihen, että RCMP hajotettiin ja sen tiedusteluosastosta muodostettiin erillinen suojelupoliisi.
Myöhemmin, 1980-luvulla Sawatsky kirjoitti freelancerina muun muassa perusteellisen elämäkerran maan pitkäaikaisesta pääministeristä Brian Mulroneysta. Kirjaa varten tehtiin kustantajan mukaan 600 haastattelua.
Ei siis ihme, että Sawatsky paneutui erityisesti haastattelutekniikkaan journalistiikan dosenttina Ottawan Carletonin yliopistossa 1985-2004. Hänen kursseillaan kerättiin järjestelmällisesti aineistoa haastatteluista ja etsittiin vastauksia siihen, miksi jotkut kysymykset ja lähestymistavat toimivat, ja miksi haastattelut menevät niin usein pieleen.
1990-luvulla Sawatsky alkoi kiertää maailmaa opettamassa yliopistokursseilla oppimiaan lainalaisuuksia toimittajille. Opettajan uransa jälkeen hän toimi yhdysvaltalaisen urheilukanava ESPN:n kouluttajana vuoteen 2017, jolloin hän jäi eläkkeelle ja itsenäiseksi konsultiksi.
Sawatskyn ei ole koonnut oppejaan kirjaksi, mutta hänen kursseilleen osallistuneet toimittajat eri puolilla maailmaa ovat kirjoittaneet metodista tiivistelmiä, joita löytyy helposti internetistä. Suomeksi metodia on selostettu kirjallisessa muodossa ainakin Elina Saksalan kirjassa Ammattina juontaja (LIKE, 2012). Se sisältää luvun Sawatskyn haastattelumetodi, joka perustuu osittain näihin muistiinpanoihin, osittain metodia opettaneen viestintäkonsultti Raimo Ahosen kanssa käytyihin keskusteluihin.
Mutta pidemmittä puheitta, tästä alkaa kaksiosainen, kevyesti editoitu versio muistiinpanoista, jotka tein Sawatskyn luennoilla Helsingin yliopiston ”sossukomissa” eli Social- och kommunalhögskolanissa huhtikuussa 2003. Blogin ensimmäinen osa käsittelee haastattelun strategiaa ja taktiikkaa sekä haastatteluun valmistautumista. Toisessa osassa käsitellään muun muassa kysymysten luokittelua ja haastattelijan kuolemansyntejä.
---------------------------------------------------------
Rationaalinen tapahtuma
Haastattelu ei ole taikuutta, vaan se on hyvin rationaalinen tapahtuma. Haastateltavan antamat vastaukset ovat aivan järkeviä (make sense), jos ymmärtää, että ne riippuvat kysymyksestä.
Haastateltavalla on yleensä kolme tapaa reagoida, kolme tavoitetta, joista hän pitää kiinni koko haastattelun ajan. Nämä tavoitteet ovat lähes kokonaan kulttuurista riippumattomia:
1. Turvallisuus. Ihmiset tavoittelevat yleensä voimakkaimmin juuri turvallisuutta. Heidän ensisijainen tavoitteensa on selviytyminen (survival). Turvallisuuteen tähtäävä käyttäytyminen haastattelussa on täysin rationaalista: haastattelu on haastateltavan kannalta sekä tilaisuus että vaaran paikka. Vaara on kuitenkin hänen mielessään päällimmäisenä.
2. 2. Miellyttävyys. Ihmiset haluavat näyttää hyvältä ulospäin. He suhtautuvat kameraan kuten kylpyhuoneen peiliin, eli etsivät parasta mahdollista vaikutelmaa (trying to show their best face).
3. 3. Helppous. Ihminen valitsee haastavassa (!) tilanteessa aina vähimmän vaivan tien, menee siitä missä aita on matalin. Miksi ihmeessä hän tekisikään toisin?
Nämä kolme reagointitapaa ovat täysin rationaalisia, eikä juuri kukaan koskaan toimi näiden vastaisesti. Jos haastattelija odottaa jotain muuta, hän toimii itse irrationaalisesti, eikä haastattelu onnistu muuten kuin hyvällä tuurilla. Haastateltavalla on paljon enemmän pelissä kuin haastattelijalla, joten on aivan turha odottaa, että hän toimisi irrationaalisesti.
Sekoittavat tekijät
Haastattelu on sosiaalisen vuorovaikutuksen muoto, jossa on koko joukko sekoittavia tekijöitä (intruders). Toisin kuin edellä mainitut kolme reagointitapaa, sekoittavat tekijät ovat kulttuurisidonnaisia, etenkin kohta yksi:
1. Sosiaaliset
sekoittajat. Jokaisessa yhteisössä on
kirjoittamattomia sääntöjä siitä, miten pitää käyttäytyä ja miten ihmisille
sopii puhua. Yleisimmät, kulttuurien rajat ylittävät käytöstavat ovat
hyödyllisiä myös haastattelussa. Esimerkiksi kiltteyttä ja kohteliaisuutta arvostetaan
melkein kaikkialla. Ole siis vaatimaton, älä kersku.
2. Ammatilliset
sekoittajat. Journalistinen haastattelu on
muodollinen, omien sääntöjensä mukaan toimiva vuorovaikutuksen muoto. Se
poikkeaa muista keskusteluista ja vuorovaikutustilanteista kuten työhönottohaastattelusta, poliisikuulustelusta tai mielentilatutkimuksesta.
Toimittajan kanssa käytävä haastattelu sisältää usein enemmän riskejä kuin muut vuorovaikutustilanteet.
3. Henkilökohtaiset
sekoittajat. Jokainen ihminen on erilainen, ja henkilökohtaiset
ominaisuudet vaikuttavat haastattelun kulkuun täysin riippumatta siitä, onko
kysymykset laadittu viisaasti. Tulokset vaihtelevat tekijän (ja henkilökemian) mukaan.
Haastattelun tutkiminen ja haastatteluun valmistautuminen eivät ole eksaktia tiedettä, vaan kyseessä on sosiaalinen tapahtuma sekoittavine tekijöineen. Kun tämän tiedostaa, voi ottaa tavoitteekseen ikävien sekoittajin minimoimisen ja hyvien sekoittajien maksimoimisen. (Täydellisyyttä ei voi saavuttaa, mutta sitä kannattaa tavoitella – mv)
Kysymyksiä laadittaessa on kiinnitettävä huomiota niiden liikkuviin osiin. Ne ovat kysymyksen aihe (mistä puhutaan?) sekä vaatimus (mitä pyydetään?). Kysymyksiä voi analysoida ammatillisesti, mutta liikkuvien osien (topic & query) ymmärtämistä ei voi kyllin korostaa. Tästä lisää myöhemmin.
Panos ja tuotos
Miten journalistinen kommunikaatio sitten poikkeaa tavallisesta? Normaalissa keskustelussahan odotetaan, että molemmat antavat oman panoksensa eli paljastavat jotain, kertovat uutta tai ilmaisevat mielipiteensä. Haastattelussa on toisin: toinen keskustelija, haastattelija syöttää keskusteluun aineksia (input) ja toinen, haastateltava lähettää yleisölle asiaa (output). Näiden pitäisi olla tasapainossa. Jos on liikaa inputtia, toinen osapuoli menee sekaisin eikä pysty vastaamaan. Sosiaalinen vuorovaikutus tähtää harmoniaan, journalistinen vuorovaikutus tähtää paljastamiseen (disclosure).
Klassinen esimerkki epätasapainoisesta keskustelusta on koomikkopari Abbotin ja Costellon dialogi ”Who’s on first”, jossa mies kysyy kaveriltaan baseball-joukkueen pelaajien nimiä. Ykkösellä on kaveri nimeltä ”Who”, kakkosella ”What” ja kolmospesällä ”I Don’t Know”, mikä sotkee koko keskustelun: kysyjä luulee, että toinen ilkeilee vastauksissaan. Keskustelu menee sekaisin, koska kysymyksissä ja vastauksissa on liikaa moniselitteistä outputtia. (Koko dialogi löytyy helposti netistä, hakulauseella ”Who’s on first?”- mv)
Myös myyntitilanteissa on usein ongelmana, että input ja output eivät ole tasapainossa. Myyjän olisi parasta vastata ostajan kysymyksiin eikä tyrkyttää omaa outputtiaan. Myyntitilanne on kuitenkin sikäli haastattelun vastakohta, että siinä vastaaja on keskustelussa ammattilaisena, kun taas haastattelussa kysyjän pitäisi olla ammattilainen. Valitettavan usein haastatteluissa kuitenkin on kaksi outputin esittäjää, koska haastattelija unohtaa (tai ei tiedä), että hänen tehtävänsä on vain tuoda keskusteluun sen verran inputtia, että haastateltava antaisi mahdollisimman paljon outputtia.
Panos ja tuotos ovat aina ristiriidassa keskenään, koska niillä on vastakkaiset tavoitteet. Analogioita ovat antaminen ja ottaminen tai opettaminen ja oppiminen. Muistamme, että haastateltavan mielessä ovat turvallisuus, miellyttäminen ja helppous. Haastattelijan täytyisi päästä pidemmälle, joten hänen on annettava keskusteluun panoksia eli oikeita kysymyksiä eikä valmiita tuotoksia kuten turhia hypoteeseja tai mielipiteitä.
Suuri ongelma journalismin opetuksessa on liiallinen keskittyminen outputtiin eli siihen, mitä toimittajan pitäisi tietää, miten pitäisi kirjoittaa, ja miltä jutun pitäisi näyttää. Kun keskitytään tuotospuoleen, jää haastateltavien panos helposti unohduksiin.
Ensin pitäisi siis opettaa – ja oppia – että kysymys ja haastattelu ovat kaksi eri asiaa. Myös haastattelulla voi olla erilaisia tavoitteita, esimerkiksi tietojen kerääminen tai tietojen järjestäminen. Kysymysten rakenne riippuu tavoitteesta, ja kysymysten liikkuvia osia (aihe ja vaatimus) voi muutella.
Sawatskyn analogia: Kysymykset ja haastattelu ovat kuin tiilet ja talo. Hyvä talo vaatii hyvät tiilet, mutta hyvistä tiilistä ei itsestään tule hyvää taloa. Jos tiilet ja talo tehdään samaan aikaan, seuraa sekaannus. Eli täysin spontaani haastattelu yleensä ei ole mielenkiintoinen.
Tiilitalovertauksen mukaan myös tämä kurssi koostuu kahdesta kokonaisuudesta, taloustieteestä tuttua jakoa mukaillen: makrosta eli haastattelun rakenteesta sekä mikrosta eli kysymyksistä. Lisäksi käsittelemme sovelluksia erikoistilanteisiin.
Haastattelun strategia
Vastaukset riippuvat kysymyksistä, mutta vastaus yhteen kysymykseen ei aina ole sama. Siihen vaikuttavat koko haastattelun ilmapiiri ja kysymysten järjestys, joista riippuen vastaus voi olla joko sitä tai tätä. Ihmisen mieli elää ja liikkuu koko ajan. Ärsykkeet (input) ja muisti ovat koko ajan vuorovaikutuksessa, joten vastaajan reaktiot vaihtelevat. Kysymysten lisäksi myös vastaukset vaikuttavat mieleen: jos haastateltava ohjataan kiistämään haastattelijan hypoteeseja, hän todennäköisesti jatkaa kiistämistä, vaikka eteen tulisi helposti myönnettäväkin kysymys.
Samasta ihmisestä ja samasta teemasta saakin usein hyvin erilaisia haastatteluja, riippuen haastattelijan persoonasta, mutta myös hänen valitsemastaan strategiasta ja kysymysten rakenteesta.
Hyvä haastattelu vaatii uteliaisuutta, valmistautumista, ja tietoisen prosessin. Mikä sitten on haastattelussa journalistin ammattitaitoa? Pelkkä uteliaisuus ja valmistautuminen eivät riitä, vaan pitää hahmottaa prosessi. Jos se on kunnossa, haastattelu voi olla ammattilaisen työtä.
Prosessi ei suinkaan ole niin suoraviivaisesti päämäärähakuista kuin luullaan. Jos shakissa hyökkää heti kuninkaan kimppuun, häviää varmasti. Myös haastattelussa täytyy olla vaiheita, joiden kautta lähestytään oleellista kysymystä tai kysymyksiä.
Esimerkki: Koululaisilta haluttiin saada selville, kuinka moni syö kunnollisen aamiaisen. Kun kysyttiin, mitä söit aamiaiseksi, tilanne näytti hyvältä: kaikki olivat syöneet ainakin jotain. Mutta kun haastattelu aloitettiin laajemmalla ja neutraalimmalla kysymyksellä, kävi ilmi, että monet lähtivät kouluun tyhjin vatsoin. Oikea aloituskysymys olikin ketju: Mitä teit tänä aamuna, kun heräsit? Entä seuraavaksi? – Vasta tämän sarjan jälkeen lapsen oli pakko myöntää, ettei hän syönytkään mitään.
Sawatskyn analogia: Kysymykset ovat kuin polkupyörän pinnoja; niiden on tuettava toisiaan, tehtävä työtä yhdessä. Kun strategia on kohdallaan, haastattelu voi olla enemmän kuin osiensa summa.
Strategian ja taktiikan ero: edellinen on valmistautumista, jälkimmäinen reagointia muutoksiin. Hyvä taktikko tarttuu hetkeen. Jos sen sijaan pitää jääräpäisesti kiinni strategiasta, peli voi olla menetetty. Mutta strategia luo taktiikalle edellytykset. Hyvin usein haastattelijalla on vain taktiikka, jolloin haastattelun onnistuminen riippuu onnesta. Kunnollinen strategia antaa enemmän.
Haastattelu ei ole sotaa, eikä sen tarkoituksena ole haastateltavan tuhoaminen. Strateginen tavoite voi olla laskelmoitu yhteistoiminta (calculated collaboration). Se on aina parempi kuin kilpailu tai vastakkainasettelu, jotka johtavat inttämiseen.
Strategiaa miettiessä on parasta selvittää, miten suuri on haastattelijan ja haastateltavan yhteinen etu. Sitä voi käyttää hyväkseen, jotta haastattelun alue tai kakku (the pie) saadaan mahdollisimman suureksi. Kun yhteistoiminta on strateginen valinta, sen avulla voidaan kasvattaa haastattelun mahdollisuuksia. Eli haastateltavan etuja ei saa asettaa (ainakaan alussa) kyseenalaiseksi. Muista haastateltavan toimintaperiaatteet: turvallisuus, miellyttävyys, helppous (safe, favourable and easy).
Haastattelun alussa on jollain keinolla vahvistettava suostumus: haastateltavalla ei saisi olla mitään periaatteellisia ehtoja tai rajauksia haastattelun aiheille. Ensimmäisten kysymysten tehtävä onkin vahvistaa jo tehty sopimus, jotta siitä ei jää yleisölle epäselvyyttä. Muistakaa Sokrateen ärsyttävä metodi: vahvistetaan yhteinen näkemys mahdollisimman pitkälle, ja vasta sitten osoitetaan sen mahdottomuus.
Tämä suostumuksen saaminen (tai sen puute) vaikuttaa myös muissa vuorovaikutustilanteissa kuin haastatteluissa. Jos vastaaja aavistaa kyselyn alussa mitä ajetaan takaa, hän muokkaa vastauksensa sen mukaisesti. Eli jos kyselijä keskittyy maalintekoon, hän voi menettää pelin.
Kakku kasvaa sopimalla
Jonkinlainen suostumus tai sopimus tarvitaan aina, eli haastattelun alussa on saatava aikaan yhteisymmärrystä. Tämä on melkein sääntö: mitä enemmän suostumusta, sitä isompi kakku saadaan aikaan ja sitä paremmat tulokset. Ystävällismielisessä haastattelussa sopimus on alusta alkaen suuri, joten strategian miettimiseen ei tarvitse käyttää kovin paljoa aikaa.
Toisaalta, mitä vihamielisempi haastattelu on, sitä enemmän aikaa sopimuksen tekemiseen eli yhteistoimintakysymyksiin tarvitaan. (Jos haastateltavaksi valittu henkilö poistuu tilanteesta sanomatta mitään, kyseessä ei ole haastattelu. - mv)
Yhteisymmärryksen löytäminen ei ole vaikeaa. Jos keskustelu on saatu alkuun, aina löytyy jotain sovittavaa. Eroja ja yhtäläisyyksiä löytyy kaikista ihmisistä: erot tai erimielisyydet ovat todennäköisesti jo ennalta selvillä, mutta yhtäläisyyden löytämiseksi on tehtävä hieman työtä. Tässä on varottava (tai käytettävä hyväksi) sosiaalisia tekijöitä, jotka tulevat journalismin tielle. Alussa ei pidä keskittyä arvottaviin kysymyksiin (eli haastattelun todennäköiseen tarkoitukseen) vaan yhteisen faktapohjan etsimiseen.
Kertausta:
1) Yhteistyö ensin: aloita sopimalla mahdollisimman laajasta kakusta, eli nosta yhteisymmärrys mahdollisimman korkealle. Tutkaile, miten pitkälle pääsette yhteistä polkua. Sen jälkeen tiet (näkemykset) erkanevat, ja se kohta on tärkeä.
Älä kiistä selviä faktoja, vaikka haastateltava tulkitseekin ne ehkä eri tavalla kuin sinä. Älä myöskään mene liian pitkälle haastateltavan osoittamaan suuntaan, koska sieltä ei pääse vaarattomasti takaisin syyllistymättä epäloogisuuteen. Älä myöskään suhtaudu niin, että haastateltava valehtelee koko ajan. Ei sellaista olekaan: aina löytyy jotakin, mistä voi olla yhtä mieltä.
Sawatskyn analogia: Yksimielisyyden hakeminen on kuin aikidoa tai vastaavaa itämaista kamppailulajia, jossa haastattelija ottaa vastaan haastattelijan ”hyökkäyksen” ja käyttää hänen voimaansa hyväkseen.
2) Keskity vastauksiin, älä kysymyksiin. Tärkeää on se mitä haastateltava sanoo, ei se mitä haastattelija kysyy. Haastattelijan tehtävä on pysyä aloillaan ja odottaa räjähdystä (output). Valitettavan usein näkee päinvastaista: haastattelija räiskähtelee ja haastateltava hillitsee.
Muista, että haastateltava on tarinan kertoja, ja hänen tehtävänsä on olla aktiivinen. Haastattelija on kuuntelija, jonka tehtävä on olla reaktiivinen. Tärkeää on saada haastateltava aloitteelliseksi. Silloin hän tuntee olevansa turvassa ja puhuu avoimemmin. Tavoite on saada hänet tuntemaan, että hän on tilanteen herrana.
3) Strategia luo puitteet haastattelun etenemiselle ja taktiikka mahdollistaa muutoksen, jos tilanne tulee eteen. Tilannetta voi kuitenkin olla hankala tunnistaa.
Todistustaakka haastateltavalle
Haastattelijan kannattaa muistaa, että hänellä ei ole todistustaakkaa. Jos haastateltava esittää kiinnostavan väitteen, hänen pitää pystyä selittämään, perustelemaan se. Näissä tilanteissa haastattelijan on valittava, pitäisikö haastateltavan vastauksiin tarttua jatkokysymyksellä, vai kannattaisiko pitää kiinni omasta suunnitelmasta. (Liian usein oma suunnitelma voittaa, koska se on helpompaa. Mutta haastateltavan on lunastettava lupauksensa yleisölle, joten uteliaisuutta herättävään vastaukseen on syytä tarttua. - mv)
Jos toinen osapuoli järkyttää sopimusta eli status quota, hän on velvollinen täsmentämään. Hän on silloin tuonut keskusteluun jotakin omaa tavaraa, josta hän on vastuussa. Jos väitteen on esittänyt haastattelija, tai jos se on sitaatti jostakin muualta, haastateltava ei ota sitä omalle vastuulleen. Toisin sanoen: liiallinen input tekee haastateltavan elämästä helpompaa, auttaa häntä pysymään turvassa.
Haastattelijan velvollisuus on siis aktivoida haastateltavan todistustaakka. Jos haastateltava vihjaisee, että tässä kohtaa on liittymä jonnekin, keskustelu on ohjattava sinne. (Jump on the exit ramps, the parts that need an explanation). Tämä onnistuu usein yksinkertaisilla jatkokysymyksillä: “Mitä tarkoitatte tuolla…?” tai “Miksi näin...?” Tärkeimmät kysymyssanat ovat yleensä hyviä todistustaakan siirtämisessä: Mitä, miten, miksi? Hyvä todistuspyyntö on myös aivan tavallinen: voisitteko mainita jonkun esimerkin? Poistumisramppeja (exit ramps) on usein jopa haastateltavien vakiotekstissä (message-track). Käytä niitä!
Muistakaa, että vastaukset ovat haastattelun tärkein osa. Niissä on valtavasti potentiaalia, jota voi käyttää yleisön hyväksi.
Televisio- tai radiohaastattelu on aina vaikeampi kuin tiedonhankintahaastattelu.
Viimemainitun tarkoitus on yleensä vain löytää faktoja, tarinan palasia tai lisää lähteitä.
Taustahaastateltavan ei tarvitse kertoa mitään tarinaa.
Makrosuunnitelman ensimmäinen osa oli siis strategia: miten saada kakku mahdollisimman suureksi. Seuraavaksi puhumme haastattelun rakenteesta.
Polku ja päämäärä
Hyvään suunnitelmaan kuuluu kartoittaa jonkinlainen polku etukäteen. Siihen pitäisi merkitä paikat, joissa todistustaakka annetaan haastateltavan kannettavaksi. Kannattaa miettiä, miten tarina voi edetä ja miten haastateltava saisi sen kerrottua. Tarinan palaset eivät vielä ole tarina, eivätkä yksittäiset kysymykset ja vastaukset tee haastattelua.
Kaksi esimerkkiä kanadalaisista radiohaastatteluista. Ensimmäisessä haastateltava kertoo, miten majava hyökkäsi hänen kimppuunsa öisellä sillalla: värikästä kerrontaa, jota haastattelija tukee lyhyillä kehotuksilla: Mitä sitten tapahtui? Tuloksena on kiehtova tarina. (Jota ei välttämättä edes huomaa haastatteluksi. – mv)
Toisessa esimerkissä haastateltava kertoo karhun hyökkäyksestä, ja siinä haastattelija pilaa tarinan esittämällä omia hypoteesejaan, oletuksiaan tai teorioitaan karhun voimasta ja muusta sellaisesta; haastateltava menettää jutun punaisen langan. (Tuloksena on sekavaa horinaa. – mv)
Molemmissa esimerkkihaastatteluissa oli hyvät elementit, mutta toimittaja pilasi jälkimmäisen. Hänelle ei ollut selvää, että tarina on pidettävä polulla. Karhuhaastattelussa haastattelija toi polulle ylimääräista tavaraa. Nämä yksityiskohdat eivät kuuluneet asiaan; hän ei keskittynyt kuuntelemaan, vaan mietti omiaan.
Ennen haastattelua onkin viisainta esittää kysymys: mikä on tämän haastattelun tavoite? Jokainen polku tarvitsee päämäärän. Mutta polku vaatii muutakin. Lyhyt yhteenveto:
1. Valitse suunta tai päämäärä. Jos päämäärää ei ole, mennään umpikujaa. Mutta mikä tahansa tavoite ei kelpaa. Eteneminen ilman tavoitetta voi olla parempi kuin päämäärättömyys. Esimerkiksi nopeassa tilanteessa on turha yrittää vahvistaa epävarmoja hypoteeseja. Missään tapauksessa päämäärä ei saisi sotkea tarinaa.
2. Varaudu muutoksiin eli siihen, että osa haastattelusta tapahtuu ilman suunnitelmaa. Polulta voi poiketa.
3. Huono päämäärä keskittyy johonkin lopputulokseen, hyvä päämäärä keskittyy prosessin kuvaukseen. Ajatelkaa tapahtumaketjua, prosessia. Päämäärä on vain prosessin päätepiste, jota ei aina tarvitse edes tietää etukäteen. Prosessi voi olla suunniteltu, mutta lopputulos siitä huolimatta spontaani.
Annetaan siis prosessin tuottaa tulokset. Poikkeustapauksia ovat useampien haastateltavien tilanteet eli paneelit tai moderoidut väittelyt. Silloin polulla pysyminen voi olla mahdotonta, ellei polku ole jotenkin erityinen. (Sawatsky myöntää, että hänen metodinsa toimii parhaiten vain silloin kun haastateltavia on yksi – paneeleissa on mukana paljon sekoittavia tekijöitä, ja haastattelijan on tärkeämpää pitää kiinni strategiastaan. - mv)
Haastattelun tavoitteena, päämääränä on siis löytää ja kuvailla jotakin. Se on vaikeaa, jos haastattelun aihe on epäselvä. Tästä hyvä huono esimerkki: Barbara Walters haastattelee kuolemaan tuomitun terroristi Timothy McVeighin äitiä. Tuloksena oli sekavaa poukkoilua, jossa ei ole yhtään selvää aihetta, eikä polkua.
Polkua on helpompi suunnitella, kun haastattelun aihe on selvillä. Aiheelle kolme vaatimusta:
1. Aiheen on sovittava päämäärään. Aihe on melkein aina liian suuri, ja aika usein haastattelija joutuu myöntämään sen sanomalla, että valitettavasti aikamme on lopussa. Jos on kolme minuuttia aikaa, älä ota 12 minuutin aihetta. Tämä on yleinen virhe, joka pahenee juttujen lyhentyessä tv-uutisten ja ajankohtaisohjelmien aikapulan vuoksi.
2.
Aiheen olisi oltava neutraali: ei
arvoväritystä eikä vahvoja luonnehdintoja.
3. Aiheen pitäisi olla yksinkertainen – älä jätä haastateltavalle ulosmenoteitä
eli exit-ramppeja. Kokonaisuus voi olla monimutkainen, mutta se on aina
jaettavissa yksinkertaisiin aiheisiin. (Haastattelussa voi olla useampia
aiheita tai teemoja, jos niistä on sovittu. – mv)
Liian monta päämäärää johtaa haastattelutilanteen lamaantumiseen ja siihen, ettei lopputulos johda minnekään. Tavoitteita voi miettiä kolmesta näkökulmasta: 1. Arvot määräävät haastattelun suunnan. 2. Keinoista riippuu, mitä reittiä perille yritetään kulkea. 3. Toimeenpano määrää kysymysten yksityiskohdat.
Polku ja draaman kaava
Haastattelun kulkua ei saa delegoida haastateltavalle, vaan haastattelijan on itse tehtävä tärkeät päätökset: suunta, reitti ja yksityiskohdat. Jos tulee sekaannusta, pienet yksityiskohdat eli alemman hierarkiatason tavoitteet voivat peittää alleen suuremmat tavoitteet.
1) Tärkeintä on päättää suunnasta. Kirjoita ylös, mikä on haastattelusi tavoite, mihin sitä tarvitaan. Haastattelu on juttusi tärkein raaka-aine. Sen laatu ratkaisee lopputuotteen laadun.
2) Määrittele haastattelupolun lähtöruutu. Journalismissa on usein kysymys jostakin muutoksesta tai kontrastista – mutta haastattelua ei saa aloittaa siitä. Aloituksen on oltava ennen muutosta, ennen ristiriidan esittelyä. Muutos tarvitsee jonkinlaisen taustan, paikan, josta se voi alkaa. Päämäärän määritelmä saa tarkennuksen: Haastattelussa pyritään löytämään ja tarkastelemaan jotakin ilmiötä, erityisesti sen muutosta. (...with regard to how it has changed.)
3) Valitse reitti, eli miten itse haastattelun on tarkoitus edetä; mitä kautta pitäisi päästä perille? Reitti on keino tavoitteen saavuttamiseksi – tavoitteeseen ei päästä, jos keinot ovat vääriä (esimerkiksi liian provokatiivisia – mv). Keinot koostuvat kysymyksistä; eri kysymyssanalla alkavat kysymykset valottavat asiaa eri puolilta: mitä, miten, miksi.
Tavoitteen kannalta tärkeää on miettiä kysymysten laatua: jos haastattelun tarkoitus on esimerkiksi hahmottaa tapahtumien järjestystä, hallitseva kysymyssana on ”milloin”, tai ”mitä sitten tapahtui”. Tärkeää on pitää huoli siitä, että kysymyssanat pitävät haastattelun tarkoitetulla polulla johdonmukaisesti.
Varo sekoittamasta reittiä ja haastattelun aihetta keskenään. Kaikkein avoimin reitti koostuu mitä-kysymyksistä, jotka ovat aina moniselitteisimpiä: Mitä sitten tapahtui?
4) Yhdistä pisteet, pidä polku siistinä. Jokaisella pisteellä (vastauksella) on paikkansa tarinassa ja kronologiassa. Polku voisi mennä näin: Kaikki on normaalia. Jotakin tapahtuu. Dramaattisia käänteitä. Paluu normaaliin, tai siis uuteen normaaliin, koska on tapahtunut muutos. (Ja ehkä myös tarinan opetus, jos jää aikaa – mv.)
Draamassa kaava on ”kokoa, hajota, korjaa” (create, break, remake). Journalismissa viimeinen osa ei kuitenkaan aina toteudu, koska koko tarina, tapahtumaketju voi olla kesken, tai aika loppuu lepsun taktiikan vuoksi. (Jos haastattelu päättyy toteamukseen "nähtäväksi jää, miten...", niin se on merkki epäonnistumisesta. - mv)
Päämäärä on valittava sen mukaan, paljonko aikaa on käytettävissä. Aihe on esimerkiksi jossakin asiassa tai ilmiössä tapahtunut muutos. Päämäärä on sitten kuvata, miten muutos on tapahtunut. Tavallisimpia status quon rikkovia kysymyksiä on ”Milloin se päättyi?”, tai ”Mitä sitten tapahtui?”
Mutta aloita tilanteesta ennen muutosta. ”Millainen tilanne oli alun perin?” Sen jälkeen tarkennus muutoksen alkuun, esim. ”Mitä tammikuussa tapahtui?” Ja sen jälkeen: ”Mitä seurauksia siitä oli?”
Jos hallitset teoreettista rakennelmaa, hallitset koko prosessia (Suslov-periaate: teoria on tärkeämpi kuin käytäntö). Älä keskity pieniin yksityiskohtiin (don’t micromanage), anna haastateltavan hoitaa se puoli kokonaisuudesta. Keskity sen sijaan rakenteeseen, eli pidä huoli haastattelun pysymisestä polulla.
5) Valvo liikkeen suuntaa. Paluu alkuun kesken haastattelun on hyvin kömpelöä ja kuten liikenteessä, U-käännökset ovat vaarallisia. Liikkeen valvonnassa on kolme muuttujaa, joiden hallinnan pitäisi riittää polulla pysymiseen:
1. Eteen/taakse. Jos pakitat, tee se varovasti ja tiedostaen. Muista koko ajan, mikä on polulla pitävä kysymys, esim: Mitä sen jälkeen tapahtui? Hyvä huono esimerkki U-käännösten liikakäytöstä: Larry King haastattelee Linda Trippiä, joka laverteli Monica Lewinskyn ja Bill Clintonin seksisuhteesta. Haastattelussa menee sekaisin useampia kronologioita; mitä Monican ja Billin välillä oli tapahtunut, mitä Lindan ja Monican välillä oli tapahtunut, ja mitä Lindan ja julkisuuden välillä oli tapahtunut. Kuuntelija putoaa kärryiltä. 2. Vältä sivuraiteita ja kiertoteitä. Oikeat kysymykset pitävät haastattelun polulla. Jos kronologinen eteneminen vaihtuu kysymyksen myötä, tarina voi katketa. Älä poikkea polulta vain kerätäksesi matalalla roikkuvia hedelmiä, eli unohda sivuteemat. 3. Zoomaa harkiten – aina ei ole pakko mennä eteenpäin, vaan tarkennus voi olla paikallaan. Tämä on yleensä spontaanin reaktion paikka, ja voi tuottaa taikuutta.
Sawatskyn analogia: Haastattelun ohjaamista voi verrata tietokonepelin joystickin käyttöön: Eteen-taakse, vasemmalle-oikealle, ja laukaisu. Eteenpäin-toiminto pitää polulla, sivuttaisliikettä on vältettävä ja laukaisut on säästettävä oikeisiin hetkiin. Haastattelussa on siten makrotasolla kaksi liikkuvaa osaa: polku ja yksityiskohdat. Polku on kuin novellin juoni, yksityiskohdat ovat tarinan henkilöitä ja rekvisiittaa. Näistä saadaan synteesi, joka on onnistuessaan enemmän kuin osiensa summa.
Jos haastateltava etenee liian nopeasti, hänet on pysäytettävä zoomaamalla yksityiskohtiin. Hyvä hidastuskysymys on esim: ”Minkälaista se oli?” tai ”Miltä se tuntui?” Mutta toisaalta liian paljon yksityiskohtia tekee haastattelusta pitkästyttävän.
6) Koonti- tai siivousvaihe (mop up). Haastattelun lopussa on otettava esille ne tärkeät kysymykset, jotka eivät sopineet polulle. Voi myös olla useampia polkuja, mutta niitä ei saa kulkea yhtä aikaa (yllä mainittu King-Tripp-ongelma.) Siis yksi polku kerrallaan.
Lopussa voi rikkoa polkunsa ja muita sääntöjä esimerkiksi, jos on pakko tarkistaa faktoja. Myös sivuraiteita voi kulkea lopussa, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Mutta pääraide, polku on tärkein, varsinkin jos sen aikana muistaa pysyä avoimena ja ymmärtää muuttaa päämäärää, jos eteen tulee jotain odotettua mielenkiintoisempaa. Polulla piti siis olla suunta, mutta päätepiste voi olla yllättävä. Tärkeintä on kuitenkin, että haastattelija vaihtaa tarvittaessa päämäärän, ei haastateltava – silloin on antauduttu spinnauksen armoille. Siivousvaiheessa alkuperäistä polkua voi käyttää sivuraiteena, katsoa johtaisiko se lisätietojen avulla jonnekin muualle.
Lopussa voi myös koota vähemmän tärkeitä palasia, kuten mieleen jääneitä aavistuksia. Niiden kanssa on oltava varovainen, jotta ne eivät sotke pääreittiä. (Älä keskeytä itseäsi!) Myös hypoteeseja voi testata siivousvaiheessa.
Erikoistapaus: tiedonhankinta
Tiedonhankintahaastattelu on usein tarpeen faktojen tarkistamiseksi. Se pitäisi tehdä ennen lopullisen haastattelun tallentamista, mutta siinä on säästettävä polkua ja pidettävä huoli siitä, ettei kameran tai mikrofonin ollessa päällä tarvitse enää esittää siivouskysymyksiä.
Erillinen tiedonhankintahaastattelu voi aiheuttaa ongelmia, jos sekin keskittyy itse pääasiaan eli noudattaa polkua. Toistaminen latistaa tarinan. Haastateltava tarvitsee oikeat kysymykset oikeaan aikaan, jotta kertomus olisi spontaani. Esiintyminen kameralle jäykistää monet, mutta usein syynä ei olekaan kamera vaan jo kerrotun tarinan teennäinen toistaminen. Lehtihaastattelut ovatkin usein spontaanimpia kuin TV- ja radiohaastattelut, koska kirjoitettua tekstiä on helpompi editoida kuin puhetta.
Haastattelun taian uudelleen luominen on ongelma, joka liittyy prosessiin. Jätä siis tarinan tunteenomaiset aspektit kokonaan käsittelemättä alustavassa keskustelussa. Siten spontaanius säilyy ainakin osittain, koska haastateltavan ei tarvitse paljastaa tunteitaan kahdesti.
Sawatskyn analogia: ”Jään murtaminen onnistuu vain kerran.”
Muistettavaa: haastattelun tehtävä on kertoa tarina, joten haastattelijan tehtävä on selvittää itselleen hyvissä ajoin oleelliset asiat: Mikä on tarina? Kuka on tarinan kertoja? Ketkä ovat päähenkilöt?
Pidä myös mielessä, että ns. pehmeä informaatio on vahvaa sähköisessä viestimessä, kun taas ns. kova informaatio jyrää printissä. Mutta ilman kovaa infoa ei ole myöskään pehmeää. (Kuuntelijan tai lukijan on ymmärrettävä haastateltavan tunnereaktion syy.) Eli on kysyttävä sekä kova faktakysymys: ”Mitä?” ja pehmeämpi kysymys: ”Miksi?”
Jos haastattelet televisiossa, jätä pehmeä informaatio kameralle. Muista, että jään voi rikkoa vain kerran. Älä mene heikolle jäälle tausta- tai ennakkohaastattelussa! Kova informaatio paranee toisella kertomisella, koska haastateltava todennäköisesti virkistää muistiaan. Mutta pehmeä informaatio latistuu toistamalla.
Pari neuvoa taustahaastattelun suunnitteluun: Kartoita polku eli etsi ensin lähtöruutu, yhdistä pisteet ja etsi muuttunut status quo. Äläkä käytä liipasinta, vaan säästä laukaukset varsinaiseen haastatteluun.
Varsinaisen haastattelun jälkeinen siivousvaihe on tavallaan paluu taustahaastatteluun. Siinä sallitaan U-käännökset, sivuraiteet, kiertotiet, vähemmän tärkeät asiat, aavistukset, hypoteesien testaaminen ja muut jämät.
(Aika usein toimii myös täysin avoin lopetus: oliko mielessäsi vielä jotain mitä olisitte halunnut sanoa, mutta en tullut kysyneeksi? - mv)
-----------------------------------------
Haastatelutaidon mikroa eli kysymyksiä käsitellään blogin seuraavassa jaksossa. Pysykää kanavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti