Viisi vuotta Ilmastopaniikkia – Kuinka lopetin pelkäämisen ja opin rakastamaan epävarmuutta

Ilmastonmuutokseen ja -politiikkaan skeptisesti suhtautuvien suomalaisten yhdistys Ilmastofoorumi kutsui puhujaksi kevätseminaariinsa, joka pidettiin Vantaalla lauantaina 27. huhtikuuta.

Pakkohan tähän oli suostua, vaikka asiantuntemukseni rajoittuu oikeastaan ilmastojournalismiin. Tilaisuuden muut puhujat olivat fysiikan emeritusprofessori Jyrki Kauppinen, tekniikan tohtori ja emeritusdosentti Antero Ollila, lustotutkija Mauri Timonen ja avaruusfysiikan emeritusprofessori Kalevi Mursula.

Kirjoitin kuitenkin viisi vuotta sitten kirjan nimeltä Ilmastopaniikki – Hoito-opas, johon oli haastatellut mainittujen herrasmiesten lisäksi noin kymmentä muuta ansioitunutta tutkijaa. Ihmisiä ilmeisesti kiinnosti, mitä viidessä vuodessa on tapahtunut.

Pahan tapani mukaan valmistelin liian pitkän puheen, mutta onneksi tilaisuuden puheenjohtaja, ilmastofoorumin pitkäaikainen primus motor, opettaja Simo Ruoho piti huolen kellosta ja kaikki pääsivät ajoissa kotiin.

Tässä puheenvuoroni kirjoitettu versio, jota en suinkaan lukenut sellaisenaan. Tilaisuuden videotallenne on toistaiseksi julkaisematta, mutta jos kiinnostaa kuunnella ääntä, niin kävin sattumalla puhumassa samasta aiheesta aiemmin keväällä Kari Hautamäen ”Me kuollaan kaikki” -podcastissa.

 

”Vähiten akateeminen puuhastelija”

Arvoisat ilmastofoorumin jäsenet, ystävät ja muuten vaan uteliaat kuulijat.

Kiitos kutsusta yhdistykselle, olen suorastaan imarreltu, että saan tilaisuuden puhua näin oppineessa seurassa. Mieleeni muistuu 80-luvun loppu, jolloin olin mukana perustamassa Skepsis ry:tä ja sen lehteä Skeptikkoa.

Julkaisimme tuolloin myös yliluonnollisia ilmiöitä ruotineen kirjan, jonka tähtitieteellinen yhdistys Ursa ystävällisesti julkaisi nimellä Paholaisen asianajaja. Kirjoittajina oli joukko professoreja ja tohtoreita, mm. Nils Mustelin, S. Albert Kivinen, Nils Edelman, Raimo Tuomela, Hannu Karttunen ja Heta Häyry. Omassa osuudessani käsittelin median hyväuskoisuutta ja kyynisyyttä sen raportoidessa ihmeellisistä ilmiöistä.

Ihmeellisten ilmiöiden pää-äänenkannattajan Ultra-lehden kriitikko suhtautui yhdistykseemme ja kirjaan odotetun nihkeästi. Myrkyllisin kommentti oli varattu allekirjoittaneelle: ”Matti Virtanen, Skepsiksen vähiten akateeminen puuhastelija.”

Eli tämä rooli on minulle tuttu.

Puuhasteluni ilmastonmuutoksen kanssa alkoi jo 1970-luvulla, kun opiskelin maantiedettä Helsingin Yliopistossa. Tuolloin kaukaisena uhkana oli uuden jääkauden tai jäätiköitymisvaiheen käynnistyminen. Pidettiin toki mahdollisena, että hiilidioksidi voi lykätä ilmiötä. Vasta 80-luvulla opin, että hiilidioksidi voi olla myös ongelma.

Jätin yliopistohommat 1982 ja menin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulun kautta Helsingin Sanomiin, ensin ulkomaantoimitukseen, sittemmin mm. politiikan ja talouden toimittajaksi ja Saksan kirjeenvaihtajaksi. Sieltä jatkoin Yleisradion ajankohtaisohjelmiin, ja sieltä Talouselämään sekä muihin Alma Talentin lehtiin kirjoittavaksi toimittajaksi. Neljä vuotta sitten jäin eläkkeelle ja mikroyrittäjäksi. Olen tehnyt mm. kustannustoimittajan töitä ja kirjoittanut tiedejuttuja Tekniikan Maailma -lehteen.

En ole koskaan osannut keskittyä yhteen aiheeseen pitkäksi aikaa, mutta kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos ovat kiinnostaneet minua aina. HS:n arkistosta löytyy joitakin tekemiäni juttuja aiheesta: kirjoitin 37 vuotta sitten mm. uutisen hiilidioksidin sitoutumisesta meriin ja pilvien muodostumisesta. Ajankohtainen aihe edelleen.

Kuva 1: Ilmastojournalismia 80-luvulta; Helsingin Sanomat 4. heinäkuuta 1987

Vielä 80-luvulla ilmastouutisointi oli suhteellisen viatonta, mutta tilanne muuttui vuosituhannen vaihteessa IPCC:n konsensuslausuntojen ansiosta. Sen jälkeen olen saanut ihmetellä median suhtautumista asiaan: vaikuttaa siltä, että tiedejournalismissa yleensä noudatettavat periaatteet eivät päde silloin kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja ilmastopolitiikasta.

Puhutaan tasapuolisuusharhasta (engl. false balance) – jos epäilet mitä tahansa konsensukseen liittyvää yksityiskohtaa, olet harhainen puuhastelija. Mehän tiedämme, että 97 prosenttia tutkijoista on kaikesta samaa mieltä. (Tämä konsensusporukan osuus on muuten mitattu niin, että kaikki järkevät skeptikotkin kuuluvat samaan seuraan: kerhoon pääsee, jos myöntää että ihmisellä on jotain vaikutusta ilmastoon.)

Joku ehkä muistaa, että teimme kollegani Martti Backmanin kanssa Ylelle muutaman ilmastonmuutokseen liittyvän MOT-ohjelman. Ne saivat aika hyvän vastaanoton, mutta kun olin siirtynyt A-studioon, sain toimituksen esimiehiltä neuvon, että aiheen käsittely valitsemastani näkökulmasta saattaa vahingoittaa omaani tai Ylen ”brändiä”. Se oli yksi syy siihen, että päätin vielä vanhoilla päivilläni vaihtaa työnantajaa.

Elämä Talentumin ja Alman palveluksessa oli vapaampaa, mutta syksyllä 2018 sain tarpeekseni ilmastopaniikin lietsonnasta mediassa ja otin parin kuukauden palkattoman vapaan kirjoittaakseni kirjan, jossa ilmastonmuutoksesta pääsevät puhumaan myös skeptisiä näkemyksiä edustavat tutkijat.

 

Ilmastokirjallisuutta suomeksi

Ilmastopaniikki – Hoito-opas ilmestyi keväällä 2019, ja se on edelleen ainoa lajissaan, siis suomeksi kirjoitettu kokoelma skeptisten tutkijoiden haastatteluja. Muitakin suomenkielisiä ilmastokirjoja on tietysti saatavilla: konsensusnäkemykset selviävät esimerkiksi Petteri Taalaksen sekä Heikki Nevanlinnan ja kumppaneiden teoksista.

Kuva 2: Ilmastopaniikki – Hoito-opas, ja konsensuskirjallisuutta

 Sitten on tietysti alarmistien kirjoja, esimerkkinä Pasi Toiviaisen ja Risto Isomäen opukset. Virkistävänä poikkeuksena Eija-Riitta Korhola käsittelee ansiokkaasti monia ilmastopolitiikkaan liittyviä ”ilkeitä ongelmia” omassa kirjassaan.

Kuva 3: Alarmistikirjallisuutta ja vastalääkettä

Erityismaininnan ansaitsee tässä yhteydessä Antti Lehtniemi, joka on suomentanut kolme englanninkielistä ilmastokirjaa. Börn Lomborgin Väärä hälytys, Rupert Darwallin Vihreä tyrannia ja Michael Schellenbergerin Ilmasto lämpenee – Maailmanloppu peruutettu kuuluvat jokaisen ilmastonmuutoksesta kiinnostuneen nuoren kirjahyllyyn.

                     

 Kuva 4: Ilmastoskeptistä käännöskirjallisuutta. Suomennokset Antti Lehtniemi.

Oma kirjani ilmestyi aika hyvään saumaan, koska paniikkia viljeltiin tuolloin ahkerasti, Greta Thunbergin ja hänen kuuluisan huudahduksensa ansiosta: ”I want you to panic!” Ehkä pitäisi kiittää Thunbergia siitä, että sain osan kirjoitusvapaalla menettämistäni tuloista takaisin tekijänpalkkioina. Tähän väliin kaupallinen tiedote: kirjan toista täydennettyä laitosta on edelleen saatavissa Docendon verkkokaupasta myös e-versiona.

Odotin tietysti, että kirja herättäisi kiinnostusta ja saisin kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin. Kattia kanssa – tämä on itse asiassa ensimmäinen seminaari, jossa saan puhua Ilmastopaniikista edes varttitunnin kaikessa rauhassa. Viisi vuotta kannatti odottaa.

Ilmastopaniikin arvosteluista jäi mieleen tietysti Helsingin Sanomien kokosivun juttu, joka julkaistiin tiedesivulla, ei siis kulttuurisivulla kuten kirja-arvostelut tavallisesti. Jutun oli tehnyt meteorologian akatemiaprofessori Timo Vesala Helsingin yliopistosta, ja hän suhtautui tekeleeseen kuin huonoon väitöskirjaan: virheitä oli ”kymmenittäin”, joten ilmeisesti sitä ei olisi hyväksytty sitä opinnäytteeksi.

Kuva 5: Helsingin Sanomat 8. maaliskuuta 2019

 Pyysin Vesalalta luetteloa niistä virheistä. Hän päkersi aikansa ja lähetti 50 ”vääristävää tai virheellistä väittämää”. Ne olivat lähinnä puutteita kirjallisuusviitteissä tai mielipidekysymyksiä, tyyliin ’onko joku asia huolestuttavaa vai ei?’ Vesala ei ilmeisesti pitänyt lukemastaan. Häntä ehkä harmitti IPCC:n luottomiehenä, että toisinajattelijoita on päästetty ääneen.

No olihan siellä sentään yksi asiavirhekin, joka tuli korjattua kirjan toiseen painokseen. Se koski Marsin lämpenemistä. Yksityiskohtia en muista, mutta vieläkin ihmetyttää, miksei aurinkokunnan muiden kiertolaisten ilmaston muutoksista kerrota enempää. Onko Marsin kaasukehän lämpötila muuttunut samaan tahtiin Maan ilmakehän kanssa? Luulisi, että juuri marsilaisilta voisi oppia jotain. Kysykää vaikka Ultra-lehdestä.

Huvittavaa oli, että sain joiltakin nuoremmilta kollegoilta neuvoja, joiden mukaan minun olisi pitänyt tarkistaa haastattelemieni tutkijoiden jokainen lause tuoreimman tutkimuskirjallisuuden valossa ja liittää tekstiin jonkinlaisia sisältövaroituksia.

Tässä välissä on pakko mainostaa vielä kolmea kirjaa, jotka ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni ilmastotieteeseen ja -uutisiin (Kuva 6). Andrew Montford kirjoitti hienosti tarinan Steve McIntyren ja Ross McKitrickin työstä, joka katkaisi Michael Mannin lätkämailan (The Hockey Stick Illusion) sekä yhteenvedon Climategte-skandaalista (Hiding the Decline). Ilmastopolitiikasta opin paljon Roger Pielke Jr.:lta, jonka teoksista mainittakoon The Climate Fix.

Kuva 6: Suositeltavaa lukemista vieraalla kielellä

  

Uutta näkökulmaa etsimässä

Entä mitä olen itse oppinut viime vuosina ilmastonmuutoksesta? Ainakin sen, että jos haluat pysyä hyvissä väleissä kaikkien kanssa, niin älä sano poikkipuolista sanaa niin sanotusta ilmastokonsensuksesta. Ihmissuhteisiini on tullut kirjan ansiosta kolhuja, jotka olisin halunnut välttää.

Aihe on kuitenkin niin tärkeä, ettei sitä mielestäni saa pukea konsensuksen valekaapuun. Vaikka olen koulutukseltani pelkkä FK ja toimittaja, niin sen verran tiedän, ettei tiede etene äänestämällä. Kaikilla tieteenaloilla on koulukuntakiistansa, mutta niin sanotusta ilmastotieteestä on annettu julkisuuteen sellainen kuva, että se on jotenkin harmonisen yksimielistä.

Toimittajan työssä on hyödyksi, jos etsii tietoa välillä muualtakin kuin vanhoista, kaikille tutuista lähteistä. Vaihtoehtoista näkökulmaa on etsittävä muualta. Kuvassa 7 on kooste muutamista henkilöistä ja sivustoista, joita seuraan yhä enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Kuva 7. Ainakin näitä kannattaa seurata. Etsivä löytää.

 Jos mediassa jostain tieteellisistä erimielisyyksistä kerrotaankin, niin jutut päättyvät yleensä jonkinlaiseen uskontunnustukseen siitä, että ”ilmastopäästöjä” pitää leikata radikaalimmin kuin mihin on toistaiseksi pystytty. Tätä hoetaan niin paljon, että vanhan skeptikon on pakko epäillä ilmastouskon vahvuutta.

Julkisuuden logiikka on sellainen, että uusien tietojen pitää yleensä olla entistä dramaattisempia tai huolestuttavampia, muuten ne eivät ylitä uutiskynnystä. Tiedejulkaisujen sisältöä vääristää kaikille tuttu julkaisuvääristymä, mutta joukkotiedotusvälineissä vääristymät ovat vielä pahempia.

Kirjaa tehdessäni löysin googlella 5 000 osumaa haulle ”ilmastonmuutos aiheuttaa”. Sama haku viime viikolla tuotti jo 17 000 osumaa (Kuva 8). Mahtaako maailmassa enää olla montakaan ilmiötä, jotka johtuisivat muusta kuin hiilidioksidista? Aika vahva kaasu.

Kuva 8. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat Googlen mukaan kasvussa.

 

Mikä ihmeen ilmastonmuutos?

Ehkä saan tässä yhteydessä kertoa, mitä oikeastaan ymmärrän ilmastonmuutoksella. Otetaan pari kuvaajaa lämpenemisestä. Ensin koko holoseeni Wikipedian Climate Change Graphs -sivustolta: 

Kuva 9. Alailmakehän keskilämpötilan kehitys jääkauden jälkeen. Huom. 2016!

 Kuva 9 kertoo, että jääkauden jälkeen noin 12 000–10 000 vuotta sitten ilmasto lämpeni nopeasti, vakiintui sitten noin 5 000 vuodeksi hieman nykyistä lämpimämmälle tasolle ja on sen jälkeen ollut laskusuunnassa, muutamia lämpökausia lukuun ottamatta.

Tuoreimmasta lämpökaudesta on valittu kuvaajaan vuosi 2016. Zoomataan seuraavaksi lähemmäs tätä päivää ja katsotaan miten lämpö on noussut pitkän ajan keskiarvosta:

Kuva 10: Kylmää 1920-luvulle, sitten kaksi lämmönnousua. Lähde: Our World in Data.

Kuvassa 10 näemme koosteen maanpinnan ja merien lämpötila-anomaliasta 1800-luvun puolivälistä tähän päivään Britannian Hadley Centren mittausten mukaan. Poikkeama pitkän ajan keskiarvosta on kiistatonta 1980-luvulta lähtien ja näyttää vuoden 2024 alussa jopa dramaattiselta.

Tässä pitäisi kuitenkin muistaa, että 1800-luvun puoliväli oli luonnonhistoriallisesti hyvin kylmää aikaa, niin sanotun pikku jääkauden loppua, jolloin Euroopassa koettiin kato- ja nälkävuosia. Ehkä ainakin osa lämpenemisestä on siis tervetullutta.

Ja vielä yksi käyrä, josta paljastuu tarkemmin lämpötilan kehitys omana elinaikanamme: 

Kuva 11. Globaali lämpötila-anomalia Nasan satelliittien mittaamana. Lähde UAH (University of Alabama Huntsville, Roy Spencer)

Kuvassa 11 näemme alemman troposfäärin (ilmakehä alle 10 km:n korkeudessa) kuukausittaiset keskilämpötilat satelliittimittausten aikakaudella, vuodesta 1979. Tämän mukaan lämpenemisen vauhti on ollut noin 1,3 Celsius-astetta sadassa vuodessa, mutta vuoden 2023 loppupuolella nähtiin erikoinen lämpenemispiikki, joka jatkuu yhä (toukokuussa 2024) ja kaipaa selitystä.

Minulla ei ole näihin kuvaajiin mitään erityistä huomauttamista, paitsi että epäilen tuohon Hadleyn aikasarjaan (Kuva 10) sisältyvän jonkin verran korjaamatonta UHI-ilmiötä, eli kaupungistumisesta johtuvaa lämpenemistä. Keskustelin tästä kirjassani muun muassa professori Ole Humlumin kanssa, joten lukekaa sieltä lisää.

Lämpötilamittausten lisäksi meillä on toinenkin indikaattori, joka kertoo tuoreesta lämpenemisestä: Pohjoisen merijään laajuus on ollut trendinomaisessa laskussa noin 45 vuotta. Etelämannerta ympäröivä merijää on ollut huomattavasti kestävämpää, mutta sielläkin näyttää tapahtuneen jotain muutamien viime vuosien aikana.

Seuraavissa kahdessa kuvassa katsomme siis napa-alueiden merijään laajuutta, siis sitä veden pinnalla kelluvaa jäätä, jonka pinta-ala elää rajusti vuodenaikojen mukaan. Ensin kuvassa 12 arktinen merijää vuodesta 1979, ylemmässä käyrässä maksimilaajuus helmikuussa ja alemmassa minimi syyskuussa:

Kuva 12: Merijäät pohjoisessa, maksimit helmikuussa, minimit syyskuussa. Graafien 12 ja 13 lähde: Our World in Data.

 

Ja sitten Etelämannerta ympäröivä antarktinen merijää samalta ajanjaksolta eli vertailukelpoisten satelliittimittausten kaudella vuodesta 1979:

Kuva 13: Aantarktisen merijään maksimit (syyskuu) ja minimit (helmikuu)

 

Merijäiden laajuudesta on siis luotettavaa, vertailukelpoista aineistoa vain noin 45 vuoden ajalta, ja suunta on alaspäin. Emme kuitenkaan tiedä, miten jäiden laajuus vaihtelee pitkien ilmastosyklien aikana.

Tämän aineiston perusteella joku voi sanoa otsa rypyssä, että suunta on huolestuttava, mutta toinen voi väittää vastaan, että ei huolta, kyllä se siitä kääntyy.

 

Neljä kysymystä

”Etkö usko ilmastonmuutokseen?” on varmaan täällä muillekin tuttu kysymys. Itse vastaan tuohon vastakysymyksellä: mitä tarkoitatte – detektiota, attribuutiota, mitigaatiota vai adaptaatiota?

Ensimmäinen kysymys koskee detektiota eli havaitsemista: Ylittääkö lämpeneminen normaalina pidettävän luonnonhistoriallisen vaihtelun? IPCC on vuodesta 1995 ollut sillä kannalla, että ihmisen toiminnasta aiheutunut lämpeneminen on havaittavissa mittausaineistosta.

Minulla ei ole vastaansanomista siihen, mitä lämpötilamittaukset kertovat: vaikka huomioon otettaisiin UHI-ilmiöt täysimääräisesti, niin alailmakehän lämpötila on noussut trendinomaisesti 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä lähtien, ja pitäisin pienenä ihmeenä ellei se nouse vielä useita asteen kymmenesosia. Kummastusta herättää kuitenkin lämpenemisen epätasainen vauhti, jonka taustalla on oltava luonnollista vaihtelua.

Viime kesänä globaalitilastoihin ilmestynyt huomattavan terävä lämpenemispiikki on fakta, jota yksikään skeptikko ei voi sivuuttaa. Se voi johtua Hunga Tonga -tulivuoren purkauksesta ja ilmakehän vesihöyrypitoisuuden äkillisestä noususta, sekä tietysti voimakkaasta El Niño -ilmiöstä Tyynellämerellä.

Mutta mitä jos keskilämpö ei taaskaan, sanotaan vaikka 2030-luvulle tultaessa putoa takaisin pitkän aikavälin keskiarvoihin? Minun on pakko kysyä itseltäni, että missä vaiheessa lämpeneminen näyttää todella ylittävän sen, mitä olen pitänyt todennäköisenä. Viimeiset puoli vuotta alkavat olla siinä rajoilla.

Kuva 14: Ensimmäinen kysymys: Mitä lämpötilamittauksissa oikeastaan on havaittu?

 

Toinen kysymys eli attribuutio käsittelee sitä, mistä havaittu muutos johtuu? Hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on noussut 0,03:sta 0,04 prosenttiin noin sadassa vuodessa, ja se johtuu ilmeisesti osittain fossiilisten hiilivetyjen poltosta. Osittain se voi  johtua myös lämpenemisestä, mutta asiantuntemukseni ei riitä ottamaan kantaa näihin vuorovaikutuksiin.

Fysiikan lakien mukaan hiilidioksidipitoisuuden ja lämpenemisen välillä vallitsee kuitenkin kierre, jossa molemmat vahvistavat toisiaan johonkin rajaan asti. Sen jälkeen lämpenemisen jatkuminen vaatii jonkinlaisen tehosteen tai amplifikaation, joka voisi olla vesihöyrypitoisuuden lisääntyminen.

Jostain syystä systeemi on kuitenkin aina lopettanut lämpenemisen eikä mitään keikahduspistettä ole saavutettu. Selitys on ehkä se, että ilmakehän kosteuden lisääntyminen lisää myös pilvisyyttä, ja siitä aiheutuu tunnettu negatiivinen takaisinkytkentä albedon eli lämpösäteilyn ulosheijastumisen kautta.

Kuva 15: Toinen kysymys: Mistä muutos johtuu?

 

Kolmas ilmastokysymys koskee mitigaatiota, eli sitä miten muutosta eli lämpenemistä voisi jarruttaa? Jos kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu halutaan pysäyttää, yleisimmin tarjolla oleva keino on fossiilisten polttoaineiden käytön rajoittaminen tai jopa lopettaminen.

Jos polttoa rajoitetaan liian nopeasti, siitä voi olla myös haittaa, koska se nostaa energian hintoja ja syöksee ihmisiä köyhyyteen. Mutta entisenä astmaatikkona sanoisin, että kaikki keinot ilmanlaadun parantamiseksi ovat tervetulleita – olen tässä Kiinan linjoilla. Heille tärkein tavoite on hengitysilman suojelu, ei niinkään ”ilmaston” suojelu. Kysykää vaikka Suomen johtavalta ilmastotutkijalta, professori Markku Kulmalalta, jonka haastattelu löytyy kirjastani.

Kuva 16: Kolmas kysymys: Mitä lämpenemistä voisi hidastaa?

 

Neljäs ja viimeinen ilmastokysymys koskee adaptaatiota eli sopeutumista: Kun lämpeneminen kuitenkin jatkuu, väestönkasvu ja sen aiheuttamat päästöt lisääntyvät, niin miten muutoksiin pitäisi varautua?

Hyväksyn periaatteen, että palovakuutus kannattaa ottaa ennen tulipaloa. Julkisuudessa kuitenkin usein unohtuu, että suurin vihollinen ei ainakaan vielä ole ilmastonmuutos vaan ilmasto itse. Luonto ei tunne mitään sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät varaudu ääri-ilmiöihin.

Varteenotettavia sopeutumiskeinoja ovat mm. rakennusmääräysten tiukentaminen hirmumyrskyjen varalta ja rantarakentamisen rajoittaminen kaavoitusta tiukentamalla, jotta merenpinnan nousun haitat jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.

Kaupunkien helleaaltojen varalle olisi hyvä, jos viilentäviä ilmalämpöpumppuja olisi joka kodissa. Mallia voisi ottaa Floridasta ja Singaporesta, mutta kaikki ymmärtävät, ettei köyhillä ole varaa sopeutua samaan tapaan kuin varakkailla. Talouskasvua voikin pitää hyvänä ilmastopolitiikkana.

Kuva 17, Kysymys 4: Miten muutoksiin kannattaisi sopeutua?

 

Haalentajan teesejä

Ilmastosta ja sääilmiöistä kirjoittava ystäväni, nimimerkki ”Peikko763” on jakanut ilmastoväen janalle, jossa spektri menee ääripäästä toiseen seuraavasti: aktivisti – alarmisti – realisti – skeptikko – denialisti. Sijoittaisin itseni tuohon realistin vasempaan kylkeen, tittelillä ”Haalentaja” eli lukewarmer.

Yritän tiivistää:

Kuva 18: Lukewarmerin mietteitä ilmastonmuutoksen ja -tieteen ongelmista.

 

Lopuksi vielä muutama teesi, joista voitte vapaasti olla eri mieltä. En kiistä ilmastonmuutosta, enkä voi sitä kieltääkään – kukaan ei voi käskeä ilmastoa pysähtymään.

Kasvihuonekaasujen osuus todetussa lämpenemisessä on kuitenkin kiistanalaista, tulevasta lämpenemisestä puhumattakaan. Kukaan ei edes tiedä, mikä olisi ilmakehän ihanteellinen CO2-pitoisuus, ja myös ihanteellisesta lämpötilasta vallitsee erilaisia näkemyksiä.

Kuva 19: Lukewarmerin mietteitä: jotain pitäisi tehdä, mutta ei hötkyillä.

 

Tilanteen rauhoittamiseksi voi aina välillä katsoa absoluuttisen lämpötilan kuvaajaa, josta meneillään oleva lämpökausi erottuu vain silmiä siristämällä. Tavallisestihan seuraamme vain anomaliaa, joka saadaan näyttämällä vaikka kuinka kamalalta venyttämällä graafin pystyakselia.

Jos siis anomalia ahdistaa, niin kannattaa katsoa seuraavasta kuvasta (#20) absoluuttisen lämpötilan kehitystä eli vasemman alakulman graafia. Ilmakehän keskilämpötila on edelleen 14–15 astetta.

                               

Kuva 20: Globaali lämpötila-anomalia vasemmalla ylhäällä ja todellinen lämpötila alhaalla vasemmalla. Lähteet: https://wattsupwiththat.com/  (Nasa/Giss) ja https://temperature.global/

 

Olen yrittänyt pitää alarmistien kanssa rakentavaa keskusteluyhteyttää sosiaalisessa mediassa. Yhteistä säveltä on löytynyt vuosi vuodelta enemmän, erityisesti päästöttömän tai vähäpäästöisen energiantuotannon tukemisessa.

Jopa vihreiden selvä enemmistö on kääntynyt ydinvoiman kannalle, joten he ovat ainakin tässä asiassa omaksuneet skeptisen haalentajan tunnuslauseen:

”Antaa numeroiden puhua puolestaan.”