Haastattelun mestariluokka: Sawatskyn metodi, 2/2

Tervetuloa John Sawatskyn haastattelumetodin suomenkielisen pikakurssin toiseen osaan. Teksti perustuu muistiinpanoihin, jotka tein Sawatskyn kurssilla Helsingissä huhtikuussa 2003. Epäilijöille tiedoksi, että metodi ei ole parissakymmenessä vuodessa lainkaan vanhentunut. Päin vastoin: siitä on hyötyä kaikille suomalaisilla journalisteille - tai ainakin niille, jotka haluavat kehittää omaa ammattitaitoaan.

Kurssin ensimmäisessä osassa käsittelimme haastattelun perusteita: Miten journalistinen haastattelu poikkeaa muista inhimillisistä vuorovaikutustilanteista? Miksi haastateltava ei aina toimi kuten haastattelija haluaisi? Miten haastatteluun pitäisi valmistautua? Miten haastatteluun rakennetaan draaman kaari?

Toisessa osassa siirrymme Sawatskyn metodin tunnetumpaan osaan, kysymyksiin: Minkälaisista aineksista kysymykset koostuvat? Miksi jotkut kysymykset ovat kovia, toiset pehmeitä? Miksi jotkut kysymykset saavat haastateltavan vetäytymään kuoreensa? Mitä tehdä, jos haastateltava sanoo jotain odottamatonta?

Sawatskyn oppien taustalla on hänen monivuotinen journalismin yliopisto-opettajan työnsä. Kursseilla koottiin järjestelmällisesti haastattelujen tekstejä ja tutkittiin, miten haastateltavat reagoivat eri tavoin muotoiltuihin kysymyksiin. Vaikka haastattelun taito ei ole eksaktia luonnontiedettä, niin Sawatsky löysi opiskelijoidensa kanssa tiettyjä lainalaisuuksia, joiden oivaltaminen teki ainakin minusta paremman ihmisen. Tai no, ainakin hieman entistä paremman haastattelijan.

Tästä lähtee, Sawatskyn metodi, osa 2.

---------------------------------------------------- 

Kysymyksen osat ja kuolemansynnit

Haastattelijan on muistettava, että vastaukset ovat riippuvaisia kysymyksistä. Hienommin voisi sanoa, että jokainen vastaus on esitetyn kysymyksen funktio. 

Kysymys on yritys saada tietoa jostakin asiasta. Siinä on siis kaksi osaa: asia ja tiedustelu, toisin sanoen aihe (topic) ja utelu (query). Molempien osien pitäisi olla mietittyjä ja sopivan kokoisia. Esimerkiksi: "Mitä ajattelette Yhdysvaltain johtamasta hyökkäyksestä Irakiin?" (What do you think about the US-led invasion of Iraq?)

Tässä ”What do you think” oli utelu ja ”US-led invasion of Iraq” aihe. (Esimerkkinä tämä kysymys on melko hyvä: siinä on avoin utelu ja melko tarkkaan rajattu aihe. Mutta tästä myöhemmin. - mv)

Aloitamme pohtimalla, miksi kysymykset niin usein epäonnistuvat, vaikka ne olisivat haastattelijan mielestä hyvinkin voimakkaita. Todellisuudessa vahvatkin kysymykset särkyvät helposti. Mutta ei hätää, ongelma on korjattavissa kiinnittämällä hyvissä ajoin huomiota haastattelijan seitsemään kuolemansyntiin:

1. Kysymyksestä puuttuu utelu (no query). Sawatskyn yliopistokursseilla tehtyjen laskujen mukaan noin viidesosa kysymyksistä on lausahduksia, jotka eivät vaadi mitään. ”Kysymys” ilman utelua antaa haastateltavalle aina hyvän tilaisuuden väittää vastaan, jolloin haastattelusta tulee keskustelua.

Haastattelu voi kuulostaa keskustelulta, mutta se on harhaa. Keskustelun tehtävä on vaihtaa tietoa tai mielipiteitä, haastattelun tehtävä on kerätä aineistoa. Keskustelu on ystävällistä kilpailua osapuolten jakamien panosten (output) välillä; sen tavoitteena on antaa jotain molemmille osapuolelle. Haastattelussa puolestaan haastattelijan ei tarvitse antaa mitään, mutta haastateltavan pitäisi antaa mahdollisimman paljon – eikä haastattelijalle vaan yleisölle. (If you want to show off, show off to the audience!)

Jos kysymyksistä puuttuu utelu, edes keskinäinen luottamus ei takaa, että haastateltava antaa yhtään mitään. Myös ystävällisessä kysymyksessä on oltava utelu. Mitä vähemmän haastattelija julistaa tietävänsä, sitä enemmän hän saa. Kuunteleminen on myös hyvä keino luoda yhteys tai lisätä luottamusta osapuolten välille.

2. Kaksiosainen kysymys (double-barrelled question). Tämä on jopa yleisempi kuin ensimmäinen synti. Kun kaksi kysymystä on peräkkäin, toinen sabotoi ensimmäisen, ei suinkaan täydennä kuten kysyjä ehkä luulee. Syynä toisen kysymyksen esittämiseen heti ensimmäisen perään voi olla vaistomainen pyrkimys tarjota haastateltavalle helppo ulosmenotie, exit-ramppi. 

Yleensä haastateltavat vastaavatkin vain toiseen kysymykseen – ellei se satu olemaan ensimmäistä kiusallisempi. Muistakaa haastateltavan tavoitteet: turvallisuus, miellyttävyys, helppous. Suunnitelkaa kysymykset niin, ettei niissä ole exit-ramppeja.

3. Liikaa tavaraa (too much topic). Hyvä kysymys on avoin, neutraali ja hoikka. Esimerkki: Bill Clintonin ensimmäisen presidentinvaalikampanjan alussa 1992 häneltä kysyttiin CBS:n 60 Minutes -ohjelman haastattelussa suhteesta laulaja Jennifer Flowersiin. Haastattelija Steve Kroft esitti pitkän kysymyksen Flowersista, joka oli iltapäivälehdissä kertonut olleensa 12 vuotta seksisuhteessa Clintonin. Kroftin kysymyksessä tämä 12 vuoden suhde oli ylikuormitusta, johon Clintonin oli helppo vastata: "Ei pidä paikkaansa". Sen jälkeen aihe jäi koko kampanjassa taka-alalle. Jos kysymys olisi ollut hoikempi, ilman suhteen oletettua kestoa, hänen olisi ollut vaikeampi valehdella (kannattaa muistaa, että haastattelussa oli mukana myös Clintonin puoliso Hillary). Ehkä Clintonista ei olisi tullut presidenttiä, jos tämä kohta haastattelusta olisi mennyt oikein.

Toinen esimerkki. Gary Condit –niminen poliitikko oli vaikeuksissa kesällä 2001, koska hänen avustajanaan työskennellyt nuori nainen oli kadonnut sen jälkeen, kun heidän suhteensa oli tullut julki. ABC-kanavan haastattelussa toimittaja Connie Chung esittää kysymyksen: ”Can your career, your marriage survive this?” Condit vastaa vain jälkimmäiseen, joka on helpompi: avioliitto kyllä kestää. 

Kysymyksessä oli kuitenkin kaksi aihetta, joista haastateltava valitsi täysin rationaalisesti itselleen helpomman. Haastattelija ei palannut uranäkymiä koskevaan aiheeseen, mikä on melko tavallista: varsinkin kokenut poliitikko pystyy sivuuttamaan kaksiosaisen kysymyksen vaikeamman puoliskon vastaamalla helpompaan pitkästi.

Sawatskyn analogia: Pizzassa enemmän on parempi. Kysymyksessä vähemmän on parempi.

4. Huomautukset (remarks). Tämä on kaikkein yleisin synti: haastattelija lisää omaa outputtia utelun perään, muka täsmentääkseen kysymystä. (”I have to make this remark to make sense”). Kaikki ylimääräiset huomautukset antavat haastateltavalle mahdollisuuden tarttua toisarvoiseen aiheeseen ja ohjata haastattelu pois kysymyksen varsinaisesta aiheesta. Mikä tahansa sivuteema voi kaapata koko kysymyksen, koska mikä tahansa kysymyksen osa voi aiheuttaa sivuraiteelle vievän vastareaktion.

5. Ladatut sanat (trigger words). Jotkut yksittäiset sanat voivat syödä koko kysymyksen, jos niillä on haastateltavalle erityinen merkitys. Ääriesimerkki: toimittaja kysyy showpainijalta pukuhuoneen käytävällä, miltä tuntuu huijata (fake) katsojia. Haastateltavan reaktio on isku avokämmenellä päin kasvoja. Toimittaja kaatuu maahan. Oliko pakko käyttää sanaa fake?

Ladatut sanat aiheuttavat eriasteisia reaktioita, jotka kaikki vaikeuttavat haastattelun kulkua.  Sawatskyn reaktioasteikko menee seuraavasti: 1) Keep smiling, 2–3) Ohimenevä kiusaantuminen, 4–5) Yleinen puolustelevuus (haastateltava vetäytyy kuoreensa), 6) Silminnähtävä ärtymys, 7) Vihamielinen verbaalinen purkaus, 8) Haastateltava kävelee pois, ja 9) Fyysinen hyökkäys (esimerkki edellä).

Haastatteluun valmistautuessa on muistettava, että tavoittelemme vastauksia kysymyksiin, emme reaktioita joihinkin sanoihin. Mutta mitkä sanat sitten ovat ladattuja? Tähän ei ole yleispätevää vastausta, koska ne riippuvat henkilöistä ja ajankohdasta. Richard Nixonilta kysyttiin, onko hän konna. Hän vastasi puheessaan sanoin, jotka jäivät historiaan: "I’m not a crook." Mutta tämä ei valaissut lainkaan sitä, mitä Nixon oli tehnyt.

6. Liioittelu (hyperbole, exaggeration, inflation). Journalistiseen kulttuuriin kuuluu valitettavasti monia ylisanoja kuten ihme, kriisi, aikakausi, yllätys. Jos näitä liioittelevia ilmauksia sotketaan kysymykseen eli inputtiin, vastaus voi ajautua väärään suuntaan. Haastateltava ei yleensä halua korostaa omaa erinomaisuuttaan, koska sellainen ei kuulu hyviin tapoihin.

Esimerkkinä CBS:n 60 Minutes -ohjelman tähtitoimittajan Mike Wallacen tekemä Luciano Pavarottin haastattelu. Kysymykset sisältävät imartelevia ja paisuttelevia tulkintoja ja oletuksia: Pavarottin giganttinen imperiumi yms. Vastauksissaan Pavarotti vetää toiseen suuntaan ja esittää olevansa lähes nälkätaiteilija.

Liioittelu luo tarpeen tasapainottavalle understatementille. Totuuden kertominen ei enää riitä haastateltavalle, jos haastattelijan liioittelu on jo kallistanut vaa’an toiseen äärimmäisyyteen. Haastattelijan on muistettava, että tarina ei ole hänen vaan haastateltavan. 

7. Muotopuoliset kysymykset (mismatch questions). Tavallisesti suljettu utelu portaattomaan aiheeseen. Uteluja on kahta lajia: avoin tai suljettu. Useimmat aiheet ovat portaattomia, eikä niihin voi vastata "kyllä" tai "ei". Näissä aiheissa utelu ei siis saa olla suljettu. Suljettu kysymys alkaa aina verbillä, suomessa kysymyssanalla, joka päättyy -ko, -kö. Vältä niitä.

Aiheet voivat puolestaan olla joko selvästi kaksijakoisia (all or nothing) tai portaattomia (gradual). Useimmat aiheet luonnossa ja ihmisten maailmassa (journalismissa) ovat portaattomia, joten ne eivät taivu kyllä tai ei –asentoon. Tätä toimittajat eivät usein tajua, vaan tekevät muotopuolisia kysymyksiä ja ihmettelevät mikseivät ne toimi. Sawatskyn yliopistokursseilla tehtyjen laskujen mukaan yli 60 prosenttia kysymyksistä on kuitenkin suljettuja, vaikka niihin ei voi vastata yhdellä kielto- tai myöntösanalla.

Esimerkki CNN:n Larry Kingiltä, Yorkin herttuattaren Sarah Fergusonin haastattelusta. King kysyy eri aiheista herttuattarelta peräti kuusi kertaa "Yllätyitkö?” (Were you surprised?) tai vaihtelun vuoksi "oliko se sinulle sokki?" (Were you shocked?). Yhteenkään näistä kysymyksistä Sarah ei pysty antamaan selvää kyllä tai ei -vastausta. Toinen esimerkki: baseball-joukkueen omistaja oli antanut rasistiseksi tulkittuja lausuntoja, joiden vuoksi hän oli saanut liigalta porttikiellon oman joukkueensa otteluihin. Haastattelija kysyy: Oletko rasisti? Tähän on helppo vastata ”En suinkaan. Minulla ei ole omia lapsia, joten kaikki pelaajat ovat minulle kuin omia poikia.”

On muistettava, että kysymyksessä utelu on työn tekevä osa. Se nostaa raskaatkin painot, jos se on oikein mitoitettu. Poikkeus: Suljettu kysymyskin toimii, jos aihe on sopusoinnussa. ”Ehditkö junaan?”

Kerrataanpa kuolemansynnit vielä, hieman muuttamalla ja yksinkertaistamalla ne kielloiksi: 

”Älä koskaan…”

…kysy ilman kysymystä. Esimerkki: “Olipa ilkeästi sanottu.”

…kysy kahta kysymystä kerralla. Esimerkki: ”Miten loukkaannuit ja miten voit nyt?”

…upota kysymykseen väitettä. Esimerkki: ”Menetit isäsi; se oli varmaan vaikeaa?”

…liioittele. Esimerkki: “Eikö ollutkin kammottava kokemus?”

…provosoi tai käytä ladattuja sanoja. Esimerkki: ”Pitääkö paikkansa, että olit pitkään työttömänä?”

…johdattele tai esitä retorisia kysymyksiä. Esimerkki: ”Eikö olekin sääli, että se on mahdotonta?”

…esitä suljettua kysymystä: Esimerkki: “Harmittiko, että sait potkut?”

 

Kertausta: Suljettu ja avoin kysymys

Sawatskyn oppeja on usein yksinkertaistettu sanomalla, että hän vastustaa suljettuja kysymyksiä. Mutta ei niissä mitään vikaa ole, kunhan kysymyksen aihe ja utelu ovat yhteensopivia, siis ilman seitsemättä kuolemansyntiä. Jatkuvaa, portaatonta ilmiötä ei pidä jakaa kahtia suljetulla kysymyksellä, mutta aina sopii kysyä: Ehditkö junaan? Joitko kahvia? Oliko hän raskaana?

Esimerkki: NBC:n Dan Rather haastatteli Jugoslavian (Serbian) presidentin Slobodan Milosevicin vaimoa Mirjana Markovicia Kosovon sodan tiimoilta. Tähtitoimittajalla oli ainutlaatuinen tilaisuus saada jotain näkemystä siitä, miten "Serbian Lady Macbethiksi" kutsuttu rouva ajattelee hajonneen Jugoslavian muista kansanryhmistä ja Jugoslavian hajoamissodassa harjoitetusta "etnisistä puhdistuksista".

Haastattelu meni avainkohdassaan näin:

Rather: "Is there no ethnic cleansing in Kosovo?"

Markovic: "No."

Rather: "None?"

Markovic: "No..."

Tässä tuli useita kuolemansyntejä kerralla. Ensiksikin "etninen puhdistus" on epäselvä käsite, jonka sisällöstä pitäisi päästä edes jotenkin yksimielisyyteen ennen kuin siitä alkaa kysellä. Kysymystä ei missään tapauksessa voi aloittaa olla-verbillä, koska kieltävä vastaus on haastateltavalle paitsi turvallisin, myös helpoin ja suotuisin. Rouva Milosevicin vastaus on siten täysin rationaalinen, ja hän varmaankin uskoo puhuvansa totta. Koko etnisen puhdistuksen käsite on tässä väärässä paikassa, koska se on varmasti haastateltavalle "trigger word", joka laukaisee puolustusreaktion. Ratherin jatkokysymys "None?" paljastaa, että tilanne on lukossa eikä hän pääse millään eteenpäin - ihmeellistä; odottiko hän ehkä, että Lady Macbeth olisi myöntänyt jotain? Ehkä ainoa ulospääsy tässä olisi ollut jatkokysymys "How do you know?", "Miten te sen tiedätte?"

Tavallisesti suljetun kysymyksen esittäminen hämmentää ihmistä, varsinkin jos hän on ymmärtänyt puheenaiheena olevan ilmiön portaattomasti muuttuvaksi. Polarisointi sekoittaa asioita, ei selvennä.

Toinen esimerkki: Barbara Waltersin tekemä Brad Pittin haastattelu, jossa asenne on myönteinen eikä vastakkainasettelua pitäisi olla.

Walters: "Uskotko yhä onnellisiin loppuihin?" (Do you still believe in happy endings?) Pitt vastaa ensin kohteliaasti, että kyllä uskon, mutta alkaa sitten toistella sanaparia "happy endings" ja vaihtaakin mielipiteensä hetken kuluttua. Tässä toimittaja meni turhan päiten testaamaan hypoteesiaan, jonka mukaan kaikkien Hollywood-tähtien pitäisi uskoa onnellisiin loppuihin. Hypoteesien testaaminen on väärin. Vaihtoehto tälle kysymykselle olisi voinut olla: "Miten tarinat mahtavat päättyä todellisuudessa?"

Hyvä huono esimerkki hypoteesien testaamisesta oli Larry Kingin tapa toistella lempikysymystään "Were you surprised?" (tai "Were you shocked?") Hänellä on ikään kuin tarve todistella katsojille, että haastateltava on kokenut jotain todella yllättävää tai shokeeraavaa. Usein vastaus oli kuitenkin kielteinen, koska kokemus tai tapahtuma ei sitten ollutkaan niin hirveän erikoinen, että sen voisi tiivistää yhteen myöntävään sanaan.

Eroon hypoteeseista

Haastattelijan on hyvä tiedostaa, minkälaisia motiiveja ihmisillä on puhumiseen. Suullisen ilmaisun perustavoitteita (tai motiivieja) voivat olla kuvailu, paljastaminen, myöntäminen ja kiistäminen - harvemmin myös luettelointi tai tunnistaminen. 

Kuvailu ja paljastaminen ovat haastatteluvastauksen tärkeintä sisältöä, juuri sitä mitä yleensä tavoitellaan. Myöntäminen ja kiistäminen sen sijaan koskevat kysymystä tai hypoteesia - ne vain kommentoivat haastattelijan outputtia, haastattelutilannetta. Haastattelijan olisi pidettävä mielessä, että haastattelu koskee ilmiötä tai tapahtumaa, jota pitäisi kuvailla tai selittää. Se on kiinnostavaa, tai sen pitäisi olla kiinnostavaa. Haastattelutilanne sen sijaan ei voi olla yhtä kiinnostava, joten siihen ei pidä juuttua esittämällä hypoteeseja ja pyytämällä niihin varmistusta tai kiistämistä. Haastattelu sinänsä ei kiinnosta yleisöä, vaan tapahtuma tai ilmiö, josta haastateltavan pitäisi kertoa jotain mielenkiinstoista.

Ilmaisun pitäisi tulla haastateltavan omasta kokemuksesta eikä kysyjän kokemuksesta tai oletuksesta. Haastattelijan on päätettävä aihe ja tiedettävä, mikä on tämän haastateltavalta pyydettävän ilmaisun kohde eli haastattelun perimmäinen tarkoitus (root purpose).

Jos haastattelija noudattaa hypoteesitaktiikkaa, hän ajautuu arvailulinjalle, josta on hyvin vaikea päästä irti kesken haastattelun. Tuloksena on helposti lista erilaisia väitteitä ja hypoteeseja, joiden jälkeen yleisön on itse pääteltävä mitä haastateltava mahdollisesti itse ajatteli, tai mitä olikaan tapahtunut. Tätä voi kutsua neuvostojournalismiksi, koska varsinainen viesti jää piiloon rivien väliin.

Tässä on kuitenkin muistettava, että ajoittain suljettu kysymys voi tuottaa hyvän vastauksen. Haastattelu ei noudata mitään luonnonlakeja, se ei ole eksaktia tiedettä, vaikka noudattaakin inhimillisen käytöksen rationaalista logiikkaa. Joskus ihmiset voivat olla hyvin arvaamattomia, ja haastattelijan on voitava ottaa se huomioon.

Suljettuun kysymykseen saa yleensä joko myöntävän tai kiistävän vastauksen. Ja tämä on täysin odotusten mukaista - mutta sitten tulee odottamaton osuus: haastateltava lisää jotakin, jota voi kutsua liitteeksi (attachment). Se alkaa usein sanalla "mutta". Haastateltava antaa liitteen, koska hän aavistaa haastattelijan tarvitsevan apua tai näkee mahdollisuuden ohjata keskustelua haluamaansa suuntaan. Näin haastatteluun tulee mukaan sosiaalinen (ei-journalistinen) elementti, joka voi viedä juttua minne tahansa.

Tällainen liitevastaus voi olla valaiseva, jos se sisältää aitoa kuvailua tai selittämistä. Mutta jos niin käy, haastattelija saa kiittää onneaan, ei ammattitaitoaan. Kysymyksessä on haastattelua tuurilla (interviewing by luck). Yleensä se epäonnistuu, ja vaikka se onnistuisi, tulos on yleensä keskinkertaista tarinaa. Missään tapauksessa tämä ei voi olla ammattimainen tapa edetä haastattelussa.

Liitteen antamisen motiiveja on kaksi: hyväntekeväisyys ja spinnaus. Hyväntekeväisyys tarkoittaa sitä, että haastateltava antaa vapaaehtoisesti enemmän kuin mitä häneltä on pyydetty. Tämä on harvinaista, koska hänen tavoitteensa on aina pysyä turvassa, esiintyä mahdollisimman suotuisasti ja päästä helpolla. Mutta joskus haastateltava ymmärtää suljetun kysymyksen takana olevan ajatuksen: "Älä vastaa pelkästään siihen mitä kysyin, vaan vastaa siihen mitä tarkoitin!" Tällöin keskustelu siirtyy journalistisesta kulttuurista sosiaalisen kanssakäymisen puolelle. Työtä ei tee enää kysymys vaan vastaus riippuu enemmänkin tapakulttuurista.

Spin eli kierre tulee mukaan vastaukseen, jos haastateltava haluaa vaihtaa aihetta tai näkökulmaa. Suljettu kysymys antaa siihen aina hyvän tilaisuuden, koska valehtelemisen riskiä ei ole: hypoteesin kiistämisen tai myöntämisen jälkeen voi puhua mitä huvittaa, eli liitteeseen voi panna mitä vain.

Juuri tätä viestintäkonsultit opettavat yritysten ja hallitusten PR-ihmisille "message development" -kursseilla: heti tilaisuuden tullen vastaukseen on liitettävä oma sanoma. Ensin pitää vain saada kysymys pois tieltä, ja suljetusta kysymyksestä selviää nopeasti.

Esimerkkinä baseball-joukkueen omistaja, joka kiisti esittäneensä rasistisia kommentteja pelaajistaan. "Oletko rasisti?" - "En suinkaan. Minulla ei ole omia lapsia, joten kaikki pelaajat ovat kuin omaa perhettä minulle." Itse asiassa sanavalinta "en suinkaan" (not at all) on juuri se, mitä konsultit usein suosittelevat aloitukseksi, koska siitä saa paremman vauhdin kuin pelkästä ei-vastauksesta.

Toinen esimerkki kongressiedustaja Gary Conditin haastattelusta. Useiden vihamielisten kysymysten jälkeen toimittaja kokeili tätä: "Oletteko moraalinen ihminen?" (Are you a moral man?) Vastaus oli odotetusti myöntävä, ja antoi Conditille mahdollisuuden esitellä perusarvojaan. (Vain patologinen tuurihaastattelija odottaisi tuohon kieltävää vastausta: "En ole moraalinen, vaan täysin turmeltunut." - mv)

 

Hyvän kysymyksen ominaisuuksia

Hyvillä kysymyksillä on usein kolme ominaisuutta. Niiden pitäisi olla avoimia, puolueettomia ja hoikkia (open, neutral, lean). (Sawatsky tunnetaan erityisesti avointen kysymysten puolustajana, mutta hän sanoo kallistuneensa siihen suuntaan, että kysymysten puolueettomuus voi olla jopa vielä tärkeämpää.) Aloitetaan avoimuudesta. 

Kysymyksen pitäisi olla avoin niin usein kuin mahdollista. Eikä siksi, että suljettu kysymys olisi aina huono, vaan siksi että avoin kysymys on aina hyvä. Avoimuus nostaa vaatimustasoa, se pakottaa haastateltavan antamaan enemmän.

Kun kysymys toimii, sitä ei välttämättä edes huomata, koska se ei tuo tarinaan haastattelijan omaa outputtia vaan osoittaa suunnan haastateltavan tarinalle. Kiinnitämme huomiota kysymyksiin vain silloin kun ne ovat huonoja.

Avoimenkin kysymyksen pitää olla harkittu. Tärkeintä on utelun mitoitus ja aiheen rajaus. "Miltä tuntuu" on hyvä kysymys, mutta se vaatii yleensä rajauksen, esimerkiksi ajallisesti. "Miltä sinusta tuntui, kun loppusuora avautui?" tai "Mitä ajattelit, kun sait kuulla tuloksen?"

Avoimia kysymyksiä kartetaan usein, koska niitä pidetään liian laajoina tai pehmeinä. Tämä on vain ennakkoluuloa, joka johtuu siitä, ettei niiden toimivuutta ole riittävästi kokeiltu ja tutkittu. Ennakkoluulot ovat sitkeitä; ne muistuttavat sitä vanhaa käsitystä, että kostea yöilma aiheuttaa malariaa.

Liian laaja avoin kysymys on esimerkiksi: "Mitä mieltä olet maailmanpolitiikasta?" Tässä aihe on liian laaja, siis maailmanpolitiikka, varsinkin jos kysytään asiantuntijalta; vähän sama kuin jos kysyisi urheilijalta, mitä mieltä hän on urheilusta. Toinen esimerkki: "Yllätyittekö Irakin reaktiosta YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen?" Tässä utelu oli liian ahdas. Järkevä kysymys voisi olla: "Mitä mieltä olette Irakin reaktiosta YK:n päätökseen?"

Utelujen ja aiheiden ahtaus ja laajuus muodostavat nelikentän:

 I. Laaja kysymys, ahdas aihe.

II. Ahdas kysymys, ahdas aihe.

III. Laaja kysymys, laaja aihe.

IV. Ahdas kysymys, laaja aihe.

 

 

   Kuva: Sawatskyn nelikenttä – Hyviä ja huonoja kysymyksiä.

Hyvät kysymykset sijoittuvat nelikentässä lokeroihin I ja III, useimmiten lokeroon III. Esimerkiksi usein toistuva hyvä kolmoslokeron kysymys on: "Mitä mieltä olette hallituksen (viimeaikaisesta) toiminnasta?" Neloslokerosta löytyvät usein kaikkein huonoimmat, esimerkiksi "Oletteko yllättynyt maailmantapahtumista?" tai Barbara Waltersin kysymys Fidel Castrolle: "Toimiiko sosialismi?"

Tällaiset suuriin aiheisiin sovitellut ahtaat, suljetut kysymykset eivät ole kovia, vaikka toimittajat niin usein luulevat. Kuten edellä mainittu "Oletko rasisti?", ne ovat helppoja, pehmeitä kysymyksiä, jotka antavat haastateltavalle mahdollisuuden kiistää ja liittää mukaan omaa spinniä eli vaihtaa näkökulmaa, jopa aihetta.

Pienten lasten kysymykset ovat usein kovia, etenkin kolmannen miksi-kysymyksen jälkeen. Selittämisen pakko on haaste, joka ennen pitkää rasittaa. Se siirtää työtaakan kysyjältä vastaajalle. Jos tällainen kyseleminen onnistuu viisivuotiaalta, sen pitäisi onnistua myös ammattijournalistilta.

Suljettu kysymys on melkein aina muutettavissa avoimeksi poistamalla sen alusta verbi ja aloittamalla mitä, miten tai miksi -kysymyssanalla. Esimerkiksi "Oliko herra K:n panos merkittävä?" muuttuu muotoon "Miten luonnehtisitte herra K:n panosta?" 

Esimerkki suurrikollisen haastattelusta; vankilassa oleva mafian tappaja. Kaksi kysymysvaihtoehtoa: "Oletko koskaan tappanut ihmistä?" vai "Mikä on pahinta mitä olet koskaan tehnyt?" Tappamisen voi vielä kiistää, jos ajattelee toimineensa tärkeän asian puolesta tai itsepuolustukseksi. Mutta tappo on kuitenkin paha teko, ja esimerkkihaastattelussa avoin kysymys toimii paremmin: roisto kuvailee tekemänsä murhan.

Sawatskyn analogia: Suljetun ja avoimen kysymyksen välinen ero on kuin kahdella ravintolalla, joista toisen ruokalistalla on kaksi vaihtoehtoa, toisessa ruuan joutuu kokoamaan itse tarjolla olevista monista aineksista. Jälkimmäisessä ravintolassa vaatimustaso on korkeampi, ja ruuat ovat taatusti mielenkiintoisempia.

Avoimet kysymykset tuottavat usein vastauksia, jotka sisältävät kuvia, mielikuvia. Mitä, miten ja miksi -kysymykset vaativat kuvailua, niistä ei pitäisi selvitä ilman ponnistelua, selittämistä. Avoimet kysymykset ovat myös draaman kannalta parempia, koska ne antavat tarinan edetä omalla logiikallaan. Draamaa ei saa pilata haastattelijan hypoteeseilla tai ärsyttävillä sanoilla (trigger words).

Draamaan kuuluu jännityksen kasvu - dramatiikka syntyy kertomuksen muodosta, ei sisällöstä. Ja mitä korkeampi vaatimustaso kysymyksissä on, sitä vähemmän mahdollisuuksia haastateltavalle jää spinniin, näkökulman vaihtamiseen.

 

Mitä, miten, miksi?

Suljetut kysymykset alkavat suomessa aina -ko tai -kö -päätteisellä kysymyssanalla. Englannin kielessä suljettujen kysymyssanojen listalla ovat do, does, did, have, has, had, is, are, was, were, will, would, can ja could? Hyvät kysymykset alkavat englannissa yleensä W:llä, mutta paras muistisääntö on WHW eli What, How, Why? Sitä voi soveltaa melkein missä tilanteessa tahansa, aiheesta ja käytettävissä olevasta valmistautumisajasta riippumatta. Sama suomeksi olisi MMM: Mitä tapahtui, miten tapahtui ja miksi tapahtui? (Suomenkieliseen haastatteluun pitäisi siis mahtua ainakin kolme ämmää. - mv)

Huono uutinen on se, että kaikki avoimet kysymykset eivät ole samanarvoisia. Voidaan erotella korkean vaatimustason ja matalan tason avoimet kysymykset. Viimeksi mainitut ovat usein tarpeellisia faktojen palauttamiskysymyksiä: kuka, missä, milloin, mihin aikaan.

Hyvässä haastattelussa tärkeimmät kysymyssanat ovat siis Mitä, Miten ja Miksi? Ne ovat yleensä korkean vaatimustason kysymyksiä (paitsi esim. ”Mitä kaadoit kahviin?”) Mikä (what) on jokerikysymys, joka voi korvata kiertotietä kaikki muut, esim. "Mikä oli syy siihen, että..." tai "mikä oli se tapa, jolla...?"

Yksinkertaisin haastattelun rakenne muodostuu näistä: Mitä teit, miten teit ja miksi teit? Näillä kysymyksillä on jo eliminoitu pahimmat synnit eli suljettu kysymys ja utelun puute. Jos kysymys on avoin, neutraali ja hoikka, toimittajan on helpompi jättää pois kaikki ylimääräinen painolasti, oletukset, hypoteesit ja ladatut sanat. Hyvä kysymys siirtää työvuoron haastateltavalle.

Sawatskyn analogia: Haastateltavan tehtävä on soutaa, haastattelija voi keskittyä pitämään perää. Jälkimmäisen tehtävä on sitä helpompi, mitä paremmin suunta on selvillä.

Hyvältä näyttävissä kysymyksissä voi olla piilomerkityksiä, jotka häiritsevät. Esimerkiksi ”Milloin lakkasitte lyömästä vaimoanne?”, tai ”Mikä on pahin puutteenne/epäonnistumisenne?” Viimeksi mainittu voi kuitenkin olla paikallaan, jos haastateltava on jo ottanut esille puutteensa.

Avoimuus, puolueettomuus, hoikkuus 

Hyvä kysymys rakennetaan komesta periaatteesta: sen pitäisi olla avoin, neutraali ja hoikka.

1. Avoimuus nostaa kysymyksen vaatimustasoa, tuottaa mielikuvia ja draamaa, sisältää vähemmän ärsyttäviä sanoja. Avoin kysymys on helpommin editoitavissa ja vähemmän altis spinnille.

2. Neutraalius eli puolueettomuus vähentää kysymyksen epäonnistumisen riskiä. (Esimerkiksi ”Miksi ei?” on parempi kuin ”Mitä oikein pelkäätte?”) Puolueettomuus myös minimoi tasapainottamisen tarpeen vastauksessa, poistaa ärsytyssanat ja liioittelun, ja niihin on kerta kaikkiaan helpompi vastata. Haastateltava antaa enemmän, jos hänen on helpompi päästä liikkeelle. Puolueettomuus on myös laajempaa; vertaa vaikka ”Löittekö vaimoanne?” ja ”Käytitkö voimaa?” Voima on neutraalimpi sana kuin lyödä, ja tuottaa todennäköisemmin myöntävän vastauksen.

Periaate on, että neutraali panos (input) tuottaa merkityksellisempää outputtia. On muistettava viestinnän suunta: tarkoitus on, että haastateltava tuottaa outputtia yleisölle. Kun toimittaja haastattelee, hänen tehtävänsä ei ole tuotos (output) vaan panos (input), joka saa haastateltavan tekemään työtä. (Toimittajan oman outputin vuoro on juonnossa tai silloin kun hän puhuu suoraan kameralle tai yleisölle.) Jos yleisö kiinnittää huomiota kysymykseen, se on yleensä huono.

Esimerkki siitä, miten hyvin neutraali kysymys toimii: NBA-koripalloilija Latrell Sprewell menetti 1997 harjoituksissa malttinsa ja kuristi valmentajaa niin, että tarvittiin kaksi apuvalmentajaa irrottamaan hänen kätensä. Tapaus tuli tietysti julkisuuteen, ja Sprewellin oli annettava isolle tv-kanavalle haastattelu. Suoraan kysyttäessä hän kiisti yhä varsinaisesti kuristaneensa, mutta toimittaja ei alkanut inttää, vaan kysyi: "Miten selititte tapahtuneen lapsillenne?" Tähän kysymykseen Sprewell vastasi vilpittömän tuntuisesti, että hän katuu tekoaan ja varoittaa lapsiaan ottamasta isästä mallia.

Esimerkkejä hyvistä avoimista kysymyksistä: Larry King Ronald Reaganille: ”Miltä tuntuu joutua ammutuksi?" (What’s it like to be shot?) Kysymys Saddam Husseinista Kofi Annanille: ”Minkälainen neuvottelija hän on?” (Paljon parempi kuin ’Onko hän kova neuvottelija’) Ja Barbara Walters kirjailija Michael Crichtonille: ”Miten kokonne on vaikuttanut teihin?” (Parempi kuin ’Onko pituudestanne ollut teille harmia?’ - Chrichton oli 206cm.)

Yksinkertaiset, tylsät kysymykset tuottavat värikkäämpiä vastauksia kuin värikkäät kysymykset. Jos kysymyksessä on liikaa väriä tai muuta roinaa, vastaajan tavoitteena on karsia kysymyksestä ylimääräiset osat ja keskittyä helpoimpaan. Haastattelija antaa näin etulyöntiasemansa vapaaehtoisesti pois. Eli älkää tuhotko kysymyksiänne liialla tavaralla tai väreillä.

Sawatskyn analogia: Tofu-kysymykset tuottavat valkosipulilla ja muilla mausteilla ryyditettyjä vastauksia – ja päinvastoin: liiaksi maustetut kysymykset tuottavat tofu-vastauksia.

 

Periaate 3. Hoikka eli lyhyt, ytimekäs ja yksinkertainen kysymys vapauttaa kysymykset kaksipiippuisuudesta, liiasta tavarasta ja ylilatauksista. Se ei yleensä jätä haastateltavalle mahdollisuutta spinnaukseen. Ammattipoliitikot osaavat toki usein vaihtaa aihetta. (Tähän liittyy saksalainen anekdootti, jossa poliitikko tapaa toimittajan ja aloittaa: ’No, mitkä ovat kysymyksenne vastauksiini?” – mv)

Yleensä keskittyminen kysymyksen puolueettomuuteen eli neutraalisuuteen kuitenkin auttaa: tarkkaan harkiten se ratkaisee samalla myös avoimuus- ja hoikkuusongelmat.

 

Haastattelun suunta selväksi

Haastattelussa on oltava päämäärä, polulla suunta. Polun suunnasta on kerrottava jotakin, kun haastattelusta sovitaan: ”Pyydämme teitä kertomaan tästä asiasta.” Tästä sopimuksesta voi olla tarpeen muistuttaa myös kesken haastattelun, jos ei muuten päästä takaisin polulle. 

Polun kartoittamisessa on muistettava draaman periaatteet: rakenna, riko, kokoa uudelleen. Näin saat automaattisesti haastatteluun selvän rakenteen: mitä on muuttunut ja miten?

Vaatimustason pitäminen korkealla (avoin, neutraali utelu ja hoikka aihe) voi auttaa vierasta unohtamaan kameran tai mikrofonin. Hän joutuu keskittymään asian kertomiseen eikä pääse yhtä helpolla kuin jos hän saa vain reagoida haastattelijan väitteisiin tai hypoteeseihin.

Harva pystyy omaksumaan Sawatsky-metodin yhden kurssin tai parin blogitekstin avulla. Mitä kauemmin toimittaja on ollut alalla ja tehnyt tuurihaastatteluja sekä syyllistynyt kuolemansynteihin, sitä vaikeampaa oppiminen on. Mutta ei mahdotonta: haastatteleminen on kuin käsityöläisammatti. Lahjakkuus auttaa, ja mitä nuorempana aloittaa harjoittelun, sitä parempi.

Sawatskyn mukaan toimittajan kehitys päteväksi haastattelijaksi etenee neljän portaan kautta.

1.                   Tiedostamaton epäpätevyys.

2.                   Tiedostettu epäpätevyys (tässä olemme nyt.)

3.                   Tiedostettu pätevyys.

4.                   Tiedostamaton pätevyys.

Kun edetään portaita ykkösestä kohti nelosta, haastatteluista tulee parempia ja helpompia. Muista siis aina pitää asenteesi neutraalina. Se takaa paremman tuloksen kuin puolueellisuus suuntaan tai toiseen. Ja muista valmistautuessasi haastattelun polku ja kysymysten logiikka.

Jos haluat kehittyä, pura haastattelujasi paperille ja tutki niitä. Synnit näkyvät paperilla parhaiten. (Haastattelun taito vaatii jatkuvaa opiskelua, skarppausta ja paluuta perusteisiin. – mv)

 ................................

Liite: Tuoreempia video- ja muita linkkejä Sawatskyn metodiin:

Kirjallinen yhteenveto  englanniksi:  https://interviewessentials2017.files.wordpress.com/2017/01/sawatsky-interview-strategies.pdf

Parinkymmenen minuutin keskustelu kahden urheilutoimittajan kanssa: https://www.youtube.com/watch?v=ZSiuxN3rU-Y

Viiden minuutin videotiivistelmä hyvistä ja huonoista kysymyksistä: https://www.youtube.com/watch?v=8itGYHHPr6Y

Kuuden minuutin Sawatsky-kurssi ESPN:n toimittajille: https://vimeo.com/7726310?login=true

Taustajuttu Swatskyn työstä ESPN:llä: https://www.espnfrontrow.com/2016/09/interview-coach-john-sawatsky-teaches-espns-top-talent/

Toinen taustajuttu: https://www.espn.com/blog/poynterreview/post/_/id/320/john-sawatsky-is-highly-questionable

Sawatskyn radiohaastattelu, noin tunti: https://www.youtube.com/watch?v=hNB_L74R5Do

Haastattelun mestariluokka: Sawatskyn metodi, 1/2

Espoo, marraskuu 2022. Tapasin taas nuorempia toimittajakollegoja, ja keskustelu ajautui haastattelujen ongelmiin. Kollegat olivat kuulleet kanadalaisesta John Sawatskysta ja hänen haastattelumetodistaan. ”Kysymysten pitäisi olla neutraaleja”, he tiesivät kertoa.

Osasin lisätä, että sen lisäksi niiden pitäisi olla avoimia ja hoikkia, siis mahdollisimman lyhyitä. Mutta ei siinä kaikki. Sawatskyn metodi on perusteellinen ja systemaattinen kuvaus haastattelun taidosta ja ongelmista, joita liittyy melkein kaikkiin haastattelutilanteisiin.

Satuin olemaan yksi niistä etuoikeutetuista, jotka pääsivät Sawatskyn kurssille Helsingissä 2003. Tein silloin kurssista tarkat muistiinpanot, joita olen vuosien varrella jakanut kiinnostuneille. Kaivoin muistioni taas kerran esiin, ja huomasin että ne eivät ole menettäneet lähes 20 vuodessa tehoaan lainkaan. Nämähän pitäisi julkaista!

Sawatsky ei ole syystä tai toisesta koonnut metodiaan kirjaksi, ja tiesin ettei hän pidä plagiaattoreista. Onneksi hän suhtautui ideaani myönteisesti ja antoi luvan julkaista tavallisen Virtasen suomenkielisen version Sawatskyn metodista. 

Kuka Sawatsky?

Vuonna 1948 syntynyt John Sawatsky oli uransa ensimmäisen puoliskon Kanadan tunnetuimpia tutkivia journalisteja. Hän tutki The Vancouver Sun -lehden reportterina 1970-luvulla muun muassa Kanadan valtakunnallisen poliisin RCMP:n väärinkäytöksiä, ja hänen paljastuksensa johtivat osaltaan siihen, että RCMP hajotettiin ja sen tiedusteluosastosta muodostettiin erillinen suojelupoliisi.

Myöhemmin, 1980-luvulla Sawatsky kirjoitti freelancerina muun muassa perusteellisen elämäkerran maan pitkäaikaisesta pääministeristä Brian Mulroneysta. Kirjaa varten tehtiin kustantajan mukaan 600 haastattelua.

Ei siis ihme, että Sawatsky paneutui erityisesti haastattelutekniikkaan journalistiikan dosenttina Ottawan Carletonin yliopistossa 1985-2004. Hänen kursseillaan kerättiin järjestelmällisesti aineistoa haastatteluista ja etsittiin vastauksia siihen, miksi jotkut kysymykset ja lähestymistavat toimivat, ja miksi haastattelut menevät niin usein pieleen.

1990-luvulla Sawatsky alkoi kiertää maailmaa opettamassa yliopistokursseilla oppimiaan lainalaisuuksia toimittajille. Opettajan uransa jälkeen hän toimi yhdysvaltalaisen urheilukanava ESPN:n kouluttajana vuoteen 2017, jolloin hän jäi eläkkeelle ja itsenäiseksi konsultiksi.

Sawatskyn ei ole koonnut oppejaan kirjaksi, mutta hänen kursseilleen osallistuneet toimittajat eri puolilla maailmaa ovat kirjoittaneet metodista tiivistelmiä, joita löytyy helposti internetistä. Suomeksi metodia on selostettu kirjallisessa muodossa ainakin Elina Saksalan kirjassa Ammattina juontaja (LIKE, 2012). Se sisältää luvun Sawatskyn haastattelumetodi, joka perustuu osittain näihin muistiinpanoihin, osittain metodia opettaneen viestintäkonsultti Raimo Ahosen kanssa käytyihin keskusteluihin.

Mutta pidemmittä puheitta, tästä alkaa kaksiosainen, kevyesti editoitu versio muistiinpanoista, jotka tein Sawatskyn luennoilla Helsingin yliopiston ”sossukomissa” eli Social- och kommunalhögskolanissa huhtikuussa 2003. Blogin ensimmäinen osa käsittelee haastattelun strategiaa ja taktiikkaa sekä haastatteluun valmistautumista. Toisessa osassa käsitellään muun muassa kysymysten luokittelua ja haastattelijan kuolemansyntejä.

Ja tähän johdannon loppuun kuluttajansuojalauseke: Tämä on tavallisen Virtasen versio Sawatsky puheista, eikä tekstiä saa siteerata suoraan Sawatskyn puheina. Olen lisännyt sulkuihin joitakin täsmennyksiä ja kursivoinut alkukielisiä termejä. Sawatsky käyttää pedagogisessa tarkoituksessa paljon vertauskuvia, analogioita. Olen erottanut niitä selvyyden vuoksi typografisesti muusta tekstistä. Omat kommenttini tunnistaa nimikirjaimista mv.

  

---------------------------------------------------------

 

Rationaalinen tapahtuma

Haastattelu ei ole taikuutta, vaan se on hyvin rationaalinen tapahtuma. Haastateltavan antamat vastaukset ovat aivan järkeviä (make sense), jos ymmärtää, että ne riippuvat kysymyksestä.

Haastateltavalla on yleensä kolme tapaa reagoida, kolme tavoitetta, joista hän pitää kiinni koko haastattelun ajan. Nämä tavoitteet ovat lähes kokonaan kulttuurista riippumattomia:

1.  Turvallisuus. Ihmiset tavoittelevat yleensä voimakkaimmin juuri turvallisuutta. Heidän ensisijainen tavoitteensa on selviytyminen (survival). Turvallisuuteen tähtäävä käyttäytyminen haastattelussa on täysin rationaalista: haastattelu on haastateltavan kannalta sekä tilaisuus että vaaran paikka. Vaara on kuitenkin hänen mielessään päällimmäisenä.

2.    2. Miellyttävyys. Ihmiset haluavat näyttää hyvältä ulospäin. He suhtautuvat kameraan kuten kylpyhuoneen peiliin, eli etsivät parasta mahdollista vaikutelmaa (trying to show their best face).

3.   3. Helppous. Ihminen valitsee haastavassa (!) tilanteessa aina vähimmän vaivan tien, menee siitä missä aita on matalin. Miksi ihmeessä hän tekisikään toisin?

Nämä kolme reagointitapaa ovat täysin rationaalisia, eikä juuri kukaan koskaan toimi näiden vastaisesti. Jos haastattelija odottaa jotain muuta, hän toimii itse irrationaalisesti, eikä haastattelu onnistu muuten kuin hyvällä tuurilla. Haastateltavalla on paljon enemmän pelissä kuin haastattelijalla, joten on aivan turha odottaa, että hän toimisi irrationaalisesti.

Sekoittavat tekijät

Haastattelu on sosiaalisen vuorovaikutuksen muoto, jossa on koko joukko sekoittavia tekijöitä (intruders). Toisin kuin edellä mainitut kolme reagointitapaa, sekoittavat tekijät ovat kulttuurisidonnaisia, etenkin kohta yksi:

 

1.   Sosiaaliset sekoittajat. Jokaisessa yhteisössä on kirjoittamattomia sääntöjä siitä, miten pitää käyttäytyä ja miten ihmisille sopii puhua. Yleisimmät, kulttuurien rajat ylittävät käytöstavat ovat hyödyllisiä myös haastattelussa. Esimerkiksi kiltteyttä ja kohteliaisuutta arvostetaan melkein kaikkialla. Ole siis vaatimaton, älä kersku.

2.   Ammatilliset sekoittajat. Journalistinen haastattelu on muodollinen, omien sääntöjensä mukaan toimiva vuorovaikutuksen muoto. Se poikkeaa muista keskusteluista ja vuorovaikutustilanteista kuten työhönottohaastattelusta, poliisikuulustelusta tai mielentilatutkimuksesta. Toimittajan kanssa käytävä haastattelu sisältää usein enemmän riskejä kuin muut vuorovaikutustilanteet.

3.   Henkilökohtaiset sekoittajat. Jokainen ihminen on erilainen, ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat haastattelun kulkuun täysin riippumatta siitä, onko kysymykset laadittu viisaasti. Tulokset vaihtelevat tekijän (ja henkilökemian) mukaan.

Haastattelun tutkiminen ja haastatteluun valmistautuminen eivät ole eksaktia tiedettä, vaan kyseessä on sosiaalinen tapahtuma sekoittavine tekijöineen. Kun tämän tiedostaa, voi ottaa tavoitteekseen ikävien sekoittajin minimoimisen ja hyvien sekoittajien maksimoimisen. (Täydellisyyttä ei voi saavuttaa, mutta sitä kannattaa tavoitella – mv)

Kysymyksiä laadittaessa on kiinnitettävä huomiota niiden liikkuviin osiin. Ne ovat kysymyksen aihe (mistä puhutaan?) sekä vaatimus (mitä pyydetään?). Kysymyksiä voi analysoida ammatillisesti, mutta liikkuvien osien (topic & query) ymmärtämistä ei voi kyllin korostaa. Tästä lisää myöhemmin.

 

Panos ja tuotos

Miten journalistinen kommunikaatio sitten poikkeaa tavallisesta? Normaalissa keskustelussahan odotetaan, että molemmat antavat oman panoksensa eli paljastavat jotain, kertovat uutta tai ilmaisevat mielipiteensä. Haastattelussa on toisin: toinen keskustelija, haastattelija syöttää keskusteluun aineksia (input) ja toinen, haastateltava lähettää yleisölle asiaa (output). Näiden pitäisi olla tasapainossa. Jos on liikaa inputtia, toinen osapuoli menee sekaisin eikä pysty vastaamaan. Sosiaalinen vuorovaikutus tähtää harmoniaan, journalistinen vuorovaikutus tähtää paljastamiseen (disclosure).

Klassinen esimerkki epätasapainoisesta keskustelusta on koomikkopari Abbotin ja Costellon dialogi ”Who’s on first”, jossa mies kysyy kaveriltaan baseball-joukkueen pelaajien nimiä. Ykkösellä on kaveri nimeltä ”Who”, kakkosella ”What” ja kolmospesällä ”I Don’t Know”, mikä sotkee koko keskustelun: kysyjä luulee, että toinen ilkeilee vastauksissaan. Keskustelu menee sekaisin, koska kysymyksissä ja vastauksissa on liikaa moniselitteistä outputtia. (Koko dialogi löytyy helposti netistä, hakulauseella ”Who’s on first?”- mv)

Myös myyntitilanteissa on usein ongelmana, että input ja output eivät ole tasapainossa. Myyjän olisi parasta vastata ostajan kysymyksiin eikä tyrkyttää omaa outputtiaan. Myyntitilanne on kuitenkin sikäli haastattelun vastakohta, että siinä vastaaja on keskustelussa ammattilaisena, kun taas haastattelussa kysyjän pitäisi olla ammattilainen. Valitettavan usein haastatteluissa kuitenkin on kaksi outputin esittäjää, koska haastattelija unohtaa (tai ei tiedä), että hänen tehtävänsä on vain tuoda keskusteluun sen verran inputtia, että haastateltava antaisi mahdollisimman paljon outputtia.

Panos ja tuotos ovat aina ristiriidassa keskenään, koska niillä on vastakkaiset tavoitteet. Analogioita ovat antaminen ja ottaminen tai opettaminen ja oppiminen. Muistamme, että haastateltavan mielessä ovat turvallisuus, miellyttäminen ja helppous. Haastattelijan täytyisi päästä pidemmälle, joten hänen on annettava keskusteluun panoksia eli oikeita kysymyksiä eikä valmiita tuotoksia kuten turhia hypoteeseja tai mielipiteitä.

Suuri ongelma journalismin opetuksessa on liiallinen keskittyminen outputtiin eli siihen, mitä toimittajan pitäisi tietää, miten pitäisi kirjoittaa, ja miltä jutun pitäisi näyttää. Kun keskitytään tuotospuoleen, jää haastateltavien panos helposti unohduksiin.

Ensin pitäisi siis opettaa – ja oppia – että kysymys ja haastattelu ovat kaksi eri asiaa. Myös haastattelulla voi olla erilaisia tavoitteita, esimerkiksi tietojen kerääminen tai tietojen järjestäminen. Kysymysten rakenne riippuu tavoitteesta, ja kysymysten liikkuvia osia (aihe ja vaatimus) voi muutella.

Sawatskyn analogia: Kysymykset ja haastattelu ovat kuin tiilet ja talo. Hyvä talo vaatii hyvät tiilet, mutta hyvistä tiilistä ei itsestään tule hyvää taloa. Jos tiilet ja talo tehdään samaan aikaan, seuraa sekaannus. Eli täysin spontaani haastattelu yleensä ei ole mielenkiintoinen.

Tiilitalovertauksen mukaan myös tämä kurssi koostuu kahdesta kokonaisuudesta, taloustieteestä tuttua jakoa mukaillen: makrosta eli haastattelun rakenteesta sekä mikrosta eli kysymyksistä. Lisäksi käsittelemme sovelluksia erikoistilanteisiin. 

 

Haastattelun strategia

Vastaukset riippuvat kysymyksistä, mutta vastaus yhteen kysymykseen ei aina ole sama. Siihen vaikuttavat koko haastattelun ilmapiiri ja kysymysten järjestys, joista riippuen vastaus voi olla joko sitä tai tätä. Ihmisen mieli elää ja liikkuu koko ajan. Ärsykkeet (input) ja muisti ovat koko ajan vuorovaikutuksessa, joten vastaajan reaktiot vaihtelevat. Kysymysten lisäksi myös vastaukset vaikuttavat mieleen: jos haastateltava ohjataan kiistämään haastattelijan hypoteeseja, hän todennäköisesti jatkaa kiistämistä, vaikka eteen tulisi helposti myönnettäväkin kysymys.

Samasta ihmisestä ja samasta teemasta saakin usein hyvin erilaisia haastatteluja, riippuen haastattelijan persoonasta, mutta myös hänen valitsemastaan strategiasta ja kysymysten rakenteesta.

Hyvä haastattelu vaatii uteliaisuutta, valmistautumista, ja tietoisen prosessin. Mikä sitten on haastattelussa journalistin ammattitaitoa? Pelkkä uteliaisuus ja valmistautuminen eivät riitä, vaan pitää hahmottaa prosessi. Jos se on kunnossa, haastattelu voi olla ammattilaisen työtä.

Prosessi ei suinkaan ole niin suoraviivaisesti päämäärähakuista kuin luullaan. Jos shakissa hyökkää heti kuninkaan kimppuun, häviää varmasti. Myös haastattelussa täytyy olla vaiheita, joiden kautta lähestytään oleellista kysymystä tai kysymyksiä.

Esimerkki: Koululaisilta haluttiin saada selville, kuinka moni syö kunnollisen aamiaisen. Kun kysyttiin, mitä söit aamiaiseksi, tilanne näytti hyvältä: kaikki olivat syöneet ainakin jotain. Mutta kun haastattelu aloitettiin laajemmalla ja neutraalimmalla kysymyksellä, kävi ilmi, että monet lähtivät kouluun tyhjin vatsoin. Oikea aloituskysymys olikin ketju: Mitä teit tänä aamuna, kun heräsit? Entä seuraavaksi? – Vasta tämän sarjan jälkeen lapsen oli pakko myöntää, ettei hän syönytkään mitään.

Sawatskyn analogia: Kysymykset ovat kuin polkupyörän pinnoja; niiden on tuettava toisiaan, tehtävä työtä yhdessä. Kun strategia on kohdallaan, haastattelu voi olla enemmän kuin osiensa summa.

Strategian ja taktiikan ero: edellinen on valmistautumista, jälkimmäinen reagointia muutoksiin. Hyvä taktikko tarttuu hetkeen. Jos sen sijaan pitää jääräpäisesti kiinni strategiasta, peli voi olla menetetty. Mutta strategia luo taktiikalle edellytykset. Hyvin usein haastattelijalla on vain taktiikka, jolloin haastattelun onnistuminen riippuu onnesta. Kunnollinen strategia antaa enemmän.

Haastattelu ei ole sotaa, eikä sen tarkoituksena ole haastateltavan tuhoaminen. Strateginen tavoite voi olla laskelmoitu yhteistoiminta (calculated collaboration). Se on aina parempi kuin kilpailu tai vastakkainasettelu, jotka johtavat inttämiseen.

Strategiaa miettiessä on parasta selvittää, miten suuri on haastattelijan ja haastateltavan yhteinen etu. Sitä voi käyttää hyväkseen, jotta haastattelun alue tai kakku (the pie) saadaan mahdollisimman suureksi. Kun yhteistoiminta on strateginen valinta, sen avulla voidaan kasvattaa haastattelun mahdollisuuksia. Eli haastateltavan etuja ei saa asettaa (ainakaan alussa) kyseenalaiseksi. Muista haastateltavan toimintaperiaatteet: turvallisuus, miellyttävyys, helppous (safe, favourable and easy). 

Haastattelun alussa on jollain keinolla vahvistettava suostumus: haastateltavalla ei saisi olla mitään periaatteellisia ehtoja tai rajauksia haastattelun aiheille. Ensimmäisten kysymysten tehtävä onkin vahvistaa jo tehty sopimus, jotta siitä ei jää yleisölle epäselvyyttä. Muistakaa Sokrateen ärsyttävä metodi: vahvistetaan yhteinen näkemys mahdollisimman pitkälle, ja vasta sitten osoitetaan sen mahdottomuus.

Tämä suostumuksen saaminen (tai sen puute) vaikuttaa myös muissa vuorovaikutustilanteissa kuin haastatteluissa. Jos vastaaja aavistaa kyselyn alussa mitä ajetaan takaa, hän muokkaa vastauksensa sen mukaisesti. Eli jos kyselijä keskittyy maalintekoon, hän voi menettää pelin.

Kakku kasvaa sopimalla 

Jonkinlainen suostumus tai sopimus tarvitaan aina, eli haastattelun alussa on saatava aikaan yhteisymmärrystä. Tämä on melkein sääntö: mitä enemmän suostumusta, sitä isompi kakku saadaan aikaan ja sitä paremmat tulokset. Ystävällismielisessä haastattelussa sopimus on alusta alkaen suuri, joten strategian miettimiseen ei tarvitse käyttää kovin paljoa aikaa.

Toisaalta, mitä vihamielisempi haastattelu on, sitä enemmän aikaa sopimuksen tekemiseen eli yhteistoimintakysymyksiin tarvitaan. (Jos haastateltavaksi valittu henkilö poistuu tilanteesta sanomatta mitään, kyseessä ei ole haastattelu. - mv)

Yhteisymmärryksen löytäminen ei ole vaikeaa. Jos keskustelu on saatu alkuun, aina löytyy jotain sovittavaa. Eroja ja yhtäläisyyksiä löytyy kaikista ihmisistä: erot tai erimielisyydet ovat todennäköisesti jo ennalta selvillä, mutta yhtäläisyyden löytämiseksi on tehtävä hieman työtä. Tässä on varottava (tai käytettävä hyväksi) sosiaalisia tekijöitä, jotka tulevat journalismin tielle. Alussa ei pidä keskittyä arvottaviin kysymyksiin (eli haastattelun todennäköiseen tarkoitukseen) vaan yhteisen faktapohjan etsimiseen.

Kertausta:

1) Yhteistyö ensin: aloita sopimalla mahdollisimman laajasta kakusta, eli nosta yhteisymmärrys mahdollisimman korkealle. Tutkaile, miten pitkälle pääsette yhteistä polkua. Sen jälkeen tiet (näkemykset) erkanevat, ja se kohta on tärkeä.

Älä kiistä selviä faktoja, vaikka haastateltava tulkitseekin ne ehkä eri tavalla kuin sinä. Älä myöskään mene liian pitkälle haastateltavan osoittamaan suuntaan, koska sieltä ei pääse vaarattomasti takaisin syyllistymättä epäloogisuuteen. Älä myöskään suhtaudu niin, että haastateltava valehtelee koko ajan. Ei sellaista olekaan: aina löytyy jotakin, mistä voi olla yhtä mieltä.

Sawatskyn analogia: Yksimielisyyden hakeminen on kuin aikidoa tai vastaavaa itämaista kamppailulajia, jossa haastattelija ottaa vastaan haastattelijan ”hyökkäyksen” ja käyttää hänen voimaansa hyväkseen.

2) Keskity vastauksiin, älä kysymyksiin. Tärkeää on se mitä haastateltava sanoo, ei se mitä haastattelija kysyy. Haastattelijan tehtävä on pysyä aloillaan ja odottaa räjähdystä (output). Valitettavan usein näkee päinvastaista: haastattelija räiskähtelee ja haastateltava hillitsee.

Muista, että haastateltava on tarinan kertoja, ja hänen tehtävänsä on olla aktiivinen. Haastattelija on kuuntelija, jonka tehtävä on olla reaktiivinen. Tärkeää on saada haastateltava aloitteelliseksi. Silloin hän tuntee olevansa turvassa ja puhuu avoimemmin. Tavoite on saada hänet tuntemaan, että hän on tilanteen herrana.

3) Strategia luo puitteet haastattelun etenemiselle ja taktiikka mahdollistaa muutoksen, jos tilanne tulee eteen. Tilannetta voi kuitenkin olla hankala tunnistaa.

Todistustaakka haastateltavalle

Haastattelijan kannattaa muistaa, että hänellä ei ole todistustaakkaa. Jos haastateltava esittää kiinnostavan väitteen, hänen pitää pystyä selittämään, perustelemaan se. Näissä tilanteissa haastattelijan on valittava, pitäisikö haastateltavan vastauksiin tarttua jatkokysymyksellä, vai kannattaisiko pitää kiinni omasta suunnitelmasta. (Liian usein oma suunnitelma voittaa, koska se on helpompaa. Mutta haastateltavan on lunastettava lupauksensa yleisölle, joten uteliaisuutta herättävään vastaukseen on syytä tarttua. - mv)

Jos toinen osapuoli järkyttää sopimusta eli status quota, hän on velvollinen täsmentämään. Hän on silloin tuonut keskusteluun jotakin omaa tavaraa, josta hän on vastuussa. Jos väitteen on esittänyt haastattelija, tai jos se on sitaatti jostakin muualta, haastateltava ei ota sitä omalle vastuulleen. Toisin sanoen: liiallinen input tekee haastateltavan elämästä helpompaa, auttaa häntä pysymään turvassa.

Haastattelijan velvollisuus on siis aktivoida haastateltavan todistustaakka. Jos haastateltava vihjaisee, että tässä kohtaa on liittymä jonnekin, keskustelu on ohjattava sinne. (Jump on the exit ramps, the parts that need an explanation). Tämä onnistuu usein yksinkertaisilla jatkokysymyksillä: “Mitä tarkoitatte tuolla…?” tai “Miksi näin...?” Tärkeimmät kysymyssanat ovat yleensä hyviä todistustaakan siirtämisessä: Mitä, miten, miksi? Hyvä todistuspyyntö on myös aivan tavallinen: voisitteko mainita jonkun esimerkin? Poistumisramppeja (exit ramps) on usein jopa haastateltavien vakiotekstissä (message-track). Käytä niitä!

Muistakaa, että vastaukset ovat haastattelun tärkein osa. Niissä on valtavasti potentiaalia, jota voi käyttää yleisön hyväksi. 

Televisio- tai radiohaastattelu on aina vaikeampi kuin tiedonhankintahaastattelu. Viimemainitun tarkoitus on yleensä vain löytää faktoja, tarinan palasia tai lisää lähteitä. Taustahaastateltavan ei tarvitse kertoa mitään tarinaa.

Makrosuunnitelman ensimmäinen osa oli siis strategia: miten saada kakku mahdollisimman suureksi. Seuraavaksi puhumme haastattelun rakenteesta.

Polku ja päämäärä

Hyvään suunnitelmaan kuuluu kartoittaa jonkinlainen polku etukäteen. Siihen pitäisi merkitä paikat, joissa todistustaakka annetaan haastateltavan kannettavaksi. Kannattaa miettiä, miten tarina voi edetä ja miten haastateltava saisi sen kerrottua. Tarinan palaset eivät vielä ole tarina, eivätkä yksittäiset kysymykset ja vastaukset tee haastattelua.

Kaksi esimerkkiä kanadalaisista radiohaastatteluista. Ensimmäisessä haastateltava kertoo, miten majava hyökkäsi hänen kimppuunsa öisellä sillalla: värikästä kerrontaa, jota haastattelija tukee lyhyillä kehotuksilla: Mitä sitten tapahtui? Tuloksena on kiehtova tarina. (Jota ei välttämättä edes huomaa haastatteluksi. – mv)

Toisessa esimerkissä haastateltava kertoo karhun hyökkäyksestä, ja siinä haastattelija pilaa tarinan esittämällä omia hypoteesejaan, oletuksiaan tai teorioitaan karhun voimasta ja muusta sellaisesta; haastateltava menettää jutun punaisen langan. (Tuloksena on sekavaa horinaa. – mv)

Molemmissa esimerkkihaastatteluissa oli hyvät elementit, mutta toimittaja pilasi jälkimmäisen. Hänelle ei ollut selvää, että tarina on pidettävä polulla. Karhuhaastattelussa haastattelija toi polulle ylimääräista tavaraa. Nämä yksityiskohdat eivät kuuluneet asiaan; hän ei keskittynyt kuuntelemaan, vaan mietti omiaan.

Ennen haastattelua onkin viisainta esittää kysymys: mikä on tämän haastattelun tavoite? Jokainen polku tarvitsee päämäärän. Mutta polku vaatii muutakin. Lyhyt yhteenveto:

1. Valitse suunta tai päämäärä. Jos päämäärää ei ole, mennään umpikujaa. Mutta mikä tahansa tavoite ei kelpaa. Eteneminen ilman tavoitetta voi olla parempi kuin päämäärättömyys. Esimerkiksi nopeassa tilanteessa on turha yrittää vahvistaa epävarmoja hypoteeseja. Missään tapauksessa päämäärä ei saisi sotkea tarinaa.

2. Varaudu muutoksiin eli siihen, että osa haastattelusta tapahtuu ilman suunnitelmaa. Polulta voi poiketa.

3. Huono päämäärä keskittyy johonkin lopputulokseen, hyvä päämäärä keskittyy prosessin kuvaukseen. Ajatelkaa tapahtumaketjua, prosessia. Päämäärä on vain prosessin päätepiste, jota ei aina tarvitse edes tietää etukäteen. Prosessi voi olla suunniteltu, mutta lopputulos siitä huolimatta spontaani.

Annetaan siis prosessin tuottaa tulokset. Poikkeustapauksia ovat useampien haastateltavien tilanteet eli paneelit tai moderoidut väittelyt. Silloin polulla pysyminen voi olla mahdotonta, ellei polku ole jotenkin erityinen. (Sawatsky myöntää, että hänen metodinsa toimii parhaiten vain silloin kun haastateltavia on yksi – paneeleissa on mukana paljon sekoittavia tekijöitä, ja haastattelijan on tärkeämpää pitää kiinni strategiastaan. - mv) 

Haastattelun tavoitteena, päämääränä on siis löytää ja kuvailla jotakin. Se on vaikeaa, jos haastattelun aihe on epäselvä. Tästä hyvä huono esimerkki: Barbara Walters haastattelee kuolemaan tuomitun terroristi Timothy McVeighin äitiä. Tuloksena oli sekavaa poukkoilua, jossa ei ole yhtään selvää aihetta, eikä polkua.

Polkua on helpompi suunnitella, kun haastattelun aihe on selvillä. Aiheelle kolme vaatimusta:

1. Aiheen on sovittava päämäärään. Aihe on melkein aina liian suuri, ja aika usein haastattelija joutuu myöntämään sen sanomalla, että valitettavasti aikamme on lopussa. Jos on kolme minuuttia aikaa, älä ota 12 minuutin aihetta. Tämä on yleinen virhe, joka pahenee juttujen lyhentyessä tv-uutisten ja ajankohtaisohjelmien aikapulan vuoksi.

2. Aiheen olisi oltava neutraali: ei arvoväritystä eikä vahvoja luonnehdintoja.

3. Aiheen pitäisi olla yksinkertainen – älä jätä haastateltavalle ulosmenoteitä eli exit-ramppeja. Kokonaisuus voi olla monimutkainen, mutta se on aina jaettavissa yksinkertaisiin aiheisiin. (Haastattelussa voi olla useampia aiheita tai teemoja, jos niistä on sovittu. – mv)

Liian monta päämäärää johtaa haastattelutilanteen lamaantumiseen ja siihen, ettei lopputulos johda minnekään. Tavoitteita voi miettiä kolmesta näkökulmasta: 1. Arvot määräävät haastattelun suunnan. 2. Keinoista riippuu, mitä reittiä perille yritetään kulkea. 3. Toimeenpano määrää kysymysten yksityiskohdat.

 

Polku ja draaman kaava

Haastattelun kulkua ei saa delegoida haastateltavalle, vaan haastattelijan on itse tehtävä tärkeät päätökset: suunta, reitti ja yksityiskohdat. Jos tulee sekaannusta, pienet yksityiskohdat eli alemman hierarkiatason tavoitteet voivat peittää alleen suuremmat tavoitteet.

1) Tärkeintä on päättää suunnasta. Kirjoita ylös, mikä on haastattelusi tavoite, mihin sitä tarvitaan. Haastattelu on juttusi tärkein raaka-aine. Sen laatu ratkaisee lopputuotteen laadun. 

2) Määrittele haastattelupolun lähtöruutu. Journalismissa on usein kysymys jostakin muutoksesta tai kontrastista – mutta haastattelua ei saa aloittaa siitä. Aloituksen on oltava ennen muutosta, ennen ristiriidan esittelyä. Muutos tarvitsee jonkinlaisen taustan, paikan, josta se voi alkaa. Päämäärän määritelmä saa tarkennuksen: Haastattelussa pyritään löytämään ja tarkastelemaan jotakin ilmiötä, erityisesti sen muutosta. (...with regard to how it has changed.)

3) Valitse reitti, eli miten itse haastattelun on tarkoitus edetä; mitä kautta pitäisi päästä perille? Reitti on keino tavoitteen saavuttamiseksi – tavoitteeseen ei päästä, jos keinot ovat vääriä (esimerkiksi liian provokatiivisia – mv). Keinot koostuvat kysymyksistä; eri kysymyssanalla alkavat kysymykset valottavat asiaa eri puolilta: mitä, miten, miksi.

Tavoitteen kannalta tärkeää on miettiä kysymysten laatua: jos haastattelun tarkoitus on esimerkiksi hahmottaa tapahtumien järjestystä, hallitseva kysymyssana on ”milloin”, tai ”mitä sitten tapahtui”. Tärkeää on pitää huoli siitä, että kysymyssanat pitävät haastattelun tarkoitetulla polulla johdonmukaisesti.

Varo sekoittamasta reittiä ja haastattelun aihetta keskenään. Kaikkein avoimin reitti koostuu mitä-kysymyksistä, jotka ovat aina moniselitteisimpiä: Mitä sitten tapahtui?

4) Yhdistä pisteet, pidä polku siistinä. Jokaisella pisteellä (vastauksella) on paikkansa tarinassa ja kronologiassa. Polku voisi mennä näin: Kaikki on normaalia. Jotakin tapahtuu. Dramaattisia käänteitä. Paluu normaaliin, tai siis uuteen normaaliin, koska on tapahtunut muutos. (Ja ehkä myös tarinan opetus, jos jää aikaa – mv.)

Draamassa kaava on ”kokoa, hajota, korjaa” (create, break, remake). Journalismissa viimeinen osa ei kuitenkaan aina toteudu, koska koko tarina, tapahtumaketju voi olla kesken, tai aika loppuu lepsun taktiikan vuoksi. (Jos haastattelu päättyy toteamukseen "nähtäväksi jää, miten...", niin se on merkki epäonnistumisesta. - mv)

Päämäärä on valittava sen mukaan, paljonko aikaa on käytettävissä. Aihe on esimerkiksi jossakin asiassa tai ilmiössä tapahtunut muutos. Päämäärä on sitten kuvata, miten muutos on tapahtunut. Tavallisimpia status quon rikkovia kysymyksiä on ”Milloin se päättyi?”, tai ”Mitä sitten tapahtui?”

Mutta aloita tilanteesta ennen muutosta. ”Millainen tilanne oli alun perin?” Sen jälkeen tarkennus muutoksen alkuun, esim. ”Mitä tammikuussa tapahtui?” Ja sen jälkeen: ”Mitä seurauksia siitä oli?”

Jos hallitset teoreettista rakennelmaa, hallitset koko prosessia (Suslov-periaate: teoria on tärkeämpi kuin käytäntö). Älä keskity pieniin yksityiskohtiin (don’t micromanage), anna haastateltavan hoitaa se puoli kokonaisuudesta. Keskity sen sijaan rakenteeseen, eli pidä huoli haastattelun pysymisestä polulla.

5) Valvo liikkeen suuntaa. Paluu alkuun kesken haastattelun on hyvin kömpelöä ja kuten liikenteessä, U-käännökset ovat vaarallisia. Liikkeen valvonnassa on kolme muuttujaa, joiden hallinnan pitäisi riittää polulla pysymiseen:

1. Eteen/taakse. Jos pakitat, tee se varovasti ja tiedostaen. Muista koko ajan, mikä on polulla pitävä kysymys, esim: Mitä sen jälkeen tapahtui? Hyvä huono esimerkki U-käännösten liikakäytöstä: Larry King haastattelee Linda Trippiä, joka laverteli Monica Lewinskyn ja Bill Clintonin seksisuhteesta. Haastattelussa menee sekaisin useampia kronologioita; mitä Monican ja Billin välillä oli tapahtunut, mitä Lindan ja Monican välillä oli tapahtunut, ja mitä Lindan ja julkisuuden välillä oli tapahtunut. Kuuntelija putoaa kärryiltä. 2. Vältä sivuraiteita ja kiertoteitä. Oikeat kysymykset pitävät haastattelun polulla. Jos kronologinen eteneminen vaihtuu kysymyksen myötä, tarina voi katketa. Älä poikkea polulta vain kerätäksesi matalalla roikkuvia hedelmiä, eli unohda sivuteemat. 3. Zoomaa harkiten – aina ei ole pakko mennä eteenpäin, vaan tarkennus voi olla paikallaan. Tämä on yleensä spontaanin reaktion paikka, ja voi tuottaa taikuutta. 

Sawatskyn analogia: Haastattelun ohjaamista voi verrata tietokonepelin joystickin käyttöön: Eteen-taakse, vasemmalle-oikealle, ja laukaisu. Eteenpäin-toiminto pitää polulla, sivuttaisliikettä on vältettävä ja laukaisut on säästettävä oikeisiin hetkiin. Haastattelussa on siten makrotasolla kaksi liikkuvaa osaa: polku ja yksityiskohdat. Polku on kuin novellin juoni, yksityiskohdat ovat tarinan henkilöitä ja rekvisiittaa. Näistä saadaan synteesi, joka on onnistuessaan enemmän kuin osiensa summa.

Jos haastateltava etenee liian nopeasti, hänet on pysäytettävä zoomaamalla yksityiskohtiin. Hyvä hidastuskysymys on esim: ”Minkälaista se oli?” tai ”Miltä se tuntui?” Mutta toisaalta liian paljon yksityiskohtia tekee haastattelusta pitkästyttävän.

6) Koonti- tai siivousvaihe (mop up). Haastattelun lopussa on otettava esille ne tärkeät kysymykset, jotka eivät sopineet polulle. Voi myös olla useampia polkuja, mutta niitä ei saa kulkea yhtä aikaa (yllä mainittu King-Tripp-ongelma.) Siis yksi polku kerrallaan.

Lopussa voi rikkoa polkunsa ja muita sääntöjä esimerkiksi, jos on pakko tarkistaa faktoja. Myös sivuraiteita voi kulkea lopussa, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Mutta pääraide, polku on tärkein, varsinkin jos sen aikana muistaa pysyä avoimena ja ymmärtää muuttaa päämäärää, jos eteen tulee jotain odotettua mielenkiintoisempaa. Polulla piti siis olla suunta, mutta päätepiste voi olla yllättävä. Tärkeintä on kuitenkin, että haastattelija vaihtaa tarvittaessa päämäärän, ei haastateltava – silloin on antauduttu spinnauksen armoille. Siivousvaiheessa alkuperäistä polkua voi käyttää sivuraiteena, katsoa johtaisiko se lisätietojen avulla jonnekin muualle.

Lopussa voi myös koota vähemmän tärkeitä palasia, kuten mieleen jääneitä aavistuksia. Niiden kanssa on oltava varovainen, jotta ne eivät sotke pääreittiä. (Älä keskeytä itseäsi!) Myös hypoteeseja voi testata siivousvaiheessa.

 

Erikoistapaus: tiedonhankinta

Tiedonhankintahaastattelu on usein tarpeen faktojen tarkistamiseksi. Se pitäisi tehdä ennen lopullisen haastattelun tallentamista, mutta siinä on säästettävä polkua ja pidettävä huoli siitä, ettei kameran tai mikrofonin ollessa päällä tarvitse enää esittää siivouskysymyksiä.

Erillinen tiedonhankintahaastattelu voi aiheuttaa ongelmia, jos sekin keskittyy itse pääasiaan eli noudattaa polkua. Toistaminen latistaa tarinan. Haastateltava tarvitsee oikeat kysymykset oikeaan aikaan, jotta kertomus olisi spontaani. Esiintyminen kameralle jäykistää monet, mutta usein syynä ei olekaan kamera vaan jo kerrotun tarinan teennäinen toistaminen. Lehtihaastattelut ovatkin usein spontaanimpia kuin TV- ja radiohaastattelut, koska kirjoitettua tekstiä on helpompi editoida kuin puhetta.

Haastattelun taian uudelleen luominen on ongelma, joka liittyy prosessiin. Jätä siis tarinan tunteenomaiset aspektit kokonaan käsittelemättä alustavassa keskustelussa. Siten spontaanius säilyy ainakin osittain, koska haastateltavan ei tarvitse paljastaa tunteitaan kahdesti.

Sawatskyn analogia: ”Jään murtaminen onnistuu vain kerran.”

Muistettavaa: haastattelun tehtävä on kertoa tarina, joten haastattelijan tehtävä on selvittää itselleen hyvissä ajoin oleelliset asiat: Mikä on tarina? Kuka on tarinan kertoja? Ketkä ovat päähenkilöt? 

Pidä myös mielessä, että ns. pehmeä informaatio on vahvaa sähköisessä viestimessä, kun taas ns. kova informaatio jyrää printissä. Mutta ilman kovaa infoa ei ole myöskään pehmeää. (Kuuntelijan tai lukijan on ymmärrettävä haastateltavan tunnereaktion syy.) Eli on kysyttävä sekä kova faktakysymys: ”Mitä?” ja pehmeämpi kysymys: ”Miksi?”

Jos haastattelet televisiossa, jätä pehmeä informaatio kameralle. Muista, että jään voi rikkoa vain kerran. Älä mene heikolle jäälle tausta- tai ennakkohaastattelussa! Kova informaatio paranee toisella kertomisella, koska haastateltava todennäköisesti virkistää muistiaan. Mutta pehmeä informaatio latistuu toistamalla.

Pari neuvoa taustahaastattelun suunnitteluun: Kartoita polku eli etsi ensin lähtöruutu, yhdistä pisteet ja etsi muuttunut status quo. Äläkä käytä liipasinta, vaan säästä laukaukset varsinaiseen haastatteluun.  

Varsinaisen haastattelun jälkeinen siivousvaihe on tavallaan paluu taustahaastatteluun. Siinä sallitaan U-käännökset, sivuraiteet, kiertotiet, vähemmän tärkeät asiat, aavistukset, hypoteesien testaaminen ja muut jämät.

(Aika usein toimii myös täysin avoin lopetus: oliko mielessäsi vielä jotain mitä olisitte halunnut sanoa, mutta en tullut kysyneeksi? - mv)

----------------------------------------- 

Haastatelutaidon mikroa eli kysymyksiä käsitellään blogin seuraavassa jaksossa. Pysykää kanavalla.