Haastattelun mestariluokka: Sawatskyn metodi, 1/2

Espoo, marraskuu 2022. Tapasin taas nuorempia toimittajakollegoja, ja keskustelu ajautui haastattelujen ongelmiin. Kollegat olivat kuulleet kanadalaisesta John Sawatskysta ja hänen haastattelumetodistaan. ”Kysymysten pitäisi olla neutraaleja”, he tiesivät kertoa.

Osasin lisätä, että sen lisäksi niiden pitäisi olla avoimia ja hoikkia, siis mahdollisimman lyhyitä. Mutta ei siinä kaikki. Sawatskyn metodi on perusteellinen ja systemaattinen kuvaus haastattelun taidosta ja ongelmista, joita liittyy melkein kaikkiin haastattelutilanteisiin.

Satuin olemaan yksi niistä etuoikeutetuista, jotka pääsivät Sawatskyn kurssille Helsingissä 2003. Tein silloin kurssista tarkat muistiinpanot, joita olen vuosien varrella jakanut kiinnostuneille. Kaivoin muistioni taas kerran esiin, ja huomasin että ne eivät ole menettäneet lähes 20 vuodessa tehoaan lainkaan. Nämähän pitäisi julkaista!

Sawatsky ei ole syystä tai toisesta koonnut metodiaan kirjaksi, ja tiesin ettei hän pidä plagiaattoreista. Onneksi hän suhtautui ideaani myönteisesti ja antoi luvan julkaista tavallisen Virtasen suomenkielisen version Sawatskyn metodista. 

Kuka Sawatsky?

Vuonna 1948 syntynyt John Sawatsky oli uransa ensimmäisen puoliskon Kanadan tunnetuimpia tutkivia journalisteja. Hän tutki The Vancouver Sun -lehden reportterina 1970-luvulla muun muassa Kanadan valtakunnallisen poliisin RCMP:n väärinkäytöksiä, ja hänen paljastuksensa johtivat osaltaan siihen, että RCMP hajotettiin ja sen tiedusteluosastosta muodostettiin erillinen suojelupoliisi.

Myöhemmin, 1980-luvulla Sawatsky kirjoitti freelancerina muun muassa perusteellisen elämäkerran maan pitkäaikaisesta pääministeristä Brian Mulroneysta. Kirjaa varten tehtiin kustantajan mukaan 600 haastattelua.

Ei siis ihme, että Sawatsky paneutui erityisesti haastattelutekniikkaan journalistiikan dosenttina Ottawan Carletonin yliopistossa 1985-2004. Hänen kursseillaan kerättiin järjestelmällisesti aineistoa haastatteluista ja etsittiin vastauksia siihen, miksi jotkut kysymykset ja lähestymistavat toimivat, ja miksi haastattelut menevät niin usein pieleen.

1990-luvulla Sawatsky alkoi kiertää maailmaa opettamassa yliopistokursseilla oppimiaan lainalaisuuksia toimittajille. Opettajan uransa jälkeen hän toimi yhdysvaltalaisen urheilukanava ESPN:n kouluttajana vuoteen 2017, jolloin hän jäi eläkkeelle ja itsenäiseksi konsultiksi.

Sawatskyn ei ole koonnut oppejaan kirjaksi, mutta hänen kursseilleen osallistuneet toimittajat eri puolilla maailmaa ovat kirjoittaneet metodista tiivistelmiä, joita löytyy helposti internetistä. Suomeksi metodia on selostettu kirjallisessa muodossa ainakin Elina Saksalan kirjassa Ammattina juontaja (LIKE, 2012). Se sisältää luvun Sawatskyn haastattelumetodi, joka perustuu osittain näihin muistiinpanoihin, osittain metodia opettaneen viestintäkonsultti Raimo Ahosen kanssa käytyihin keskusteluihin.

Mutta pidemmittä puheitta, tästä alkaa kaksiosainen, kevyesti editoitu versio muistiinpanoista, jotka tein Sawatskyn luennoilla Helsingin yliopiston ”sossukomissa” eli Social- och kommunalhögskolanissa huhtikuussa 2003. Blogin ensimmäinen osa käsittelee haastattelun strategiaa ja taktiikkaa sekä haastatteluun valmistautumista. Toisessa osassa käsitellään muun muassa kysymysten luokittelua ja haastattelijan kuolemansyntejä.

Tämä on tavallisen Virtasen versio Sawatsky puheista, eikä tekstiä saa siteerata suoraan Sawatskyn puheina. Olen lisännyt sulkuihin joitakin täsmennyksiä ja kursivoinut alkukielisiä termejä. Sawatsky käyttää pedagogisessa tarkoituksessa paljon vertauskuvia, analogioita. Olen erottanut niitä selvyyden vuoksi typografisesti muusta tekstistä. Omat kommenttini tunnistaa nimikirjaimista mv.

 

---------------------------------------------------------

Rationaalinen tapahtuma

Haastattelu ei ole taikuutta, vaan se on hyvin rationaalinen tapahtuma. Haastateltavan antamat vastaukset ovat aivan järkeviä (make sense), jos ymmärtää, että ne riippuvat kysymyksestä.

Haastateltavalla on yleensä kolme tapaa reagoida, kolme tavoitetta, joista hän pitää kiinni koko haastattelun ajan. Nämä tavoitteet ovat lähes kokonaan kulttuurista riippumattomia:

1.  Turvallisuus. Ihmiset tavoittelevat yleensä voimakkaimmin juuri turvallisuutta. Heidän ensisijainen tavoitteensa on selviytyminen (survival). Turvallisuuteen tähtäävä käyttäytyminen haastattelussa on täysin rationaalista: haastattelu on haastateltavan kannalta sekä tilaisuus että vaaran paikka. Vaara on kuitenkin hänen mielessään päällimmäisenä.

2.    2. Miellyttävyys. Ihmiset haluavat näyttää hyvältä ulospäin. He suhtautuvat kameraan kuten kylpyhuoneen peiliin, eli etsivät parasta mahdollista vaikutelmaa (trying to show their best face).

3.   3. Helppous. Ihminen valitsee haastavassa (!) tilanteessa aina vähimmän vaivan tien, menee siitä missä aita on matalin. Miksi ihmeessä hän tekisikään toisin?

Nämä kolme reagointitapaa ovat täysin rationaalisia, eikä juuri kukaan koskaan toimi näiden vastaisesti. Jos haastattelija odottaa jotain muuta, hän toimii itse irrationaalisesti, eikä haastattelu onnistu muuten kuin hyvällä tuurilla. Haastateltavalla on paljon enemmän pelissä kuin haastattelijalla, joten on aivan turha odottaa, että hän toimisi irrationaalisesti.

Sekoittavat tekijät

Haastattelu on sosiaalisen vuorovaikutuksen muoto, jossa on koko joukko sekoittavia tekijöitä (intruders). Toisin kuin edellä mainitut kolme reagointitapaa, sekoittavat tekijät ovat kulttuurisidonnaisia, etenkin kohta yksi:

1.   Sosiaaliset sekoittajat. Jokaisessa yhteisössä on kirjoittamattomia sääntöjä siitä, miten pitää käyttäytyä ja miten ihmisille sopii puhua. Yleisimmät, kulttuurien rajat ylittävät käytöstavat ovat hyödyllisiä myös haastattelussa. Esimerkiksi kiltteyttä ja kohteliaisuutta arvostetaan melkein kaikkialla. Ole siis vaatimaton, älä kersku.

2.   Ammatilliset sekoittajat. Journalistinen haastattelu on muodollinen, omien sääntöjensä mukaan toimiva vuorovaikutuksen muoto. Se poikkeaa muista keskusteluista ja vuorovaikutustilanteista kuten työhönottohaastattelusta, poliisikuulustelusta tai mielentilatutkimuksesta. Toimittajan kanssa käytävä haastattelu sisältää usein enemmän riskejä kuin muut vuorovaikutustilanteet.

3.   Henkilökohtaiset sekoittajat. Jokainen ihminen on erilainen, ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat haastattelun kulkuun täysin riippumatta siitä, onko kysymykset laadittu viisaasti. Tulokset vaihtelevat tekijän (ja henkilökemian) mukaan.

Haastattelun tutkiminen ja haastatteluun valmistautuminen eivät ole eksaktia tiedettä, vaan kyseessä on sosiaalinen tapahtuma sekoittavine tekijöineen. Kun tämän tiedostaa, voi ottaa tavoitteekseen ikävien sekoittajin minimoimisen ja hyvien sekoittajien maksimoimisen. (Täydellisyyttä ei voi saavuttaa, mutta sitä kannattaa tavoitella – mv)

Kysymyksiä laadittaessa on kiinnitettävä huomiota niiden liikkuviin osiin. Ne ovat kysymyksen aihe (mistä puhutaan?) sekä vaatimus (mitä pyydetään?). Kysymyksiä voi analysoida ammatillisesti, mutta liikkuvien osien (topic & query) ymmärtämistä ei voi kyllin korostaa. Tästä lisää myöhemmin.

Panos ja tuotos

Miten journalistinen kommunikaatio sitten poikkeaa tavallisesta? Normaalissa keskustelussahan odotetaan, että molemmat antavat oman panoksensa eli paljastavat jotain, kertovat uutta tai ilmaisevat mielipiteensä. Haastattelussa on toisin: toinen keskustelija, haastattelija syöttää keskusteluun aineksia (input) ja toinen, haastateltava lähettää yleisölle asiaa (output). Näiden pitäisi olla tasapainossa. Jos on liikaa inputtia, toinen osapuoli menee sekaisin eikä pysty vastaamaan. Sosiaalinen vuorovaikutus tähtää harmoniaan, journalistinen vuorovaikutus tähtää paljastamiseen (disclosure).

Klassinen esimerkki epätasapainoisesta keskustelusta on koomikkopari Abbotin ja Costellon dialogi ”Who’s on first”, jossa mies kysyy kaveriltaan baseball-joukkueen pelaajien nimiä. Ykkösellä on kaveri nimeltä ”Who”, kakkosella ”What” ja kolmospesällä ”I Don’t Know”, mikä sotkee koko keskustelun: kysyjä luulee, että toinen ilkeilee vastauksissaan. Keskustelu menee sekaisin, koska kysymyksissä ja vastauksissa on liikaa moniselitteistä outputtia. (Koko dialogi löytyy helposti netistä, hakulauseella ”Who’s on first?”- mv)

Myös myyntitilanteissa on usein ongelmana, että input ja output eivät ole tasapainossa. Myyjän olisi parasta vastata ostajan kysymyksiin eikä tyrkyttää omaa outputtiaan. Myyntitilanne on kuitenkin sikäli haastattelun vastakohta, että siinä vastaaja on keskustelussa ammattilaisena, kun taas haastattelussa kysyjän pitäisi olla ammattilainen. Valitettavan usein haastatteluissa kuitenkin on kaksi outputin esittäjää, koska haastattelija unohtaa (tai ei tiedä), että hänen tehtävänsä on vain tuoda keskusteluun sen verran inputtia, että haastateltava antaisi mahdollisimman paljon outputtia.

Panos ja tuotos ovat aina ristiriidassa keskenään, koska niillä on vastakkaiset tavoitteet. Analogioita ovat antaminen ja ottaminen tai opettaminen ja oppiminen. Muistamme, että haastateltavan mielessä ovat turvallisuus, miellyttäminen ja helppous. Haastattelijan täytyisi päästä pidemmälle, joten hänen on annettava keskusteluun panoksia eli oikeita kysymyksiä eikä valmiita tuotoksia kuten turhia hypoteeseja tai mielipiteitä.

Suuri ongelma journalismin opetuksessa on liiallinen keskittyminen outputtiin eli siihen, mitä toimittajan pitäisi tietää, miten pitäisi kirjoittaa, ja miltä jutun pitäisi näyttää. Kun keskitytään tuotospuoleen, jää haastateltavien panos helposti unohduksiin.

Ensin pitäisi siis opettaa – ja oppia – että kysymys ja haastattelu ovat kaksi eri asiaa. Myös haastattelulla voi olla erilaisia tavoitteita, esimerkiksi tietojen kerääminen tai tietojen järjestäminen. Kysymysten rakenne riippuu tavoitteesta, ja kysymysten liikkuvia osia (aihe ja vaatimus) voi muutella.

Sawatskyn analogia: Kysymykset ja haastattelu ovat kuin tiilet ja talo. Hyvä talo vaatii hyvät tiilet, mutta hyvistä tiilistä ei itsestään tule hyvää taloa. Jos tiilet ja talo tehdään samaan aikaan, seuraa sekaannus. Eli täysin spontaani haastattelu yleensä ei ole mielenkiintoinen.

Tiilitalovertauksen mukaan myös tämä kurssi koostuu kahdesta kokonaisuudesta, taloustieteestä tuttua jakoa mukaillen: makrosta eli haastattelun rakenteesta sekä mikrosta eli kysymyksistä. Lisäksi käsittelemme sovelluksia erikoistilanteisiin. 

Haastattelun strategia

Vastaukset riippuvat kysymyksistä, mutta vastaus yhteen kysymykseen ei aina ole sama. Siihen vaikuttavat koko haastattelun ilmapiiri ja kysymysten järjestys, joista riippuen vastaus voi olla joko sitä tai tätä. Ihmisen mieli elää ja liikkuu koko ajan. Ärsykkeet (input) ja muisti ovat koko ajan vuorovaikutuksessa, joten vastaajan reaktiot vaihtelevat. Kysymysten lisäksi myös vastaukset vaikuttavat mieleen: jos haastateltava ohjataan kiistämään haastattelijan hypoteeseja, hän todennäköisesti jatkaa kiistämistä, vaikka eteen tulisi helposti myönnettäväkin kysymys.

Samasta ihmisestä ja samasta teemasta saakin usein hyvin erilaisia haastatteluja, riippuen haastattelijan persoonasta, mutta myös hänen valitsemastaan strategiasta ja kysymysten rakenteesta.

Hyvä haastattelu vaatii uteliaisuutta, valmistautumista, ja tietoisen prosessin. Mikä sitten on haastattelussa journalistin ammattitaitoa? Pelkkä uteliaisuus ja valmistautuminen eivät riitä, vaan pitää hahmottaa prosessi. Jos se on kunnossa, haastattelu voi olla ammattilaisen työtä.

Prosessi ei suinkaan ole niin suoraviivaisesti päämäärähakuista kuin luullaan. Jos shakissa hyökkää heti kuninkaan kimppuun, häviää varmasti. Myös haastattelussa täytyy olla vaiheita, joiden kautta lähestytään oleellista kysymystä tai kysymyksiä.

Esimerkki: Koululaisilta haluttiin saada selville, kuinka moni syö kunnollisen aamiaisen. Kun kysyttiin, mitä söit aamiaiseksi, tilanne näytti hyvältä: kaikki olivat syöneet ainakin jotain. Mutta kun haastattelu aloitettiin laajemmalla ja neutraalimmalla kysymyksellä, kävi ilmi, että monet lähtivät kouluun tyhjin vatsoin. Oikea aloituskysymys olikin ketju: Mitä teit tänä aamuna, kun heräsit? Entä seuraavaksi? – Vasta tämän sarjan jälkeen lapsen oli pakko myöntää, ettei hän syönytkään mitään.

Sawatskyn analogia: Kysymykset ovat kuin polkupyörän pinnoja; niiden on tuettava toisiaan, tehtävä työtä yhdessä. Kun strategia on kohdallaan, haastattelu voi olla enemmän kuin osiensa summa.

Strategian ja taktiikan ero: edellinen on valmistautumista, jälkimmäinen reagointia muutoksiin. Hyvä taktikko tarttuu hetkeen. Jos sen sijaan pitää jääräpäisesti kiinni strategiasta, peli voi olla menetetty. Mutta strategia luo taktiikalle edellytykset. Hyvin usein haastattelijalla on vain taktiikka, jolloin haastattelun onnistuminen riippuu onnesta. Kunnollinen strategia antaa enemmän.

Haastattelu ei ole sotaa, eikä sen tarkoituksena ole haastateltavan tuhoaminen. Strateginen tavoite voi olla laskelmoitu yhteistoiminta (calculated collaboration). Se on aina parempi kuin kilpailu tai vastakkainasettelu, jotka johtavat inttämiseen.

Strategiaa miettiessä on parasta selvittää, miten suuri on haastattelijan ja haastateltavan yhteinen etu. Sitä voi käyttää hyväkseen, jotta haastattelun alue tai kakku (the pie) saadaan mahdollisimman suureksi. Kun yhteistoiminta on strateginen valinta, sen avulla voidaan kasvattaa haastattelun mahdollisuuksia. Eli haastateltavan etuja ei saa asettaa (ainakaan alussa) kyseenalaiseksi. Muista haastateltavan toimintaperiaatteet: turvallisuus, miellyttävyys, helppous (safe, favourable and easy). 

Haastattelun alussa on jollain keinolla vahvistettava suostumus: haastateltavalla ei saisi olla mitään periaatteellisia ehtoja tai rajauksia haastattelun aiheille. Ensimmäisten kysymysten tehtävä onkin vahvistaa jo tehty sopimus, jotta siitä ei jää yleisölle epäselvyyttä. Muistakaa Sokrateen ärsyttävä metodi: vahvistetaan yhteinen näkemys mahdollisimman pitkälle, ja vasta sitten osoitetaan sen mahdottomuus.

Tämä suostumuksen saaminen (tai sen puute) vaikuttaa myös muissa vuorovaikutustilanteissa kuin haastatteluissa. Jos vastaaja aavistaa kyselyn alussa mitä ajetaan takaa, hän muokkaa vastauksensa sen mukaisesti. Eli jos kyselijä keskittyy maalintekoon, hän voi menettää pelin.

Kakku kasvaa sopimalla 

Jonkinlainen suostumus tai sopimus tarvitaan aina, eli haastattelun alussa on saatava aikaan yhteisymmärrystä. Tämä on melkein sääntö: mitä enemmän suostumusta, sitä isompi kakku saadaan aikaan ja sitä paremmat tulokset. Ystävällismielisessä haastattelussa sopimus on alusta alkaen suuri, joten strategian miettimiseen ei tarvitse käyttää kovin paljoa aikaa.

Toisaalta, mitä vihamielisempi haastattelu on, sitä enemmän aikaa sopimuksen tekemiseen eli yhteistoimintakysymyksiin tarvitaan. (Jos haastateltavaksi valittu henkilö poistuu tilanteesta sanomatta mitään, kyseessä ei ole haastattelu. - mv)

Yhteisymmärryksen löytäminen ei ole vaikeaa. Jos keskustelu on saatu alkuun, aina löytyy jotain sovittavaa. Eroja ja yhtäläisyyksiä löytyy kaikista ihmisistä: erot tai erimielisyydet ovat todennäköisesti jo ennalta selvillä, mutta yhtäläisyyden löytämiseksi on tehtävä hieman työtä. Tässä on varottava (tai käytettävä hyväksi) sosiaalisia tekijöitä, jotka tulevat journalismin tielle. Alussa ei pidä keskittyä arvottaviin kysymyksiin (eli haastattelun todennäköiseen tarkoitukseen) vaan yhteisen faktapohjan etsimiseen.

Kertausta:

1) Yhteistyö ensin: aloita sopimalla mahdollisimman laajasta kakusta, eli nosta yhteisymmärrys mahdollisimman korkealle. Tutkaile, miten pitkälle pääsette yhteistä polkua. Sen jälkeen tiet (näkemykset) erkanevat, ja se kohta on tärkeä.

Älä kiistä selviä faktoja, vaikka haastateltava tulkitseekin ne ehkä eri tavalla kuin sinä. Älä myöskään mene liian pitkälle haastateltavan osoittamaan suuntaan, koska sieltä ei pääse vaarattomasti takaisin syyllistymättä epäloogisuuteen. Älä myöskään suhtaudu niin, että haastateltava valehtelee koko ajan. Ei sellaista olekaan: aina löytyy jotakin, mistä voi olla yhtä mieltä.

Sawatskyn analogia: Yksimielisyyden hakeminen on kuin aikidoa tai vastaavaa itämaista kamppailulajia, jossa haastattelija ottaa vastaan haastattelijan ”hyökkäyksen” ja käyttää hänen voimaansa hyväkseen.

2) Keskity vastauksiin, älä kysymyksiin. Tärkeää on se mitä haastateltava sanoo, ei se mitä haastattelija kysyy. Haastattelijan tehtävä on pysyä aloillaan ja odottaa räjähdystä (output). Valitettavan usein näkee päinvastaista: haastattelija räiskähtelee ja haastateltava hillitsee.

Muista, että haastateltava on tarinan kertoja, ja hänen tehtävänsä on olla aktiivinen. Haastattelija on kuuntelija, jonka tehtävä on olla reaktiivinen. Tärkeää on saada haastateltava aloitteelliseksi. Silloin hän tuntee olevansa turvassa ja puhuu avoimemmin. Tavoite on saada hänet tuntemaan, että hän on tilanteen herrana.

3) Strategia luo puitteet haastattelun etenemiselle ja taktiikka mahdollistaa muutoksen, jos tilanne tulee eteen. Tilannetta voi kuitenkin olla hankala tunnistaa.

Todistustaakka haastateltavalle

Haastattelijan kannattaa muistaa, että hänellä ei ole todistustaakkaa. Jos haastateltava esittää kiinnostavan väitteen, hänen pitää pystyä selittämään, perustelemaan se. Näissä tilanteissa haastattelijan on valittava, pitäisikö haastateltavan vastauksiin tarttua jatkokysymyksellä, vai kannattaisiko pitää kiinni omasta suunnitelmasta. (Liian usein oma suunnitelma voittaa, koska se on helpompaa. Mutta haastateltavan on lunastettava lupauksensa yleisölle, joten uteliaisuutta herättävään vastaukseen on syytä tarttua. - mv)

Jos toinen osapuoli järkyttää sopimusta eli status quota, hän on velvollinen täsmentämään. Hän on silloin tuonut keskusteluun jotakin omaa tavaraa, josta hän on vastuussa. Jos väitteen on esittänyt haastattelija, tai jos se on sitaatti jostakin muualta, haastateltava ei ota sitä omalle vastuulleen. Toisin sanoen: liiallinen input tekee haastateltavan elämästä helpompaa, auttaa häntä pysymään turvassa.

Haastattelijan velvollisuus on siis aktivoida haastateltavan todistustaakka. Jos haastateltava vihjaisee, että tässä kohtaa on liittymä jonnekin, keskustelu on ohjattava sinne. (Jump on the exit ramps, the parts that need an explanation). Tämä onnistuu usein yksinkertaisilla jatkokysymyksillä: “Mitä tarkoitatte tuolla…?” tai “Miksi näin...?” Tärkeimmät kysymyssanat ovat yleensä hyviä todistustaakan siirtämisessä: Mitä, miten, miksi? Hyvä todistuspyyntö on myös aivan tavallinen: voisitteko mainita jonkun esimerkin? Poistumisramppeja (exit ramps) on usein jopa haastateltavien vakiotekstissä (message-track). Käytä niitä!

Muistakaa, että vastaukset ovat haastattelun tärkein osa. Niissä on valtavasti potentiaalia, jota voi käyttää yleisön hyväksi. 

Televisio- tai radiohaastattelu on aina vaikeampi kuin tiedonhankintahaastattelu. Viimemainitun tarkoitus on yleensä vain löytää faktoja, tarinan palasia tai lisää lähteitä. Taustahaastateltavan ei tarvitse kertoa mitään tarinaa.

Makrosuunnitelman ensimmäinen osa oli siis strategia: miten saada kakku mahdollisimman suureksi. Seuraavaksi puhumme haastattelun rakenteesta.

Polku ja päämäärä

Hyvään suunnitelmaan kuuluu kartoittaa jonkinlainen polku etukäteen. Siihen pitäisi merkitä paikat, joissa todistustaakka annetaan haastateltavan kannettavaksi. Kannattaa miettiä, miten tarina voi edetä ja miten haastateltava saisi sen kerrottua. Tarinan palaset eivät vielä ole tarina, eivätkä yksittäiset kysymykset ja vastaukset tee haastattelua.

Kaksi esimerkkiä kanadalaisista radiohaastatteluista. Ensimmäisessä haastateltava kertoo, miten majava hyökkäsi hänen kimppuunsa öisellä sillalla: värikästä kerrontaa, jota haastattelija tukee lyhyillä kehotuksilla: Mitä sitten tapahtui? Tuloksena on kiehtova tarina. (Jota ei välttämättä edes huomaa haastatteluksi. – mv)

Toisessa esimerkissä haastateltava kertoo karhun hyökkäyksestä, ja siinä haastattelija pilaa tarinan esittämällä omia hypoteesejaan, oletuksiaan tai teorioitaan karhun voimasta ja muusta sellaisesta; haastateltava menettää jutun punaisen langan. (Tuloksena on sekavaa horinaa. – mv)

Molemmissa esimerkkihaastatteluissa oli hyvät elementit, mutta toimittaja pilasi jälkimmäisen. Hänelle ei ollut selvää, että tarina on pidettävä polulla. Karhuhaastattelussa haastattelija toi polulle ylimääräista tavaraa. Nämä yksityiskohdat eivät kuuluneet asiaan; hän ei keskittynyt kuuntelemaan, vaan mietti omiaan.

Ennen haastattelua onkin viisainta esittää kysymys: mikä on tämän haastattelun tavoite? Jokainen polku tarvitsee päämäärän. Mutta polku vaatii muutakin. Lyhyt yhteenveto:

1. Valitse suunta tai päämäärä. Jos päämäärää ei ole, mennään umpikujaa. Mutta mikä tahansa tavoite ei kelpaa. Eteneminen ilman tavoitetta voi olla parempi kuin päämäärättömyys. Esimerkiksi nopeassa tilanteessa on turha yrittää vahvistaa epävarmoja hypoteeseja. Missään tapauksessa päämäärä ei saisi sotkea tarinaa.

2. Varaudu muutoksiin eli siihen, että osa haastattelusta tapahtuu ilman suunnitelmaa. Polulta voi poiketa.

3. Huono päämäärä keskittyy johonkin lopputulokseen, hyvä päämäärä keskittyy prosessin kuvaukseen. Ajatelkaa tapahtumaketjua, prosessia. Päämäärä on vain prosessin päätepiste, jota ei aina tarvitse edes tietää etukäteen. Prosessi voi olla suunniteltu, mutta lopputulos siitä huolimatta spontaani.

Annetaan siis prosessin tuottaa tulokset. Poikkeustapauksia ovat useampien haastateltavien tilanteet eli paneelit tai moderoidut väittelyt. Silloin polulla pysyminen voi olla mahdotonta, ellei polku ole jotenkin erityinen. (Sawatsky myöntää, että hänen metodinsa toimii parhaiten vain silloin kun haastateltavia on yksi – paneeleissa on mukana paljon sekoittavia tekijöitä, ja haastattelijan on tärkeämpää pitää kiinni strategiastaan. - mv) 

Haastattelun tavoitteena, päämääränä on siis löytää ja kuvailla jotakin. Se on vaikeaa, jos haastattelun aihe on epäselvä. Tästä hyvä huono esimerkki: Barbara Walters haastattelee kuolemaan tuomitun terroristi Timothy McVeighin äitiä. Tuloksena oli sekavaa poukkoilua, jossa ei ole yhtään selvää aihetta, eikä polkua.

Polkua on helpompi suunnitella, kun haastattelun aihe on selvillä. Aiheelle kolme vaatimusta:

1. Aiheen on sovittava päämäärään. Aihe on melkein aina liian suuri, ja aika usein haastattelija joutuu myöntämään sen sanomalla, että valitettavasti aikamme on lopussa. Jos on kolme minuuttia aikaa, älä ota 12 minuutin aihetta. Tämä on yleinen virhe, joka pahenee juttujen lyhentyessä tv-uutisten ja ajankohtaisohjelmien aikapulan vuoksi.

2. Aiheen olisi oltava neutraali: ei arvoväritystä eikä vahvoja luonnehdintoja.

3. Aiheen pitäisi olla yksinkertainen – älä jätä haastateltavalle ulosmenoteitä eli exit-ramppeja. Kokonaisuus voi olla monimutkainen, mutta se on aina jaettavissa yksinkertaisiin aiheisiin. (Haastattelussa voi olla useampia aiheita tai teemoja, jos niistä on sovittu. – mv)

Liian monta päämäärää johtaa haastattelutilanteen lamaantumiseen ja siihen, ettei lopputulos johda minnekään. Tavoitteita voi miettiä kolmesta näkökulmasta: 1. Arvot määräävät haastattelun suunnan. 2. Keinoista riippuu, mitä reittiä perille yritetään kulkea. 3. Toimeenpano määrää kysymysten yksityiskohdat.

Polku ja draaman kaava

Haastattelun kulkua ei saa delegoida haastateltavalle, vaan haastattelijan on itse tehtävä tärkeät päätökset: suunta, reitti ja yksityiskohdat. Jos tulee sekaannusta, pienet yksityiskohdat eli alemman hierarkiatason tavoitteet voivat peittää alleen suuremmat tavoitteet.

1) Tärkeintä on päättää suunnasta. Kirjoita ylös, mikä on haastattelusi tavoite, mihin sitä tarvitaan. Haastattelu on juttusi tärkein raaka-aine. Sen laatu ratkaisee lopputuotteen laadun. 

2) Määrittele haastattelupolun lähtöruutu. Journalismissa on usein kysymys jostakin muutoksesta tai kontrastista – mutta haastattelua ei saa aloittaa siitä. Aloituksen on oltava ennen muutosta, ennen ristiriidan esittelyä. Muutos tarvitsee jonkinlaisen taustan, paikan, josta se voi alkaa. Päämäärän määritelmä saa tarkennuksen: Haastattelussa pyritään löytämään ja tarkastelemaan jotakin ilmiötä, erityisesti sen muutosta. (...with regard to how it has changed.)

3) Valitse reitti, eli miten itse haastattelun on tarkoitus edetä; mitä kautta pitäisi päästä perille? Reitti on keino tavoitteen saavuttamiseksi – tavoitteeseen ei päästä, jos keinot ovat vääriä (esimerkiksi liian provokatiivisia – mv). Keinot koostuvat kysymyksistä; eri kysymyssanalla alkavat kysymykset valottavat asiaa eri puolilta: mitä, miten, miksi.

Tavoitteen kannalta tärkeää on miettiä kysymysten laatua: jos haastattelun tarkoitus on esimerkiksi hahmottaa tapahtumien järjestystä, hallitseva kysymyssana on ”milloin”, tai ”mitä sitten tapahtui”. Tärkeää on pitää huoli siitä, että kysymyssanat pitävät haastattelun tarkoitetulla polulla johdonmukaisesti.

Varo sekoittamasta reittiä ja haastattelun aihetta keskenään. Kaikkein avoimin reitti koostuu mitä-kysymyksistä, jotka ovat aina moniselitteisimpiä: Mitä sitten tapahtui?

4) Yhdistä pisteet, pidä polku siistinä. Jokaisella pisteellä (vastauksella) on paikkansa tarinassa ja kronologiassa. Polku voisi mennä näin: Kaikki on normaalia. Jotakin tapahtuu. Dramaattisia käänteitä. Paluu normaaliin, tai siis uuteen normaaliin, koska on tapahtunut muutos. (Ja ehkä myös tarinan opetus, jos jää aikaa – mv.)

Draamassa kaava on ”kokoa, hajota, korjaa” (create, break, remake). Journalismissa viimeinen osa ei kuitenkaan aina toteudu, koska koko tarina, tapahtumaketju voi olla kesken, tai aika loppuu lepsun taktiikan vuoksi. (Jos haastattelu päättyy toteamukseen "nähtäväksi jää, miten...", niin se on merkki epäonnistumisesta. - mv)

Päämäärä on valittava sen mukaan, paljonko aikaa on käytettävissä. Aihe on esimerkiksi jossakin asiassa tai ilmiössä tapahtunut muutos. Päämäärä on sitten kuvata, miten muutos on tapahtunut. Tavallisimpia status quon rikkovia kysymyksiä on ”Milloin se päättyi?”, tai ”Mitä sitten tapahtui?”

Mutta aloita tilanteesta ennen muutosta. ”Millainen tilanne oli alun perin?” Sen jälkeen tarkennus muutoksen alkuun, esim. ”Mitä tammikuussa tapahtui?” Ja sen jälkeen: ”Mitä seurauksia siitä oli?”

Jos hallitset teoreettista rakennelmaa, hallitset koko prosessia (Suslov-periaate: teoria on tärkeämpi kuin käytäntö). Älä keskity pieniin yksityiskohtiin (don’t micromanage), anna haastateltavan hoitaa se puoli kokonaisuudesta. Keskity sen sijaan rakenteeseen, eli pidä huoli haastattelun pysymisestä polulla.

5) Valvo liikkeen suuntaa. Paluu alkuun kesken haastattelun on hyvin kömpelöä ja kuten liikenteessä, U-käännökset ovat vaarallisia. Liikkeen valvonnassa on kolme muuttujaa, joiden hallinnan pitäisi riittää polulla pysymiseen:

1. Eteen/taakse. Jos pakitat, tee se varovasti ja tiedostaen. Muista koko ajan, mikä on polulla pitävä kysymys, esim: Mitä sen jälkeen tapahtui? Hyvä huono esimerkki U-käännösten liikakäytöstä: Larry King haastattelee Linda Trippiä, joka laverteli Monica Lewinskyn ja Bill Clintonin seksisuhteesta. Haastattelussa menee sekaisin useampia kronologioita; mitä Monican ja Billin välillä oli tapahtunut, mitä Lindan ja Monican välillä oli tapahtunut, ja mitä Lindan ja julkisuuden välillä oli tapahtunut. Kuuntelija putoaa kärryiltä. 2. Vältä sivuraiteita ja kiertoteitä. Oikeat kysymykset pitävät haastattelun polulla. Jos kronologinen eteneminen vaihtuu kysymyksen myötä, tarina voi katketa. Älä poikkea polulta vain kerätäksesi matalalla roikkuvia hedelmiä, eli unohda sivuteemat. 3. Zoomaa harkiten – aina ei ole pakko mennä eteenpäin, vaan tarkennus voi olla paikallaan. Tämä on yleensä spontaanin reaktion paikka, ja voi tuottaa taikuutta. 

Sawatskyn analogia: Haastattelun ohjaamista voi verrata tietokonepelin joystickin käyttöön: Eteen-taakse, vasemmalle-oikealle, ja laukaisu. Eteenpäin-toiminto pitää polulla, sivuttaisliikettä on vältettävä ja laukaisut on säästettävä oikeisiin hetkiin. Haastattelussa on siten makrotasolla kaksi liikkuvaa osaa: polku ja yksityiskohdat. Polku on kuin novellin juoni, yksityiskohdat ovat tarinan henkilöitä ja rekvisiittaa. Näistä saadaan synteesi, joka on onnistuessaan enemmän kuin osiensa summa.

Jos haastateltava etenee liian nopeasti, hänet on pysäytettävä zoomaamalla yksityiskohtiin. Hyvä hidastuskysymys on esim: ”Minkälaista se oli?” tai ”Miltä se tuntui?” Mutta toisaalta liian paljon yksityiskohtia tekee haastattelusta pitkästyttävän.

6) Koonti- tai siivousvaihe (mop up). Haastattelun lopussa on otettava esille ne tärkeät kysymykset, jotka eivät sopineet polulle. Voi myös olla useampia polkuja, mutta niitä ei saa kulkea yhtä aikaa (yllä mainittu King-Tripp-ongelma.) Siis yksi polku kerrallaan.

Lopussa voi rikkoa polkunsa ja muita sääntöjä esimerkiksi, jos on pakko tarkistaa faktoja. Myös sivuraiteita voi kulkea lopussa, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Mutta pääraide, polku on tärkein, varsinkin jos sen aikana muistaa pysyä avoimena ja ymmärtää muuttaa päämäärää, jos eteen tulee jotain odotettua mielenkiintoisempaa. Polulla piti siis olla suunta, mutta päätepiste voi olla yllättävä. Tärkeintä on kuitenkin, että haastattelija vaihtaa tarvittaessa päämäärän, ei haastateltava – silloin on antauduttu spinnauksen armoille. Siivousvaiheessa alkuperäistä polkua voi käyttää sivuraiteena, katsoa johtaisiko se lisätietojen avulla jonnekin muualle.

Lopussa voi myös koota vähemmän tärkeitä palasia, kuten mieleen jääneitä aavistuksia. Niiden kanssa on oltava varovainen, jotta ne eivät sotke pääreittiä. (Älä keskeytä itseäsi!) Myös hypoteeseja voi testata siivousvaiheessa.

Erikoistapaus: tiedonhankinta

Tiedonhankintahaastattelu on usein tarpeen faktojen tarkistamiseksi. Se pitäisi tehdä ennen lopullisen haastattelun tallentamista, mutta siinä on säästettävä polkua ja pidettävä huoli siitä, ettei kameran tai mikrofonin ollessa päällä tarvitse enää esittää siivouskysymyksiä.

Erillinen tiedonhankintahaastattelu voi aiheuttaa ongelmia, jos sekin keskittyy itse pääasiaan eli noudattaa polkua. Toistaminen latistaa tarinan. Haastateltava tarvitsee oikeat kysymykset oikeaan aikaan, jotta kertomus olisi spontaani. Esiintyminen kameralle jäykistää monet, mutta usein syynä ei olekaan kamera vaan jo kerrotun tarinan teennäinen toistaminen. Lehtihaastattelut ovatkin usein spontaanimpia kuin TV- ja radiohaastattelut, koska kirjoitettua tekstiä on helpompi editoida kuin puhetta.

Haastattelun taian uudelleen luominen on ongelma, joka liittyy prosessiin. Jätä siis tarinan tunteenomaiset aspektit kokonaan käsittelemättä alustavassa keskustelussa. Siten spontaanius säilyy ainakin osittain, koska haastateltavan ei tarvitse paljastaa tunteitaan kahdesti.

Sawatskyn analogia: ”Jään murtaminen onnistuu vain kerran.”

Muistettavaa: haastattelun tehtävä on kertoa tarina, joten haastattelijan tehtävä on selvittää itselleen hyvissä ajoin oleelliset asiat: Mikä on tarina? Kuka on tarinan kertoja? Ketkä ovat päähenkilöt? 

Pidä myös mielessä, että ns. pehmeä informaatio on vahvaa sähköisessä viestimessä, kun taas ns. kova informaatio jyrää printissä. Mutta ilman kovaa infoa ei ole myöskään pehmeää. (Kuuntelijan tai lukijan on ymmärrettävä haastateltavan tunnereaktion syy.) Eli on kysyttävä sekä kova faktakysymys: ”Mitä?” ja pehmeämpi kysymys: ”Miksi?”

Jos haastattelet televisiossa, jätä pehmeä informaatio kameralle. Muista, että jään voi rikkoa vain kerran. Älä mene heikolle jäälle tausta- tai ennakkohaastattelussa! Kova informaatio paranee toisella kertomisella, koska haastateltava todennäköisesti virkistää muistiaan. Mutta pehmeä informaatio latistuu toistamalla.

Pari neuvoa taustahaastattelun suunnitteluun: Kartoita polku eli etsi ensin lähtöruutu, yhdistä pisteet ja etsi muuttunut status quo. Äläkä käytä liipasinta, vaan säästä laukaukset varsinaiseen haastatteluun.  

Varsinaisen haastattelun jälkeinen siivousvaihe on tavallaan paluu taustahaastatteluun. Siinä sallitaan U-käännökset, sivuraiteet, kiertotiet, vähemmän tärkeät asiat, aavistukset, hypoteesien testaaminen ja muut jämät.

(Aika usein toimii myös täysin avoin lopetus: oliko mielessäsi vielä jotain mitä olisitte halunnut sanoa, mutta en tullut kysyneeksi? - mv)

----------------------------------------- 

Haastatelutaidon mikroa eli kysymyksiä käsitellään blogin seuraavassa jaksossa. Pysykää kanavalla.

Tutkivaa journalismia etsimässä

Sain marraskuun alussa viestin, että tutkivan journalismin yhdistys täyttää 30 vuotta ja syntymäpäiville tarvitaan juhlapuhujaa. Oli vähän pakko suostua, koska väittivät että olisin ollut yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Bon voyage, kuten kaimani Nykänen olisi sanout. Jotain ehkä muistankin. Tämä kirjoitus perustuu löyhästi siihen mitä puhuin Sanomatalossa pidetyissä kekkereissä torstaina 9. marraskuuta 2022.

Vuosi 1992 muistetaan erityisesti siitä, että Kauniit ja rohkeat alkoi pyöriä Suomen tv:ssä ja Ruokolahdella nähtiin leijona. Molemmat ilmiöt jäivät mysteereiksi, joten tutkivalle journalismille oli ilmeisesti tarvetta.

Perustamiskokous pidettiin samana vuonna Veronmaksajien keskusliiton toimistolla Helsingissä, koska yksi alkuvaiheen aktiiveista, sittemmin tutkijaksi ja professoriksi siirtynyt Heikki Hiilamo oli tuolloin veronmaksajien Taloustaito-lehden toimitussihteeri.

Hallussani ei ole perustamiskokouksen papereita, enkä muista edes säännöistä muuta kuin keksimämme lyhyen määritelmän tutkivalle journalismille: sen pitäisi olla perusteellista ja kriittistä. Yhdistyksen nimivalinta oli helppo, vaikka leikittelimme silläkin ajatuksella, että perustamme "Yleisjournalismin seuran" vastapainoksi sille, että journalismi oli gettoutumassa erikoisjournalistien kuppikuntiin. Ruokajournalistitkin olivat kuulemma jakautumassa viiden ruokalajin mukaan viiteen alayhdistykseen.

Mitään kovin suurta innostusta asian ympärillä ei muistaakseni ollut. Hieman ihmettelin sitä. Eikö nyt kaikille toimittajille olisi hyötyä siitä, että olisi joku omaa kuppikuntaa laajempi yhteisö, jossa voisi vaihtaa työhön liittyviä kokemuksia?

"Samaa tapahtuu Suomessa"

Muistan kyllä senkin, miten itse alun perin kiinnostuin tutkivasta journalismista. Olin lukuvuoden 1972–73 vaihto-oppilaana USA:ssa ja seurasin koulupojan innolla ensin Richard Nixonin uudelleenvalinta presidentiksi ja pian sen jälkeen Watergate-skandaalia ja senaatin kuulemistilaisuuksia, joissa osa Nixonin entisistä avustajista puhui suunsa puhtaaksi.

Kävi ilmi, että Nixon oli kuin olikin konna, vaikka hän oli sen itse kiistänyt. ”I’m not a crook” oli yksi poliittisen lähihistorian hienoimpia lausuntoja, samaa luokkaa kuin DDR-johtaja Walter Ulbrichtin kesäkuussa 1961 antama lupaus, että "kenelläkään ei ole aikomustakaan pystyttää muuria".

Ihmettelin presidentin konnuuksia isäntäperheelle, ja sain vähättelevän vastauksen: "Ihan samaa tapahtuu omassa maassasi." Tämä jäi vaivaamaan. Mitä jos se pitää edes osittain paikkansa?

Watergate-skandaalin paljastaneet Washington Postin Bob Woodward ja Carl Bernstein olivat minulle sankareita, ja muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt Presidentin miehet -elokuva vahvisti käsitystä.

Totuus oli toki monimutkaisempi kuin elokuvan käsikirjoitus antoi ymmärtää. Todellisuudessa The New York Timesille juttua penkonut Seymour Hersh tehtaili Watergate-skandaalista vähintään yhtä paljon skuuppeja kuin Washington Postin kaksikko. Kilpailu ajoi molempia lehtiä eteenpäin. Journalismi elää uutiskilpailusta.

Yhdysvaltain tutkivat journalistit järjestäytyivät 70-luvun puolivälissä Investigative Reporters and Editors -yhdistykseen (IRE) itse asiassa Watergate-paljastuksista riippumatta. Yhdistyksen jäsenenä oli paljon freelancereita, jotka tekivät joukkoistamalla hienoja juttuja poliittisen korruption ja talousrikollisuuden maailmasta.

IRE:n esimerkki levisi hitaasti myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle. 1990-luvulle tultaessa tutkivan journalismin yhdistyksiä alkoi jo olla useimmissa länsimaissa, ja vuosituhannen vaihteessa siitä tuli globaali ilmiö. 

Watergate-skandaalia pyöritettiin julkisuudessa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Nixon oli joutunut eroamaan. Joitakin tutkivia journalisteja kiinnosti erityisesti, kuka oli ollut Bob Woodwardin salaperäinen ”syvä kurkku”, hallituslähde, joka vahvisti WP:n toimittajakaksikon keräämien tietojen paikkansapitävyyden.

Luin aihetta käsitteleviä kirjoja, ja olin kallistunut sille kannalle, että syvä kurkku oli todennäköisesti Nixonin kansliapäällikkö, kunnianhimoinen ja omavaltainen kenraali evp. Alexander Haig. Väärin meni – vuonna 2002 julkisuuteen tulleista asiakirjoista paljastui, että hän oli liittovaltion rikospoliisin FBI:n apulaisjohtaja Mark Felt, joka myönsi asian pari vuotta myöhemmin. Tästä opin, ettei kaikkiin tutkiviin journalisteihin voi luottaa.

"Hautautunut omiin projekteihinsa"

Suomessa tutkivaa journalismia ei mitenkään erityisesti rohkaistu vielä 80-luvun alussa, jolloin aloitin toimittajan työt Sanomissa. Nopea uutisointi oli kunniassaan, ja sain itse toimittajakoulun aikana Hesarin kotimaantoimituksen harjoittelujaksolta huomautuksen "Hautautunut omiin projekteihinsa".

Opin siitä, että hyvä toimittaja istuu uutispäällikön deskin lähellä ja odottaa kieli pitkällä päivän aiheita päästäkseen töiden jälkeen kotiin puhtaalta pöydältä. Se olisi kyllä ollut uran alkuvaiheessa ihan hyvä taktiikka – toimittajan työn opettelu Watergate-menetelmillä on kuin puuhun kiipeämistä takapuoli edellä.

Tiesin kyllä ihan oikeita tutkivia journalistejakin, kuten Helsingin Sanomien Jukka Rislakin, joka teki uutistoimittajan työn ohessa isoja tiedustelumaailmaa käsitelleitä juttuja ja kirjoja. Päädyin Jukan kollegaksi Hesarin ulkomaanosastolle, jossa ihmettelin hänen tuotteliaisuuttaan.

Toinen ihailemani yksinäinen susi oli Yleisradion taloustoimittaja Esko Seppänen, jolla oli työhönsä koko ajan selvästi erilainen ote kuin muilla toimittajilla. Tajusin myöhemmin, että Seppäsen maineen taustalla oli kolme syytä: hänellä oli kauppatieteen tutkinto, kommunistinen maailmankatsomus ja oivallinen työtoveri ja yllyttäjä Hannu Taanila. Itseltäni puuttui nuo kaksi ensimmäistä ominaisuutta, mutta yllytyshulluuden puutteesta minua ei ole syytetty.

Tein Hesarissa uutisia ensin ulkomaantoimituksessa, sitten taloudessa ja politiikassa, missä seuranta-alueitani olivat Suomen kommunistit ja heidän vaalipuolueensa Skdl. Sain seurata läheltä kommunistien Skp:n kuolinkouristuksia ja Vasemmistoliiton perustamista keväällä 1990.

Saman vuoden lopulla jouduin lopettamaan iltatyöt lapsenhoitovelvollisuuksien vuoksi. Se harmitti hieman, koska olin alkanut pitää herrasmiesmäisestä eduskuntatoimittajan työstä. Elettiin siis aikaa kauan ennen nettiä ja keskeytymätöntä uutisseurantaa. Deadline oli kerran päivässä, joten työpäivän aikana ehti hyvin käydä eduskunnan saunassa ja uima-altaassa sekä jutella poliitikkojen kanssa niitä näitä kuppilan pöydissä.

Pelastuin politiikasta HS:n sunnuntaiosastolle, jossa oli ruhtinaallisesti kokonainen viikko aikaa jutun tekoon. Osastolla vaikutti myös rikostoimituksesta siirtynyt Teuvo Arolainen, jonka kanssa aloimme tutkia muun muassa Suomen kommunistien rahaliikennettä.

Teimme aiheesta muutaman vaikeaselkoisen paljastuksen, joiden tarkempaa sisältöä en muista, mutta joista olen edelleen ylpeä. Edelleen tosin harmittaa, että en saanut kommunistijohtajia tunnustamaan Neuvostoliitosta saamaansa rahoitusta, joka oli yleistä tietoa. Siitä opin, ettei tutkivan journalismin tarvitse paljastaa ihmisille mitään uutta. Riittää jos pystyy vahvistamaan sen minkä kaikki jo ennestään tietävät, tai luulevat tietävänsä.

Seymour Hershin opissa

Muistaakseni 1991 saimme yhteydenoton Ruotsista, missä oli edellisenä vuonna perustettu Grävande Journalister -yhdistys, siis ’Kaivavat Toimittajat’. GJ:n puheenjohtaja Anders Löwenberg oli sitä mieltä, että yhdistys kannattaisi perustaa myös Suomeen. Anders oli avulias ja hieno kollega, mutta vaikutti siltä, että hänellä oli ikään kuin lähetystehtävä. En yllättynyt, kun sain tietää hänen päätyneen myöhemmällä urallaan muun muassa Ruotsin kristillisdemokraattien viestintäjohtajaksi.

Aloimme käydä porukalla GJ:n vuosikokouksissa, joissa oli nimekkäitä puhujia eri puolilta maailmaa. Mieleen jäi yhdessä konferenssissa vieraillut jo yllä mainittu Amerikan jukkarislakki, Seymour Hersh. Hän kertoi muun muassa My Lain joukkomurhasta, jonka hän skuuppasi freelancerina marraskuussa 1969.

Pieni historian kertaus: kolmisenkymmentä USA:n armeijan sotilasta tappoi 16. maaliskuuta 1968 My Lain kylässä Etelä-Vietnamin Son Myn piirikunnassa yli 300 siviiliä. Tieto sotarikoksesta kantautui nopeasti armeijan ylempien tahojen tietoon.

Alustavassa tutkinnassa tekijät selvisivät pienillä nuhteilla. Paine kuitenkin kasvoi, ja virallisessa jatkotutkinnassa asevoimien ylemmällä tasolla tunnistettiin 28 osallista, mutta raportti salattiin. Hersh oli kuitenkin jäljillä. Hän oli kiertänyt ympäri maata haastattelemassa  veteraaneja ja tiesi suunnilleen mitä oli tapahtunut. Vain varmistus puuttui.

Lopulta Hersh sai taustahaastattelun asiaan perehtyneeltä kenraalilta, jolla oli kopio uudesta tutkintaraportista. Kenraali kieltäytyi näyttämästä pöydällään ollutta raporttia vastapäätä istuneelle toimittajalle, eikä antanut siteerauskelpoista lausuntoa. Kesken haastattelun kenraali kuitenkin ilmoitti poistuvansa hetkeksi ja jätti raportin pöydälleen.

Hersh piti tässä kohtaa esityksessään taiteellisen paussin, mutta ei sen jälkeenkään sanonut mitä kenraalin poissa ollessa tapahtui.

Pian tämän jälkeen hän kuitenkin julkaisi juttunsa, joka perustui useiden mukana olleiden sotilaiden haastatteluihin, ja johon oli nyt saatu varmistus sotilaslähteistä. Tästä opin, että pieni vilppi on joskus mahdollista. Mutta kiinni ei saa jäädä ja mitään ei kannata tunnustaa. Hersh tuskin vieläkään myöntäisi ’on the record’, että hän luki raportin avainkohdat ilman lupaa.

Skuuppi nosti My Lain joukkomurhan valtakunnalliseen ja kansainväliseen julkisuuteen, jonka vanavedessä kokoontunut sotaoikeus tuomitsi murhayksikön komentajan luutnantti William Calleyn elinkautiseen vankeuteen. Kaikki muut joukkomurhan tekijät ja sen salailuun osallistuneet ylemmät upseerit todettiin syyttömiksi. 

Tarinan antisankareihin kuulunut Nixon ehti vielä ennen eroamistaan armahtaa Calleyn 1974. Siitä opin, että tutkivan journalismin saavutukset ovat usein väliaikaisia.

Kultalapio ja lumilapio

Tarkoituksemme ei ollut matkia ruotsalaisia, mutta joskus keväällä 1992 aika oli kypsä ja Veronmaksajien toimistolla pidettiin perustava kokous. Tarkoitus oli aloittaa mm. palkintojen jakaminen ja julkaisutoiminta ruotsalaiseen malliin. 

Grävande Journalister oli saanut toimintansa käynnistämiseen mukavasti rahaa ruotsalaisilta lehdenkustantajilta ja Ruotsin yleisradioyhtiöltä. Yhdistys oli alkanut julkaista SCOOP-nimistä aikakauskirjaa, joka on nyt ilmestynyt neljä kertaa vuodessa jo 32 vuoden ajan.

Yritimme samaa: kirjoitin lehtitaloille ja Ylelle kirjeen, jossa muistaakseni esittelin yhdistyksen koko alalle hyödylliseksi jatkokoulutusjärjestöksi, joka voisi parantaa journalismin laatua.

Kun Ruotsissa kaikki kustantajat olivat avanneet kukkaronsa, Suomessa emme saaneet keneltäkään mitään. Mutta vähät siitä: aloimme jakaa lumilapiopalkintoja vuoden parhaista jutuista, ja kokosimme niistä tutkivan journalismin vuosikirjan. Se tosin onnistui vain parina vuonna, koska jäsenmaksutulot olivat suuruusluokaltaan alle tuhat markkaa vuodessa, alle 200 euroa. Jäseniä oli alussa muistaakseni muutama kymmenen; Ruotsissa mukaan oli lähtenyt heti alussa melkein tuhat kollegaa.

Ruotsissa vuoden parhaista jutuista jaetaan tietysti kultalapio-palkintoja, mutta meille sopi hieman vaatimattomampi lumilapio. Myöhemmin yhdistys alkoi jakaa myös jääraappa-palkintoja tietojen julkisuutta edistävistä teoista.

Jossain vaiheessa jouduin yhdistyksen puolesta esiintymään jopa asiantuntijana eduskunnan lakivaliokunnassa, joka käsitteli tiukennusta tietosuojalakiin. Asia hieman huolestutti meitä, ja esitin yhdistyksen kantana, ettei uuden tietosuojavaltuutetun välttämättä tarvitsisi olla juristi. Se oli turha toive, mutta henkilörekisterien kerääminen journalistisiin tarkoituksiin sentään pysyi laillisena.

Lumilapiopalkintojen jaosta on sittemmin tullut näkyvin osa yhdistyksen toimintaa, mikä voi olla ihan riittävä vähimmäissuoritus näin pieneltä puljulta.

Perusteellista ja kriittistä

Monissa keskusteluissa jouduin selittämään, mitä se tutkiva journalismi oikein on? Toinen kestokysymys oli, että eikö kaikki hyvä journalismi ole tutkivaa, joten mihin tätäkin yhdistystä muka tarvitaan? 

Varauduimme tähän jo sääntöjä laatiessamme. Pyrimme mahdollisimman lyhyeen, mutta laajaan määritelmään: tutkiva journalismi on "perusteellista ja kriittistä", ja pidän sitä edelleen riittävänä. Jos jotain olisi pitänyt lisätä, niin ehkä sen, että kriittisyys tarkoittaa myös lähde- ja itsekriittisyyttä.

Opin havainnollistamaan määritelmää kahdella esimerkillä: Urheiluselostus voi olla hyvää perusteellista journalismia, mutta sen ei tarvitse olla kriittistä. Taideteoksen arvostelu voi puolestaan olla hyvin kriittinen, jopa täystyrmäys, mutta sen ei tarvitse olla perusteellinen. Tutkiva juttu tarvitsee molempia.

Myönnän, että tutkivaa journalismia on melkein mahdotonta määritellä tarkasti. Yhden melko käyttökelpoisen määritelmän voisi lainata viranomaislautakunnalta, joka aikoinaan määritteli sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien elokuvien ikärajoja: ”Pornoa on vaikea määritellä verbaalisesti, mutta sen kyllä tunnistaa kun näkee.”

Vasta myöhemmin tunnistin, että esimerkiksi Talouselämä-lehden jokavuotinen 500 suurimman yrityksen kooste on paitsi perusteellista, myös kriittistä journalismia. Sama koskee huolella tehtyä kuluttajajournalismia, myös tuotetestejä, joissa voi paljastua esimerkiksi jotain tuotteisiin liittyviä turvallisuusongelmia. Tästä esimerkiksi käyköön Tekniikan Maailman testi, jossa paljastui ongelmia Volkswagenin turvavöiden kiinnitysmekanismissa. 

Tutkivaa journalismia ei sen sijaan ole journalististen menetelmien jäljittely esimerkiksi teatterissa tai näytelmäelokuvissa. Pitäytyminen faktoissa pilaa usein hyvän tarinan, joten suutarit pysykööt lesteissään.

Missään tapauksessa en halunnut, että tutkiva journalismi rajattaisiin jonkun toimittajien eliitin etuoikeudeksi. Jokaisella journalistilla on joku erikoisala, jonka hän tuntee paremmin kuin muut, ja sieltä voi löytyä jutun aihe, jonka työstäminen vaatisi tutkivaa otetta. Olisi hienoa, jos kaikki saisivat joskus tilaisuuden.

Epäilevistä asenteistani huolimatta ajauduin itse "tutkivaan ryhmään" ensin Hesarissa ja sen jälkeen Ylen MOT-toimitukseen. En ollut tutkiva journalisti täysin vastoin tahtoani, mutta joskus myöhemmin tuo maine on harmittanut. En koe olevani sen kummempi lehtihenkilö kuin kukaan muukaan.

Hesarin tutkiva ryhmä oli kunnianhimoinen, mutta se hajotettiin jo muutaman vuoden jälkeen. Alan osaaminen siirtyi takaisin lehden uutisosastoille, kun Tuomo Pietiläinen siirtyi taloustoimitukseen ja Susanna Reinboth takaisin rikos- ja oikeustoimittajaksi. Teuvo Arolainen jatkoi uraansa viestintäjohtajana eri puolilla valtionhallintoa.

Erikoisryhmä ei siis toiminut. Samanlaisia kokemuksia oli ruotsalaisilla kollegoilla. Hieman paradoksaalisesti – pysyvät tutkivat ryhmät eivät välttämättä olekaan paras tapa edistää tutkivaa journalismia.

Mottimiehen taakka

Vuonna 1996 perustettu MOT sen sijaan on porskuttanut jo neljännesvuosisadan, mistä hatunnosto kaikille mukana olleille. Alkuvuosien tiivis MOT-tiimi pysyi kasassa viitisen vuotta. Sen jälkeen Ylellä on kierrätetty MOT:n tekijöiksi väkeä muilta osastoilta aina kun aihetta on ollut.

Oma kokemukseni on, että ruuti kuivuu vuosien myötä, ja pelkkään tutkivaan journalismiin keskittyminen voi kaventaa horisonttia. Säännölliset lähdeverkostot alkavat kuihtua, jos juttujen aiheet vaihtuvat koko ajan sen mukaan millaisia vinkkejä toimitukseen tulee.

Jollekin yksinäiselle sudelle kuten Hershille tai Rislakille tutkiva journalismi sen sijaan sopii luonnostaan, ja voi olla, ettei heistä saisi minkään tiimin jäsentä edes pakottamalla.

MOT:n toimituksessa puhuimme ”Mottimiehen taakasta”. Se tarkoitti, että tutkivan journalistin on oltava käytöksessään paavillisempi kuin paavi itse ja vältettävä kaikkea epäeettistä tai muuten kunnotonta toimintaa, vaikka se kuinka houkuttelisi.

Vastarannan kiisken asenne auttaa jaksamaan, mikä selittänee sitä, että länsimaissa useimmat tutkivaksi journalistiksi itsensä mieltävät tyypit ovat vasemmistolaisia tai muuten systeemikriittisiä.

Joskus tämä menee liian pitkälle. Seymour Hershistä on tullut vanhoilla päivillään inhorealisti ja kyynikko, jonka mielestä – hieman kärjistäen – USA:n hallinnon ja erityisesti CIA:n likaiset temput ovat aiheuttaneet kaiken maailman pahuuden, mukaan lukien Venäjän sotarikokset Ukrainassa.

Jukka Rislakki on päätynyt toiselle kannalle: Venäjän rikoksia ei voi selittää whataboutismilla. Rislakki on tässä tietysti oikeassa, mutta kumpaakaan emeritusta ei voine syyttää yleisen mielipiteen peesaamisesta.

Aristoteleen opissa

MOT:n aika oli minulle jatkuvaa toimittajakoulua. Yksi vaikeimpia asioita oli tarinankerronta, joka onnistuu joiltakin luonnollisesti, mutta vaatii useimmilta asiaorientoituneilta toimittajilta onnistuakseen tuskan parahduksia.

Opiskelimmekin muun muassa Aristoteleen runousoppia, josta käy ilmi, että kaikissa hyvissä tarinoissa pitäisi olla päähenkilö eli protagonisti ja hänen vastavoimansa, antagonisti. Ongelman ratkaisee yleensä sankari, heeros. Lopussa pitäisi tapahtua katarsis, jonkinlainen puhdistautuminen.

Tämä typistyi usein MOT:n arjessa ja ajan puutteessa siihen, että jutuissa oli vain hyvikset ja pahikset, eikä tarinaan mahtunut harmaan vyöhykkeen henkilöitä. Päähenkilön ja sankarin roolit sekoittuivat. Katarsis jäi vajaaksi.

Puolustauduin sillä, että Aristoteleen oppi käsitteli draamaa, kun taas tutkivan journalismin pitäisi käsitellä todellisuutta. Sillä taas on se ikävä ominaisuus, ettei mikään tositarina oikeasti ala hetkellä nolla, vaan sitä on edeltänyt tapahtumaketju, jolla myöhempää tarinaa voisi selittää, jos olisi aikaa ja palstatilaa. Fiktiossahan tätä samaa ongelmaa ei ole, vaan taiteilijalla on aina oikeus ilmoittaa, että tarina alkaa juuri tästä eikä menneisyyttä ole.

Aristoteleen opissa selostetaan tragiikan ja epiikan tyylilajit, mutta alkuteoksen kolmas osa, komedian oppi on vuosituhansien saatossa kadonnut jonnekin. Tämä on ongelma, josta draman ja journalismin yleisöt saavat liian usein kärsiä. Tutkiva journalismi on liian usein totista, tosikkomaista ja kuivaa. Ehkä sekin oli osa mottimiehen taakkaa: kaikenlaisia epäkohtia on aistittava herkemmin kuin muut ihmiset. Vähemmästäkin masentuu.

Pois turha kevytmielisyys

Onneksi MOT-toimituksessa oli kollegana Ari Korvola, joka näki huumoria vakavissakin asioissa. Silti muistan, että jatkuva ikävien asioiden penkominen rasitti myös Korvolaa itseään. Hän toivoi, että MOT:n tutkimusten kohteetkin olisivat edes joskus suhtautuneet asioihin huumorilla.

Turha toive. Totisuuteen kannattaa varautua, jos valitsee tutkivan journalismin pääaineekseen: otsa ryppyyn ja pois turha kevytmielisyys.

Selvisin itse tutkivan journalismin taakasta 12 vuoden jälkeen siirtymällä MOT:stä Ylen ajankohtaisosastolle tekemään A-studiota ja muita rutiiniohjelmia. Myöhemmin tieni vei Talouselämä-lehteen, jossa yritin uudelleen opetella kirjoittamaan. Nyt teen eläkeläisenä mikroyrittäjänä mahdollisimman helppoja juttuja tilauksesta.

Tutkiva journalismi jäi nuorempien tehtäväksi. Kun Jarno Liski -niminen nuori freelancer tuli vierailemaan A-studiossa, me vanhat olimme ymmällämme: miksi tämä tyyppi haluaa tehdä asioista vaikeampia kuin ne ovatkaan?

Aavistin kyllä, että Liskillä on asenne kohdallaan, samaan tapaan kuin  toimittajakoulutoverillani ja MOT-kollegalla Olli Ainolalla, joka ehti kerätä yhdistyksen palkintoja enemmän kuin kukaan muu.

Olli oli ensimmäisiä, jotka ymmärsivät vuoden 1999 julkisuuslain merkityksen: hän alkoi järjestelmällisesti vaatia viranomaisten salaamia asiakirjoja nähtäväkseen, ja sai vuosien varrella monta kertaa Korkeimman hallinto-oikeuden puolelleen, ja sitä kautta useita uutisvoittoja.

Ollilta opin, ettei toimittajan tarvitse pyydellä mitään anteeksi, ei ajatuksiaan, aavistuksiaan eikä kysymyksiään. Vain riskiä ottamalla voi onnistua. Ollin työ jäi valitettavasti kesken, mutta hän raivasi osaltaan tietä uudelle, entistä perusteellisemmalle ja kriittisemmälle journalismille.

Onneksi Jarno Liski ei nyt ole ainoa lajissaan, vaan hyvää yritystä näkyy vähän joka suunnalla, kutsuttiin sitä sitten tutkivaksi journalismiksi tai miksi tahansa.

Naiset mukaan

Joku on ehkä pannut merkille, että tässä jutussa on mainittu nimeltä vain miehiä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tutkiva journalismi vaatii onnistuakseen testosteronia. Koko alan suurimpiin tähtiin kuuluu yhdysvaltalainen Ida Tarbell, joka julkaisi 1904 kuuluisan juttunsa "The History of the Standard Oil Company". Se johti muutamia vuosia myöhemmin öljyalan laittoman kartellin purkamiseen ja Standard Oilin jakamiseen pienemmiksi yhtiöiksi.

Tarbell kuului joukkoon, jolle presidentti Theodore Roosevelt antoi pilkkanimen "muckrakers", sonnan lapioijat. Osa uranuurtajista otti sanan ikään kuin arvonimeksi, ja se on edelleen käytössä.

Tajusin pikkuhiljaa itsekin, että naiset ovat vähintään yhtä perusteellisia ja kriittisiä kuin miehetkin, ja rekrytoin tuottajana MOT:lle toimittajia sukupuoleen katsomatta. Onneksi sama asenne levisi muuallakin, ja naiset ovat tulleet mukaan tutkivan journalismin kuvioihin ilmeisesti jäädäkseen.

Tekisi mieli lopettaa sanomalla, että loppu on historiaa. Mutta onneksi tällä tarinalla ei ole mitään loppua. Isäntäperheeni Amerikassa oli oikeassa: maailma on täynnä salaisuuksia ja selvittämättömiä tarinoita, ja Suomessakin riittää mätää paljastettavaksi.

Onnittelut kaikille mukana olleille 30 vuoden mittaisesta tehokkaasta kansalaisjärjestötoiminnasta!