Haastattelun mestariluokka: Sawatskyn metodi, 2/2

Tervetuloa John Sawatskyn haastattelumetodin suomenkielisen pikakurssin toiseen osaan. Teksti perustuu muistiinpanoihin, jotka tein Sawatskyn kurssilla Helsingissä huhtikuussa 2003. Epäilijöille tiedoksi, että metodi ei ole parissakymmenessä vuodessa lainkaan vanhentunut. Päin vastoin: siitä on hyötyä kaikille suomalaisilla journalisteille - tai ainakin niille, jotka haluavat kehittää omaa ammattitaitoaan.

Kurssin ensimmäisessä osassa käsittelimme haastattelun perusteita: Miten journalistinen haastattelu poikkeaa muista inhimillisistä vuorovaikutustilanteista? Miksi haastateltava ei aina toimi kuten haastattelija haluaisi? Miten haastatteluun pitäisi valmistautua? Miten haastatteluun rakennetaan draaman kaari?

Toisessa osassa siirrymme Sawatskyn metodin tunnetumpaan osaan, kysymyksiin: Minkälaisista aineksista kysymykset koostuvat? Miksi jotkut kysymykset ovat kovia, toiset pehmeitä? Miksi jotkut kysymykset saavat haastateltavan vetäytymään kuoreensa? Mitä tehdä, jos haastateltava sanoo jotain odottamatonta?

Sawatskyn oppien taustalla on hänen monivuotinen journalismin yliopisto-opettajan työnsä. Kursseilla koottiin järjestelmällisesti haastattelujen tekstejä ja tutkittiin, miten haastateltavat reagoivat eri tavoin muotoiltuihin kysymyksiin. Vaikka haastattelun taito ei ole eksaktia luonnontiedettä, niin Sawatsky löysi opiskelijoidensa kanssa tiettyjä lainalaisuuksia, joiden oivaltaminen teki ainakin minusta paremman ihmisen. Tai no, ainakin hieman entistä paremman haastattelijan.

Tästä lähtee, Sawatskyn metodi, osa 2.

---------------------------------------------------- 

Kysymyksen osat ja kuolemansynnit

Haastattelijan on muistettava, että vastaukset ovat riippuvaisia kysymyksistä. Hienommin voisi sanoa, että jokainen vastaus on esitetyn kysymyksen funktio. 

Kysymys on yritys saada tietoa jostakin asiasta. Siinä on siis kaksi osaa: asia ja tiedustelu, toisin sanoen aihe (topic) ja utelu (query). Molempien osien pitäisi olla mietittyjä ja sopivan kokoisia. Esimerkiksi: "Mitä ajattelette Yhdysvaltain johtamasta hyökkäyksestä Irakiin?" (What do you think about the US-led invasion of Iraq?)

Tässä ”What do you think” oli utelu ja ”US-led invasion of Iraq” aihe. (Esimerkkinä tämä kysymys on melko hyvä: siinä on avoin utelu ja melko tarkkaan rajattu aihe. Mutta tästä myöhemmin. - mv)

Aloitamme pohtimalla, miksi kysymykset niin usein epäonnistuvat, vaikka ne olisivat haastattelijan mielestä hyvinkin voimakkaita. Todellisuudessa vahvatkin kysymykset särkyvät helposti. Mutta ei hätää, ongelma on korjattavissa kiinnittämällä hyvissä ajoin huomiota haastattelijan seitsemään kuolemansyntiin:

1. Kysymyksestä puuttuu utelu (no query). Sawatskyn yliopistokursseilla tehtyjen laskujen mukaan noin viidesosa kysymyksistä on lausahduksia, jotka eivät vaadi mitään. ”Kysymys” ilman utelua antaa haastateltavalle aina hyvän tilaisuuden väittää vastaan, jolloin haastattelusta tulee keskustelua.

Haastattelu voi kuulostaa keskustelulta, mutta se on harhaa. Keskustelun tehtävä on vaihtaa tietoa tai mielipiteitä, haastattelun tehtävä on kerätä aineistoa. Keskustelu on ystävällistä kilpailua osapuolten jakamien panosten (output) välillä; sen tavoitteena on antaa jotain molemmille osapuolelle. Haastattelussa puolestaan haastattelijan ei tarvitse antaa mitään, mutta haastateltavan pitäisi antaa mahdollisimman paljon – eikä haastattelijalle vaan yleisölle. (If you want to show off, show off to the audience!)

Jos kysymyksistä puuttuu utelu, edes keskinäinen luottamus ei takaa, että haastateltava antaa yhtään mitään. Myös ystävällisessä kysymyksessä on oltava utelu. Mitä vähemmän haastattelija julistaa tietävänsä, sitä enemmän hän saa. Kuunteleminen on myös hyvä keino luoda yhteys tai lisätä luottamusta osapuolten välille.

2. Kaksiosainen kysymys (double-barrelled question). Tämä on jopa yleisempi kuin ensimmäinen synti. Kun kaksi kysymystä on peräkkäin, toinen sabotoi ensimmäisen, ei suinkaan täydennä kuten kysyjä ehkä luulee. Syynä toisen kysymyksen esittämiseen heti ensimmäisen perään voi olla vaistomainen pyrkimys tarjota haastateltavalle helppo ulosmenotie, exit-ramppi. 

Yleensä haastateltavat vastaavatkin vain toiseen kysymykseen – ellei se satu olemaan ensimmäistä kiusallisempi. Muistakaa haastateltavan tavoitteet: turvallisuus, miellyttävyys, helppous. Suunnitelkaa kysymykset niin, ettei niissä ole exit-ramppeja.

3. Liikaa tavaraa (too much topic). Hyvä kysymys on avoin, neutraali ja hoikka. Esimerkki: Bill Clintonin ensimmäisen presidentinvaalikampanjan alussa 1992 häneltä kysyttiin CBS:n 60 Minutes -ohjelman haastattelussa suhteesta laulaja Jennifer Flowersiin. Haastattelija Steve Kroft esitti pitkän kysymyksen Flowersista, joka oli iltapäivälehdissä kertonut olleensa 12 vuotta seksisuhteessa Clintonin. Kroftin kysymyksessä tämä 12 vuoden suhde oli ylikuormitusta, johon Clintonin oli helppo vastata: "Ei pidä paikkaansa". Sen jälkeen aihe jäi koko kampanjassa taka-alalle. Jos kysymys olisi ollut hoikempi, ilman suhteen oletettua kestoa, hänen olisi ollut vaikeampi valehdella (kannattaa muistaa, että haastattelussa oli mukana myös Clintonin puoliso Hillary). Ehkä Clintonista ei olisi tullut presidenttiä, jos tämä kohta haastattelusta olisi mennyt oikein.

Toinen esimerkki. Gary Condit –niminen poliitikko oli vaikeuksissa kesällä 2001, koska hänen avustajanaan työskennellyt nuori nainen oli kadonnut sen jälkeen, kun heidän suhteensa oli tullut julki. ABC-kanavan haastattelussa toimittaja Connie Chung esittää kysymyksen: ”Can your career, your marriage survive this?” Condit vastaa vain jälkimmäiseen, joka on helpompi: avioliitto kyllä kestää. 

Kysymyksessä oli kuitenkin kaksi aihetta, joista haastateltava valitsi täysin rationaalisesti itselleen helpomman. Haastattelija ei palannut uranäkymiä koskevaan aiheeseen, mikä on melko tavallista: varsinkin kokenut poliitikko pystyy sivuuttamaan kaksiosaisen kysymyksen vaikeamman puoliskon vastaamalla helpompaan pitkästi.

Sawatskyn analogia: Pizzassa enemmän on parempi. Kysymyksessä vähemmän on parempi.

4. Huomautukset (remarks). Tämä on kaikkein yleisin synti: haastattelija lisää omaa outputtia utelun perään, muka täsmentääkseen kysymystä. (”I have to make this remark to make sense”). Kaikki ylimääräiset huomautukset antavat haastateltavalle mahdollisuuden tarttua toisarvoiseen aiheeseen ja ohjata haastattelu pois kysymyksen varsinaisesta aiheesta. Mikä tahansa sivuteema voi kaapata koko kysymyksen, koska mikä tahansa kysymyksen osa voi aiheuttaa sivuraiteelle vievän vastareaktion.

5. Ladatut sanat (trigger words). Jotkut yksittäiset sanat voivat syödä koko kysymyksen, jos niillä on haastateltavalle erityinen merkitys. Ääriesimerkki: toimittaja kysyy showpainijalta pukuhuoneen käytävällä, miltä tuntuu huijata (fake) katsojia. Haastateltavan reaktio on isku avokämmenellä päin kasvoja. Toimittaja kaatuu maahan. Oliko pakko käyttää sanaa fake?

Ladatut sanat aiheuttavat eriasteisia reaktioita, jotka kaikki vaikeuttavat haastattelun kulkua.  Sawatskyn reaktioasteikko menee seuraavasti: 1) Keep smiling, 2–3) Ohimenevä kiusaantuminen, 4–5) Yleinen puolustelevuus (haastateltava vetäytyy kuoreensa), 6) Silminnähtävä ärtymys, 7) Vihamielinen verbaalinen purkaus, 8) Haastateltava kävelee pois, ja 9) Fyysinen hyökkäys (esimerkki edellä).

Haastatteluun valmistautuessa on muistettava, että tavoittelemme vastauksia kysymyksiin, emme reaktioita joihinkin sanoihin. Mutta mitkä sanat sitten ovat ladattuja? Tähän ei ole yleispätevää vastausta, koska ne riippuvat henkilöistä ja ajankohdasta. Richard Nixonilta kysyttiin, onko hän konna. Hän vastasi puheessaan sanoin, jotka jäivät historiaan: "I’m not a crook." Mutta tämä ei valaissut lainkaan sitä, mitä Nixon oli tehnyt.

6. Liioittelu (hyperbole, exaggeration, inflation). Journalistiseen kulttuuriin kuuluu valitettavasti monia ylisanoja kuten ihme, kriisi, aikakausi, yllätys. Jos näitä liioittelevia ilmauksia sotketaan kysymykseen eli inputtiin, vastaus voi ajautua väärään suuntaan. Haastateltava ei yleensä halua korostaa omaa erinomaisuuttaan, koska sellainen ei kuulu hyviin tapoihin.

Esimerkkinä CBS:n 60 Minutes -ohjelman tähtitoimittajan Mike Wallacen tekemä Luciano Pavarottin haastattelu. Kysymykset sisältävät imartelevia ja paisuttelevia tulkintoja ja oletuksia: Pavarottin giganttinen imperiumi yms. Vastauksissaan Pavarotti vetää toiseen suuntaan ja esittää olevansa lähes nälkätaiteilija.

Liioittelu luo tarpeen tasapainottavalle understatementille. Totuuden kertominen ei enää riitä haastateltavalle, jos haastattelijan liioittelu on jo kallistanut vaa’an toiseen äärimmäisyyteen. Haastattelijan on muistettava, että tarina ei ole hänen vaan haastateltavan. 

7. Muotopuoliset kysymykset (mismatch questions). Tavallisesti suljettu utelu portaattomaan aiheeseen. Uteluja on kahta lajia: avoin tai suljettu. Useimmat aiheet ovat portaattomia, eikä niihin voi vastata "kyllä" tai "ei". Näissä aiheissa utelu ei siis saa olla suljettu. Suljettu kysymys alkaa aina verbillä, suomessa kysymyssanalla, joka päättyy -ko, -kö. Vältä niitä.

Aiheet voivat puolestaan olla joko selvästi kaksijakoisia (all or nothing) tai portaattomia (gradual). Useimmat aiheet luonnossa ja ihmisten maailmassa (journalismissa) ovat portaattomia, joten ne eivät taivu kyllä tai ei –asentoon. Tätä toimittajat eivät usein tajua, vaan tekevät muotopuolisia kysymyksiä ja ihmettelevät mikseivät ne toimi. Sawatskyn yliopistokursseilla tehtyjen laskujen mukaan yli 60 prosenttia kysymyksistä on kuitenkin suljettuja, vaikka niihin ei voi vastata yhdellä kielto- tai myöntösanalla.

Esimerkki CNN:n Larry Kingiltä, Yorkin herttuattaren Sarah Fergusonin haastattelusta. King kysyy eri aiheista herttuattarelta peräti kuusi kertaa "Yllätyitkö?” (Were you surprised?) tai vaihtelun vuoksi "oliko se sinulle sokki?" (Were you shocked?). Yhteenkään näistä kysymyksistä Sarah ei pysty antamaan selvää kyllä tai ei -vastausta. Toinen esimerkki: baseball-joukkueen omistaja oli antanut rasistiseksi tulkittuja lausuntoja, joiden vuoksi hän oli saanut liigalta porttikiellon oman joukkueensa otteluihin. Haastattelija kysyy: Oletko rasisti? Tähän on helppo vastata ”En suinkaan. Minulla ei ole omia lapsia, joten kaikki pelaajat ovat minulle kuin omia poikia.”

On muistettava, että kysymyksessä utelu on työn tekevä osa. Se nostaa raskaatkin painot, jos se on oikein mitoitettu. Poikkeus: Suljettu kysymyskin toimii, jos aihe on sopusoinnussa. ”Ehditkö junaan?”

Kerrataanpa kuolemansynnit vielä, hieman muuttamalla ja yksinkertaistamalla ne kielloiksi: 

”Älä koskaan…”

…kysy ilman kysymystä. Esimerkki: “Olipa ilkeästi sanottu.”

…kysy kahta kysymystä kerralla. Esimerkki: ”Miten loukkaannuit ja miten voit nyt?”

…upota kysymykseen väitettä. Esimerkki: ”Menetit isäsi; se oli varmaan vaikeaa?”

…liioittele. Esimerkki: “Eikö ollutkin kammottava kokemus?”

…provosoi tai käytä ladattuja sanoja. Esimerkki: ”Pitääkö paikkansa, että olit pitkään työttömänä?”

…johdattele tai esitä retorisia kysymyksiä. Esimerkki: ”Eikö olekin sääli, että se on mahdotonta?”

…esitä suljettua kysymystä: Esimerkki: “Harmittiko, että sait potkut?”

 

Kertausta: Suljettu ja avoin kysymys

Sawatskyn oppeja on usein yksinkertaistettu sanomalla, että hän vastustaa suljettuja kysymyksiä. Mutta ei niissä mitään vikaa ole, kunhan kysymyksen aihe ja utelu ovat yhteensopivia, siis ilman seitsemättä kuolemansyntiä. Jatkuvaa, portaatonta ilmiötä ei pidä jakaa kahtia suljetulla kysymyksellä, mutta aina sopii kysyä: Ehditkö junaan? Joitko kahvia? Oliko hän raskaana?

Esimerkki: NBC:n Dan Rather haastatteli Jugoslavian (Serbian) presidentin Slobodan Milosevicin vaimoa Mirjana Markovicia Kosovon sodan tiimoilta. Tähtitoimittajalla oli ainutlaatuinen tilaisuus saada jotain näkemystä siitä, miten "Serbian Lady Macbethiksi" kutsuttu rouva ajattelee hajonneen Jugoslavian muista kansanryhmistä ja Jugoslavian hajoamissodassa harjoitetusta "etnisistä puhdistuksista".

Haastattelu meni avainkohdassaan näin:

Rather: "Is there no ethnic cleansing in Kosovo?"

Markovic: "No."

Rather: "None?"

Markovic: "No..."

Tässä tuli useita kuolemansyntejä kerralla. Ensiksikin "etninen puhdistus" on epäselvä käsite, jonka sisällöstä pitäisi päästä edes jotenkin yksimielisyyteen ennen kuin siitä alkaa kysellä. Kysymystä ei missään tapauksessa voi aloittaa olla-verbillä, koska kieltävä vastaus on haastateltavalle paitsi turvallisin, myös helpoin ja suotuisin. Rouva Milosevicin vastaus on siten täysin rationaalinen, ja hän varmaankin uskoo puhuvansa totta. Koko etnisen puhdistuksen käsite on tässä väärässä paikassa, koska se on varmasti haastateltavalle "trigger word", joka laukaisee puolustusreaktion. Ratherin jatkokysymys "None?" paljastaa, että tilanne on lukossa eikä hän pääse millään eteenpäin - ihmeellistä; odottiko hän ehkä, että Lady Macbeth olisi myöntänyt jotain? Ehkä ainoa ulospääsy tässä olisi ollut jatkokysymys "How do you know?", "Miten te sen tiedätte?"

Tavallisesti suljetun kysymyksen esittäminen hämmentää ihmistä, varsinkin jos hän on ymmärtänyt puheenaiheena olevan ilmiön portaattomasti muuttuvaksi. Polarisointi sekoittaa asioita, ei selvennä.

Toinen esimerkki: Barbara Waltersin tekemä Brad Pittin haastattelu, jossa asenne on myönteinen eikä vastakkainasettelua pitäisi olla.

Walters: "Uskotko yhä onnellisiin loppuihin?" (Do you still believe in happy endings?) Pitt vastaa ensin kohteliaasti, että kyllä uskon, mutta alkaa sitten toistella sanaparia "happy endings" ja vaihtaakin mielipiteensä hetken kuluttua. Tässä toimittaja meni turhan päiten testaamaan hypoteesiaan, jonka mukaan kaikkien Hollywood-tähtien pitäisi uskoa onnellisiin loppuihin. Hypoteesien testaaminen on väärin. Vaihtoehto tälle kysymykselle olisi voinut olla: "Miten tarinat mahtavat päättyä todellisuudessa?"

Hyvä huono esimerkki hypoteesien testaamisesta oli Larry Kingin tapa toistella lempikysymystään "Were you surprised?" (tai "Were you shocked?") Hänellä on ikään kuin tarve todistella katsojille, että haastateltava on kokenut jotain todella yllättävää tai shokeeraavaa. Usein vastaus oli kuitenkin kielteinen, koska kokemus tai tapahtuma ei sitten ollutkaan niin hirveän erikoinen, että sen voisi tiivistää yhteen myöntävään sanaan.

Eroon hypoteeseista

Haastattelijan on hyvä tiedostaa, minkälaisia motiiveja ihmisillä on puhumiseen. Suullisen ilmaisun perustavoitteita (tai motiivieja) voivat olla kuvailu, paljastaminen, myöntäminen ja kiistäminen - harvemmin myös luettelointi tai tunnistaminen. 

Kuvailu ja paljastaminen ovat haastatteluvastauksen tärkeintä sisältöä, juuri sitä mitä yleensä tavoitellaan. Myöntäminen ja kiistäminen sen sijaan koskevat kysymystä tai hypoteesia - ne vain kommentoivat haastattelijan outputtia, haastattelutilannetta. Haastattelijan olisi pidettävä mielessä, että haastattelu koskee ilmiötä tai tapahtumaa, jota pitäisi kuvailla tai selittää. Se on kiinnostavaa, tai sen pitäisi olla kiinnostavaa. Haastattelutilanne sen sijaan ei voi olla yhtä kiinnostava, joten siihen ei pidä juuttua esittämällä hypoteeseja ja pyytämällä niihin varmistusta tai kiistämistä. Haastattelu sinänsä ei kiinnosta yleisöä, vaan tapahtuma tai ilmiö, josta haastateltavan pitäisi kertoa jotain mielenkiinstoista.

Ilmaisun pitäisi tulla haastateltavan omasta kokemuksesta eikä kysyjän kokemuksesta tai oletuksesta. Haastattelijan on päätettävä aihe ja tiedettävä, mikä on tämän haastateltavalta pyydettävän ilmaisun kohde eli haastattelun perimmäinen tarkoitus (root purpose).

Jos haastattelija noudattaa hypoteesitaktiikkaa, hän ajautuu arvailulinjalle, josta on hyvin vaikea päästä irti kesken haastattelun. Tuloksena on helposti lista erilaisia väitteitä ja hypoteeseja, joiden jälkeen yleisön on itse pääteltävä mitä haastateltava mahdollisesti itse ajatteli, tai mitä olikaan tapahtunut. Tätä voi kutsua neuvostojournalismiksi, koska varsinainen viesti jää piiloon rivien väliin.

Tässä on kuitenkin muistettava, että ajoittain suljettu kysymys voi tuottaa hyvän vastauksen. Haastattelu ei noudata mitään luonnonlakeja, se ei ole eksaktia tiedettä, vaikka noudattaakin inhimillisen käytöksen rationaalista logiikkaa. Joskus ihmiset voivat olla hyvin arvaamattomia, ja haastattelijan on voitava ottaa se huomioon.

Suljettuun kysymykseen saa yleensä joko myöntävän tai kiistävän vastauksen. Ja tämä on täysin odotusten mukaista - mutta sitten tulee odottamaton osuus: haastateltava lisää jotakin, jota voi kutsua liitteeksi (attachment). Se alkaa usein sanalla "mutta". Haastateltava antaa liitteen, koska hän aavistaa haastattelijan tarvitsevan apua tai näkee mahdollisuuden ohjata keskustelua haluamaansa suuntaan. Näin haastatteluun tulee mukaan sosiaalinen (ei-journalistinen) elementti, joka voi viedä juttua minne tahansa.

Tällainen liitevastaus voi olla valaiseva, jos se sisältää aitoa kuvailua tai selittämistä. Mutta jos niin käy, haastattelija saa kiittää onneaan, ei ammattitaitoaan. Kysymyksessä on haastattelua tuurilla (interviewing by luck). Yleensä se epäonnistuu, ja vaikka se onnistuisi, tulos on yleensä keskinkertaista tarinaa. Missään tapauksessa tämä ei voi olla ammattimainen tapa edetä haastattelussa.

Liitteen antamisen motiiveja on kaksi: hyväntekeväisyys ja spinnaus. Hyväntekeväisyys tarkoittaa sitä, että haastateltava antaa vapaaehtoisesti enemmän kuin mitä häneltä on pyydetty. Tämä on harvinaista, koska hänen tavoitteensa on aina pysyä turvassa, esiintyä mahdollisimman suotuisasti ja päästä helpolla. Mutta joskus haastateltava ymmärtää suljetun kysymyksen takana olevan ajatuksen: "Älä vastaa pelkästään siihen mitä kysyin, vaan vastaa siihen mitä tarkoitin!" Tällöin keskustelu siirtyy journalistisesta kulttuurista sosiaalisen kanssakäymisen puolelle. Työtä ei tee enää kysymys vaan vastaus riippuu enemmänkin tapakulttuurista.

Spin eli kierre tulee mukaan vastaukseen, jos haastateltava haluaa vaihtaa aihetta tai näkökulmaa. Suljettu kysymys antaa siihen aina hyvän tilaisuuden, koska valehtelemisen riskiä ei ole: hypoteesin kiistämisen tai myöntämisen jälkeen voi puhua mitä huvittaa, eli liitteeseen voi panna mitä vain.

Juuri tätä viestintäkonsultit opettavat yritysten ja hallitusten PR-ihmisille "message development" -kursseilla: heti tilaisuuden tullen vastaukseen on liitettävä oma sanoma. Ensin pitää vain saada kysymys pois tieltä, ja suljetusta kysymyksestä selviää nopeasti.

Esimerkkinä baseball-joukkueen omistaja, joka kiisti esittäneensä rasistisia kommentteja pelaajistaan. "Oletko rasisti?" - "En suinkaan. Minulla ei ole omia lapsia, joten kaikki pelaajat ovat kuin omaa perhettä minulle." Itse asiassa sanavalinta "en suinkaan" (not at all) on juuri se, mitä konsultit usein suosittelevat aloitukseksi, koska siitä saa paremman vauhdin kuin pelkästä ei-vastauksesta.

Toinen esimerkki kongressiedustaja Gary Conditin haastattelusta. Useiden vihamielisten kysymysten jälkeen toimittaja kokeili tätä: "Oletteko moraalinen ihminen?" (Are you a moral man?) Vastaus oli odotetusti myöntävä, ja antoi Conditille mahdollisuuden esitellä perusarvojaan. (Vain patologinen tuurihaastattelija odottaisi tuohon kieltävää vastausta: "En ole moraalinen, vaan täysin turmeltunut." - mv)

 

Hyvän kysymyksen ominaisuuksia

Hyvillä kysymyksillä on usein kolme ominaisuutta. Niiden pitäisi olla avoimia, puolueettomia ja hoikkia (open, neutral, lean). (Sawatsky tunnetaan erityisesti avointen kysymysten puolustajana, mutta hän sanoo kallistuneensa siihen suuntaan, että kysymysten puolueettomuus voi olla jopa vielä tärkeämpää.) Aloitetaan avoimuudesta. 

Kysymyksen pitäisi olla avoin niin usein kuin mahdollista. Eikä siksi, että suljettu kysymys olisi aina huono, vaan siksi että avoin kysymys on aina hyvä. Avoimuus nostaa vaatimustasoa, se pakottaa haastateltavan antamaan enemmän.

Kun kysymys toimii, sitä ei välttämättä edes huomata, koska se ei tuo tarinaan haastattelijan omaa outputtia vaan osoittaa suunnan haastateltavan tarinalle. Kiinnitämme huomiota kysymyksiin vain silloin kun ne ovat huonoja.

Avoimenkin kysymyksen pitää olla harkittu. Tärkeintä on utelun mitoitus ja aiheen rajaus. "Miltä tuntuu" on hyvä kysymys, mutta se vaatii yleensä rajauksen, esimerkiksi ajallisesti. "Miltä sinusta tuntui, kun loppusuora avautui?" tai "Mitä ajattelit, kun sait kuulla tuloksen?"

Avoimia kysymyksiä kartetaan usein, koska niitä pidetään liian laajoina tai pehmeinä. Tämä on vain ennakkoluuloa, joka johtuu siitä, ettei niiden toimivuutta ole riittävästi kokeiltu ja tutkittu. Ennakkoluulot ovat sitkeitä; ne muistuttavat sitä vanhaa käsitystä, että kostea yöilma aiheuttaa malariaa.

Liian laaja avoin kysymys on esimerkiksi: "Mitä mieltä olet maailmanpolitiikasta?" Tässä aihe on liian laaja, siis maailmanpolitiikka, varsinkin jos kysytään asiantuntijalta; vähän sama kuin jos kysyisi urheilijalta, mitä mieltä hän on urheilusta. Toinen esimerkki: "Yllätyittekö Irakin reaktiosta YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen?" Tässä utelu oli liian ahdas. Järkevä kysymys voisi olla: "Mitä mieltä olette Irakin reaktiosta YK:n päätökseen?"

Utelujen ja aiheiden ahtaus ja laajuus muodostavat nelikentän:

 I. Laaja kysymys, ahdas aihe.

II. Ahdas kysymys, ahdas aihe.

III. Laaja kysymys, laaja aihe.

IV. Ahdas kysymys, laaja aihe.

 

 

   Kuva: Sawatskyn nelikenttä – Hyviä ja huonoja kysymyksiä.

Hyvät kysymykset sijoittuvat nelikentässä lokeroihin I ja III, useimmiten lokeroon III. Esimerkiksi usein toistuva hyvä kolmoslokeron kysymys on: "Mitä mieltä olette hallituksen (viimeaikaisesta) toiminnasta?" Neloslokerosta löytyvät usein kaikkein huonoimmat, esimerkiksi "Oletteko yllättynyt maailmantapahtumista?" tai Barbara Waltersin kysymys Fidel Castrolle: "Toimiiko sosialismi?"

Tällaiset suuriin aiheisiin sovitellut ahtaat, suljetut kysymykset eivät ole kovia, vaikka toimittajat niin usein luulevat. Kuten edellä mainittu "Oletko rasisti?", ne ovat helppoja, pehmeitä kysymyksiä, jotka antavat haastateltavalle mahdollisuuden kiistää ja liittää mukaan omaa spinniä eli vaihtaa näkökulmaa, jopa aihetta.

Pienten lasten kysymykset ovat usein kovia, etenkin kolmannen miksi-kysymyksen jälkeen. Selittämisen pakko on haaste, joka ennen pitkää rasittaa. Se siirtää työtaakan kysyjältä vastaajalle. Jos tällainen kyseleminen onnistuu viisivuotiaalta, sen pitäisi onnistua myös ammattijournalistilta.

Suljettu kysymys on melkein aina muutettavissa avoimeksi poistamalla sen alusta verbi ja aloittamalla mitä, miten tai miksi -kysymyssanalla. Esimerkiksi "Oliko herra K:n panos merkittävä?" muuttuu muotoon "Miten luonnehtisitte herra K:n panosta?" 

Esimerkki suurrikollisen haastattelusta; vankilassa oleva mafian tappaja. Kaksi kysymysvaihtoehtoa: "Oletko koskaan tappanut ihmistä?" vai "Mikä on pahinta mitä olet koskaan tehnyt?" Tappamisen voi vielä kiistää, jos ajattelee toimineensa tärkeän asian puolesta tai itsepuolustukseksi. Mutta tappo on kuitenkin paha teko, ja esimerkkihaastattelussa avoin kysymys toimii paremmin: roisto kuvailee tekemänsä murhan.

Sawatskyn analogia: Suljetun ja avoimen kysymyksen välinen ero on kuin kahdella ravintolalla, joista toisen ruokalistalla on kaksi vaihtoehtoa, toisessa ruuan joutuu kokoamaan itse tarjolla olevista monista aineksista. Jälkimmäisessä ravintolassa vaatimustaso on korkeampi, ja ruuat ovat taatusti mielenkiintoisempia.

Avoimet kysymykset tuottavat usein vastauksia, jotka sisältävät kuvia, mielikuvia. Mitä, miten ja miksi -kysymykset vaativat kuvailua, niistä ei pitäisi selvitä ilman ponnistelua, selittämistä. Avoimet kysymykset ovat myös draaman kannalta parempia, koska ne antavat tarinan edetä omalla logiikallaan. Draamaa ei saa pilata haastattelijan hypoteeseilla tai ärsyttävillä sanoilla (trigger words).

Draamaan kuuluu jännityksen kasvu - dramatiikka syntyy kertomuksen muodosta, ei sisällöstä. Ja mitä korkeampi vaatimustaso kysymyksissä on, sitä vähemmän mahdollisuuksia haastateltavalle jää spinniin, näkökulman vaihtamiseen.

 

Mitä, miten, miksi?

Suljetut kysymykset alkavat suomessa aina -ko tai -kö -päätteisellä kysymyssanalla. Englannin kielessä suljettujen kysymyssanojen listalla ovat do, does, did, have, has, had, is, are, was, were, will, would, can ja could? Hyvät kysymykset alkavat englannissa yleensä W:llä, mutta paras muistisääntö on WHW eli What, How, Why? Sitä voi soveltaa melkein missä tilanteessa tahansa, aiheesta ja käytettävissä olevasta valmistautumisajasta riippumatta. Sama suomeksi olisi MMM: Mitä tapahtui, miten tapahtui ja miksi tapahtui? (Suomenkieliseen haastatteluun pitäisi siis mahtua ainakin kolme ämmää. - mv)

Huono uutinen on se, että kaikki avoimet kysymykset eivät ole samanarvoisia. Voidaan erotella korkean vaatimustason ja matalan tason avoimet kysymykset. Viimeksi mainitut ovat usein tarpeellisia faktojen palauttamiskysymyksiä: kuka, missä, milloin, mihin aikaan.

Hyvässä haastattelussa tärkeimmät kysymyssanat ovat siis Mitä, Miten ja Miksi? Ne ovat yleensä korkean vaatimustason kysymyksiä (paitsi esim. ”Mitä kaadoit kahviin?”) Mikä (what) on jokerikysymys, joka voi korvata kiertotietä kaikki muut, esim. "Mikä oli syy siihen, että..." tai "mikä oli se tapa, jolla...?"

Yksinkertaisin haastattelun rakenne muodostuu näistä: Mitä teit, miten teit ja miksi teit? Näillä kysymyksillä on jo eliminoitu pahimmat synnit eli suljettu kysymys ja utelun puute. Jos kysymys on avoin, neutraali ja hoikka, toimittajan on helpompi jättää pois kaikki ylimääräinen painolasti, oletukset, hypoteesit ja ladatut sanat. Hyvä kysymys siirtää työvuoron haastateltavalle.

Sawatskyn analogia: Haastateltavan tehtävä on soutaa, haastattelija voi keskittyä pitämään perää. Jälkimmäisen tehtävä on sitä helpompi, mitä paremmin suunta on selvillä.

Hyvältä näyttävissä kysymyksissä voi olla piilomerkityksiä, jotka häiritsevät. Esimerkiksi ”Milloin lakkasitte lyömästä vaimoanne?”, tai ”Mikä on pahin puutteenne/epäonnistumisenne?” Viimeksi mainittu voi kuitenkin olla paikallaan, jos haastateltava on jo ottanut esille puutteensa.

Avoimuus, puolueettomuus, hoikkuus 

Hyvä kysymys rakennetaan komesta periaatteesta: sen pitäisi olla avoin, neutraali ja hoikka.

1. Avoimuus nostaa kysymyksen vaatimustasoa, tuottaa mielikuvia ja draamaa, sisältää vähemmän ärsyttäviä sanoja. Avoin kysymys on helpommin editoitavissa ja vähemmän altis spinnille.

2. Neutraalius eli puolueettomuus vähentää kysymyksen epäonnistumisen riskiä. (Esimerkiksi ”Miksi ei?” on parempi kuin ”Mitä oikein pelkäätte?”) Puolueettomuus myös minimoi tasapainottamisen tarpeen vastauksessa, poistaa ärsytyssanat ja liioittelun, ja niihin on kerta kaikkiaan helpompi vastata. Haastateltava antaa enemmän, jos hänen on helpompi päästä liikkeelle. Puolueettomuus on myös laajempaa; vertaa vaikka ”Löittekö vaimoanne?” ja ”Käytitkö voimaa?” Voima on neutraalimpi sana kuin lyödä, ja tuottaa todennäköisemmin myöntävän vastauksen.

Periaate on, että neutraali panos (input) tuottaa merkityksellisempää outputtia. On muistettava viestinnän suunta: tarkoitus on, että haastateltava tuottaa outputtia yleisölle. Kun toimittaja haastattelee, hänen tehtävänsä ei ole tuotos (output) vaan panos (input), joka saa haastateltavan tekemään työtä. (Toimittajan oman outputin vuoro on juonnossa tai silloin kun hän puhuu suoraan kameralle tai yleisölle.) Jos yleisö kiinnittää huomiota kysymykseen, se on yleensä huono.

Esimerkki siitä, miten hyvin neutraali kysymys toimii: NBA-koripalloilija Latrell Sprewell menetti 1997 harjoituksissa malttinsa ja kuristi valmentajaa niin, että tarvittiin kaksi apuvalmentajaa irrottamaan hänen kätensä. Tapaus tuli tietysti julkisuuteen, ja Sprewellin oli annettava isolle tv-kanavalle haastattelu. Suoraan kysyttäessä hän kiisti yhä varsinaisesti kuristaneensa, mutta toimittaja ei alkanut inttää, vaan kysyi: "Miten selititte tapahtuneen lapsillenne?" Tähän kysymykseen Sprewell vastasi vilpittömän tuntuisesti, että hän katuu tekoaan ja varoittaa lapsiaan ottamasta isästä mallia.

Esimerkkejä hyvistä avoimista kysymyksistä: Larry King Ronald Reaganille: ”Miltä tuntuu joutua ammutuksi?" (What’s it like to be shot?) Kysymys Saddam Husseinista Kofi Annanille: ”Minkälainen neuvottelija hän on?” (Paljon parempi kuin ’Onko hän kova neuvottelija’) Ja Barbara Walters kirjailija Michael Crichtonille: ”Miten kokonne on vaikuttanut teihin?” (Parempi kuin ’Onko pituudestanne ollut teille harmia?’ - Chrichton oli 206cm.)

Yksinkertaiset, tylsät kysymykset tuottavat värikkäämpiä vastauksia kuin värikkäät kysymykset. Jos kysymyksessä on liikaa väriä tai muuta roinaa, vastaajan tavoitteena on karsia kysymyksestä ylimääräiset osat ja keskittyä helpoimpaan. Haastattelija antaa näin etulyöntiasemansa vapaaehtoisesti pois. Eli älkää tuhotko kysymyksiänne liialla tavaralla tai väreillä.

Sawatskyn analogia: Tofu-kysymykset tuottavat valkosipulilla ja muilla mausteilla ryyditettyjä vastauksia – ja päinvastoin: liiaksi maustetut kysymykset tuottavat tofu-vastauksia.

 

Periaate 3. Hoikka eli lyhyt, ytimekäs ja yksinkertainen kysymys vapauttaa kysymykset kaksipiippuisuudesta, liiasta tavarasta ja ylilatauksista. Se ei yleensä jätä haastateltavalle mahdollisuutta spinnaukseen. Ammattipoliitikot osaavat toki usein vaihtaa aihetta. (Tähän liittyy saksalainen anekdootti, jossa poliitikko tapaa toimittajan ja aloittaa: ’No, mitkä ovat kysymyksenne vastauksiini?” – mv)

Yleensä keskittyminen kysymyksen puolueettomuuteen eli neutraalisuuteen kuitenkin auttaa: tarkkaan harkiten se ratkaisee samalla myös avoimuus- ja hoikkuusongelmat.

 

Haastattelun suunta selväksi

Haastattelussa on oltava päämäärä, polulla suunta. Polun suunnasta on kerrottava jotakin, kun haastattelusta sovitaan: ”Pyydämme teitä kertomaan tästä asiasta.” Tästä sopimuksesta voi olla tarpeen muistuttaa myös kesken haastattelun, jos ei muuten päästä takaisin polulle. 

Polun kartoittamisessa on muistettava draaman periaatteet: rakenna, riko, kokoa uudelleen. Näin saat automaattisesti haastatteluun selvän rakenteen: mitä on muuttunut ja miten?

Vaatimustason pitäminen korkealla (avoin, neutraali utelu ja hoikka aihe) voi auttaa vierasta unohtamaan kameran tai mikrofonin. Hän joutuu keskittymään asian kertomiseen eikä pääse yhtä helpolla kuin jos hän saa vain reagoida haastattelijan väitteisiin tai hypoteeseihin.

Harva pystyy omaksumaan Sawatsky-metodin yhden kurssin tai parin blogitekstin avulla. Mitä kauemmin toimittaja on ollut alalla ja tehnyt tuurihaastatteluja sekä syyllistynyt kuolemansynteihin, sitä vaikeampaa oppiminen on. Mutta ei mahdotonta: haastatteleminen on kuin käsityöläisammatti. Lahjakkuus auttaa, ja mitä nuorempana aloittaa harjoittelun, sitä parempi.

Sawatskyn mukaan toimittajan kehitys päteväksi haastattelijaksi etenee neljän portaan kautta.

1.                   Tiedostamaton epäpätevyys.

2.                   Tiedostettu epäpätevyys (tässä olemme nyt.)

3.                   Tiedostettu pätevyys.

4.                   Tiedostamaton pätevyys.

Kun edetään portaita ykkösestä kohti nelosta, haastatteluista tulee parempia ja helpompia. Muista siis aina pitää asenteesi neutraalina. Se takaa paremman tuloksen kuin puolueellisuus suuntaan tai toiseen. Ja muista valmistautuessasi haastattelun polku ja kysymysten logiikka.

Jos haluat kehittyä, pura haastattelujasi paperille ja tutki niitä. Synnit näkyvät paperilla parhaiten. (Haastattelun taito vaatii jatkuvaa opiskelua, skarppausta ja paluuta perusteisiin. – mv)

 ................................

Liite: Tuoreempia video- ja muita linkkejä Sawatskyn metodiin:

Kirjallinen yhteenveto  englanniksi:  https://interviewessentials2017.files.wordpress.com/2017/01/sawatsky-interview-strategies.pdf

Parinkymmenen minuutin keskustelu kahden urheilutoimittajan kanssa: https://www.youtube.com/watch?v=ZSiuxN3rU-Y

Viiden minuutin videotiivistelmä hyvistä ja huonoista kysymyksistä: https://www.youtube.com/watch?v=8itGYHHPr6Y

Kuuden minuutin Sawatsky-kurssi ESPN:n toimittajille: https://vimeo.com/7726310?login=true

Taustajuttu Swatskyn työstä ESPN:llä: https://www.espnfrontrow.com/2016/09/interview-coach-john-sawatsky-teaches-espns-top-talent/

Toinen taustajuttu: https://www.espn.com/blog/poynterreview/post/_/id/320/john-sawatsky-is-highly-questionable

Sawatskyn radiohaastattelu, noin tunti: https://www.youtube.com/watch?v=hNB_L74R5Do

Journalistin ohjeet: ”Pystyy vetään”

Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.

Vanha viisaus pätee, jos tarkastelemme Julkisen sanan neuvoston eli JSN:n kannatusyhdistyksen eli Jusanekin työryhmän laatimia uusia journalistin ohjeita. Ne tulevat voimaan lokakuun alussa 2024, ja sen jälkeen kaikki mediat niitä noudattakoot, jos haluavat.

JSN:n jäsenyys ei nimittäin ole pakollista, mutta journalistin ohjeisiin eli media-alan itsesääntelyyn sitoutuneita tiedotusvälineitä on tapana pitää vastuullisempina ja luotettavampina kuin muita.

Tai ehkä sopan moittiminen huonoksi on liioittelua, koska eivät vuodesta 2005 voimassa olleet vanhat ohjeetkaan mitään herkkua olleet. Soppaa on nyt yritetty maustaa lisäämällä tekstiä ja muuttamalla sanojen järjestystä.

Jätkäporukassa oli aikoinaan tapana arvioida retkimuonaa kaksiportaisella asteikolla, jossa heikompi arvosana oli painokelvoton, ja syötävää mättöä saatettiin kehua sanoilla ”Pystyy vetään”. Tällä asteikolla uudet journalistin ohjeet saavat parhaat pisteet.

Uusista ohjeista löytyy myös hyviä muutoksia ja lyhennyksiä, joten jatkakaa lukemista. Jusanekin kahdeksan hengen suuruinen työryhmä on koostanut uusien ja vanhojen ohjeiden vertailutaulukon, joten muutosten arviointi on helppoa.

 

Johdanto

Ohjeiden johdantolukua on venytetty tarpeettomasti. Kun vanhoissa ohjeissa sanotaan, että ”näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua”, niin uusissa ohjeissa joukkoviestimet on ensin muutettu ”mediaksi” ja ”ammattieettinen keskustelu” on pidennetty keskusteluksi ”journalistisesta työstä ja journalismin etiikasta”.

Tähän Jusanekin työryhmä lisäsi ylevän tavoitteen: ”Totuuteen pyrkivä journalismi auttaa yleisöä muodostamaan kuvaa yhteiskunnasta ja maailmasta.” – Totuus, Yhteiskunta ja Maailma. Ei suuret sana suuta halkaise, kansanviisauksissa pysyäksemme.

Tekstin venyttäminen pahenee seuraavassa kappaleessa, joka oli vanhoissa ohjeissa näin: ”Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä.” Tämä sisälsi tarkkaan luettuna jo kaiken journalistisen työn, mutta nyt se kuuluukin näin:

”Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä ja toimituksellista sisältöä kaikissa toimituksen käyttämissä julkaisukanavissa. Toimituksellisella sisällöllä tarkoitetaan toimituksen laatimaa, tilaamaa, muokkaamaa tai esille nostamaa aineistoa riippumatta esitystavasta ja siitä, miten tai millä teknologialla se on tuotettu.”

Eli kaikki ja vähän sen päällekin! Vaikea ymmärtää, mitä tällä lisäyksellä tavoiteltiin ja saavutettiin, paitsi jonkun työryhmän jäsenen oma puumerkki ohjeisiin.

Johdantoon lisättiin myös maininta, että ”päätösvallan on oltava aina toimituksella.” Turha lause tässä yhteydessä, koska sama asia sanotaan tarkemmin itse ohjeiden toisessa kohdassa.

Johdantolukuun on lisätty myös muistutus siitä, että ”kuka tahansa voi kannella JSN:lle, jos arvioi itsesääntelyyn sitoutuneen median rikkoneen Journalistin ohjeita”, ja että ohjeita rikkoneen on julkaistava JSN:n antama huomautus. Nämä riidattomat asiat ovat toki olleet yleisesti tiedossa jo aiemmin, tai selvinneet kenelle tahansa yhdellä puhelinsoitolla tai sähköviestillä.

 

Journalistin ammatillinen asema, kohdat 1–6

Varsinaisten ohjeiden ensimmäinen luku käsittelee journalistin ammatillista asemaa. Ohje numero 1 kuului aiemmin, että journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen, joilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Nyt tämä on lyhentynyt muotoon: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen”, jolla on oikeus saada tietää mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Uusien ohjeiden johdannossa puhuttiin ”yhteiskunnasta ja maailmasta”, mutta tätä laajennusta ei valitettavasti otettu mukaan. Esimerkiksi tiedejournalismi ei aina käsittele yhteiskuntaa, vaikka sillä voi olla yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Myös ohjeiden kohdassa 2 on lyhennystä muutaman kirjaimen verran. Kun toistaiseksi on sanottu, että ”tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein”, niin nyt tiedonvälityksen sisältö on muutettu ”toimitukselliseksi sisällöksi”.

Kohta 3 käsittelee painostuksen ja houkuttelun torjuntaa, ja se on onneksi ennallaan. Kohta 4 sen sijaan on esimerkki turhasta venyttelystä. Vanhoissa ohjeissa se menee näin:

”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Nyt sanat ”hänen ei pidä käsitellä” on muutettu muotoon ”Hän ei esimerkiksi saa käsitellä”. Sanat muuttuivat, sisältö ei. Neloskohtaan on lisätty myös kielto käsitellä aiheita, joihin liittyy joko henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus tai ”oma kaupallinen yhteistyö”. Herää kysymys, miksi kukaan tekisi kaupallista yhteistyötä ellei siitä olisi hyötyä.

Uuden neloskohdan päättää niin ikään tarpeeton lisäys eduista, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan. Uusien ohjeiden mukaan journalisti ei saa vaatia tai vastaanottaa etuja ”hänen toimiessaan journalistisessa työssä”. Tämä vie ajatukset hakoteille: tarkoitetaanko, että journalisti voi samanaikaisesti toimia jossain toisessa työssä, jossa etujen vaatiminen onkin hyväksyttävää. Tai voiko hän vastaanottaa etuja harrastustoiminnassa?

Tässä kohtaa ohjeiden numerojärjestys muuttuu: kohdat 5 ja 6 ovat vaihtaneet paikkaa. Noudatan jatkossa uusien ohjeiden numerojärjestystä ja pahoittelen mahdollista sekaannusta.

Ohjeiden viides kohta eli niin sanottu ”kaikki kortit pöydälle” eli ”full disclosure” -pykälä on asiallisesti ottaen ennallaan, vaikka sanajärjestystä on tarpeettomasti muutettu.

Vanha viitoskohta menee näin: ”Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.”

Uudessa muotoilussa sama asia sanotaan näin: ”Jos käsiteltävällä asialla on merkitystä medialle itselleen, konsernille, johon se kuuluu, tai sen merkittävälle omistajalle, asiayhteys on tehtävä yleisölle selväksi.” Tiedotusväline-sana on siis taas korvattu ”medialla” ja ”lukijat, kuulijat ja katsojat” muutettu yleisöksi.

Kuudes kohta antaa journalistille mahdollisuuden kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa. Kohta on jätetty ennalleen, vaikka lyhentämisen varaa olisi ollut, vaikka näin: ”Journalistin ei tarvitse rikkoa lakia eikä toimia epäeettisesti.”

 

Tietojen hankkiminen, kohdat 7–17

Ohjeiden toisella luvussa käsitellään tietojen hankkimista ja julkaisemista. Toimituksissa etsitään jatkuvasti uusia tiedonhankintakeinoja, ja soveliaista keinoista käytävä keskustelu on tarpeen.

Vanhat ohjeet ovat ilmeisesti miellyttäneet työryhmää, joten muutokset ovat pääosin kosmeettisia. Kohta 7 on ennallaan: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Jostain syystä tähän ei ole lisätty ajankohtaista kysymystä siitä, missä määrin fiktio tai kaunokirjallinen sisältö sopii osaksi journalismia.

Seuraavassa kohdassa vanha ohje kuului, että ”työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa”. Uusien ohjeiden kohta 8:ssa sama asia menee näin: ”Työtä tehdessään journalistin on pääsääntöisesti ilmoitettava ammattinsa.”

Vanha ohje kuului myös, että ”jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla”. Uusissa ohjeissa sana ”voi” on korvattu sanalla ”saa”.

Lukija jää ihmettelemään tällaisten sanamuunnosten merkitystä. Pitäisi kai kilauttaa kielitieteilijälle, jotta muutoksen merkitys avautuisi.

Kohdasta 10 löytyy myös pieni, mutta ehkä tarpeellinen muutos. Kun aiempi ohje kuului, että ”myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa”, niin nyt sama asia sanotaan muka täsmällisemmin: ”Hyvää journalistista tapaa on noudatettava myös toisen työtä käytettäessä.”

On siis noudatettava vain hyvää journalistista tapaa – Yleiset käytöstavat saavat olla miten huonoja tahansa, kunhan journalistin ohjeita ei rikota. Oman kokemukseni mukaan toimittajia pitääkin arvioida ja arvostella sen perusteella mitä he julkaisevat, ei puhetapansa, käytöksensä tai pukeutumisensa perustella. Makuasioistakaan ei JSN:n pitäisi sanoa mitään.

Kohdassa 11 säilyy ennallaan vaatimus, jonka mukaan ”yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta”. Työryhmä lyhensi tätä kohtaa poistamalla vanhoissa ohjeissa olleen lisäyksen: ”Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.”

Toivottavasti kukaan ei nyt kuvittele, että kuvaa ja ääntä saa käyttää harhaanjohtavasti. Ajankohtaisohjelmissa ja dokumenteissa esimerkiksi musiikilla ja valaistuksella voidaan saada aikaan ihmeitä: luodaan tunnelmaa, jännitystä ja vastakkainasettelua kohtauksiin, joissa ei muuten ole mitään mielenkiintoista. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita, ja melkein mahdottomia tuomaroida.

Kohdassa 12 kehotetaan suhtautumaan tietolähteisiin kriittisesti. Tähänkin pykälään tulee tarpeeton sanamuunnos: Vanhoissa ohjeissa asia sanotaan jo aivan selvästi: ”Erityisen tärkeää se (kriittisyys) on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

Uusissa ohjeissa sama uuskielellä: ”Erityisen tärkeää se (kriittisyys) on, kun asia on kiistanalainen tai kun tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

Sitten pääsemme kohtaan 13, jossa säädetään lähdesuojasta. Tämä on tärkeää, ja pääasia on ennallaan: ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu.”

Mutta tämän kappaleen jälkeen työryhmä on taas sortunut saivarteluun ja pidentänyt kohtaa tarpeettomasti. Ensin vanha momentti: ”Jos yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen julkaisusta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, toimituksen on suotavaa avata yleisölle, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu.”

Uusissa ohjeissa sama asia sanotaan näin: ”Kun kyse on yhteiskunnallisesti erittäin merkittävistä tiedoista tai kun tietojen julkaisemisesta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, toimituksen on perusteltava yleisölle nimettömän lähteen käyttö lähdesuojaa vaarantamatta sekä avattava, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu.”

Tässä tärkeä ja ikävä muutos on, että nimettömän lähteen käyttöä tarvitsisi jatkossa perustella vain jos käsitellään yhteiskunnallisesti ”erittäin” merkittäviä tietoja. JSN:n taustayhteisöissä on ilmeisesti toivottu, että nimettömien lähteiden käyttöä helpotettaisiin, ja Jusanekin työryhmä on tehnyt työtä käskettyä. Voimme olettaa, että tämä muutos heikentää journalismin laatua. Ainakin se on ristiriidassa aiemmin mainittujen totuudellisuusvaatimusten kanssa.

Heikennys löytyy myös kohdasta 14, jossa sanotaan, että uutisen voi julkaista myös rajallisten tietojen perusteella, mutta raportointia on syytä täsmentää kun uutta tietoa on saatavissa. Uusien ohjeiden mukaan täydentäminen on kuitenkin tarpeen vain jos uutta ja ”olennaista” tietoa on saatavissa.

Virheiden korjaaminen ja tietojen täydentäminen on nykyään verkossa niin helppoa, että on omituista etteivät uudet ohjeet kannusta siihen joka tapauksessa.

Kohta 15 herätti uusien ohjeiden valmisteluvaiheessa kritiikkiä, koska päätoimittajien yhdistys asettui vastustamaan Jusanek-työryhmän ehdottamaa harhaanjohtavan otsikoinnin kieltoa. Tässä oli taustalla ns. klikkiotsikointiin liittyvä ongelma: journalismi myy verkossa paremmin silloin, jos otsikko ei paljasta jutun oleellista sisältöä vaan jää hieman salaperäiseksi.

Päätoimittajat ehkä ajattelivat, että tuon salaperäisyyden rinnalla pieni harhaanjohtaminekin on hyväksyttävää, tuohan se lisää klikkejä ja sitä kautta myös apetta toimittajien lasten lautasille. Eräänlainen välttämätön paha, siis.

Työryhmä päättikin perääntyä, mutta muutti yhden sanan: Vanhojen ohjeiden mukaan ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate”. Uusissa ohjeissa muotoilun ”on löydyttävä” tilalle tuli tiukempi: ”On oltava sisällössä kate”. Voi toki sanoa, ettei tuo ole mikään muutos. Jos katetta on, se myös löytyy, ja päinvastoin.

Kohta 16 on tuttu piilomainonnan kielto, ja myös siihen tehtiin merkityksetön viilaus. Vanhojen ohjeiden mukaan ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä, uusien mukaan niiden on ”erotuttava toimituksellisesta aineistosta yleisölle selkeällä tavalla”. Kommentti tähän ei liene tarpeen.

Seuraavana ohjeissa on uusi ja tarpeellinen kohta 17, jossa hyväksytään toimitukselliselle työlle ”ulkopuolinen rahoittaja” – tosin yhdellä ehdolla: ”Rahoittaja on tuotava esiin, mikäli se vaikuttaa aihepiirin valintaan.”

Tästä voinee odottaa vielä kiistoja tulevissa JSN:n kokouksissa. Kuinka paljon ulkopuolista rahoitusta pitää olla? Miten todistetaan, että rahoitus on vaikuttanut jutun aiheeseen tai näkökulmaan? Pitääkö nautittu lounas lobbarin kanssa ilmoittaa jutussa – entä Lapinmatka? Tällaiset kysymykset ovat hyvinkin relevantteja monille freelanceleille, joiden on haalittava toimeentulonsa pienistä puroista.

 

Haastateltavan oikeudet, kohdat 18–22

Kohta 18 antaa haastateltavalle oikeuden tietää ennakolta, onko keskustelu toimittajan kanssa tarkoitettu julkaistavaksi vai tausta-aineistoksi. Tähän tulee pieni lisäys: Vanhoissa ohjeissa haastateltavalle piti kertoa, jos haastattelua voidaan käyttää ”useissa eri välineissä”. Uusien ohjeiden mukaan haastateltavalle on kerrottava, jos haastattelu voidaan julkaista ”useissa medioissa”.

Muutoksen tarkoitus lienee helpottaa useita eri lehtiä (”medioita”) julkaisevien kustantajien elämää. Toimittaja voi joutua tässä kyllä ikävään välikäteen, koska hän ei voi tietää mitä kaikkia julkaisuja, alustoja, välineitä, lehtiä tai medioita kustantaja aikoo joskus tulevaisuudessa käyttää jutun levittämiseen.

Kohta 19 tiukentaa journalistin velvollisuutta antaa haastateltavalle ns. tarkastusoikeus tekstiin. Tässäkin työryhmä on päättänyt tehdä merkityksettömän muutoksen: Vanhojen ohjeiden mukaan ”Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa.”

Uusissa ohjeissa sanojen ”on syytä suostua” tilalle on keksitty muotoilu ”tulee suostua”. Vaikea sanoa, pitäisikö tällaisiin uudistuksiin suhtautua itkien vai nauraen.

Tarkistusoikeutta koskevaan pykälään 19 olisi voinut tehdä olennaisen parannuksen korostamalla, että haastateltavalla on oikeus tutustua paitsi ”omiin lausumiinsa”, myös siihen asiayhteyteen, jossa näitä lausumia käytetään. Jokainen tietää, että sitaatteja irrotetaan joskus asiayhteydestään ja käytetään johonkin muuhun kuin mihin ne oli tarkoitettu. Tästä ei kuitenkaan ole ollut ohjeissa sanaakaan – eikä ole uusissakaan ohjeissa. Käsittämätön laiminlyönti työryhmältä, joka istui sentään asian päällä yli vuoden.

Kohdassa 20 kerrataan, milloin journalisti voisi suostua annetun lausuman poistamiseen haastattelun jälkeen. Vanhoissa ohjeissa poistovaatimukseen voi suostua vain, jos olosuhteet ovat muuttuneet haastattelun antamisen jälkeen niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi ”selvästi kohtuutonta”. Uusissa ohjeissa tuohon on lisätty, että vaatimuksen voi hyväksyä myös jos ”käsillä on uutta tietoa, jonka valossa julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta”. Epäselväksi jää, miksei uuden tiedon ilmestyminen muka ole sama asia kuin olosuhteiden muuttuminen. Mutta saatiinpa pari sanaa lisää tuohonkin.

Ohjeiden kaksi seuraavaa kohtaa käsittelevät jo roomalaisesta oikeudesta tuttua samanaikaisen kuulemisen periaatetta, johon monilla journalisteilla on viha-rakkaus -suhde: vastapuolen kuuleminen pilaa usein hyvän tarinan. Toisaalta kaikki tietävät, että sitä toista osapuolta kannattaa kuulla, koska se voi säästää valtavasti vaivaa jutun jälkikäsittelyn yhteydessä.

Kohdassa 21 tekstiin ei onneksi tule olennaista muutosta, vaan se kuuluu uusien ohjeiden mukaan seuraavasti: ”Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, tälle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.”

Kohdassa 22 tätä periaatetta on täsmennetty liittämällä yhteen vanhojen ohjeiden kohdat 22–25. Tässä Jusanekin työryhmä on onnistunut hyvin. Pykälä on myös tiukentunut hieman: kun vanhoissa ohjeissa sanottiin, että jos erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunutta henkilöä ei jostain syystä ole voitu kuulla samanaikaisesti, niin ”hyviin tapoihin kuuluu julkaista hänen oma kannanottonsa.” Uusissa ohjeissa sanotaan, että tässä tapauksessa kannanotto tulee julkaista ”mahdollisimman nopeasti ilman asiattomia lisäyksiä”.

Ainoa mikä tässä kohtaa jäi harmittamaan on, ettei Jusanek tajunnut palauttaa käyttöön 1900-luvulla journalistin ohjeissa olleita ”vastineen” ja ”oikaisun” käsitteitä. Ne toimivat hyvin: olennainen asiavirhe on korjattava oikaisulla ja kohtuuttomaan kritiikkiin saa vastata vastineella. Nyt sana ”kannanotto” korvaa molemmat, mistä tulee vaikutelma, että totuus on neuvoteltavissa. Ehkä tämä on sitä postmodernismia?

 

Ihmisarvo, yksityisyys ja julkisuus, kohdat 23–29

Seuraavassa luvussa journalistin ohjeet käsittelevät arkaluontoisia asioita. Arvioitavana on nyt sellaisia käsitteitä kuin ihmisarvo, etninen alkuperä, seksuaalinen suuntautuminen, selvästi haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt, yksityisyyden suoja, henki ja terveys.

Kohta 23 on kuin suoraan Saksan liittotasavallan tai Suomen perustuslaista: Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Epäselväksi jää, miksi se pitää mainita myös journalistin ohjeissa. Eihän JSN tulkitse muitakaan perustuslain pykäliä.

Jatkokohdassa 24 täsmennetään, mitä ominaisuuksia ei saa tuoda esille leimaavasti tai halventavasti: ”etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta, terveydentilaa, perhesuhteita tai näihin verrattavaa ominaisuutta”.

Olisiko ehkä voinut tiivistää, että ”mitään henkilökohtaista ominaisuutta ei saa tuoda esiin halventavasti”. Ainakin tuon ”vakaumuksen” olisi voinut jättää pois. Jos ihminen uskoo halpamaisiin asioihin, niin miksei häntä saisi julkisesti halventaa. Oikeudessakin on jo tehty ennakkopäätös, että selvästi fasistisia vakaumuksia esittänyttä henkilöä saa kutsua julkisesti natsiksi – tai ainakin natsipelleksi. Uusien journalistin ohjeiden mukaan se ei olisikaan mahdollista.

Kohdassa 25 käsitellään yksityiselämän suojaa. Tässä pohjoismainen journalismi poikkeaa perinteisesti angloamerikkalaisesta ja itäeurooppalaisesta, osin myös keskieurooppalaisesta journalismista. Pykälän alkuosa pysyy suunnilleen ennallaan:

”Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja saa julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä.”

Mutta sitten tulee lisäys: ”Nämä vaatimukset koskevat myös nimeämättömiä mutta yleisesti tunnistettavia henkilöitä.” Onneton muotoilu, joka aiheuttanee JSN:lle kanteluiden vyöryn. Kuka tahansa on nimittäin omasta mielestään tunnistettava henkilö. Lähipiiri tunnistaa kuitenkin, vieraiden mielipiteistä ei kai ole väliäkään.

Ennallaan on sen sijaan kohta 26, joka on ohjeiston harvoja positiivisia pykäliä eli korostaa sitä mikä on luvallista: ”Julkisella paikalla tapahtuvaa toimintaa on yleensä lupa selostaa ja kuvata ilman asianosaisten suostumusta.” Tuohon olisi ehkä voinut lisätä maininnan, että julkisen paikan määritelmä löytyy järjestyslaista.

Seuraavassa kohdassa käsitellään yksityisyyden suoja, joka pitää tietysti ottaa huomioon myös julkisia asioita tai tietoja. Vanhoissa ohjeissa sanotaan, että ”kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa”, mutta uusiin ohjeisiin on tullut outo lisäsana: ”Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa uudelleen”. – Miten niin uudelleen? Johan me sovimme, ettei arkaluontoista tietoa julkaista kertaakaan, vaikka se olisi julkista.

Kohdassa 28 on ennallaan kehotus noudattaa hienotunteisuutta onnettomuuksien tai rikosten uhreista uutisoitaessa. Tähän on kuitenkin tehty lisäys, joka hieman ihmetyttää: ”Jos yleisöltä pyydetään tietoja tai materiaalia onnettomuus- tai rikospaikalta, yleisöä on ohjeistettava toimimaan turvallisuutta vaarantamatta.” Tätä lisäystä Jusanek on mainostanut uusista ohjeista kertoessaan, mutta on vaikea nähdä mitä merkittävää siinä on. Milläköhän asiantuntemuksella toimittaja tai valokuvaaja pystyy ”ohjeistamaan yleisöä”?

Kohta 29 on kokonaan uusi: ”Erityisen huolellinen tulee olla tilanteissa, joista uutisoiminen voi vaarantaa jonkun henkeä tai terveyttä.” – Mielenkiintoista nähdä, tuleeko tämän kohdan rikkomisesta kanteluja. Tässä on taustalla ehkä Kalevan pariskunnan sieppaus Jemenissä joskus viime vuosikymmenen alussa. Mediassa päätettiin päätoimittajien kesken laajasti, ettei pariskunnan nimiä kerrota, jotta kaappaajat eivät saisi tietoa mm. vankiensa työnantajista. Tuolloin asiasta sovittiin ilman JSN:n ohjeistusta, joten on hieman kyseenalaista tarvitaanko ohjetta nytkään. Mutta jos jonkun henki tai terveys voidaan pelastaa vaikenemalla, niin mikäs siinä.

 

Oikeudenkäynneistä ja rikoksista, kohdat 30-34

Rikos- ja oikeustoimittajille arkipäiväistä eettistä pohdintaa ovat kysymykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä. Uusien ohjeiden kohdassa 30 laajennetaan vanhaa kieltoa, jonka mukaan ”oikeudenkäynnin aikana ei pidä asiattomasti pyrkiä vaikuttamaan tuomioistuimen ratkaisuihin eikä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen”.

Uusissa ohjeissa sama kohta laajenee koskemaan oikeudenkäyntien lisäksi myös rikosten esitutkintaa sekä syyteharkintaa. Tähän olisi voinut lisätä maininnan siitä, että toimittajan on torjuttava myös poliisin tai oikeusviranomaisen harjoittama yksipuolinen viestintä epäillyn syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta.

Kohdassa 31 kielletään uusien ohjeiden mukaan rikoksesta epäillyn nimen tai kuvan julkaiseminen ennen tuomiota - tai tarkemmin sanoen kehotetaan ainakin käyttämään ”tunnistamiseen johtavien tietojen julkaisemisessa - - huolellista harkintaa”.

Sama asia sanotaan vanhoissa ohjeissa lyhyemmin ja selvemmin: ”Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.”

Kun tuomio on annettu siirrytään kohtaan 32 ja pelisäännöt muuttuvat niin, että rikoksesta tuomitun ”nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja saa julkaista”, ellei se ole kohtuutonta. Tässä ohjeet eivät muutu kuin yhdellä sanalla: vanhoissa ohjeissa muotoilu oli ”voi julkaista”. Saa vai voi - tarvittaneen kielitieteilijä sanomaan, onko nimen julkaisuohjetta näin kiristetty vai helpotettu.

Kohdassa 33 pidetään huoli siitä, ettei arkaluonteisen rikoksen uhrin henkilöllisyys pääse julkisuuteen. Kohtaan on liitetty vanhojen ohjeiden kaksi osaa, joista toisessa suojellaan uhria suoraan, toisessa myös rikoksentekijää, koska hänen tunnistamisensa voi johtaa myös uhrin tunnistamiseen. Vanhojen ohjeiden mukaan tällaisia tietoja ”ei yleensä pidä julkaista”, uusien mukaan ”ei yleensä tule julkaista”. Joudumme taas kääntymään kielitieteilijän puoleen.

Kohta 34 on ennallaan: ”Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka.” Tämä on erittäin hyvä pykälä, ja sopisi sovellettavaksi kaikkeen journalismiin.

Usein journalisteja ja journalismia ajaa eteenpäin pessimistinen maailmankuva: kaikki menee päin seiniä, jäät sulavat ihan kohta, maailma tuhoutuu, naali ja kaali kuolevat sukupuuttoon. Jos käy ilmi ettei synkkä ennuste toteutunutkaan, niin journalisti voitaisiin velvoittaa palaamaan aiheeseen. No niin, leikki sikseen, takaisin asiaan.

 

Virheen korjaus ja muutokset, kohdat 35–37

Ohjeiden viimeiseen lukuun on tehty selvästi enemmän muutoksia kuin muihin. Kohdan tekstiä on muutettu kauttaaltaan, mutta taas jää hieman epäselväksi, mihin muutoksilla tähdätään.

Esimerkiksi käy vanhojen ohjeiden neuvo: ”Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.”

Uusissa ohjeissa sama asia sanotaan hieman lyhyemmin: ”Tarvittaessa toimituksen on korjausten lisäksi julkaistava uusi juttu, jossa virheet yksilöidään.” Vastaavanlaista tiivistämistä olisi saanut soveltaa kaikkiin journalistin ohjeisiin, mutta aika ilmeisesti loppui - hyvä että se onnistui edes tässä.

Verkkojournalismin virheet ovat vaatineet uusiin ohjeisiin kaksi uutta kohtaa, joita voi pitää tervetulleina: kohdassa 36 vaaditaan, että yleisölle on kerrottava korjausten lisäksi myös muista julkaisuun tehdyistä muutoksista – tosin ”vain jos ne muuttavat asiasisältöä merkittävästi”. Tuo viimeinen oli turha lisäys, koska merkityksettömistä muutoksista on helppo kertoa vakiolisäyksellä: ”jutun kieliasua on parannettu” tai ”jutussa olleita kielioppivirheitä tai painovirheitä on korjattu”.

Kohta 37 on sitten ajankohtainen, Aamulehden hiljattain poistettua verkosta yli 500 sepittelijäksi syytetyn toimittajansa juttua. Uusi pykälä kuuluu näin: ”Julkaistua toimituksellista sisältöä ei saa poistaa selvästi julkaisuajankohdan jälkeen kuin erityisen painavista syistä.”

Aamulehden toimintaa on tässä asiassa kyseenalaistettu, eikä syyttä. Vanhojen eli nykyisten journalistin ohjeiden mukaan juttujen poistaminen on kuitenkin ihan ok – uudet ohjeet voisivat tuoda lehdelle langettavan päätöksen julkaistun aineiston poistamisesta.

 

Liite: Yleisön julkaisema sisältö

Uudet journalistin ohjeet päättyvät pitkähköön liitteeseen, jossa käsitellään median verkkopalstoilla julkaistavaa yleisön tuottamaa sisältöä, lähinnä keskustelupalstojen puheenvuoroja ja niiden moderointia.

Suunnilleen samansisältöinen liite on myös vahoissa ohjeissa, eivätkä muutokset vaikuta merkittäviltä. Ehkä tärkein lisäys on, että liitteessä mainittujen periaatteiden velvoittavuus on uusissa ohjeissa ”yhtäläinen Journalistin ohjeiden kanssa.”

Se tarkoittanee, että JSN joutuu jatkossa vastaamaan esimerkiksi kanteluihin, joissa valitetaan siitä, ettei jotain loukkaavaa kommenttia poistettu riittävän nopeasti. Tästä tulee vielä napinaa:

”Toimituksen on viipymättä poistettava sen tietoon tulleet väkivaltaan tai syrjintään yllyttävät, vihaa lietsovat ja yksityisyyden suojaa tai ihmisarvoa loukkaavat sisällöt omilta verkkosivuiltaan ja omista sovelluksistaan.”

Selvä, mutta kuka kertoisi miten pitkä aika on ”viipymättä”? Odotettavissa on tahatonta komiikkaa, jos JSN joutuu äänestelemään asiasta.

Yksi ratkaisu laittomien uhkausten ja muiden vihaviestien estämiselle olisi ollut, että Journalistin ohjeisiin sitoutunut media pitäisi keskustelupalstojaan auki vain silloin kun toimituksen oma moderaattori on paikalla painamassa delete-nappia. Ohjeeksi riittäisi, että ”median keskustelupalstoilla ei saa julkaista laitonta sisältöä”.

Mutta ehkä uusien journalistin ohjeiden kanssa pysytään elämään. Kouluarvosana kokonaisuudesta?

Välttävä, 6+. Pystyy vetään.