Leena Mörttinen: Kriisien vakavuutta ei voi vähätellä - turha odotaa, että talous normalisoituu

 

-------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Tämänkertainen vieraamme edustaa virkamiesnäkökulmaa talouspolitiikkaan. Hän on taloustieteen tohtori, valtiovarainministeriön rahoitusmarkkina-asioiden alivaltiosihteeri vuodesta 2020, eli Leena Mörttinen. Hän on työskennellyt aiemmin mm. Perheyritysten liiton toimitusjohtajana sekä johto- ja asiantuntijatehtävissä Elinkeinoelämän keskusliitossa, Nordeassa, Suomen Pankissa ja Euroopan keskuspankissa.

Haastattelun ensimmäinen versio tehtiin Zoomissa 26. huhtikuuta 2022. Mörttinen tarkasti tekstin ja pyysi useita tarkennuksia, jotka otin suurelta osin huomioon. Tämä versio on päivätty 20. lokakuuta 2022.

------------------------------------------------------------------

Kuka päättää?

Matti Virtanen: Kuka Suomessa päättää talouspolitiikasta, ja kuka on maan vaikutusvaltaisin talouspoliittinen päättäjä?

Leena Mörttinen: Aika hyvä kysymys. Talouspolitiikka on politiikkaa jo määritelmän mukaan. Me olemme demokratiassa eduskunnan hyvässä ohjauksessa, ja sen valta tulee kansalta. Mutta demokratian tulisi olla läpinäkyvää, joten se vaatii vallankäyttöä tasapainottamaan vahvan median, joka viestii totuudenmukaisesti asioista ja kuulee laajasti asiantuntijoita. Demokratia ei koskaan ole yhden sormenpainalluksen takana, vaan se on iso verkosto toimijoita joiden kautta Suomi toimii. Ei voi sanoa, etteikö yksittäisiä vaikuttajia ole – esimerkiksi virkavastuulla toimivat valtiovarainministeriön virkamiehet ansaitsevat paikkansa keskustelun eturintamassa. Mutta päätösvalta ja tahtotila tulevat kokonaisuudesta.

Virtanen: Valtiovarainministeriössä on aiemmin ollut vahvoja virkamiehiä, jotka ovat ohjanneet hallituksia talouspolitiikan kaidalla tiellä. Tämä perinne on katkennut, kun on jouduttu tekemään kriisitilanteessa erilaisia lisäbudjetteja ja rikkomaan budjettikehyksiä. Miltä valtiovarainministeriön ja hallituksen välinen suhde näyttää ministeriön sisältä – onko niin, että ministeriö tottelee hallitusta?

Mörttinen: No poikkeuksellisina aikoina vaaditaan erilaista tapaa reagoida ja tehdä asioita, mutta kyllähän nämä ovat haastavia aikoja virkamiehille, joiden tehtävä on puolustaa julkisen talouden kestävyyttä. Me olemme tietynlaisessa murroksessa.

Ehkä me palaamme vielä myöhemmin siihen, millä lailla maailma on muuttunut. Ja myös laajempi eurooppalainen keskustelu talouspolitiikasta on muuttunut. Siis miten me tasapainoilemme talouden kestävyyden ja välttämättömien menojen välillä, kun päätöksiä pitää tehdä myös kriisissä. Valinnat eivät ole helppoja, eikä ministeriö voi olla siinä vain kukkaron nyörien vartijana.

Kun päätöksiä on viime vuosina tehty kriiseissä, niin täytyy toivoa, että jossain vaiheessa tulee taas hyvä aika, jolloin voidaan hankkia liikkumatilaa huonoa aikaa varten. Mutta nyt se suuri kysymys on, milloin se hyvä aika tulee? Ja miten toimitaan, jos edetäänkin vain kriisistä kriisiin, kuten rahoitusmarkkinakriisin (finanssikriisin) jälkeen on käynyt. Sen jälkeenhän koettiin eurokriisi, koronakriisi ja viimeksi Ukrainan sota.

Kukaan ei voi vähätellä viime vuosien kriisien vakavuutta. Niiden seurauksena velkatasot ovat nousseet olosuhteiden pakosta niin meillä kuin muuallakin. Nyt inflaation kiihtyessä opetus kriiseistä on, että jotain pitää pystyä tekemään myös vaikeina aikoina talouden vakauttamiseksi. Kun markkinat heräävät korkojen noustessa, meno voi olla todella julmaa, kuten Ison-Britannian tuore esimerkki osoittaa.

Näiden asioiden ruotiminen ja vaikeiden totuuksien sanominen kuuluu edelleen valtiovarainministeriölle.

Virtanen: Unohdit mainita 90-luvun laman, joka oli seurausta vahvan markan politiikasta ja idänkaupan romahduksesta. Silloinhan ei noudatettu tätä mikä nykyään osataan, eli vahvaa elvytyspolitiikkaa, vaan annettiin talouden supistua. Olemmeko nyt viisaampia kuin silloin?

Mörttinen: Meillä ei silloin ollut vaihtoehtoja, koska markkinat hylkäsivät Suomen. Nyt taas markkinat ovat uskoneet siihen, että Euroopan keskuspankki pystyy ylläpitämään tätä 19 maan yhteenliittymää ja varmistamaan, että näissä pahoissa tilanteissa maksutaseongelmat eivät realisoidu tavalla joka tuhoaa jäsenvaltiot. Ja luonnollisesti tämä ei ole yksin EKP:n asia, vaan valuuttaunionia tukemaan on luotu yhteiset finanssipoliittiset säännöt, joiden pitäisi varmistaa vastuullinen talouspolitiikka.

Siinä kysymys on aina uskottavuudesta, ja siitä on kyse lopulta myös yhteisen valuutan tapauksessa euroalueella. 90-luvun alussa sijoittajilta meni usko siihen, että Suomi kykenee talouttaan hoitamaan. Se johti pääomapakoon. Nämä ovat kaksi eri maailmaa: kriisit ennen euroa ja siihen liittymisen jälkeen ovat aivan erilaisia.

Kiinnostavat korkomenot

Virtanen: Keskustelu valtion velkaantumisesta ja talouspolitiikasta kuulostaa rukousmyllyltä, jossa vasemmistolaiset poliitikot vaativat aina lisää julkisia menoja ja oikeisto vaatii julkisten menojen leikkaamista. Millä mielellä seuraat tätä keskustelua: missä ovat elvytyksen rajat, vai onko niitä ollenkaan?

Mörttinen: Sitä keskustelua ei käydä vain Suomessa vaan koko Euroopassa. Sitä on hyvin mielenkiintoista seurata sitä, koska se liittyy tekeillä olevaan eurooppalaisen finanssipoliittisen sääntökehikon uudistushankkeeseen. Sitä on valmisteltu jo muutaman vuoden. Pandemia pysäytti prosessin, mutta se käynnistyi viime syksynä uudestaan ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nyt se hanke on ollut vähän hankalassa tilanteessa, koska ensin pandemian seurauksena inflaatio lähti kiihtymään. Nyt tilanne on se, että inflaatio jatkaa kiihtymistään ja inflaatio-odotukset näyttävät irtoavan keskuspankkien tavoitetasosta. Jos nyt katsoo esimerkiksi Yhdysvaltoja, niin inflaation kiihtyminen ja pysyminen nopeana  on varsin vakava kysyntäpuolen ilmiö. Se on ommeltu talouteen paljon syvemmälle kuin alun perin ajateltiin.

Luulen, että se tietynlainen taaksepäin nojautuva rentous valtion velkaantumisen suhteen on lähtenyt ajatuksesta, että korot pysyvät ikuisuuteen matalalla. Jos muistelet vielä ekonomistien puheita, niin voidaan mennä vielä siihen, mikä on ammattikuntani suurin ongelma: Me aina uskoimme kaikki yhtaikaa samoihin asioihin, ja tuossa vielä hyvinkin lyhyt aika sitten yllättävän moni sanoi, että inflaatio ei voi kiihtyä.

Nyt keskuspankit joutuvat merkittävästi kiristämään rahapolitiikkaa. Eli me olemme hyvin lyhyessä ajassa kääntäneet näkemystämme 180 astetta. Nyt näyttää siltä, että inflaation kiihtyminen on sitä sorttia, että ammutaan aika korkeallekin koroissa, että saadaan se uudestaan kuriin. Ja silloin muuttuu täysin myös käsitys valtioiden kyvystä velkaantua. Valtionlainojen korot ja korkomenot ovat alkaneet kiinnostaa kaikkia.

Talouspolitiikassa pitäisi aina olla mahdollisuus keskustella kansalaisten kanssa, eli tarjota vaihtoehtoja. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että lopulta kysymys on aina julkisen talouden kestävyydestä. Kun korot olivat matalalla, niin ajateltiin, että eihän meillä ole mitään hätää, että voidaan hyvinkin velkaantua. Mutta se vanha mörkö eli inflaatio voi tulla takaisin, ja se rajoittaa meidän liikkumatilaa. Pitäisi aina katsoa sitä pitkää kuvaa, jossa voi olla samaan aikaan korkea inflaatio ja sen seurauksena myös korkeat korot.

Helppoa euroelämää?

Virtanen: Pitäisikö moittia mediaa siitä, ettei pitkän aikavälin talouspoliittista kuvaa ole riittävästi pidetty esillä?

Mörttinen: Meidän kaikkien pitäisi ehdottomasti pitää sitä esillä. Kun sanoit tuossa aiemmin, että ministeriöt ovat vähän häiritsemässä politiikan tekoa, niin kai se idea on, että ministeriössä virkamiesten vastuulla on velvollisuus katsoa pidemmälle, koska on täysin ymmärrettävää että poliittinen horisontti ulottuu aina vain neljän vuoden päähän. Median, ekonomistien ja virkamiesten tehtävä on katsoa pitkää kuvaa, mutta on niin kauhean helppoa ja äärimmäisen inhimillistä pudota siihen ansaan, että on vain yksi käsitys siitä todellisuudesta, jossa me tullaan elämään myöskin pidemmällä aikavälillä.

Ihmisten ajatukset konvergoituvat usein tietynlaiseen käsitykseen maailmasta, mikä voi olla paha asia, koska silloin siitä puuttuu se mielipiteiden rikkaus, joka tavallaan haastaa meitä miettimään, että ollaanko me varauduttu riittävästi.

Ja ehkä tämmöisen pienen maan maantieteellisellä sijainnilla meidän pitäisi aina olla varautuneita siihen, että asiat ei menekään niin hyvin kuin miltä tiedeyhteisön konsensus maailmasta sanoo – on kyse sitten rahoitusmarkkinoiden vakaudesta, geopolitiikasta, terveysturvallisuudesta tai mistä tahansa.

Virtanen: Ennen euroa meillä oli käytössä myös rahapoliittisia keinoja kuten korkopolitiikka ja devalvaatiot. Oliko elämä silloin helpompaa, eli kannattaisiko haikailla takaisin markka-aikaan?

Mörttinen: Sanotaan, että elämä eurossa on ollut helppoa tähän asti, koska meitä ei ole rangaistu nopeasti pienistäkään synneistämme. Ehkä kyse on ollut tosiaan siitä, että kun elämä on helppoa, niin unohdetaan, miten vaikeampina aikoina tulisi toimia ja millä tavalla talouspolitiikan liikkumatilaa varmistetaan. Kun nyt keskustellaan Euroopassa finanssipoliittisten sääntöjen uudistamisesta, niin kyllä ensin pitäisi valvoa sen yhteisen valuutan vakautta, jotta varmistetaan rahapolitiikan riippumattomuus myös tulevaisuudessa. Yksi ydinkysymys on, että olemmeko eläneet liikaa pellossa, ja pitäisikö joillakin säännöillä varmistaa, ettei me tuhota euron kestävyyttä.

Vaikka toimintaympäristö olisi ollut vakaa, tilanne ei pysy paikallaan täältä ikuisuuteen. Kauheita asioita tapahtuu maailmassa, kuten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Ja silloin toimintaympäristö muuttuu kertaheitolla. Silloin on pakko vastata kysymykseen, miten korkea velkaantuminen saataisiin sellaiseen kuosiin, etteivät markkinat menetä uskoa talouspolitiikkamme kykyyn säilyttää sekä poliittisen että julkisen talouden vakauden.

Olisiko sitten ollut helpompaa, jos meillä olisi ollut itsenäinen rahapolitiikka? No ei varmasti – me aloimme vaurastua 1990-luvun laman jälkeen kansantaloutena osaltaan Nokian, mutta myös euron ansiosta. Yhteiskunta on hyötynyt merkittävästi siitä, että olemme osa euroaluetta. Jos meillä olisi oma valuutta, niin meillä olisi enemmän rahapoliittisia välineitä, mutta se peli olisi kyllä paljon ankarampaa, ja jokaisessa kriisissä olisimme yksin. Meidän pitää vain oppia elämään sen kanssa, mitä yhteinen valuutta tuo mukanaan. Ja se on näköjään vielä jotain mitä me vielä opettelemme Euroopassa.

Mikä ihmeen EKP?

Virtanen: Entä pitäisikö median kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä EKP tekee ja miksi se tekee mitä tekee?

Mörttinen: Joo, mielestäni on kyllä aika yllättävää, ettei keskuspankin toimista keskustella mediassa enempää. Onhan se niin keskeinen tekijä euroalueen talouden kannalta. Ja sitten tietysti pankin rahapoliittinen riippumattomuus on arvo, jota kannattaa puolustaa. Mutta se ei tarkoita, ettei keskuspankkipolitiikasta voisi keskustella. Keskuspankki on vastuussa kansalaisille siitä, että se toteuttaa mandaattiaan, ja siksi terve kansantajuinen keskustelu on paikallaan. Medialla ja asiantuntijoilla on ihan velvollisuuskin ruotia tätä asiaa – joskaan en kyllä neuvo poliittisia päättäjiä osallistumaan, koska rahapolitiikan tulee olla politiikasta riippumatonta.

Kyllä keskuspankit ovat nyt vaativassa paikassa. Talouskasvu hiipuu pikkuhiljaa, kun energiakriisi, inflaatio ja nousseet korot alkavat hidastaa talouden pyöriä. Samalla inflaatio-odotukset ovat edelleen korkealla, joten korkoja pitää edelleen myös Euroopassa nostaa.

Valtionlainojan spredien (korkoerojen) noustessa myös huoli fragmentaatiosta kasvaa. EKP:n on varmistettava, että rahapolitiikka välittyy kaikkialle samalla tavalla, mutta samalla sen ei tulisi puuttua poliitikkojen leipälajiin, joka on talouspolitiikan viritys. Keskuspankin tehtävä ei ole tasoitella korkoeroja, jotka johtuvat talouden perustekijöiden välisistä eroista. Tarkka paikka siis keskuspankille.

Mutta toivon tosiaan, että media aktivoituu seuraamaan rahapolitiikkaa, sillä näin kiihtyvän inflaation aikana se on erityisen tärkeää. Matalien korkojen aikana mielenkiinto oli Suomessa kyllä aika vähäistä. Joskus kollegat Euroopassa kysyivät, että minkä verran EKP:n toimet herättävät keskustelua Suomessa, niin hieman harmitti vastata, että hämmästyttävän vähän.

Virtanen: Kyllähän meillä raportoidaan. Aina kun pääjohtaja vaihtuu, niin uuden EKP-pomon taustat kerrotaan. Mutta sitten mitä hän siellä oikein tekee, niin se jää vähän vähemmälle.

Mörttinen: OK. Toki on niin, että rahapolitiikan peli on aika haastavaa ymmärtää, ja sen kääntäminen kansalaisten ymmärrettäväksi on vaikeaa. Se voi olla meidän harvojen harrastus, ja siksi siitä ei kovin helposti saa clickbait-otsikoita.

 

Terveisiä toimittajille

Virtanen: Olet työskennellyt monen hyvinkin erilaisissa työpaikoissa – liikepankissa, keskuspankeissa, etujärjestöissä ja valtiovarainministeriössä. Miten ne poikkeavat suhtautumisessa talousjournalismin – onko joku taho tyytyväisempi julkisuuteen kun joku toinen? Onko jossain tyytymättömyyden pesäkkeitä?

Mörttinen: Uskon, että kaikki toivovat ihan nöyrästi, että olisi hienoa, jos olisi paljon toimittajia laajalla taustalla haastamassa myöskin toisiaan. Yleinen toive on, media olisi sellaisessa iskussa, että se kykenee tuottamaan laatujournalismia tämmöisenä kuplautuvana aikana, jossa paljon roskaa liikkuu sosiaalisessa mediassa. Luulen, että tämä toive jaetaan ihan poikki kentän.

Ja totta kai vastaus tähän riippuu vähän näkökulmasta. Erityisesti edunvalvonnan puolella kyllä halutaan näkyä julkisuudessa koko ajan. Se on sitten jälleen kerran median tehtävä, että se ei heittäydy laiskaksi ja vain poimi lobbareiden stooreja, vaan siinä täytyy olla aina tasapainoinen analyysi taustalla. Mutta luulen, että yleisesti ottaen kaikki toivovat laadukasta journalismia. Oli kyse julkisesta tai yksityisestä sektorista, keskuspankista tai edunvalvontaorganisaatioista, niin kaikki uskovat omaan viestiinsä ja haluavat sen julkisuuteen.

Virtanen: Sano vielä, minkälaiset talouden ilmiöt ansaitsisivat nykyistä enemmän julkisuutta, jos ajatellaan vaikka kansainvälisiä megatrendejä?

Mörttinen: Vastaan vähän kuten ihminen jolle antaa vasaran: hänelle kaikki näyttää nauloilta ja niitä sitten hakataan. Mutta kun olen tässä kansainvälisessä rajapinnassa enemmän tai vähemmän koko ikäni toiminut, niin suomalaisen todellisuuden integroiminen tähän suurempaan kuvaan olisi tosi tervettä. Minua on aina hämmästyttänyt ajattelu, että on EU-politiikka tuolla ja sitten on tämä meidän kotimaan politiikka täällä. Mehän olemme osa EU:ta, ja EU-politiikka näkyy meillä kun implementoidaan lainsäädäntöä. Mutta silloin on jo vähän myöhäistä itkeä.

Kun me yritämme vaikuttaa EU-politiikkaan, meidän pitäisi ymmärtää ne ilmiöt ja haasteet, se tilanne, jossa sitä viedään eteenpäin. Ja se liittyy samalla kansainväliseen politiikkaan. Vaikka me emme ole osa G7- tai G20 -ryhmiä, niin näissä ympyröissä toimivien maiden luoma taloudellinen yhteistyö ja turvallisuusympäristö vaikuttavat meihin.

Olin juuri Washingtonissa IMF:n ja Maailmanpankin kokouksissa, ja täytyy sanoa, että kannattaisi katsoa millaiseksi tämä suuri globaali perhe on muuttumassa Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Se on tärkeää nähdä, koska se auttaa näkemään sitä horisonttia, mihin maailma saattaa mennä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Ei pidä tuijottaa vain niitä lyhyen aikavälin skenaarioita ja uskoa, että asiat normalisoituvat taas kahden vuoden ennustehorisontissa.

Se paljon puhuttu kansakunnan resilienssi vaatii mielestäni tätä perspektiiviä, ja toivoisin, että journalismissa integroitaisiin enemmän Suomi-kuvaa kansainväliseen kehitykseen – ettei ole vain ulkomaiden politiikka ja sitten meidän aidosti kiinnostava kotimaan politiikka erikseen. Ne ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Tosin heti tähän perään on myönnettävä, että juuri nyt nämä asiat ovat ehkä näkyvämmin kuin koskaan sidoksissa toisiinsa, myös journalismin kautta.

Lisää synkistelyä?

Virtanen: Onko media mielestäsi ollut sopivan pessimistinen lähivuosien suhteen, vai pitäisikö kirjoittaa vielä synkemmillä väreillä?

Mörttinen: Luulen, että nyt kaikki ovat siinä tilanteessa, että me emme ihan oikeasti tiedetä mihin maailma on menossa. Ehkä se epävarmuus pitäisi pystyä pukemaan sanoiksi ja kirjoittaa, että nämä ovat aikoja, jotka voivat muuttaa elämäntapaamme merkittävästi. Elämä uudessa normaalissa ei tule olemaan helppoa, ja se kannattaa myös raportoida.

Tietysti IMF:N ja maailmanpankin kokouksissa kävi ilmi, että eri maiden näkökulmasta tämä sota tai kriisi on hyvin erilainen. Joidenkin mielestä se ei ole millään tavalla mielenkiintoinen, ja sen suorat vaikutukset näihin maihin voivat tulla vain inflaation kiihtymisen kautta, koska raaka-aineet ja ruoan hinta nousevat. Meille se näyttäytyy aivan erilaiselta, koska meillä on tämä maantieteellinen sijaintimme. Tämä kriisi on hyvin konkreettinen EU:n itärajan maille. Media voisi vähän enemmän antaa kuvaa ja analysoida miten erilaiseksi se muuttuu, kun astutaan kauemmas Euroopasta. Geopoliittisia vaikutuksia voi tulla siitä, että vastakkainasettelu G7- ja EU-maiden ja toisaalta muun maailman välillä kasvaa.

Mutta samalla on muistettava, että meillä on monia hurjia ongelmia ratkaistavana. Esimerkiksi ilmastonmuutos vaatii koko globaalin yhteisön panoksen. Jotenkin nämä keskustelukanavat pitää siis pitää auki edelleen. Venäjä on poikkeus tässä, eikä suhteiden avaaminen sen kanssa ole mahdollista näissä rumissa sodan olosuhteissa.

Virtanen: Mainitsit resilienssin ja sen, miten harvinaisiin shokkeihin voi varautua. Millä tavalla?

Mörttinen: Luulen, että me olemme kyllä aika hyviä siinä, mutta toivoisin, että siitä tulisi koko kansakunnan yhteinen teema. Kyllähän nytkin moni poliitikko, virkamies ja yritysjohtaja osallistuu erilaisille maanpuolustuskursseille, ja se on ollut hirveän tehokas tapa tuoda tietynlainen kokonaisturvallisuusajattelu näiden ihmisten arkeen. Kurssit auttavat ehdottomasti siinä, että harjoitellaan niitä kriisejä eikä harhauduta ajattelemaan, että maailma on loputtomasti samanlainen kuin menneisyydessä. Journalismin rooli on aivan keskeinen. Kyllä niitä vaihtoehtoisia maailmoja pitää uskaltaa kuvata, mutta myös sitä, että kyllä niistä selvitään, ja mitä selviäminen ja varautuminen etukäteen vaatii.

Totta meillä kaikilla on varmaan nyt huoli taloudellisesta varautumisesta. Se vaatii, että meillä pitää olla liikkumatilaa, eikä valtio voi olla ihan tappiin saakka velkaantunut. Näin toivon mukaan se pystyy sitten ottamaan velkaa, kun tilanne vaatii. Valtion pitää osoittaa markkinoille ja muille koko ajan, että heti kun sillä on mahdollisuus, niin se toteuttaa talouspolitiikkaa, joka vakauttaa valtiontalouden.

Olen enemmän huolissani ihmisten henkisestä kantista, koska olemme tottuneet hyviin aikoihin. Meillä oli pitkään ennen rahoitusmarkkinoiden kriisejä tosi hieno tilanne, jossa kaikki oli helppoa ja hyvää. Mutta sitten alkoi tulla kriisejä, ja valtio alkoi käyttää rahaa varmistaakseen, että ihmiset olisivat suojassa ja turvassa, ja yritykset pysyisivät pystyssä. Tästä tuli tapa, ja nyt siitä on vaikea päästä eroon. Mutta jotenkin tuo valtiontalouden vakaus on varmistettava.

Kriisinkestävyyttä on siis kehitettävä, ja uskon että resilienssin kasvattaminen on psykologiaa enemmän kuin vaan sitä, että katsotaan mihin meillä on varaa. Ja tästä päästään taas median rooliin ja siihen, millaista dialogia käydään julkisuuden kautta – millä tavalla ihmisiä koulutetaan siihen, että aina ei mene niin hyvin kuin toivoisi. Sillä kun tilanne kääntyy huonommaksi, meidän pitäisi kuitenkin kestää se, että hinnat nousevat ilman että valtio pelastaa kaikkia tai korvaa nousevat hinnat kaikille. Tämä on laaja poliittinen keskustelu maailmanlaajuisesti, että kestetäänkö inflaatiota nyt kun se näyttää palanneen pitkän tauon jälkeen.

Oppia historiasta

Virtanen: Voisiko sanoa niin, että median täytyykin olla pessimistisempi, jopa maalailla piruja seinille ja hakea niitä vaihtoehtoisia näkökulmia, jotta saataisiin resilienssiä parannettua?

Mörttinen: No, sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että kun pandemia käynnistyi ja ensimmäiset hintapaineet rupesi näkymään, niin keskustelusta loisti poissaolollaan se, että globaalit arvoketjut alkoivat jo  murtuilla siinä tilanteessa kun merkittävät kansantaloudet sulkivat rajansa ja meille tuli logistiikkaongelmia.

Siinä tilanteessa keskusteltiin ainoastaan siitä, miten päästään takaisin normaaliin. Ehkä se oli henkinen vastareaktio itse kultakin meistä, että kohta on taas rajat auki ja kaikki virtaa. Me olemme kuitenkin nähneet itse asiassa jo rahoitusmarkkinakriisistä lähtien, ettei se normaali tule olemaan aikaisemman kaltainen globalisaatio, koska sen suosio otti aikamoisen tällin kun osoittautui, että markkinat olivat olleet väärässä. Samoin oli Bill Clintonin idea siitä, että köyhempikin yhdysvaltalainen voi vaurastua omistamalla asuntonsa. Kun asuntokupla puhkesi Yhdysvalloissa, niin sen mainingit iskivät meillekin, vähensivät uskoa globalisaation kaikkivoipaisuuteen ja muuttivat tätä skeneä aika lailla. Se teki politiikasta paljon itsekkäämpää ja sanailu koventui paitsi Yhdysvaltain, myös Kiinan puolelta – sekin nostaa profiiliaan ja puhuu aika aggressiivisesti.

Sanoin äsken, että meidän pitää ymmärtää miten turvallisuutemme kannalta merkittävät pelurit ajattelevat, ja meidän pitää ajoissa nähdä niitä signaaleja, tulkita ne kansalle. Ei pidä pelotella, vaan ohjata ihmisiä tiedon avulla ymmärtämään mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on paljon monimuotoisempi ja siellä voi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin se, että tässä nyt mennään taas kohti normaalia ja kohta kaikilla on kivaa, tavarat ja palvelut liikkuu ja kaikki on halpaa. Ja sitten pitäisi vaan saada korjattua se ilmastonmuutos.

Meillä mahtuu hyvin vähän tarinoita mediaan: aina tuntuu olevan vain yksi juttu pinnalla. Tällä hetkellä se on syystäkin Ukrainan sota, ja sen jälkeen tulevat inflaatio ja energiakriisi. Aiempia aiheita olivat pandemia, vihreän siirtymän varmistaminen tai digisiirtymä. Stoorit olivat kovin yhdeltä kantilta ja aika lyhyellä perspektiivillä laadittuja, ja nyt kun ne ovat kaikki totta yhtä aikaa, niin tarinan kurominen yhteen haastaa kyllä lukijan kaistan riittävyyden – se on ymmärrettävä ongelma toimittajan näkökulmasta.

Virtanen: Pyydän vielä ihan konkreettista vinkkiä: minkälaisia käytännön taitoja ja tietoja talousjournalistin pitäisi hallita tällä ja seuraavalla vuosikymmenellä?

Mörttinen: Sanoisin, että on järkyttävää huomata oman vanhenemisen kautta kun näkee, miten nuoria muut ovat, ja siitä huolimatta uskossaan vahvoja siihen, että se oma totuus riittää koko elämän ajaksi. Väkisinkin tulee mieleen, että kun nykyiset nuoret ovat uransa tehneet, niin eteen on varmasti tullut yllättäviä ilmiöitä, joiden ymmärtäminen olisi ehkä helpompaa jos tietäisi jotain historiasta. Inflaatio on hyvä esimerkki tästä – se on ilmiö, jota esimerkiksi nuorempi ekonomistikunta ei ole kokenut.

Historian ja taloushistorian tuntemus olisi tärkeää. Eikä aina niin, että kuvitellaan asioiden toistavan itseään samalla tavalla. Sen sijaan pitäisi ymmärtää, millaisilla yllätyksillä maailma on tullut ikään kuin kaapatuksi aikaisemminkin. On ihan mahdollista, että nytkin tapahtuu outoja asioita, joita emme osanneet tai halunneet ennustaa – niitä kuuluisia mustia joutsenia tai harmaita sarvikuonoja.

Kannustan viestimään asioista niiden monimuotoisuuden kautta. Siihen se historiantuntemus tuo viisautta.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.

Minna Helle: Media työmarkkinakiistojen osapuolena - julkisuus on osa neuvottelutaktiikkaa

------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Haastattelusarjan tässä osassa vieraana on Teknologiateollisuus ry:n edunvalvontajohtaja Minna Helle, joka tuntee laajasti työmrkkinakenttää työskenneltyään aiemmin palkansaajapuolella, muun muassa Journalistiliitossa, Akavassa, Tehyssä ja STTK:ssa. Vuosina 2015-2018 hän toimi valtakunnansovittelijana. Haastattelussa käsittelimme muun muassa suomalaisen työmarkkinajärjestelmän erityspiirteitä, liittojen välisiä kiistoja, työnantajapuolen kaipaamia uudistuksia ja julkisuuden merkitystä työsuhdekiistoissa.

Haastattelu tehtiin Zoomissa 20. toukokuuta 2022.

---------------------------------------------------------- 

"Aina kaksi osapuolta"

Matti Virtanen: Tervetuloa haastatteluun. Jos katsotaan suomalaista työmarkkinajärjestelmää, niin mitkä ovat sen erityispiirteet, jos verrataan esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan?

Minna Helle: Jos saa aloittaa hyvistä asioista, niin meillähän on Suomessa korkea luottamus koko yhteiskunnassa ja myös työmarkkinoilla, ja meillä on hyvin pitkä sopimisen kulttuuri, jota on rakennettu kymmeniä vuosia hyvin menestyksekkäästi. Se on tosi tärkeää, ja se on ilman muuta kantava voima työmarkkinoilla, ja siitä on pidettävä kiinni. Mutta mennään sitten asioihin, joissa olemme vähän takamatkalla isoihin kilpailijamaihimme Ruotsiin ja Saksaan verrattuna: Vientiteollisuuden yrityksissä meillä on edelleen tosi keskittynyt työmarkkinajärjestelmä, jota on rakennettu vuosikymmeniä.

Meillä on pitkä historia tulopoliittista sopimuksista, jotka on tuoneet vakautta työmarkkinoille. Sitä on tarvittu ja rakennettu turbulentteina aikoina sotien jälkeen. Mutta nyt me olemme nopeasti muuttuvassa maailmassa, ja kilpailu on kovaa kansainvälisillä markkinoilla. Meidän pitää pärjätä siellä. Meidän pitää luoda uutta, ja työmarkkinoiden pitäisi tukea sitä, että ihmiset kehittävät osaamistaan ja yritykset pystyvät luomaan uusia asioita.

Yritykset ja työpaikat ovat hirveän erilaisia. Samankin toimialan sisällä on hyvin erilaisia yrityksiä, ja keskitetty työmarkkinamalli ei oikein enää sovi tähän maailmaan. Me olemme olleet tosi huonoja siinä, miten pystymme tätä keskitettyä järjestelmää muuttamaan aiempaa enemmän yritys- ja työntekijälähtöseksi. Siinä me olemme takamatkalla Ruotsiin ja Saksaan verrattuna. Askeleita on otettu, mutta vähän turhan hitaasti.

Virtanen: No kenen vika se on? Kun Elinkeinoelämän keskusliitto luopui keskitettyjen tuloratkaisujen tekemisestä 2016, niin odotimme, että liittojen välille syntyy jonkinlainen uusi luonteva malli, jolla saadaan työvoimakustannukset pidettyä aisoissa ja samalla nousemaan kohtuullisesti. Minkä takia tämä uusi systeemi ei ole vakiintunut?

Helle: No ensinnäkin täytyy sanoa, että kun olen tehnyt myös valtakunnansovittelijan työtä, niin siinä olen oppinut, ettei mikään ole koskaan yhden osapuolen syy, ja työmarkkinoilla on aina kaksi osapuolta. Minä en syyttele koskaan ketään siitä, että joku asia ei etene. Mutta tuohon ei varmaan ole ihan yksiselitteistä vastausta, että miksi meidän työmarkkinamme eivät ole kehittyneet paikallisen sopimisen suuntaan niin paljon, kuin olisi tarvinnut.

Kun keskitetyn sopimusmallin historia on meillä vahva, niin työmarkkinoilla on myös hyvin paljon edelleen sitä ajattelua, että kaikille samalla tavalla, kaikille saman verran, ja että ratkaisujen pitää olla ylipäätään kaikille samanlaisia. Meillä on hyvin vahva historia ja kulttuuri tästä työmarkkinamallista, eikä meillä vieläkään ajatella, että hyväksyttäisiin erilaisia ratkaisuja eri aloille ja yrityksille. Tässä pitää tietenkin työnantajapuolen katsoa peiliin: Meidän täytyy luoda luottamusta sille, että vaikka mennään hajautettuun mallin, jossa sovitaan palkat ja muut työehdot entistä enemmän työpaikkatasolla, niin sen täytyy olla sellainen malli, johon myös työntekijät luottavat – että se tuo meille hyviä asioita.

Uskon ihan sataprosenttisesti, että kun siirrytään kohti laajempaa yrityskohtaista sopimista, niin se tuo hyvää sekä yrityksille että työntekijöille, koska se auttaa yrityksiä pärjäämään ja kannustaa osaamisen kehittämiseen, jotta voidaan tehdä semmoisia juttuja, jotka edistävät työllisyyttä. Mutta totta kai ihmisten täytyy luottaa siihen, että tämä on meille hyvä. Siinä meillä on työnantajapuolella vielä tekemistä.

Kilpailu julkisuudesta

Virtanen: Palkansaaja- ja työnantajapuoli yrittävät molemmat saada viestiään julkisuuteen, välillä onnistuen välillä epäonnistuen. Miten niiden viestintä mielestäsi yleensä onnistuu, ja onko tässä tapahtunut muutosta viime vuosina?

Helle: Minua harmittaa eniten se, että julkisuuteen pääsee tai joutuu yleensä silloin kun on konflikti, eli kun jotkut asiat menevät tosi paljon solmuun. Silloin niistä tulee isoja otsikoita, koska ne konfliktit vaikuttavat ihmisten elämään; Ne voivat pysäyttää liikennettä, postin kulkua ja niin päin pois. Ne vaikuttavat ihmisten arkeen, ja ne ovat isoja uutisia. Ja se on niinku tavallaan ymmärrettävää.

Mutta on hirvittävän vaikea saada julkisuuteen semmoisia niinku hyviä työmarkkinauutisia, että jos vaikka jossain yrityksessä on tehty yrityskohtainen työehtosopimus, johon kaikki ovat tosi tyytyväisiä. Jos on luotu jotain uusia innovatiivisia juttuja, niin se ei välttämättä ylitä uutiskynnystä, koska siitä puuttuu se riita. Siitä puuttuu konflikti ja vastakkainasettelu, joista media usein kirjoittaa.

Julkisuuteen pääsee sillä, että heittää lokaa toisen osapuolen niskaan. Haukut, syytät, mustamaalaat, ja mitä kovemmin sanankääntein, niin sitä suuremmat otsikot tulee. Tämä on ikävä piirre, enkä sano että se on toimittajien vika, koska sama ilmiö on politiikassa ja muuallakin, että on kiinnostavampaa kuin ihmiset riitelee.

Se on iso haaste myös meille työmarkkinatoimijoille, että jos me haluamme tehdä toista osapuolta arvostavaa viestintää, ja jos saamme aikaan hyviä tuloksia, niin usein ne esimerkit eivät nouse julkisuuteen. Ehkä juuri siksi työmarkkinapolitiikasta saa julkisuuden kautta tosi riitaisan kuvan. Tälläkin hetkellä (20.5.2022), kun on tämä kunta-alan tosi hankala riita meneillään, niin ehkä unohtuu se, että miljoonalla palkansaajilla on jo työehtosopimukset, ja ne ovat syntyneet, jos ei nyt täysin sulassa sovussa, niin kuitenkin ihan hyvien prosessien ansiosta.

Virtanen: Jos ajatellaan nyt tätä mainitsemaasi kunta- tai itseasiassa hyvinvointialueiden akuuttia työmarkkinariitaa toukokuussa 2022, niin kuinka paljon tähän nyt riitaan on kokemuksesi mukaan on vaikuttanut henkilöiden suhteet, henkilökemiat, ja kuinka paljon ovat vaikuttanut niin sanotut objektiiviset olosuhteet?

Helle: En osaa tuosta sanoa, mutta sanoisin, että julkisuus tekee sitä, että jos lähdetään kertomaan työehtosopimustavoitteita hirveän täsmällisesti julkisuudessa, niin silloin niitataan helposti se oma neuvotteluasema julkisuuden kautta aivan nurkkaan. Sen jälkeen on hirvittävän vaikea pakittaa asioista, jotka on julkisuudessa julistettu, että nämä ovat nyt ne jutut mitä me haluamme saada.

Tässä neuvottelijoiden pitäisi olla ihan hirvittävän varovaisia, että kun me tiedetään, että jos on hyvin vastakkaiset näkemykset, niin harvoin se yhteisymmärrys löytyy siitä, että toinen taipuu ja toinen saa sen minkä haluaa. Siellä täytyy tehdä kompromisseja, ja usein ne kompromissit löytyvät ehkä jostain ihan muusta kuin niistä nimenomaista vaatimuksista mitä on esitetty. Jos lähdetään julkisuuden kautta neuvottelemaan ja hyvin tarkkaan paaluttamaan tavoitteita, niin sitten se tilanne menee kyllä tosi pahasti solmuun. Kyllähän tässä kunta-alan riidassa on nyt tämmöinen piirre hyvin vahvasti, mutta en lähde kommentoimaan neuvottelijoiden keskinäisiä suhteita, kun en niistä enempää tiedä.

Propagandasotaa

Virtanen: Miten usein miten usein tapahtuu sellaista, että liitot joko palkansaaja- tai työnantajapuolella ryhtyvät käymään julkisuuskampanjaa jopa viestintätoimistoja hyväksikäyttäen? Onko toimittajan syytä varautua propagandasotaan?

Helle: Ihan varmasti on pakko varautua siihen, että julkisuutta käytetään tosi paljon työmarkkinaneuvottelujen apuna. Viime vuosilta on paljon semmoisia tilanteita, joissa tämmöinen kampanjointi on käynnissä samaan aikaan neuvottelujen kanssa, eikä se tietenkään helpota neuvottelujen edistämistä.

Palkansaajapuoli viestii usein julkisuuden kautta myös omille jäsenilleen, eli yrittää tavallaan saada jäsenet mukaan siihen juttuun. Silloin annetaan tilanteesta aika raadollinen kuva, että nyt tämmöiset kauheudet odottavat, jos ei ryhdytä vaikka työtaistelutoimiin. Siten saadaan jäsenet siihen hommaan mukaan, ja tätä tehdään julkisuuden kautta.

Työnantajapuoli vastaavasti on se, joka niitä työtaistelutoimia joutuu vastaanottamaan, joten sillä on usein tarve rauhoitella tilannetta vastaavasti julkisuuden kautta – että yritetään nyt sopia tämä. Nämä ovat sellaisia tyypillisiä rooleja, joita osapuolilla on julkisuudessa.

Työnantajapuoli rauhoittelee ja palkansaajapuoli luo kriisitunnelmaa, mutta tietenkään ei voi sanoa, että se on aina näin. Tämä on nyt vähän stereotyyppinen kuvaus, mutta ainakin tämmöisiä rooleja siellä on tunnistettavissa.

Virtanen: Onko työnantajajärjestöillä joskus myös motiivi synkistellä makrotalouden kuvaa ja luoda sellaista tunnelmaa, ettei palkankorotuksiin juuri nyt ole varaa, koska nyt ollaan niin huonossa tilanteessa. Eikö myös tämä ole viestintästrategia ulospäin?

Sanoisin, että aina kun työmarkkinat toimivat, niin jos neuvottelukierroksen alla joku sanoo jotakin, niin voitte luottaa siihen, että siellä on hiottu neuvottelutaktiikka taustalla. Työmarkkinaihmiset ovat tosi kovia ammattilaisia, ja kun heitä haastattelee niin he pystyvät  tasan tarkkaan miettimään jokaisen vastauksen niin, että se sopii omaan neuvottelutaktiikkaan.

Mutta se ei mielestäni saa tarkoittaa sitä, että vääristellään asioita eikä rehellisesti kerrota asioita. Esimerkiksi kun me tehdään teknologiateollisuudessa talouskatsauksia neljännesvuosittain, kerrotaan minkälaiset tilauskertymät on, minkälaiset yritysten odotukset on talouden näkymistä, niin kyllähän se perustuu tutkittuun tietoon, ja se on faktaa mitä yritykset kertovat.

Täytyy muistaa, että kyse on neuvottelutaktiikasta aina kun neuvottelijat puhuvat julkisesti neuvottelujen aikana. Minulle kerran yksi toimittaja sanoi neuvottelukierroksella pari vuotta sitten kun oli tämä iso kiista kilpailukykysopimuksesta, että te olette kyllä semmoisia te työmarkkinaneuvottelijat, ettei teistä kyllä saa mitään irti, että jokainen vastaus on niin tarkkaan mietitty.

"Aikamoinen konstruktio"

Virtanen: Tämä on tietysti haaste toimittajalle, joka ei ole ollut siellä kulissien takana seuraamassa neuvotteluja. Riittääkö siinä tilanteessa sitten journalistille se, että hän huolellisesti kirjaa molempien osapuolten vaatimukset ja lausunnot, ja laittaa ne juttuunsa samanarvoisina, 50–50-periaatteella? Onko se hyvää journalismia?

Helle: No jos haluaa tehdä tasokasta journalismia, niin mielestäni se ei riitä. Kaikkein parasta on lukea semmoisia työmarkkinajuttuja, joissa on oikeasti ymmärretty tilannetta, hankittu paljon taustatietoa ja tehty oma analyysi siitä, eikä vaan toisteltu osapuolten kantoja, jotka ovat usein teatteria ja taktisia ulostuloja.

Jos haluaa päästä pintaa syvemmälle, niin se vaatii kyllä sitä, että ensinnäkin ymmärtää miten työmarkkinat toimii, miten ne rakenteet toimii. Se on aikamoinen konstruktio tämä työehtosopimusten maailma, etenkin kaikkine yleissitovuuksineen ja muine vastaavine juridisesti haastavine konstruktioineen, että sitä ei ole helppo ymmärtää. Se vaatii varmasti myös, että on aika hyvät suhteet eri puolille, jotta saa semmoista tietoa mitä osapuolet ei julkisesti halua omissa nimissään sanoa.

On kyllä todella ilo lukea semmoisia juttuja, joissa toimittaja on tehnyt taustatyöt hyvin, jos hän on todella päässyt pintaa syvemmälle ja pystynyt tekemään sen tasapuolisesti. Ehkä kaikkein ikävimpiä ovat sitten semmoiset jutut, joissa toisen osapuolen kantaa tuodaan esille hyvin vahvasti, ja joissa on ehkä jotain syytöksiä tai mustamaalausta ja muuta, ja sitten se saa isot otsikot, eikä siinä ole ollenkaan huomioitu toisen osapuolen näkemyksiä, ei ehkä yritettykään ottaa selvää, että mistä tässä nyt ihan oikeasti olikaan kyse.

Liittojen reviirikiistoja

Virtanen: Yksi muutos mikä työmarkkinoilla näyttää tapahtuneen viime vuosina, varsinkin keskusjärjestösopimusten päättymisen jälkeen on se, että liitot näyttävät entistä mustasukkaisemmin kyttäävän toisiaan, ja että työmarkkinakonfliktit ovatkin usein palkansaajajärjestöjen välisiä reviirikiistoja. Onko tämä havainto oikea, vai onko edelleen kuitenkin duunarin ja kapitalistin välinen riita se tärkeämpi?

Helle: Kyllä semmoista järjestöjen välistä kisaa on, ja siinähän peruskysymys on se, että kuka saa uusia jäseniä. Ammattiliittojen jäsenmäärähän on laskussa, ja etenkään nuoret eivät välttämättä enää järjestäydy liittoihin. Ja on myös varmasti semmoista kulttuuria, että kun ammattiliitto sitten hoitaa kovaa sitä omaa leiviskänsä ja ehkä sanoo kovaa ja vähän lyö nyrkkiä pöytään, niin sitten ajatellaan, että sitä kautta pystytään jäsenmääriä pitämään ja kasvattamaan.

Eli kyllä minä näen hyvin paljon tässä sitä, että kysymys on myös oman vallan säilyttämisestä, koska työehtosopimusneuvottelut ovat myös ammattiliittojen vallan manifesti, ja neuvoteltavat palkantarkistukset ovat sitten se liiton lupauksen lunastaminen jäsenistön suuntaan. Tämä kyllä hyvin paljon leimaa ammattiliittojen toimintaa. Onko se sitten kaikkien liittojen osalta sama juttu? Ei varmasti. Mutta kyllä tämä näkyy.

Ehkä tässä on myös se tulevaisuuden haaste: kun työmarkkinat muuttuvat yhä enemmän pakosti siihen, että neuvotellaan yhä enemmän yritystasolla, niin sekä työnantaja- että palkansaajapuolen pitäisi löytää luonteva rooli siinä tilanteessa. Kun neuvotteluja hajautetaan työpaikkatasolle, niin silloinhan meidän roolimme muuttuu enempi konsultoivaksi. Sitten me emme saa kunniaa siitä, että nyt on sovittu asiat kabineteissa, vaan se kunnia tuleekin siitä, että on autettu omia jäseniä onnistumaan. Tämä on aika iso muutos, ja tämän kanssa varmasti kipuillaan.

Yleissitovuus ongelmana

Virtanen: Yksi erityispiirre suomalaisessa järjestelmässä on yleissitovuus, joka on määritelty niin, että vähintään puolet alan yrityksistä pitää olla järjestäytyneitä, ja kun ne tekevät työehtosopimuksen, niin se pätee myös järjestäytymättömiin. Ja sitten meillä on tämä omituinen yleissitovuuden vahvistamislautakunta, joka jossakin päättää, ovatko sopimukset yleissitovia vai eivät. Miten sinä näet tämän yleissitovuuden tulevaisuuden?

Tämä on tosi iso kysymys, ja tähän on lyhyesti tosi vaikea vastata. Mielestäni isoin haaste yleissitovuudessa ei ole niinkään se, että sovitaan vaikka valtakunnallisesti minimipalkat ja muitakin minimiehtoja, jotka sitten ulottuvat hyvin laajalle, myös muihin kuin työnantajaliittojen jäsenyrityksiin. Enemmänkin se haaste on mielestäni siinä, että kun meillä on järjestäytymisvapaus, niin se tarkoittaa, ettei ole pakko liittyä työnantaja- tai työntekijäliittoon.

Silloin ne, jotka eivät liity, eli jotka käyttävät vapauttaan olla liittymättä, niin ne eivät ole samassa asemassa kuin ne, jotka ovat työnantaja- ja työntekijäliittojen jäsenenä. Ne ovat tavallaan toisen kastin porukkaa, jotka eivät voi esimerkiksi sopia paikallisesti muista poiketen yhtä laajasti kuin kun ne yritykset, jotka on järjestäytyneessä kentässä eli liittojen jäseninä.

Mielestäni tästä tulee enemmänkin epätasa-arvon haaste tälle nykyjärjestelmälle, ei niinkään siitä että meillä on vaikka työehtosopimuksissa minimipalkka, joka ulotetaan sitten laajemmalle kuin niihin, jotka ovat järjestäytyneitä. Meillähän ei lainsäädännössä ole minimipalkkaa, vaan se tulee nimenomaan työehtosopimuksista, enkä minä ainakaan ole sitä mieltä, että minimipalkasta luovuttaisiin.

Minimipalkka tarvitaan, ja kun se on työehtosopimuksissa, niin siinä on se hyvä puoli, että se ei ole sitten niinku poliittisen väännön aihe. Muistamme mitä Ranskassa tapahtui joitakin vuosia sitten, kun keltaliivit olivat kaduilla, niin silloinhan hallitus lupasi muun muassa nostaa minimipalkkaa. Siitä voisi tulla poliittisten vaaliväittelyn aihe, että kuka lupaa eniten nostaa minimipalkkaa. Eli tavallaan meillä on ihan hyvä systeemi, että minimipalkka on työehtosopimuksissa, mutta järjestelmässä on mielestäni suuri epätasa-arvon ongelma, joka pitää ennen pitkää ratkaista.

Auttaisiko minimipalkka?

Virtanen: Ainakin osa vasemmistosta haluaisi myös Suomeen minimipalkan, vaikka se mahdollistaisi yleissitovuudesta luopumisen, jota he nyt eivät kuitenkaan kannata. Ja sitten kapitalistien puolella Wahlroos ja hänen kaltaisensa ovat halunneet luopua yleissitovuudesta ja mennä minimipalkkasysteemiin. Tämä ei taida olla kovin helppo vääntää rautalangasta, että mistä tässä oikein riidellään?

Helle: Ei se ole, ja sitten se keskustelu menee julkisuudessa helposti siihen, että puhutaan yleissitovuudesta, että onko se hyvä vai onko se huono. Joidenkin mielestä se on kaiken pahan alku ja juuri, ja jos sitä ei olisi, niin meillä menisi hurjan hyvin. Toiset taas ovat sitä mieltä, että se on niin tärkeä, ettei siihen saa lainkaan koskea. Eli se on hyvin mustavalkoista se keskustelu, ja pidän sitä tosi hedelmättömänä. T ämä mustavalkoinen juupas-eipäs-väittely ei vie sitä asiaa minnekään. Keskustelun pitäisi olla analysoidumpaa, niin että sitä purettaisiin vähän osiin – että mitä kaikkea tähän liittyy, jotta pystyttäisiin puhumaan siitä enemmän faktojen pohjalta.

Jos vaikka kävisi niin, että järjestäytymisaste romahtaisi työnantajapuolella niin pahasti, ettei yleissitovia sopimuksia enää syntyisi, niin silloin varmasti meillä keskustellaan siitä, että laissa tulisi olla minimipalkka, koska jossakin sen on oltava. Mutta me emme nyt ole sellaisessa tilanteessa lähimainkaan, vaan meillä on hyvin kattavat työehtosopimukset.

Kaipaisin enemmän sellaista keskustelua, jossa sitä paloiteltaisiin hieman ja otettaisiin sieltä osa-alueita, eikä niin että siitä puhutaan joko-tai-kysymyksenä, kun se ei ole sellainen.

Sovintoja ja laastarointia

Virtanen: Toimit valtakunnansovittelijana edellisellä työkaudellasi ja sait ratkaistavaksi muutamiakin aika kiperiä kiistoja. Mitkä ovat suomalaisen sovittelujärjestelmän hyvät ja huonot puolet?

Helle: Ensinnäkin on ihan älyttömän hyvä, että meillä on tämä sovittelujärjestelmä. Silloin kun toimin sovittelijana, niin meillä oli jonkin verran myös kansainvälisiä yhteyksiä, eikä tämmöisiä järjestelmiä ole loppujen lopuksi kovin monessa maissa, muualla kuin Pohjoismaissa.

Järjestelmä toimii pääsääntöisesti todella hyvin: Itselläni oli kauteni aikana 50 työriitaa soviteltavana. Autoin osapuolia ratkaisemaan riitansa, ja kaikki ne ratkesivat, osa jopa erittäin hyvällä tavalla, ja pystyimme luomaan jotain uutta.

Järjestelmän huono puoli on, että silloin kun ollaan kriisissä ja konfliktissa ja vähän niinku verillä, niin silloin ei yleensä synny parasta ratkaisua, ja sovittelijan työ on silloin tietyn tyyppistä laastarointia, jossa yritetään vain ratkaista se akuutti kriisi.

Olisi hirvittävän hyvä, mikäli pystyttäisiin saamaan aikaan rakentava vuoropuhelu jo sinne osapuolten prosesseihin, niin ettei jouduttaisi konfliktiin, koska konfliktissa syntyneet ratkaisut eivät minun kokemukseni mukaan ole kyllä ikinä niitä parhaita.

Lakkoherkkyyttä

Virtanen: Hyvästä sovittelujärjestelmä huolimatta Suomessa on edelleen lakkoja enemmän kuin esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa. Mistä tämä perinne johtuu, tämä lakkoherkkyys – Suomen kansan luonteesta vai mistä?

Helle: Ruotsissahan ei ole lakkoja juuri ollenkaan, ja meillä niitä on kuitenkin kohtuullisen paljon vielä. Mutta totta kai, jos katsotaan tilastoja 1970- ja 80-luvuilta, niin onhan me tultu tosi paljon alaspäin niistä luvuista. Mutta meidän kansantaloutemme on nyt hyvin verkottunut ja me olemme viennistä riippuvainen maa, niin ei meillä olisi oikeastaan varaa lakkoihin.

Osittain on lainsäädäntöeroja, jos verrataan Suomea Ruotsiin, missä työtaistelujen sääntely on tiukempaa kuin meillä. Meillä se on hyvin liberaalia, eli lähes kaikki on sallittua, ellei sitä ole erikseen kielletty. Esimerkiksi poliittisilla työtaisteluilla ei ole Suomessa minkäänlaisia rajoituksia toisin kuin Ruotsissa.

Mutta ei se juridiikka tietenkään kaikkea ratkaise, vaan kyllä myös kulttuuri vaikuttaa, ja ruotsalaisilla on pidempi historia keskustelukulttuurista ja osallistavasta tavasta toimia myös työpaikkatasolla. Siinä me olemme jäljessä, ja se on varmasti osasyy tähän, ja uskon siihen, että kun me mennään tulevaisuudessa kohti yritystason sopimista, sitä että työnantaja ja henkilöstö tekevät osallistavasti asioita, joilla luodaan yhteinen ymmärrys työpaikkatasolla, niin uskon että se tulee vähentämään työtaisteluiden määrä. On helpompi löytää ratkaisut silloin kun on kysymys oman työpaikan edellytyksistä ja konkreettisista asioista.

Mutta sitten kun ollaan valtakunnan tasolla kabinetissa riitelemässä jostain asiasta, joka on hyvin yleisellä tasolla ja jonka sadat ja tuhannet yritykset ja työntekijät kokevat eri tavoin, niin siellä on hirveän vaikea löytää yhteisiä näkemyksiä. Aina on joku joka vastustaa ja jolle sopu ei käy.

Virtanen: Eikö tässä ole se jo aikaisemmin mainitsemasi työmarkkinajärjestöjen logiikka, että on pidettävä kiinni omasta jäsenmäärästä ja omasta vaikutusvallasta, eikä yksikään liitto vapaaehtoisesti luovuta yhtään päätösvaltaa eikä jäsenmaksuja paikallistasolle. Tämä on tavallaan jäätynyt konflikti?

Helle: Totta on, että vallan luovuttaminen on tosi vaikeaa, mutta minä näen sen sillä tavalla, että jos me haluamme uudistua ja viedä asioita eteenpäin, niin silloin harvemmin asiat uudistuvat valtaa keskittämällä. Me puhumme nyt hyvin paljon siitä, että valta hajautuu, ja työmarkkinoilla mielestäni osapuolten pitää uskaltaa antaa valtaa työpaikkatasolle, työnantajille ja työntekijöille.

Mehän olemme teknologiateollisuudessa niin tehneetkin, että kun me annetaan yritysten valita se, että haluavatko ne olla valtakunnallisen työehtosopimuksen piirissä vai lähteä tekemään yrityskohtaisia sopimuksia, niin me annamme yritysten valita miten ne haluavat toimia. Mielestäni se on nykyaikaa, koska se on myös osallistava toimintatapa ja varmasti auttaa myös sitouttamaan ihmisiä yritykseen vahvemmin kuin se, että ne työehdot niin kuin tipahtaa taivaasta.

Luottamusta ja epäluuloja

Virtanen: Jos arvioit työmarkkina- ja talousjournalismista, niin miten hyvän kuvan tavallinen lukija, telkkarin katsoja tai verkon selaaja saa siitä mitä työmarkkinoilla oikeasti tapahtuu? Ja jos sitä pitäisi parantaa, niin miten?

Helle: Minä tuossa jo aikaisemmin sanoin, että työmarkkina-asiat saavat yleensä paljon julkisuutta silloin kun on riita ja konflikti, ja kun käytetään kovaa kieltä. Minun mielestäni asioista ei saa riittävän hyvää kuvaa, jos ja kun seuraa näitä julkisuuden rajan ylittäviä tapauksia. Nehän ovat juuri niitä riitoja, ja hyvistä asioista kerrotaan paljon vähemmän.

Jos ajatellaan vaikka luottamusta työpaikoilla, niin se on Suomessa kuitenkin todella hyvässä jamassa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomessa yritysten ja työntekijöiden välinen yhteistoiminta ja luottamus on todella korkealla tasolla, mutta jos seuraa työmarkkinauutisia julkisuudesta, niin voi saada sen kuvan, että täällähän nyt kaikki vaan riitelee. Ja kuitenkin tosiasiassa yhteistyö luottamus on tosi vahvaa.

Virtanen: Mutta eikö tässä ole jonkinlainen paradoksi: Suomalaiset tuntevat vahvaa luottamusta toisiaan ja systeemiä kohtaan. Ja toisaalta on ilmiselvää, että meillä riidellään vähän kuin vuoden 1918 keväthangilla verissä päin työn tuotoksen jakamisesta. Kumpi näistä näkökulmista on oikea, sekö että meillä on taipumusta riitelyyn ja lakkoiluun enemmän kuin muilla ihmisillä, vai  se, että olemme oikeasti luottavaisempia kuin muut ihmiset – eivät kai molemmat voi olla totta samaan aikaan?

Helle: Tuo on erittäin hyvä pointti, ja ehkä se kertoo tästä kaksijakoisuudesta, että jos mennään työpaikkatasolle, niin se luottamus on kuitenkin tosi vahvaa, että pääsääntöisesti ihmiset luottaa omaan työnantajaansa ja työnantajat haluaa pitää kiinni työntekijöistään ja haluavat että työntekijät voivat hyvin ja voivat kehittyä, koska se ratkaisee sen työpaikan menestyksen; pystyykö se luomaan uutta ja luomaan uusia työpaikkoja? Yritys ei voi menestyä, jos tämä pohja ei ole kunnossa.

Mutta kun mennään valtakunnan tason tes-neuvotteluihin, niin siellä eräällä lailla järjestö- ja valtapolitiikka ottaa kuristusotteen asioista. Ne tulevat mukaan siihen juttuun, eikä silloin puhutakaan enää työnantajien ja henkilöstön niinku yhteisestä edusta, vaan sitten näistä valtarakenteista, siitä että kenellä se valta on ja kuka näyttäytyy milläkin tavalla omalle jäsenistölleen julkisuudessa.

Luulen, että tämä se selittää sitä, että miksi nämä kaksi kuvaa ovat niin erilaisia. Ja täytyy myös sanoa, että usein valtakunnan tason neuvottelut ehkä näyttävät pahemmilta kuin ne ovat, koska julkisuudessa annetut lausunnot voivat olla usein niinku tosi kovia ja tiukkoja. Sitten kuitenkin kun ollaan neuvottelupöydässä, niin ihmiset kyllä tulevat toistensa kanssa toimeen ja keskusteluyhteys on ihan hyvä, eli siinäkin on kaksi eri puolta.

Virtanen: Kiitos haastattelusta!

Elina Lappalainen: Lähdeverkosto on toimittajan paras ystävä - ja varoitus startup-skenen sudenkuopista

 

-------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Tällä kertaa vieraana on Helsingin Sanomien toimittaja Elina Lappalainen, joka työskenteli 2010-luvulla Talouselämä-lehdessä tehden useita skuuppeja kasvuyrityksistä, startupeista, riskisijoittamisesta ja teknologia-alan tapahtumista. Puhuimme muun muassa toimittajan urasta, lähdeverkoston rakentamisesta, yritysten narratiiveista sekä uutiskilpailuun liittyvistä riskeistä. Haastattelu tehtiin Zoomissa 9. kesäkuuta 2022.

------------------------------------------------------------------

Verkostoa rakentamassa

Matti Virtanen:  Tervetuloa haastatteluun. Kerro ensin vähän itsestäsi – minkälainen taloustoimittaja omasta mielestäsi olet?

Lappalainen: Olen humanisti, josta piti tulla kulttuuritoimittaja. Olen pelaava nörttityttö, joka on kiinnostunut teknologiasta, ja löysin oman erikoistumisalueen peleistä ja digitaalisista asioista. Niitä eivät silloiset metsäteollisuutta seuraavat maakuntalehden ihmiset ymmärtäneet. Jokainen toimittaja voi löytää oman lokeronsa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Olen opiskellut Jyväskylän yliopistossa muun muassa journalistiikkaa ja valtio-oppia, ja sen jälkeen päätynyt Keskisuomalaisen ja Hesarin kautta Talouselämään ja Kauppalehteen, ja takaisin Hesariin.

Virtanen: Kiinnostuksesi startuppeja ja riskisijoittamista kohtaan alkoi ilmeisesti nimenomaan sen peliteollisuuden kautta joskus 15 vuotta sitten?

Lappalainen: Joo, olen kirjoittanut suomalaisista pelifirmoista ja silloin opiskeluaikoina, ja ehkä se niveltyi myös teknologiseen kiinnostukseen ja silloin, 2010–2011. Se osui siihen samaan aaltoon, kun Aalto-yliopiston opiskelijoiden yrittäjyysjärjestö AaltoES perustettiin. Ensimmäiset Slushit järjestettiin samaan aikaan, ja siihen aaltoon alkoi syntyä näitä uuden sukupolven menestystarinoita kuten Rovio ja Supercell. Eli tavallaan kasvoin siihen skeneen niiden yritysten myötä ja pääsin seuraamaan niitä menestystarinoita ihan alusta asti. Se oli tosi kiinnostavaa.

Virtanen: Kerro metodeistasi – oletko järjestelmällinen puurtaja vai luotatko uutisnenääsi? Ja konkreettisemmin: minkälainen lähdeverkosto pitää rakentaa, jotta saa uutisia niin kuin olet vuosien varrella saanut?

Lappalainen: Kaikki keinot ovat käytössä. Minulla on hyvin mittava verkosto sosiaalisessa mediassa. Pidän tärkeänä järjestelmällistä, määrätietoista, tavoitteellista verkostoitumista esimerkiksi Linkedinissä ja Twitterissä, ja se on kantanut tosi paljon hedelmää. Saan sieltä yksityisviesteillä paljon juttuvinkkejä ihmisiltä, jotka ovat seuranneet minua ja minun juttujani vuosia somessa. Ja sitten toisaalta jalkauduin startup-tilaisuuksiin, tutustun ihmisiin, tapaan ihmisiä, puhuin heidän kanssaan.

Kun on kymmenen vuotta seurannut jotain alaa, niin totta kai syntyy tosi luottamuksellisia välejä. Minulle soitetaan, koska olen profiloitunut alan seuraajana, ja koko skene tietää, että Elina on se, jolle soitetaan kun meillä on joku uutinen. Eli tavallaan siinä syntyy tietynlainen yksinoikeus tai omistajuus alan tapahtumiin.

Virtanen: Miten rakensit tätä verkostoa käytännössä? Sehän ei kai kenellekään putoa syliin vuodessa tai kahdessa?

Lappalainen: Se on tosi määrätietoista työtä ja jalkautumista. Se tarkoittaa, että mä roikuin siellä pelialan yrittäjien tapaamisissa. Joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina oli ilta Bar Cubassa, ja siellä minä välillä kävin. Kävin myös pelialan konferensseissa sekä startup-tapahtumissa ja tapasin säännöllisesti kaikki suomalaiset alan pääomasijoittajat ja puhuin heidän kanssaan. Ja sitten aloin kerätä myös startuppien rahoitusdataa, joka johti siihen, että päädyin soittamaan käytännössä ihan jokaiselle yrittäjälle joka tässä maassa keräsi rahoitusta, mikä tietysti sitten loi ne suhteet heihin alusta alkaen. Se oli hyvin järjestelmällistä ja määrätietoista toimintaa, ja jokaisen tapaamisen jälkeen laitoin näille henkilöille LinkedIn-kutsun. Näin se syntyi.

Virtanen: Ilmeisesti tämä metodi on käytettävissä kaikille, riippumatta siitä mitä alaa seuraa. Vai antaisitko saman neuvon kenelle tahansa?

Lappalainen: Aivan mikä toimiala tahansa. Se, että sopii taustatapaamisia näiden alojen ihmisten kanssa, kuuntelee mikä nyt on ajankohtaista. Edelleenkin soitan pari kertaa vuodessa ne kaikki tietyt pääomasijoittajat läpi, joita haluan tavata kahvila ja kuulla, mikä nyt on ajankohtaista, mikä niitä puhuttaa, minkälainen markkinanäkymä on? Sama tilanne on ihan mitä tahansa toimialaa seuratessa, koska sillä oman skenen pulssilla täytyy olla.

 

Hitti vai huti?

Virtanen: Jos katsot taaksepäin tätä reilun kymmenen vuoden uraasi uutishaukkana tällä sektorilla, niin miten usein olet omasta mielestäsi onnistunut arvioimaan kohteena olevan firman menestyksen oikein, ja miten usein olet arvannut väärin?

Lappalainen: Tästä on itse asiassa tilastollista dataa niiltä vuosilta, kun olin Talouselämässä. Siellä monena vuonna valittiin vuosittain raadin kanssa Suomen kymmenen lupaavinta startup-yritystä. Tein tähän pohjatyöt ja valitsin ehdokkaat ja niin edelleen. Niistä, jotka me sitten valitsimme, niin hyvin suurella menestysprosentilla osuttiin oikeaan – jos olisi pääomasijoittajalle uskonut sellaisen salkun, niin sillä olisi ollut aivan huikea tuotto.

Totta kai siinä joukossa oli myös floppeja, ja se kuuluu asiaan. Mutta jos kirjoittaa yrittäjistä, jolla todennäköisesti on potentiaalia, jotka keräävät isoimpia rahoituskierroksia ja niistä, joiden liikevaihto myös kasvaa nopeimmin ja niistä, joilla on kiinnostavin teknologia, niin tällä kombolla kyllä päätyy lopulta veikkaamaan melko todennäköisesti oikein.

Virtanen: Entä ne flopit?  Olisiko ollut mitään keinoa nähdä tunnistaa niitä ennakolta?

Lappalainen: Startup-yritykset voi kaatua hirveän moneen eri riskiin, jotka kaikki ei ole kiinni siitä yrityksestä. Startup voi kaatua markkinariskiin: jos tulee joku koronapandemian kaltainen markkinahäiriö tai finanssikriisi, niin ei sitä voi ennustaa. Mutta mikä just tähän yritykseen sitten iski, syynä voi olla ihan vaan se, että tämä tiimi ei vaan olekaan tarpeeksi taitava. Niillä on kiva teknologia, mutta ei ne saa siitä maailmanluokan menestystarinaa.

Näin kävi esimerkiksi vaikkapa sellaiselle kuin Solu Machines. Sen piti tehdä omaa tietokonetta kauhealla hypellä. Tunnettuja sijoittajia lähti siihen mukaan, ja se oli sitten floppi. Kyllä mekin siitä tehtiin juttu siitä rahoituskierroksesta, että tällaista teknologiaa olisi. Ei me sitä mihinkään tulevaisuuden tähdet -listoille valittu, mutta siinä toteutui monta eri riskiä. Ja sitten taas siitä kirjoitettiin, että mitä tästä konkurssista voidaan oppia.

Niihin startup-skenessä väistämättömiin epäonnistumisiin voisi suhtautua rakentavasti; että näitä tapahtuu. Mitä tästä opitaan, mitkä riskit tässä toteutui ja miten niitä voisi ehkä ehkäistä. Tarinoiden seuraaminen loppuun asti rakentavasti on minusta tavallaan osa vastuullista journalismia, että jos on kerrottu, että on tämmöinen yritys, johon liittyy hirveästi hypeä, niin sitten kerrotaan myös miten sille kävi.

Virtanen: Voiko sanoa, että epäonnistumiset ovat mielenkiintoisia joka tapauksessa, myös ilman mitään vahingoniloa?

Lappalainen: Ehdottomasti. Mutta hyvin harva oikeastaan suostuu puhumaan näistä. Kerran mulla oli sellainen idea, että yritin tehdä sarjaa konkurssin tehneistä startupeista, jotka olivat keränneet isot rahoituskierrokset. No niistä kymmenestä kaksi suostui haastatteluun. Siellä taustalla voi olla riitoja perustajien ja sijoittajien kesken, ja ne ovat arkoja paikkoja. Siinä on kaikenlaista häpeän tunnetta, tai vielä kesken olevia oikeusjuttuja. Eivät halua puhua asioista, joten se on aika vaikea journalismin laji.

 

Pitchausta ja spinnausta

Virtanen: Usein verrataan suomalaista ja amerikkalaista mentaliteettia niin, että Amerikassa epäonnistuminen hyväksytään osana yrittäjän uraa, mutta Suomessa hävetään ja pyritään vetäytymään jonnekin perunakuoppaan. Oletko havainnut tällaista?

Lappalainen: Suomalaiset yritykset sinnittelee liian pitkään. Jos ne eivät lähde lentoon, niin ne jäävät usein sinnittelemään pk-yrityksenä Business Finlandin ja kaikenlaisten rahoitusratkaisujen avulla. Silloin tähtäin ei enää ole kasvussa. Startup-skenessä on semmoinen motto kuin ’fail fast and move forward’, eli jos ei lähde lentoon, niin tapetaan se firma ja mennään eteenpäin. Tällaista pitäisi tulla Suomeen enemmän, sen sijaan että jäädään jollain tekohengityksellä kituuttamaan.

Virtanen: Kun uusi yritys pyrkii julkisuuteen, niin sitä myydään tarinalla, narratiivilla, ei niinkään numeroilla. Millä tavalla toimittaja voi arvioida näiden tarinoiden laatua?

Lappalainen: Tuossa törmäsin juuri Twitter-väitteeseen, jossa joku sanoi, että firmojen perustajista on tullut parempia pitchaamaan niiden tarinaa kuin rakentamaan yrityksen kasvua. Ja kyllähän tämä oikeasti on tarinakertomisen laji - miten kyetä muotoilemaan, että miksi me olemme se kova tiimi, miksi juuri me olemme keksineet sen mullistavan teknologian?

Tällä hetkellä ovat muotia ’purpose’ ja ’impact’, eli merkityksellisyys ja maailman pelastaminen teknologialla, ja sen ympärille rakennetut narratiivit. Ja totta kai sitten niitä pitää pystyä arvioimaan ja löytämään siitä se, mikä on minun lukijoilleni tässä kiinnostavaa, hyödyllistä tai arvokasta, ja miksi tästä pitäisi kirjoittaa? Mikä tässä on se uutisarvoinen asia? Tietenkään ei pidä mennä siihen valmiiksi tarjoutuun narratiivin liian paljon. Mutta startupit muotoilevat näitä asioita ihan viestintätoimistojen kanssa – ainakin sellaiset, jotka on vähän pidemmälle saaneet rahoitusta, niin ostavat näitä palveluna.

Virtanen: Eli spinnaus on myös yksi toimiala, josta toimittajan pitäisi olla tietoinen?

Lappalainen: Totta kai, mutta sitten taas se toinen puoli on, että tosi moni startup-yrittäjä on ensimmäistä kertaa elämässään tekemisissä median kanssa, ja ne ovat ihan tavallisia suomalaisia insinöörejä, jotka ei oikein tiedä miten media ja journalisti toimivat. Sitten he ihan aitoina omina itsenään vaan laittaa viestin, että ’Hei Elina, meillä on tämmöinen firma ja kerättiin tämmöinen rahoitus ja miten tämä etenee, miten tehdään juttuja?’ Niillä ei ole kyllä aina ole mitään tarinaa, ei  edes pitchausta. Eli sitten minun tehtäväni on yrittää ymmärtää sitä niiden insinöörijargonia ja kaivaa niistä pihdeillä se, että mikä tässä on kiinnostavaa.

Virtanen: Eli pelkän tiedotteen varaan ei kannattaisi rakentaa juttua, jonka mukaan tämä yritys mullistaa maailman?

Lappalainen: Ei ikinä.

 

Wolt ja Doordash

 Virtanen: Kun itsellesi tulee hyvä vinkki, niin millä tavalla tasapainottelet innostuksen ja epäillyn välillä?

Lappalainen: Mitenkähän tuohon sanoisin? Tapaukset tietysti vaihtelevat tosi paljon. Osassa tapauksista olen tietysti seurannut sitä yritystä tai yrittäjää jo jonkin aikaa, niin että olen ollut tietoinen, että OK, tällaiset tyypit ovat perustaneet firman. Olen saattanut seurata niitä jonkin aikaa somessa. Sitten meille on ehkä vinkattu, että nämä keräävät nyt rahoitusta, ja siten saisin siitä hyvissä ajoin tiedon. Pystyn arvioimaan sitä sen perusteella, että onko siinä jotain. Voisin verrata sitä ehkä sellaiseen, että jos pääomasijoittaja sijoittaa rahansa siihen yritykseen, niin minä olen toimittajana portinvartija mediajulkisuudelle ja minun pääomani on se median palstatilaa, julkisuus ja uskottavuus jota sen kautta tulee. Ja sen antamisessa tai sijoittamisessa pitää olla tosi tarkkana, koska siinä on minun oma uskottavuuteni pelissä.

Virtanen: Miten usein neuvottelet embargosta eli siitä, milloin jutun saa julkaista? Eikö sekin ole tavallaan toimittajan oman selustan varmistamista, ettei lähde liian aikaisin skuuppaamaan?

Lappalainen: Kasvuyrityskentässä on monenlaisia uutisia, mutta tyypillisesti nämä rahoituskierroksiin tai yrityskauppoihin liittyvät uutiset sovitaan aina embargolla siksi, että niissä on mukana myös kansainväliset mediat ja halutaan, että kaikilla on se samaan aikaan. Eli jos yritys viestintätoimiston avustuksella tai itsenäisesti yrittää saada sitä uutista läpi myös TechCrunchille, Forbesille, Bloombergille, Reutersille, New York Timesille, ja muilla kansainvälisille teknologiamedioille, niin silloin ne todennäköisesti lähestyvät Suomessa ehkä vain yhtä tai kahta toimittajaa eksklusiivisesti. Useimmiten yritän saada etenkin isot uutiset Suomen yksinoikeudella.

Virtanen: Sinulla on kai valmiina sen jutun pohjat, kun sen julkistamisen hetki tulee?

Lappalainen: Enemmänkin, se juttu voi olla jo valmis. Eli jos saan sen esimerkiksi kaksi viikkoa etukäteen, niin teen haastattelun etukäteen, ja kuvataan etukäteen. Se on sitten meillä toimitusjärjestelmässä embargotiedolla, ja se julkaistaan silloin kun sillä on sovittu embargo. Listaamattomien yritysten kanssa voidaan toimia näin, mutta silloin jos on kyse vaikkapa yrityskaupasta, jossa DoorDash ostaa Woltin, niin kun kyse on amerikkalaisesta pörssiyrityksestä, niin silloin siitä voi saada vinkin.

Tässä tapauksessa sain kolmannelta osapuolelta vinkin, että kello 23 tapahtuu jotain isoa, ole hereillä. Sitten me spekuloimme, että mitä isoa. Ja arvaan, että se voi olla tämä tai tämä, ja saatan kirjoittaa jopa vähän jo pohjia. Ja sitten kello 23 olen linjoilla, ja esimerkiksi Woltin tapauksessa sain heti sen lehdistötiedotteen. Mutta kun nämä tapahtuvat pörssin sulkeutumisen mukaan Yhdysvaltojen aikaa, niin se määrittää sitä uutistapahtumaa.

Ja sitten on niitä uutisia, joissa itse voi määritellä sen aikataulun, jossa itse olen kaivannut sen uutisen, ja silloin voimme julkistaa asioita, vaikka lähteet eivät todellakaan halua että julkaisemme niitä. Silloin lehti itse sanelee sen, että menemme tässä marssijärjestyksessä.

 

Uskottavuus ja rahoitus

Virtanen: Millä keinoilla voi tarkistaa aloittelevan firman uskottavuutta, jos vertailukelpoisia tilinpäätöksiä ei ole vielä käytettävissä?

Lappalainen: Startup-yrityksiin tai kasvuyrityksiin ei voi täysin soveltaa perinteisen, vakiintuneen liiketoiminnan tilinpäätösanalyysiä. Tappiollisuus ei kerro siitä, onko firma lupaava tai menestyvä, eikä siitä onko firma kriisissä tai ongelmissa. Sanotaan näin, että alle viisivuotiaasta startupista tilinpäätösluvut ei välttämättä kerro mitään. Sen sijaan pitää tietää, mitkä luvut milläkin toimialalla vaikkapa on oleellisia; että mikä on kasvuvauhti, kuinka nopeasti se yritys saa liikevaihtonsa.

Vähintään liikevaihdon tuplaaminen joka vuosi on hyvä merkki, että todella nopea liikevaihdon kasvu. Mutta jos firma on vielä tuotekehitysvaiheessa, vasta kehittämässä teknologiaa, esikaupallisessa vaiheessa, niin silloin ei ole mitään keinoa arvioida sitä. Jos firma ei vielä myy, niin ei sillä voi olla liikevaihtoa, mutta silti se voi olla todella lupaava.

Otetaan vaikka sellainen niin kuin. AR- ja VR-lasien linssiteknologiaa kehittävä optiikkayritys kuin Dispelix. Se on kertonut, että heillä on tuotekehitystä yhteistyössä alan markkinajohtajan kanssa. Alan markkinajohtajia tarkoittaa esimerkiksi Applea tai Googlea, vaikka he eivät voi niiden nimiä sanoa. Me tiedämme, että jos ne on tällaisten yritysten kanssa tekemässä yhteisiä tuotekehitysprojekteja, niin sillä on iso liiketoimintapotentiaali, kun asiakkaat alkaa tuoda siihen teknologiaan perustuvia tuotteita markkinoille, vaikka tällä yrityksellä ei ole vielä liikevaihdossa näyttää sitä menestystä. Eli silloin pitää pohtia, mikä sen markkinan koko on, mitkä ne asiakkuudet ovat, onko sillä todella mullistava teknologia, ketkä ovat sijoittaneet siihen – eli myös ne sijoittajat tuovat uskottavuutta.

Moni kritisoi sitä, että minkä takia näistä rahoituskierroksista puhutaan, että ovatko ne joku juttu. Mutta se on itse asiassa tärkeä osa yrityksen kasvua, että jotkut asiantuntevat sijoittajat ja juristit ovat käyneet sen keissin tosi tarkalla kammalla läpi. Sijoittajat tekevät näistä yrityksistä due diligence -selvityksen, eli ne käyvät joka ikisen lippusen ja lappusen läpi ja arvioivat sen teknologian ja markkinapotentiaalin. Ja silloin rahoituksen saadessaan se yritys on yleensä jonkun uuden kasvuharppauksen äärellä, se on menossa markkinoille sen tuotteensa kanssa uusille markkinoille, se on palkkaamassa 200 uutta työntekijää ja painamassa kaasua myynnissä, eli silloin siinä on joku tällainen käännekohta, joka on myös uutinen. Mutta oleellista siinä on myös se, että silloin minun ei tarvitse tietää kaikkea siitä toimialasta ja teknologiasta, vaan on joku toinen taho, joka on antanut uskottavuutta siihen peliin ja arvioinut, että tämä on ihan validi keissi.

Virtanen: Rahoittajat kai myös määrittelee sen, että kuinka paljon aikaa ne antavat tälle uudelle hankkeelle onnistua, mutta kertooko ne sitä armonaikaa toimittajalle?

Lappalainen: No ensinnäkin siis rahoituskierroksia lähtökohtaisesti kerätään aina niin, että sillä rahoituskierroksella, sillä yrityksellä olisi noin 8–18 kuukauden ’runway’ eli kiitotie. Eli lasketaan, että jos nostetaan kustannustasoa, investoidaan uusien myyjien tai kehittäjien palkkaamiseen näin ja näin paljon näin moneksi kuukaudeksi, niin tämä pääoma riittäisi. Sen jälkeen yrityksellä pitää olla tuotekehityksen tai myynnin tavoitteet täytetty, jolloin voidaan niillä näytöillä ja niillä saaduilla tuloksilla ja luvuilla lähteä keräämään seuraavaa rahoituskierrosta aiempaa isommilta ja kovemmilta pääomasijoitusrahastoilta. Näin se toimii, ja se on sinänsä ihan läpinäkyvää. Kaikki tietävät, että siinä on tällainen peliaika, mutta jos ne annetut tavoitteet eivät toteudu määräaikaan mennessä, tulee joku markkinahäiriö tai hidastus jostakin syystä, niin yritys saattaa kerätä siltarahoitusta niiltä vanhoilta sijoittajilta, jotka antavat niille peliaikaa päästä niihin tavoitteisiin. Milloin sitten tulee se raja, että sijoittajat viheltää pelin poikki, niin se on sitten jokaisen sijoittajan ja yrittäjän välinen neuvottelu.

 

Alustatalouden ongelmia

Virtanen: Alustatalous. Onko se mielestäsi riittävän täsmällisesti määritelty termi, vai liittyykö siihen hypetystä, että firmat pyrkivät olemaan alustatalouden piirissä?

Lappalainen: Varmaan sekä että, mutta kyllähän se kuvaa talouden rakenteita ja työn tekemisen tapoja, ja jakamistalous on monella tavalla aidosti uudistanut monien alojen rakenteita. Jos miettii vaikka Airbnb:n kaltaista toimijaa, joka täydellisesti mullisti matkustamista ja hotellialaa, niin ei se ole mitään pöhinää, vaan se on muuttanut sitä, miten me matkustamme. Kyllä siinä on isosta ilmiöstä kyse. Totta kai monet yritykset sitten niin kuin haluavat mennä sinne missä nähdään mahdollisuuksia. Mutta se on sitten toinen juttu.

Virtanen: Mutta onko alustatalouden ongelmia mielestäsi käsitelty riittävästi? Eli sitä, että hajautetaan riskiä työntekijöille, eivätkä välttämättä niin työntekijöiden oikeudet ole samalla tavalla tapetilla kuin perinteisissä firmoissa, jossa sitoudutaan yrityskulttuuriin.

Lappalainen: Kyllä näkisin, että Suomessa on käsitelty vaikkapa Woltin lähettien ongelmia hyvinkin laajasti ja kriittisesti. Onko käsitelty vaikkapa kaikkia Airbnb:n lieveilmiöitä tai kaikkia alustatalouden näkökulmia? Varmaan jossakin vaiheessa on eri medioissa ollut mielestäni kyllä aika paljonkin niistä ilmiöistä juttuja.

Virtanen: Meneekö se sitten helposti toiseen äärimmäisyyteen, kun joku keksii, että tässä liikeideassa onkin tällainen sosiaalinen ongelma? Sitten kaikki alkaa rummuttamaan sitä, ja sinänsä hyvä idea pilataan sillä, että media kääntyy yhtäkkiä negatiiviseksi, toimii laumana?

Lappalainen: Osittain varmaan, mutta myös yleisö toimii laumana ja suhtautuu tiettyihin ilmiöihin jollakin tavalla. Otetaan vaikkapa erottelukyky siinä, että toimiiko vaikkapa Wolt lähettejään kohtaan reilummin kuin Uber tai muut amerikkalaiset yritykset, niin ehkä siinä se erottelukyky on heikkoa.

Mutta törmäsin just esimerkiksi sellaiseen yritykseen, joka pyrkii ratkaisemaan näitä alustatalouden ongelmia, eli sekin luo uutta bisnestä luomalla työntekijöille uusia, uudenlaisia vaikuttamisen ja turvan malleja kevyemmillä ratkaisuilla, jotka sopivat siihen toimialaan. Niin toisaalta sekin on mahdollisuus, että niitä ongelmia pyritään sitten ratkaisemaan, että ei ole vielä hyvin nähty mihin se ala kehittyy. Totta kai sitä pitää säännellä ja seurata ja olla kriittinen, mutta se voi tavoitella parannuksia siihen verrattuna mistä se on lähtenyt.

 

Muodikasta vastuullisuutta

Virtanen: Nyt päästiin seuraavaan teemaan, joka on ESG, eli vastuullisuuden korostaminen liiketoiminnassa ja se, miten taloustoimittajan pitäisi suhtautua siihen ESG-puheeseen. Kaikki isot firmat, varsinkin pörssiyhtiöt joutuvat olemaan vastuullisempia kuin paavi itse, mutta pääsevätkö pienet vähemmällä?

Lappalainen: Kyllä. Ainakin siinä mielessä, että isojen yritysten vastuullisuusraportoinnin prosessit eivät niitä koske. Mutta sitten taas pääomasijoittajia ne yhä suuremmassa määrin koskevat. Esimerkiksi vaikkapa Suomen Teollisuussijoitus, joka sijoittaa meidän kaikkien verorahoja kasvuyrityksiin, niin sillä on vastuullisuussäännöt ja periaatteet, ja se raportoi niistä. Ja samoin koko  Suomen pääomasijoitusala on sitoutunut tiettyihin vastuullisuuteen liittyviin periaatteisiin. Yhä useammat pääomasijoittajat tarkastelevat portfoliossa näitä kriteereitä ja pyrkivät myös sijoittamaan ei pelkästään sellaisiin yrityksiin jotka noudattaa jotain sääntöjä, vaan sellaisiin, joiden teknologia pyrkii tekemään jotain, jolla on positiivinen vaikutus ratkaistaessa maapallon ongelmia.

Eli tavallaan on yhä enemmän alettu kiinnittää huomiota siihen, että sijoitetaanko vaan niin kun somesovelluksiin, vai pyritäänkö ratkaisemaan vaikkapa tiedepohjaisella teknologioilla jotain ruokakriisin tai materiaalitehokkuuden kaltaisia ongelmia.

Virtanen: Onko sinulla mielessä esimerkkejä, joissa mediaa olisi onnistuneesti vedätetty ESG-hypetyksellä?

Lappalainen: No esimerkiksi lenkkarifirma Rens Original, josta kirjoitin Helsingin Sanomiin, HS Visioon ison artikkelin noin vuosi sitten syksyllä. Heidän tarinansa oli todella hyvin tarinallistettu: kaksi nuorta vietnamilaista maahanmuuttajakundia perustavat vastuullisen lenkkarifirman, ja nämä lenkkarit on tehty kierrätetystä kahvinpuruista. Eikö kuulostaa ihan täydelliseltä? Ja kaikki todella tunnetut sijoittajat Risto Siilasmaata ja Ilkka Paanasta myöten, oli haltioissaan, että jes, maahanmuuttajat tekevät vastuullisia lenkkareita, ja näitä tuetaan.

Mutta sitten aloin saada vinkkejä vietnamilaisyhteisöstä, ja LinkedInin kautta törmäsin ilmiöön, että tässä firmassa onkin jotain hämärää ja työolot huonosti. Aloin tutkia sitä asiaa tarkemmin ja kun haastattelin suurta joukkoa siellä työskennelleitä vietnamilaisia, niin kävi ilmi, että tämähän onkin tällainen työluvan saamisella vietnamilaisia riistävä firma, jossa se kierrätettyjen kahvinpurujen osuuskin oli aivan marginaalinen sen kengän raaka aineista.

 

Nyhtökauran nousu ja tuho

Virtanen: Otetaan toinen esimerkki, jonka tunnet hyvin. Tämä ei kai ole esimerkki huijauksesta, mutta epäonnistumisesta kuitenkin: nyhtökaura. Kaikki innostuivat siitä, ja sehän oli ihan hyvä tuote, mutta sitten tekin Hesarissa kerroitte, että eihän tämä lähtenytkään lentoon. Mikä siinä meni pieleen – lähtikö media liian sinisilmäisenä mukaan?

Lappalainen: No menikö media mukaan, se on ehkä toinen kysymys. Sehän synnytti todella suuren kuluttajahypen, ja kyllä se, jos koe-erät myydään Stockmannilta yhdessätoista minuutissa loppuun ja ihmiset jonottavat sitä, niin kyllä silloin lähdetään siitä, että me raportoidaan se puheenaiheena, joten siinä mielessä media ei välttämättä mennyt mukaan mitenkään liian sinisilmäisesti.

Sitten taas se, että miten vaikeaa on tehdä ruokainnovaatiosta teollinen prosessi, joka olisi skaalattavissa teolliseen tuotantoon, ja miten vaikeaa on viedä ruokateknologian innovaatio kansainväliseksi, niin siinä olisi pitänyt miettiä sitä itse kunkin vähän tarkemmin, että kuinka tämä nyt tapahtuu. Paulighan osti yrityksen todella sen suomalaisen kuluttajahypen ja mediahypen innostamana, kuvitellen että tästä tämä lähtee näin vaan. Heillä oli todella suuret kasvuodotukset, ja he investoivat isosti tehtaaseen Ruotsiin. Siellä tehtiin siinä virhearvio investointipäätöksiä tehdessä, vaikka siellä oli mukana kokeneita yritysstrategian hallitusammattilaisia ja elintarviketuotannon prosessien osaajia ja viennin osaajia – ei se ole niin helppoa.

Siinä tehtiin klassisia virheitä; miten voi käydä, kun iso yritys ostaa pienen yrityksen, ja miten ehkä ei tehdä markkinatutkimuksia oikein, tai miten lähdetään viemään jotain tuotetta väärin markkinoille. Johtamisessa ja kommunikaatiossa oli ongelmia ja niin edelleen. Se oli ehkä esimerkki siitä, mikä kaikki tässä oli vaikeaa, ja ilman että se tavallaan kenenkään yksittäisen ihmisen syy. Mutta tuollaisen kasvun rakentaminen on todella vaikeaa, ja siinä jutussa pyrin avaamaan sitä, että miksi niin on?

Virtanen: Jutunhan saa siitäkin, että vaikka yksittäistä syyllistä ei löydy, niin onnettomuustutkinnan asenteella yritetään saada selville mikä tässä meni pieleen, jotta se ei toistuisi.

Lappalainen: Juuri niin.

 

UROS – miljardin läpilaskutus

Virtanen: Vielä viimeinen kysymys, joka koskee Uros-yhtiötä. Miten arvioisit tämän uroksen saamaa julkisuutta ennen ja jälkeen sen kaatumisen?

Lappalainen: Olen hyvin pitkälti osallinen. Kirjoitin uroksesta parikin tosi laajaa artikkelia, joissa hehkutettiin sen miljardin liikevaihtoa. Kirjoitin Talouselämään kansijutun, jossa kerrottiin, että ’Miljardin Euron Uros’. Se perustui yksinkertaisesti siihen, että saimme sieltä tilinpäätösmateriaalin, siis luvut ja haastattelun, kävimme ne läpi Kauppalehden yritysanalyytikon kanssa. Sitä ihmeteltiin, soitettiin taustahaastatteluita ja pyrittiin niiden avulla varmentamaan asioita.

Soitin heidän isolle kansainväliselle asiakkaalleen: Qualcommin Smart Cities -liiketoiminnan johtaja hehkutti minulle Urosta kumppaninaan. Eli Qualcommin johtaja hehkuttaa minulle suomalaista yritystä, ja sen tilinpäätöslukuja on analyytikon kanssa käyty läpi. Mietin, että mitä minä olisin voinut tehdä toisin, kun siinä tilanteessa myös Business Finland ja sitä lainoittaneet pankit menivät ihan samaan lankaan.

Virtanen: Tässä meni kai aika moni toimittaja lankaan, mutta miten sinä nyt jälkeenpäin arvioisit, että oliko jotain merkkejä, joista olisi voinut päätellä, ettei tämän firman liiketoiminta ole todellista?

Lappalainen:  Sitä on vaikea arvioida, olisiko minun pitänyt itse havahtua johonkin. Tai siis kyllähän me havahduimmekin, ja siitä keskusteltiin toimituksen sisällä paljonkin silloin kun niitä juttuja tehtiin. Minä olen siis hyvin paljon osallinen tähän, eli tein uroksesta Talouselämään ne isot kansijutut, joissa kerrottiin, että tämä on miljardin euron uros ja se perustui siihen, että me saimme sieltä tilinpäätöstiedot ja kävin Oulussa haastattelemassa toimitusjohtaja Jerry Raatikaisen.

Sitä juttukeikkaa ennen toimituksessa keskusteltiin ja aidosti yritettiin ymmärtää sitä liiketoimintamallia, mistä se raha tulee ja mitä nämä asiakkuudet ovat, ja kyseltiin sen perään ja yritysanalyytikon kanssa käytiin niitä lukuja läpi ja pohdittiin, että mikä osa tästä on läpilaskutusta, että joutuvatko ne ostamaan näin paljon niitä kumppaneiden laitteita, jotka ne sitten paketoivat ja myyvät eteenpäin. Tämä on tosi pääomaintensiivistä, koska ne joutuvat ostamaan nämä laitteet, ja sitten siihen jää vaan tällainen kate, että ne siis paketoivat näitä erilaisia IoT-laitteita, laittaa niihin sen mobiiliyhteyden ja sitten toimivat järjestelmäintegraattorina.

Sen me ymmärsimme, että OK, siihen se suuri liikevaihto perustuu, että niillä on oikeudellisesti sellaisia asiakkaita kuin Qualcommin Smart Cities -älykaupunkiliiketoiminta. Ja sitten soitin Qualcommin liiketoimintajohtajalle, ja jos kansainvälisen suuryrityksen johtotason henkilö hehkuttaa minulle suomalaista kumppaniaan ja me on nähty näin paljon vaivaa siinä, niin minun on tosi vaikeaa. Ei ollut mitään, millä perusteella olisin kirjoittanut siinä vaiheessa toisenlaisen jutun.

Virtanen: Eikä se ole pelkästään toimittajan oma tehtävä päättää siitä, vaan mukana päätöksenteossa on joku esihenkilö. Ymmärrän hyvin, että jos saadaan tarina kasaan, niin kyllä se mieluummin julkaistaan kun jätetään julkaisematta. Tässä kai toteutui se riski?

Lappalainen: Niin siis, jos saadaan omana uutisena eksklusiivisesti miljardin euron liikevaihtoon nousseen yrityksen tilinpäätöstiedot ja yksinoikeudella haastattelu heiltä, ja pyritään varmistamaan, tekemään pohjat ja soitetaan niiden asiakkaalle, niin en näe että olisi mitään perustetta olla tekemättä. Näin se täytti ihan kaikki journalistiset prosessit, ja samaan aikaan Business Finland ja heitä lainoittaneet pankit teki ihan samanlaista, menivät samaan lankaan ja uskoivat tähän. Jos pankkien prosesseista menee tämä läpi, niin sitten on vaikea sanoa, että mitä journalistin olisi pitänyt tehdä enemmän.

Se mistä tunnen omatunnon pistoksen on, että Uroksen omistajan Jyrki Hallikaisen aiempien bisnesten olisi pitänyt soittaa vahvemmin kelloa, mutta siitäkin me kerroimme läpinäkyvästi, että Hallikaisella oli historiassaan tämä Nokian tapaus. Ja kerrottiin myös, että tämä holdingyhtiörakenne on veroparatiisissa, niin että Uros ei maksa veroja, vaan voitot menevät muualle. Sitä kirjoitettiin hyvin kriittisesti ja itse asiassa jopa niin, että kun ensin olin kirjoittanut ison artikkelin siitä, että Uros on miljardiyhtiö ja käynyt haastattelemassa heitä, me saatiin se tilinpäätöksen ennakkotietojen perusteella.

Sitten kun me saatiin se koko tilinpäätös aineisto ja nähtiin myös ne veroasiat sieltä, niin kirjoitettiin hyvin kriittinen juttu siitä, että toisin kuin Supercellin, Uroksen menestys ei sada Suomessa veroina laariin. Siinä vaiheessa tarkistin faktoja, ja omistaja Hallikainen ryhtyi kiristämään, että ’Hei Elina, että meillähän oli hyvä juttu tässä meneillään’. Hän oli lupaamassa minulle yksinoikeudella haastattelua Uroksen visioista ja strategioista, ja hän maalaili tällaista, että menetän sen, jos nyt julkaisen nämä ikävät jutut näistä veroista. Se oli siis törkein urallani kohtaamani toimittajan painostusyritys. Kyllä toimituksessa tiedettiin, millainen henkilö Jyrki Hallikainen oli, ja kyllä me suhtauduimme Urokseen kriittisesti.

 

Oivaltamisen iloa

Virtanen: Tämähän oli opettavainen tarina. Onko sinulla vielä jotain mielessä, mitä haluaisit sanoa nuorille journalisteille, jotka harkitsevat talousjournalistiksi ryhtymistä tai oman alueen löytämistä talouden laajalta kentältä?

Lappalainen: Mä itse nautin kasvuyrityksistä siksi, että silloin saan joka päivä oppia jotain uusista teknologioista ja innostua keksinnöistä ja teknologioista. Ja sitten startup-skenessä on semmoinen optimistinen eteenpäin menevä voima, jossa asioita tehdään nopeasti ja draivilla ja se on inspiroivaa.

Sen kyytiin ei saa heittäytyä kritiikittömästi, mutta se antaa päivittäistä oivaltamisen iloa, ja se on työssä merkityksellistä ja kivaa.

Virtanen: Ja kun tuolla aikaisemmin sanottiin, että yrittäjien ei pitäisi masentua epäonnistumisista vaan mennä eteenpäin, niin samahan koskee meitä journalisteja, että jos joku juttu nyt ei sitten ollutkaan ihan viimeiseen viimeisen päälle kympin juttu niin seuraava sitten on. Eikö tämmöinen asenne on aika hyvä?

Lappalainen: Jokainen juttu täysillä.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.