Leena Mörttinen: Kriisien vakavuutta ei voi vähätellä - turha odotaa, että talous normalisoituu

 

-------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Tämänkertainen vieraamme edustaa virkamiesnäkökulmaa talouspolitiikkaan. Hän on taloustieteen tohtori, valtiovarainministeriön rahoitusmarkkina-asioiden alivaltiosihteeri vuodesta 2020, eli Leena Mörttinen. Hän on työskennellyt aiemmin mm. Perheyritysten liiton toimitusjohtajana sekä johto- ja asiantuntijatehtävissä Elinkeinoelämän keskusliitossa, Nordeassa, Suomen Pankissa ja Euroopan keskuspankissa.

Haastattelun ensimmäinen versio tehtiin Zoomissa 26. huhtikuuta 2022. Mörttinen tarkasti tekstin ja pyysi useita tarkennuksia, jotka otin suurelta osin huomioon. Tämä versio on päivätty 20. lokakuuta 2022.

------------------------------------------------------------------

Kuka päättää?

Matti Virtanen: Kuka Suomessa päättää talouspolitiikasta, ja kuka on maan vaikutusvaltaisin talouspoliittinen päättäjä?

Leena Mörttinen: Aika hyvä kysymys. Talouspolitiikka on politiikkaa jo määritelmän mukaan. Me olemme demokratiassa eduskunnan hyvässä ohjauksessa, ja sen valta tulee kansalta. Mutta demokratian tulisi olla läpinäkyvää, joten se vaatii vallankäyttöä tasapainottamaan vahvan median, joka viestii totuudenmukaisesti asioista ja kuulee laajasti asiantuntijoita. Demokratia ei koskaan ole yhden sormenpainalluksen takana, vaan se on iso verkosto toimijoita joiden kautta Suomi toimii. Ei voi sanoa, etteikö yksittäisiä vaikuttajia ole – esimerkiksi virkavastuulla toimivat valtiovarainministeriön virkamiehet ansaitsevat paikkansa keskustelun eturintamassa. Mutta päätösvalta ja tahtotila tulevat kokonaisuudesta.

Virtanen: Valtiovarainministeriössä on aiemmin ollut vahvoja virkamiehiä, jotka ovat ohjanneet hallituksia talouspolitiikan kaidalla tiellä. Tämä perinne on katkennut, kun on jouduttu tekemään kriisitilanteessa erilaisia lisäbudjetteja ja rikkomaan budjettikehyksiä. Miltä valtiovarainministeriön ja hallituksen välinen suhde näyttää ministeriön sisältä – onko niin, että ministeriö tottelee hallitusta?

Mörttinen: No poikkeuksellisina aikoina vaaditaan erilaista tapaa reagoida ja tehdä asioita, mutta kyllähän nämä ovat haastavia aikoja virkamiehille, joiden tehtävä on puolustaa julkisen talouden kestävyyttä. Me olemme tietynlaisessa murroksessa.

Ehkä me palaamme vielä myöhemmin siihen, millä lailla maailma on muuttunut. Ja myös laajempi eurooppalainen keskustelu talouspolitiikasta on muuttunut. Siis miten me tasapainoilemme talouden kestävyyden ja välttämättömien menojen välillä, kun päätöksiä pitää tehdä myös kriisissä. Valinnat eivät ole helppoja, eikä ministeriö voi olla siinä vain kukkaron nyörien vartijana.

Kun päätöksiä on viime vuosina tehty kriiseissä, niin täytyy toivoa, että jossain vaiheessa tulee taas hyvä aika, jolloin voidaan hankkia liikkumatilaa huonoa aikaa varten. Mutta nyt se suuri kysymys on, milloin se hyvä aika tulee? Ja miten toimitaan, jos edetäänkin vain kriisistä kriisiin, kuten rahoitusmarkkinakriisin (finanssikriisin) jälkeen on käynyt. Sen jälkeenhän koettiin eurokriisi, koronakriisi ja viimeksi Ukrainan sota.

Kukaan ei voi vähätellä viime vuosien kriisien vakavuutta. Niiden seurauksena velkatasot ovat nousseet olosuhteiden pakosta niin meillä kuin muuallakin. Nyt inflaation kiihtyessä opetus kriiseistä on, että jotain pitää pystyä tekemään myös vaikeina aikoina talouden vakauttamiseksi. Kun markkinat heräävät korkojen noustessa, meno voi olla todella julmaa, kuten Ison-Britannian tuore esimerkki osoittaa.

Näiden asioiden ruotiminen ja vaikeiden totuuksien sanominen kuuluu edelleen valtiovarainministeriölle.

Virtanen: Unohdit mainita 90-luvun laman, joka oli seurausta vahvan markan politiikasta ja idänkaupan romahduksesta. Silloinhan ei noudatettu tätä mikä nykyään osataan, eli vahvaa elvytyspolitiikkaa, vaan annettiin talouden supistua. Olemmeko nyt viisaampia kuin silloin?

Mörttinen: Meillä ei silloin ollut vaihtoehtoja, koska markkinat hylkäsivät Suomen. Nyt taas markkinat ovat uskoneet siihen, että Euroopan keskuspankki pystyy ylläpitämään tätä 19 maan yhteenliittymää ja varmistamaan, että näissä pahoissa tilanteissa maksutaseongelmat eivät realisoidu tavalla joka tuhoaa jäsenvaltiot. Ja luonnollisesti tämä ei ole yksin EKP:n asia, vaan valuuttaunionia tukemaan on luotu yhteiset finanssipoliittiset säännöt, joiden pitäisi varmistaa vastuullinen talouspolitiikka.

Siinä kysymys on aina uskottavuudesta, ja siitä on kyse lopulta myös yhteisen valuutan tapauksessa euroalueella. 90-luvun alussa sijoittajilta meni usko siihen, että Suomi kykenee talouttaan hoitamaan. Se johti pääomapakoon. Nämä ovat kaksi eri maailmaa: kriisit ennen euroa ja siihen liittymisen jälkeen ovat aivan erilaisia.

Kiinnostavat korkomenot

Virtanen: Keskustelu valtion velkaantumisesta ja talouspolitiikasta kuulostaa rukousmyllyltä, jossa vasemmistolaiset poliitikot vaativat aina lisää julkisia menoja ja oikeisto vaatii julkisten menojen leikkaamista. Millä mielellä seuraat tätä keskustelua: missä ovat elvytyksen rajat, vai onko niitä ollenkaan?

Mörttinen: Sitä keskustelua ei käydä vain Suomessa vaan koko Euroopassa. Sitä on hyvin mielenkiintoista seurata sitä, koska se liittyy tekeillä olevaan eurooppalaisen finanssipoliittisen sääntökehikon uudistushankkeeseen. Sitä on valmisteltu jo muutaman vuoden. Pandemia pysäytti prosessin, mutta se käynnistyi viime syksynä uudestaan ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nyt se hanke on ollut vähän hankalassa tilanteessa, koska ensin pandemian seurauksena inflaatio lähti kiihtymään. Nyt tilanne on se, että inflaatio jatkaa kiihtymistään ja inflaatio-odotukset näyttävät irtoavan keskuspankkien tavoitetasosta. Jos nyt katsoo esimerkiksi Yhdysvaltoja, niin inflaation kiihtyminen ja pysyminen nopeana  on varsin vakava kysyntäpuolen ilmiö. Se on ommeltu talouteen paljon syvemmälle kuin alun perin ajateltiin.

Luulen, että se tietynlainen taaksepäin nojautuva rentous valtion velkaantumisen suhteen on lähtenyt ajatuksesta, että korot pysyvät ikuisuuteen matalalla. Jos muistelet vielä ekonomistien puheita, niin voidaan mennä vielä siihen, mikä on ammattikuntani suurin ongelma: Me aina uskoimme kaikki yhtaikaa samoihin asioihin, ja tuossa vielä hyvinkin lyhyt aika sitten yllättävän moni sanoi, että inflaatio ei voi kiihtyä.

Nyt keskuspankit joutuvat merkittävästi kiristämään rahapolitiikkaa. Eli me olemme hyvin lyhyessä ajassa kääntäneet näkemystämme 180 astetta. Nyt näyttää siltä, että inflaation kiihtyminen on sitä sorttia, että ammutaan aika korkeallekin koroissa, että saadaan se uudestaan kuriin. Ja silloin muuttuu täysin myös käsitys valtioiden kyvystä velkaantua. Valtionlainojen korot ja korkomenot ovat alkaneet kiinnostaa kaikkia.

Talouspolitiikassa pitäisi aina olla mahdollisuus keskustella kansalaisten kanssa, eli tarjota vaihtoehtoja. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että lopulta kysymys on aina julkisen talouden kestävyydestä. Kun korot olivat matalalla, niin ajateltiin, että eihän meillä ole mitään hätää, että voidaan hyvinkin velkaantua. Mutta se vanha mörkö eli inflaatio voi tulla takaisin, ja se rajoittaa meidän liikkumatilaa. Pitäisi aina katsoa sitä pitkää kuvaa, jossa voi olla samaan aikaan korkea inflaatio ja sen seurauksena myös korkeat korot.

Helppoa euroelämää?

Virtanen: Pitäisikö moittia mediaa siitä, ettei pitkän aikavälin talouspoliittista kuvaa ole riittävästi pidetty esillä?

Mörttinen: Meidän kaikkien pitäisi ehdottomasti pitää sitä esillä. Kun sanoit tuossa aiemmin, että ministeriöt ovat vähän häiritsemässä politiikan tekoa, niin kai se idea on, että ministeriössä virkamiesten vastuulla on velvollisuus katsoa pidemmälle, koska on täysin ymmärrettävää että poliittinen horisontti ulottuu aina vain neljän vuoden päähän. Median, ekonomistien ja virkamiesten tehtävä on katsoa pitkää kuvaa, mutta on niin kauhean helppoa ja äärimmäisen inhimillistä pudota siihen ansaan, että on vain yksi käsitys siitä todellisuudesta, jossa me tullaan elämään myöskin pidemmällä aikavälillä.

Ihmisten ajatukset konvergoituvat usein tietynlaiseen käsitykseen maailmasta, mikä voi olla paha asia, koska silloin siitä puuttuu se mielipiteiden rikkaus, joka tavallaan haastaa meitä miettimään, että ollaanko me varauduttu riittävästi.

Ja ehkä tämmöisen pienen maan maantieteellisellä sijainnilla meidän pitäisi aina olla varautuneita siihen, että asiat ei menekään niin hyvin kuin miltä tiedeyhteisön konsensus maailmasta sanoo – on kyse sitten rahoitusmarkkinoiden vakaudesta, geopolitiikasta, terveysturvallisuudesta tai mistä tahansa.

Virtanen: Ennen euroa meillä oli käytössä myös rahapoliittisia keinoja kuten korkopolitiikka ja devalvaatiot. Oliko elämä silloin helpompaa, eli kannattaisiko haikailla takaisin markka-aikaan?

Mörttinen: Sanotaan, että elämä eurossa on ollut helppoa tähän asti, koska meitä ei ole rangaistu nopeasti pienistäkään synneistämme. Ehkä kyse on ollut tosiaan siitä, että kun elämä on helppoa, niin unohdetaan, miten vaikeampina aikoina tulisi toimia ja millä tavalla talouspolitiikan liikkumatilaa varmistetaan. Kun nyt keskustellaan Euroopassa finanssipoliittisten sääntöjen uudistamisesta, niin kyllä ensin pitäisi valvoa sen yhteisen valuutan vakautta, jotta varmistetaan rahapolitiikan riippumattomuus myös tulevaisuudessa. Yksi ydinkysymys on, että olemmeko eläneet liikaa pellossa, ja pitäisikö joillakin säännöillä varmistaa, ettei me tuhota euron kestävyyttä.

Vaikka toimintaympäristö olisi ollut vakaa, tilanne ei pysy paikallaan täältä ikuisuuteen. Kauheita asioita tapahtuu maailmassa, kuten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Ja silloin toimintaympäristö muuttuu kertaheitolla. Silloin on pakko vastata kysymykseen, miten korkea velkaantuminen saataisiin sellaiseen kuosiin, etteivät markkinat menetä uskoa talouspolitiikkamme kykyyn säilyttää sekä poliittisen että julkisen talouden vakauden.

Olisiko sitten ollut helpompaa, jos meillä olisi ollut itsenäinen rahapolitiikka? No ei varmasti – me aloimme vaurastua 1990-luvun laman jälkeen kansantaloutena osaltaan Nokian, mutta myös euron ansiosta. Yhteiskunta on hyötynyt merkittävästi siitä, että olemme osa euroaluetta. Jos meillä olisi oma valuutta, niin meillä olisi enemmän rahapoliittisia välineitä, mutta se peli olisi kyllä paljon ankarampaa, ja jokaisessa kriisissä olisimme yksin. Meidän pitää vain oppia elämään sen kanssa, mitä yhteinen valuutta tuo mukanaan. Ja se on näköjään vielä jotain mitä me vielä opettelemme Euroopassa.

Mikä ihmeen EKP?

Virtanen: Entä pitäisikö median kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä EKP tekee ja miksi se tekee mitä tekee?

Mörttinen: Joo, mielestäni on kyllä aika yllättävää, ettei keskuspankin toimista keskustella mediassa enempää. Onhan se niin keskeinen tekijä euroalueen talouden kannalta. Ja sitten tietysti pankin rahapoliittinen riippumattomuus on arvo, jota kannattaa puolustaa. Mutta se ei tarkoita, ettei keskuspankkipolitiikasta voisi keskustella. Keskuspankki on vastuussa kansalaisille siitä, että se toteuttaa mandaattiaan, ja siksi terve kansantajuinen keskustelu on paikallaan. Medialla ja asiantuntijoilla on ihan velvollisuuskin ruotia tätä asiaa – joskaan en kyllä neuvo poliittisia päättäjiä osallistumaan, koska rahapolitiikan tulee olla politiikasta riippumatonta.

Kyllä keskuspankit ovat nyt vaativassa paikassa. Talouskasvu hiipuu pikkuhiljaa, kun energiakriisi, inflaatio ja nousseet korot alkavat hidastaa talouden pyöriä. Samalla inflaatio-odotukset ovat edelleen korkealla, joten korkoja pitää edelleen myös Euroopassa nostaa.

Valtionlainojan spredien (korkoerojen) noustessa myös huoli fragmentaatiosta kasvaa. EKP:n on varmistettava, että rahapolitiikka välittyy kaikkialle samalla tavalla, mutta samalla sen ei tulisi puuttua poliitikkojen leipälajiin, joka on talouspolitiikan viritys. Keskuspankin tehtävä ei ole tasoitella korkoeroja, jotka johtuvat talouden perustekijöiden välisistä eroista. Tarkka paikka siis keskuspankille.

Mutta toivon tosiaan, että media aktivoituu seuraamaan rahapolitiikkaa, sillä näin kiihtyvän inflaation aikana se on erityisen tärkeää. Matalien korkojen aikana mielenkiinto oli Suomessa kyllä aika vähäistä. Joskus kollegat Euroopassa kysyivät, että minkä verran EKP:n toimet herättävät keskustelua Suomessa, niin hieman harmitti vastata, että hämmästyttävän vähän.

Virtanen: Kyllähän meillä raportoidaan. Aina kun pääjohtaja vaihtuu, niin uuden EKP-pomon taustat kerrotaan. Mutta sitten mitä hän siellä oikein tekee, niin se jää vähän vähemmälle.

Mörttinen: OK. Toki on niin, että rahapolitiikan peli on aika haastavaa ymmärtää, ja sen kääntäminen kansalaisten ymmärrettäväksi on vaikeaa. Se voi olla meidän harvojen harrastus, ja siksi siitä ei kovin helposti saa clickbait-otsikoita.

 

Terveisiä toimittajille

Virtanen: Olet työskennellyt monen hyvinkin erilaisissa työpaikoissa – liikepankissa, keskuspankeissa, etujärjestöissä ja valtiovarainministeriössä. Miten ne poikkeavat suhtautumisessa talousjournalismin – onko joku taho tyytyväisempi julkisuuteen kun joku toinen? Onko jossain tyytymättömyyden pesäkkeitä?

Mörttinen: Uskon, että kaikki toivovat ihan nöyrästi, että olisi hienoa, jos olisi paljon toimittajia laajalla taustalla haastamassa myöskin toisiaan. Yleinen toive on, media olisi sellaisessa iskussa, että se kykenee tuottamaan laatujournalismia tämmöisenä kuplautuvana aikana, jossa paljon roskaa liikkuu sosiaalisessa mediassa. Luulen, että tämä toive jaetaan ihan poikki kentän.

Ja totta kai vastaus tähän riippuu vähän näkökulmasta. Erityisesti edunvalvonnan puolella kyllä halutaan näkyä julkisuudessa koko ajan. Se on sitten jälleen kerran median tehtävä, että se ei heittäydy laiskaksi ja vain poimi lobbareiden stooreja, vaan siinä täytyy olla aina tasapainoinen analyysi taustalla. Mutta luulen, että yleisesti ottaen kaikki toivovat laadukasta journalismia. Oli kyse julkisesta tai yksityisestä sektorista, keskuspankista tai edunvalvontaorganisaatioista, niin kaikki uskovat omaan viestiinsä ja haluavat sen julkisuuteen.

Virtanen: Sano vielä, minkälaiset talouden ilmiöt ansaitsisivat nykyistä enemmän julkisuutta, jos ajatellaan vaikka kansainvälisiä megatrendejä?

Mörttinen: Vastaan vähän kuten ihminen jolle antaa vasaran: hänelle kaikki näyttää nauloilta ja niitä sitten hakataan. Mutta kun olen tässä kansainvälisessä rajapinnassa enemmän tai vähemmän koko ikäni toiminut, niin suomalaisen todellisuuden integroiminen tähän suurempaan kuvaan olisi tosi tervettä. Minua on aina hämmästyttänyt ajattelu, että on EU-politiikka tuolla ja sitten on tämä meidän kotimaan politiikka täällä. Mehän olemme osa EU:ta, ja EU-politiikka näkyy meillä kun implementoidaan lainsäädäntöä. Mutta silloin on jo vähän myöhäistä itkeä.

Kun me yritämme vaikuttaa EU-politiikkaan, meidän pitäisi ymmärtää ne ilmiöt ja haasteet, se tilanne, jossa sitä viedään eteenpäin. Ja se liittyy samalla kansainväliseen politiikkaan. Vaikka me emme ole osa G7- tai G20 -ryhmiä, niin näissä ympyröissä toimivien maiden luoma taloudellinen yhteistyö ja turvallisuusympäristö vaikuttavat meihin.

Olin juuri Washingtonissa IMF:n ja Maailmanpankin kokouksissa, ja täytyy sanoa, että kannattaisi katsoa millaiseksi tämä suuri globaali perhe on muuttumassa Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Se on tärkeää nähdä, koska se auttaa näkemään sitä horisonttia, mihin maailma saattaa mennä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Ei pidä tuijottaa vain niitä lyhyen aikavälin skenaarioita ja uskoa, että asiat normalisoituvat taas kahden vuoden ennustehorisontissa.

Se paljon puhuttu kansakunnan resilienssi vaatii mielestäni tätä perspektiiviä, ja toivoisin, että journalismissa integroitaisiin enemmän Suomi-kuvaa kansainväliseen kehitykseen – ettei ole vain ulkomaiden politiikka ja sitten meidän aidosti kiinnostava kotimaan politiikka erikseen. Ne ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Tosin heti tähän perään on myönnettävä, että juuri nyt nämä asiat ovat ehkä näkyvämmin kuin koskaan sidoksissa toisiinsa, myös journalismin kautta.

Lisää synkistelyä?

Virtanen: Onko media mielestäsi ollut sopivan pessimistinen lähivuosien suhteen, vai pitäisikö kirjoittaa vielä synkemmillä väreillä?

Mörttinen: Luulen, että nyt kaikki ovat siinä tilanteessa, että me emme ihan oikeasti tiedetä mihin maailma on menossa. Ehkä se epävarmuus pitäisi pystyä pukemaan sanoiksi ja kirjoittaa, että nämä ovat aikoja, jotka voivat muuttaa elämäntapaamme merkittävästi. Elämä uudessa normaalissa ei tule olemaan helppoa, ja se kannattaa myös raportoida.

Tietysti IMF:N ja maailmanpankin kokouksissa kävi ilmi, että eri maiden näkökulmasta tämä sota tai kriisi on hyvin erilainen. Joidenkin mielestä se ei ole millään tavalla mielenkiintoinen, ja sen suorat vaikutukset näihin maihin voivat tulla vain inflaation kiihtymisen kautta, koska raaka-aineet ja ruoan hinta nousevat. Meille se näyttäytyy aivan erilaiselta, koska meillä on tämä maantieteellinen sijaintimme. Tämä kriisi on hyvin konkreettinen EU:n itärajan maille. Media voisi vähän enemmän antaa kuvaa ja analysoida miten erilaiseksi se muuttuu, kun astutaan kauemmas Euroopasta. Geopoliittisia vaikutuksia voi tulla siitä, että vastakkainasettelu G7- ja EU-maiden ja toisaalta muun maailman välillä kasvaa.

Mutta samalla on muistettava, että meillä on monia hurjia ongelmia ratkaistavana. Esimerkiksi ilmastonmuutos vaatii koko globaalin yhteisön panoksen. Jotenkin nämä keskustelukanavat pitää siis pitää auki edelleen. Venäjä on poikkeus tässä, eikä suhteiden avaaminen sen kanssa ole mahdollista näissä rumissa sodan olosuhteissa.

Virtanen: Mainitsit resilienssin ja sen, miten harvinaisiin shokkeihin voi varautua. Millä tavalla?

Mörttinen: Luulen, että me olemme kyllä aika hyviä siinä, mutta toivoisin, että siitä tulisi koko kansakunnan yhteinen teema. Kyllähän nytkin moni poliitikko, virkamies ja yritysjohtaja osallistuu erilaisille maanpuolustuskursseille, ja se on ollut hirveän tehokas tapa tuoda tietynlainen kokonaisturvallisuusajattelu näiden ihmisten arkeen. Kurssit auttavat ehdottomasti siinä, että harjoitellaan niitä kriisejä eikä harhauduta ajattelemaan, että maailma on loputtomasti samanlainen kuin menneisyydessä. Journalismin rooli on aivan keskeinen. Kyllä niitä vaihtoehtoisia maailmoja pitää uskaltaa kuvata, mutta myös sitä, että kyllä niistä selvitään, ja mitä selviäminen ja varautuminen etukäteen vaatii.

Totta meillä kaikilla on varmaan nyt huoli taloudellisesta varautumisesta. Se vaatii, että meillä pitää olla liikkumatilaa, eikä valtio voi olla ihan tappiin saakka velkaantunut. Näin toivon mukaan se pystyy sitten ottamaan velkaa, kun tilanne vaatii. Valtion pitää osoittaa markkinoille ja muille koko ajan, että heti kun sillä on mahdollisuus, niin se toteuttaa talouspolitiikkaa, joka vakauttaa valtiontalouden.

Olen enemmän huolissani ihmisten henkisestä kantista, koska olemme tottuneet hyviin aikoihin. Meillä oli pitkään ennen rahoitusmarkkinoiden kriisejä tosi hieno tilanne, jossa kaikki oli helppoa ja hyvää. Mutta sitten alkoi tulla kriisejä, ja valtio alkoi käyttää rahaa varmistaakseen, että ihmiset olisivat suojassa ja turvassa, ja yritykset pysyisivät pystyssä. Tästä tuli tapa, ja nyt siitä on vaikea päästä eroon. Mutta jotenkin tuo valtiontalouden vakaus on varmistettava.

Kriisinkestävyyttä on siis kehitettävä, ja uskon että resilienssin kasvattaminen on psykologiaa enemmän kuin vaan sitä, että katsotaan mihin meillä on varaa. Ja tästä päästään taas median rooliin ja siihen, millaista dialogia käydään julkisuuden kautta – millä tavalla ihmisiä koulutetaan siihen, että aina ei mene niin hyvin kuin toivoisi. Sillä kun tilanne kääntyy huonommaksi, meidän pitäisi kuitenkin kestää se, että hinnat nousevat ilman että valtio pelastaa kaikkia tai korvaa nousevat hinnat kaikille. Tämä on laaja poliittinen keskustelu maailmanlaajuisesti, että kestetäänkö inflaatiota nyt kun se näyttää palanneen pitkän tauon jälkeen.

Oppia historiasta

Virtanen: Voisiko sanoa niin, että median täytyykin olla pessimistisempi, jopa maalailla piruja seinille ja hakea niitä vaihtoehtoisia näkökulmia, jotta saataisiin resilienssiä parannettua?

Mörttinen: No, sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että kun pandemia käynnistyi ja ensimmäiset hintapaineet rupesi näkymään, niin keskustelusta loisti poissaolollaan se, että globaalit arvoketjut alkoivat jo  murtuilla siinä tilanteessa kun merkittävät kansantaloudet sulkivat rajansa ja meille tuli logistiikkaongelmia.

Siinä tilanteessa keskusteltiin ainoastaan siitä, miten päästään takaisin normaaliin. Ehkä se oli henkinen vastareaktio itse kultakin meistä, että kohta on taas rajat auki ja kaikki virtaa. Me olemme kuitenkin nähneet itse asiassa jo rahoitusmarkkinakriisistä lähtien, ettei se normaali tule olemaan aikaisemman kaltainen globalisaatio, koska sen suosio otti aikamoisen tällin kun osoittautui, että markkinat olivat olleet väärässä. Samoin oli Bill Clintonin idea siitä, että köyhempikin yhdysvaltalainen voi vaurastua omistamalla asuntonsa. Kun asuntokupla puhkesi Yhdysvalloissa, niin sen mainingit iskivät meillekin, vähensivät uskoa globalisaation kaikkivoipaisuuteen ja muuttivat tätä skeneä aika lailla. Se teki politiikasta paljon itsekkäämpää ja sanailu koventui paitsi Yhdysvaltain, myös Kiinan puolelta – sekin nostaa profiiliaan ja puhuu aika aggressiivisesti.

Sanoin äsken, että meidän pitää ymmärtää miten turvallisuutemme kannalta merkittävät pelurit ajattelevat, ja meidän pitää ajoissa nähdä niitä signaaleja, tulkita ne kansalle. Ei pidä pelotella, vaan ohjata ihmisiä tiedon avulla ymmärtämään mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on paljon monimuotoisempi ja siellä voi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin se, että tässä nyt mennään taas kohti normaalia ja kohta kaikilla on kivaa, tavarat ja palvelut liikkuu ja kaikki on halpaa. Ja sitten pitäisi vaan saada korjattua se ilmastonmuutos.

Meillä mahtuu hyvin vähän tarinoita mediaan: aina tuntuu olevan vain yksi juttu pinnalla. Tällä hetkellä se on syystäkin Ukrainan sota, ja sen jälkeen tulevat inflaatio ja energiakriisi. Aiempia aiheita olivat pandemia, vihreän siirtymän varmistaminen tai digisiirtymä. Stoorit olivat kovin yhdeltä kantilta ja aika lyhyellä perspektiivillä laadittuja, ja nyt kun ne ovat kaikki totta yhtä aikaa, niin tarinan kurominen yhteen haastaa kyllä lukijan kaistan riittävyyden – se on ymmärrettävä ongelma toimittajan näkökulmasta.

Virtanen: Pyydän vielä ihan konkreettista vinkkiä: minkälaisia käytännön taitoja ja tietoja talousjournalistin pitäisi hallita tällä ja seuraavalla vuosikymmenellä?

Mörttinen: Sanoisin, että on järkyttävää huomata oman vanhenemisen kautta kun näkee, miten nuoria muut ovat, ja siitä huolimatta uskossaan vahvoja siihen, että se oma totuus riittää koko elämän ajaksi. Väkisinkin tulee mieleen, että kun nykyiset nuoret ovat uransa tehneet, niin eteen on varmasti tullut yllättäviä ilmiöitä, joiden ymmärtäminen olisi ehkä helpompaa jos tietäisi jotain historiasta. Inflaatio on hyvä esimerkki tästä – se on ilmiö, jota esimerkiksi nuorempi ekonomistikunta ei ole kokenut.

Historian ja taloushistorian tuntemus olisi tärkeää. Eikä aina niin, että kuvitellaan asioiden toistavan itseään samalla tavalla. Sen sijaan pitäisi ymmärtää, millaisilla yllätyksillä maailma on tullut ikään kuin kaapatuksi aikaisemminkin. On ihan mahdollista, että nytkin tapahtuu outoja asioita, joita emme osanneet tai halunneet ennustaa – niitä kuuluisia mustia joutsenia tai harmaita sarvikuonoja.

Kannustan viestimään asioista niiden monimuotoisuuden kautta. Siihen se historiantuntemus tuo viisautta.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.

Elina Valtonen: Talousjournalismi voisi ottaa mallia ulkomailta - ja päästää irti tasapuolisuusharhasta

-------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Haastattelusarjan tässä osassa vieraana on kansanedustaja, kokoomuksen varapuheenjohtaja Elina Valtonen.  Puhuimme muun muassa hyvästä ja huonosta talousjournalismista, valtion velkaantumisesta, yritystuista ja omistajaohjauksesta. Haastattelu tehtiin Zoomissa 14. kesäkuuta 2022.

Eduskunnassa vuodesta 2014 Uudenmaan edustajana istunut Valtonen valittiin jatkokaudelle kevään 2023 eduskuntavaaleissa, tällä kertaa Helsingistä. Hän sai 32 562 ääntä, mikä on kaikkien aikojen suurin äänimäärä Helsingin vaalipiirissä.

------------------------------------------------------------------

Talouspoliitikon viitta

Matti Virtanen: Tervetuloa talousjournalismin kurssin haastatteluun. Olet profiloitunut politiikassa talousasiantuntijaksi. Miten itse määrittelisit oman poliittisen identiteettisi?

Elina Valtonen: Kai tässä on vähän objektiivisia kriteereitä sille, että jotain taloudesta tietää. Olen työskennellyt rahoitusmarkkinoilla yli kymmenen vuotta ennen kuin tulin politiikkaan. Koulutukseltani olen diplomi-insinööri tietotekniikasta sekä kauppatieteiden maisteri rahoituksen kansantaloustieteestä, niin että jotain harrastuneisuutta on. Ja kaiken lisäksi olen ollut Taloussanomissa aikoinaan taloustoimittajana, kesätoimittajana ensin ja freelancerina, silloin kun Taloussanomat vielä oli paperilehti eli pari vuosikymmentä sitten.

Virtanen: Kaiken lisäksi olet toimittajan tytär, mikäli oikein muistan.

Valtonen: No se on ehkä se minun suurin ansioni sitten lopulta.

Virtanen: Kerro miten talouspoliitikot poikkeavat muista poliitikoista.

Valtonen: No en tiedä poikkeavatko he nyt sen enempää. Yleensä talouspoliitikon viitan saa harteilleen, kun ihminen menee eduskunnassa joko talousvaliokunnan tai valtiovarainvaliokunnan jäseneksi. Itsehän en tällä hetkellä ole kummassakaan, mutta olen kyllä pitkään ollut valtiovarainvaliokunnassa ja siellä myös verojaostossa.

Virtanen: Oletko huomannut, että poliitikot voisi jakaa kahteen ryhmään, joista toiset ymmärtää taloutta ja toiset ei?

Valtonen: Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että pelkästään jäsenyys valtiovarainvaliokunnassa ei vielä tee ihmisestä täyttä talousgurua. Mutta sen verran haluan kyllä puolustaa kansanedustajan työtä, että ihminen riippumatta taustastaan kyllä aika nopeasti pääsee näissä valiokuntakuulemisissa jyvälle siitä mitä tapahtuu ja minkälaisia päätöksiä tehdään. Sitten se on omasta harrastuneisuudesta kiinni, kuinka paljon haluaa käyttää aikaa vaikkapa erityyppisten argumenttien läpikäymiseen.

Virtanen: Kerro vähän siitä, miten kokoomuksen eduskuntaryhmässä jaetaan talouspolitiikan kommentointivastuuta – kenen puoleen toimittajien kannattaa kääntyä?

Valtonen: Kyllä sitä jonkin verran koordinoidaan, mutta samantapaista tiukkaa työnjakoa kuin Saksassa ja Ruotsissa meillä ei ole. Siellä on vaalijärjestelmän vuoksi hyvin erityyppinen poliitikkojen urakehitys, eli poliitikot keskittyvät tyypillisesti vain tiettyihin asioihin koko uransa ajan.

Sen sijaan Suomessa kaikki ovat ikään kuin yleispoliitikkoja. Jokaisessa vaalissa saa vastata ihan A:sta Ö:hön kaikkiin kysymyksiin, ja pitääkin vastata tietenkin. Ja sitten aika useinhan tämä menee myös niin, että toimittaja itse päättää kenelle hän soittaa. Jos on itse estynyt, tai kokee ettei ole itse paras asiantuntija asiassa, niin sitten on omissa käsissä, että voi neuvoa vaikka omasta puolueesta tai eduskuntaryhmästä jonkun toisen vastaamaan.

Mutta on meillä tietenkin jaottelua johtuen siitä, että kuka nyt kyseessä olevaan valiokuntaan kuuluu, niin hän kommentoi sen valiokunnan asioita, varsinkin jos puhutaan virallisista kannanotoista ja päätöksistä. Ja sitten meillä on teemaryhmiä – itse vedin pitkään kokoomuksen talousteemaryhmää. Tällä hetkellä omat vastuualueeni eduskuntaryhmässä ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä Eurooppa.

Myös puolueen ja eduskuntaryhmän puheenjohtajistot tietysti vastaavat yleisesti kokoomuksen linjasta ja sen toimeenpanosta.

Ideoita ulkomailta

Virtanen: Minkälaisia talousuutisia pidät kiinnostavina? Näkeekö sen jo otsikosta, vai pitääkö lukea juttu loppuun ennen kuin tietää?

Valtonen: Otsikko tietysti, joo mutta täytyy sanoa, että minulla on seuraamissani uutisissa ehkä ylipainoa kansainvälisessä mediassa. Seuraan lähinnä brittiläisiä ja joitakin saksalaisia julkaisuja, joskus harvoin ranskalaisia. Vähän riippuu mitä tapahtuu ja mistä kulmasta katsoo. Tietenkin niissä harvemmin kommentoidaan Suomen taloutta, mutta jos puhutaan Euroopan tai globaaleista asioista, vaikkapa rahapolitiikasta, niin sitten yleensä luen kansainvälistä mediaa.

Virtanen: Mitä ulkomaisia lehtiä suosittelisit toimittajille, jos haluaa pysyä kärryillä?

Valtonen: Ehkä minun ei pitäisi nyt hirveästi yleistää, mutta Financial Times, Bloomberg, The Economist ovat tärkeitä. Ja mitä tulee eurooppalaiseen talouspolitiikkaan, niin itse luen aika paljon Die Weltiä ja Frankfurter Allgemeinea. Myös muiden maiden lehtiä kannattaa seurata, riippuen vähän siitä mitä tapahtuu.

Virtanen: Seurataanko Suomessa mielestäsi riittävästi eurooppalaista mediaa, vai onko meillä vähän provinsiaalinen asenne?

Valtonen: No on minulla vähän semmoinen tunne. En tietenkään osaa tähän mitään tilastoja antaa, mutta ehkä herkemmin seurataan juuri englanninkielisiä medioita jo kielisyistä, mutta sanotaan, että saksalainen ja ranskalainen media jäävät pienemmälle seurannalle, ja yksittäisten toimittajien harrastuneisuuden varaan.

Otan yhden esimerkin. Mielestäni Suomessa tiedetään aika vähän siitä, mitä Saksan hallitusohjelmassa lukee. Siellä on paljon jännittäviä asioita, jotka olisi ehkä Suomenkin kannalta relevantteja tietää.

Virtanen: Millä tavalla talousuutiset vaikuttavat poliitikkojen tekemisiin tai ajatteluun?

Valtonen: Kyllä ne vaikuttavat ehdottomasti. Jos puhutaan ihan kotimaan talousuutisista, niin ilman muuta semmoiset uutiset, jotka koskettavat läheisesti kotitalouksia ja ovat kiinni ihmisten arjessa, niin niistä pitää tietää aika nopeasti. Ne tulevat kuitenkin tavalla tai toisella myös politiikan pöydälle, ja näin se pitää demokratiassa ollakin. Eli totta kai niillä on merkitystä.

Väärää tasapuolisuutta

Virtanen: Minkälaisia ongelmia suomalaisessa talousjournalismissa sitten on? Jos ajatellaan kokonaisuutta, niin mitä jää katveeseen?

Valtonen: Ehkä yksi ihan yksittäinen asia, minkä haluaisin nostaa on toivomus, että jos on jonkin alan toimittaja tai keskittyy vaikkapa nyt siihen talouteen tai talouspolitiikkaan, niin hänen olisi hyvä muodostaa omaa osaamista aiheesta. Hänen pitäisi osata välttää tasapuolisuusharhaa.

Tarkoitan sitä, että jos journalisti ei itse osaa tai halua arvioida sitä, mikä näkemys on lähempänä niin sanotusti totuutta tai vaikkapa tieteellistä konsensusta, niin silloin meillä pannaan kaksi äärivastakkaista mielipidettä toisiaan vastaan ikään kuin tasapuolisina, vaikka niistä toinen olisi paljon enemmän valtavirtaa vaikkapa Euroopassa tai kansainvälisesti. Sellaiset ansat välttää ehkä parhaiten, jos pystyy käyttämään myös omaa osaamistaan ja arviointikykyään.

Virtanen: Oletko havainnut talouskirjoittelussa jotain väärinkäsityksiä, jotka on nostettu valtavirran taloustieteen rinnalle. Siis onko esimerkkejä huuhaasta, josta ei pitäisi kirjoittaa?

Valtonen: Sanotaan nyt vaikka näin, että jos käsitellään oikeistolaista ja vasemmistolaista talousajattelua, niin jos oikeistolaiseksi ottaa vaikkapa kokoomuksen hahmon kertomaan ja vasemmistolaiseksi sitten vaikkapa vasemmistoliiton edustajan.

Sanoin tämän vain esimerkiksi, koska tällaista esimerkiksi Saksassa ei juurikaan tapahdu, koska siellä vasemmistoliitto (Die Linke) tulkitaan, jos nyt ei ihan ääripuolueeksi niin melkein. Siellä ei lähdetä siitä, että jos sen mielipidettä kuullaan, niin sitä vastaan pannaan CDU:n eli paikallisen kokoomuksen edustaja, vaan pikemminkin sen ääriajatuksia käsitellään erillisinä. Mutta Suomessa tällaista ei niinkään ole. Meillä puhutaan ehkä enemmän siitä äärioikeistolaisuudesta myös talouspolitiikan saralla - mitä se sitten onkaan, mutta tällaisena esimerkkinä vaan.

Oikeiston ja vasemmiston talous

Virtanen: Jatketaan vielä vasemmistosta ja oikeistosta nimenomaan talouspolitiikan seurannassa. Uutisointi on yleensä sitä, että oikeisto vaatii leikkauksia ja veronkevennyksiä ja vasemmisto puolestaan vaatii menojen lisäämistä mielellään vaikka sitten velkaantumalla. Mitä ajattelet tällaisista jutuista, jossa nämä kaksi näkökulmaa aina rinnastetaan?

Valtonen: Mielestäni se on ihan OK, mutta se mitä toivoisi tosi paljon enemmän on, että pyrittäisiin hakemaan myös sitä kansainvälistä benchmarkia tai kontekstia ihan jo sen takia, että me elämme niin verkottuneessa taloudessa. Suomi ei omassa pienessä kuplassaan voi tehdä talouspoliittisia päätöksiä ilman että ne vaikuttavat Suomen kansainväliseen asemaan kilpailukyvyn näkökulmasta. Eli esimerkiksi kun Suomella on jo yksi maailman korkeimmista veroasteista, ja jos sitä haluaa lähteä vielä nostamaan, niin se on sitten kansainvälisessä kontekstissa jo aika äärimmäinen mielipide. Esimerkiksi Saksassa veroaste on viisi prosenttiyksikköä alhaisempi kuin meillä.

Suomessa näyttää siltä, että vasemmisto haluaa nostaa veroja enemmän ja oikeisto vähemmän. Mutta jos verotusta halutaan kiristää Suomessa edelleen, vaikka me olemme jo näin tapissa, niin sitä suhteellisuutta saisi hakemalla vertailukohtaa myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Mehän olemme vain 5,5 miljoonaa ihmistä tässä maailmantalouden laineilla.

Toinen esimerkki ovat tuloerot, joista Suomessa kernaasti puhutaan. Itse asiassa varallisuuseroista olisi mielestäni paljon tärkeämpää puhua, mutta meillä puhutaan yleensä vain tuloeroista. Mikä siinä on puhuessa - mutta Suomessa tuloerot eivät ole viimeiseen pariin kymmeneen vuoteen ole juuri lainkaan heilahtaneet. Me olemme kansainvälisessä mittakaavassa hyvin maltillisten tuloerojen maa. Mutta sitä ei nähdä, että erityisesti varallisuuspuolella Suomessa ajatellaan, että joku omistaa enemmän kuin muut, ja että olisiko oikeudenmukaisempaa jakaa sitä omaisuutta tai verottaa enemmän. Siinä saattaa unohtua, että Suomessa on hankalaa omistaa tai Suomessa omaisuuden kerryttäminen on vaikeata.

Mutta joku omistaa joka tapauksessa, ja maailmalla pääomat ja omaisuus kertyvät paljon nopeammin kuin meillä. Esimerkiksi Kiinassa on nyt ollut muutaman vuoden ajan jo enemmän miljardöörejä kuin Yhdysvalloissa. Jos kotimainen omistajuus edellyttää sitä, että varallisuus jonkin verran keskittyy, kyllä se pitää hyväksyä. Mutta tietenkin sellaisilla pelisäännöillä, että se on mahdollista kaikille, eikä minkään erioikeuden perusteella.

Jos kotimaista omistusta on vähemmän, niin se tarkoittaa keskimäärin enemmän sitä, että me olemme sitten muunmaalaisella pääomalla töissä. Oli tästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin tämä ilmiö jää aika usein näkemättä. Globaali ulottuvuus vaikuttaa tässäkin, niin että kun meillä on rajat auki ja pääoma liikkuu vapaasti, niin me emme voi tai meidän ei kannata optimoida vaikkapa varallisuuseroja tai tuloeroja pelkästään kotimaan tasolla, kun me olemme vain tällainen Berliinin kokoinen kansakunta.

Virtanen: Onko tämä vähän sama ilmiö kuin se, että kun pyritään eroon epäeettisistä teollisuudenaloista, niin Kiina ostaa ne, ja loppujen lopuksi kaikki toiminta jatkuu entistä huonommilla kriteereillä?

Valtonen: No, tämä on ehkä sukulaisilmiö.

Kehyksiä rikkomassa

Virtanen: Pandemian aikana hallitus on rikkonut budjettikehyksiään ja siirtänyt menoja valtion budjetin ulkopuolelle, kuten tehtiin myös puolustusmenojen kanssa. Tätä on tehty opposition tuella. Kokoomuskaan ei vastustanut koronaelvytystä eikä hävittäjähankintojen siirtämistä puolustusbudjetin ulkopuolelle. Miten hyvin tämä ilmiö on selitetty mediassa yleisölle?

Valtonen: No kyllä minä uskon, että se on selitetty, mutta on sitten eri asia, että kuinka paljon se ihmisiä kiinnostaa – paljonko heille jää mieleen tällaisesta budjettitekniikasta. Menokehykset ovat nimenomaan tekniikkaa, koska niissä ei ole mistään sitovasta asiasta kyse, kuten tälläkin vaalikaudella on nähty. Kyse on ehkä enemmän ollut herrasmies ja -naissopimuksesta, jolla pyritään estämään kohtuutonta menojen lisäämistä vaalikauden aikana.

Tyypillisesti jokaiselle hallituskaudelle osuu yksi tai useampi kriisi, joka sinänsä mahdollistaa sen perustelemisen, että miksi kehykset pitää ylittää. Sitten on eri asia, jos tekisi vaikkapa lainsäädäntöä Saksan mallin mukaisesta velkajarrusta, eli että julkisen talouden pitäisi olla tasapainossa aina. Silloin siinä jokainen hallitus sitten menisi perustuslakia vastaan, jos lähtisi sitä rikkomaan.

Virtanen: Kyynisten politiikan toimittajien keskuudessa vallitsee käsitys, että poliitikot tekevät aina hallitukseen päästyään ihan samat päätökset, joita niiden kilpailijat tekevät. Kokoomus olisi tehnyt myös tällä vaalikaudella hallituksessa ihan samat asiat kuin demarit. Miten vastaat tähän kritiikkiin?

Valtonen: Ensinnäkin Suomessa yksikään puolue ei koskaan päätä yksin. Meillä on aina koalitiohallituksia siitä syystä, että meillä on valtavasti puolueita, joista mikään ei voi muodostaa hallitusta yksin. Toisaalta sanoisin, että kyllä hallituksella on merkitystä. Esimerkiksi viime kaudella, kun Juha Sipilän hallitus aloitti 2015, niin Suomen julkisen talouden alijäämä sisältäen valtion, kunnat ja työttömyysvakuutusrahaston oli keskimäärin 9,2 miljardia alijäämäinen aikaisempien seitsemän vuoden ajan. Se vastaa hyvin nykyistä tilannetta, olkoonkin että siihen sisältyi koronavuosi 2020, jonka hoitamiseen otettiin vielä paljon enemmän lainaa. Mutta keskimäärin tästä eteenpäin Suomen julkinen talous on 7–8 miljardia alijäämäinen.

Yhtä kaikki, Sipilän kauden alussa tehtiin vaikeita päätöksiä, ja julkinen talous saatiin melkein tasapainoon. Vuoteen 2018 mennessä eli kolmen vuoden aikana ei päästy ihan nollaan, mutta kuitenkin hyvin lähelle sitä. Lähtötilanne oli tosiaan aika heikko, ja tämä itse asiassa tehtiin niin, että köyhien kotitalouksien määrä Suomessa samalla väheni. Köyhien määrä pieneni, vastoin sitä mielikuvaa, joka monille ehkä jäi siitä hallituskaudesta.

Valtio omistajana

Virtanen: Periaatteellinen kysymys: minkälaisessa tilanteessa julkisella vallalla on oikeus tai velvollisuus pelastaa kriisiyhtiöitä?

Valtonen: Yleensä peruste sille, että julkinen valta omistaa jonkin yrityksen, niin sen pitäisi Suomessa olla samankaltainen kuin Ruotsissa. Eli että julkinen omistus on perusteltu ainoastaan silloin, jos kyseessä on maan puolustuksellinen tai hyvin strateginen intressi, jolloin valtio voisi omistaa sen yhtiön kokonaan. Sen sijaan tällainen Suomen politiikka, jossa valtio omistaa vähän sitä sun tätä ja myös siivuja pörssiyhtiöistä, niin siinähän ei ole mitään järkeä. Mielestäni olisi parempi, että ihmiset saisivat ja voisivat itse omistaa osakkeita.

Olisi upeaa, jos Suomessa kansankapitalismia olisi vielä enemmän, ja että kaikilla olisi mahdollisuus omasta palkkatyöstään tai mistä tahansa tulosta säästää himpun verran enemmän. Tai siis että palkasta jäisi säästöön ja sitä kautta voisi sijoittaa, sen sijaan että julkinen valta omistaa ikään kuin kaiken meidän puolestamme – siis vähän karrikoiden –, ja tämä liittyy myös kriisiyhtiöiden pelastamiseen: se olisi oikein ainoastaan silloin, jos sillä on strateginen merkitys.

Virtanen: Otetaan käytännön esimerkkinä kolme tärkeää valtion omistamaa yhtiötä. Fortum, Neste ja Finnair ovat kaikki kärsineet pandemiasta, ja nyt ne kärsivät sodasta. Sopiiko valtion puuttua näiden yhtiöiden toimintaan entistä voimakkaammin?

Valtonen: Sanoisin, että Finnair on näistä tietysti siltä osin strateginen, että kun Suomi on vähän tällainen saari, ja jos ollaan kriisissä niin sitten ollaan varsinkin saari. Kyllä meidän täytyy pitää kulkuyhteyksistämme huolta, ja siksi minulla on varovaisen myönteinen suhtautuminen siihen, että valtio pysyy ainakin osin Finnairin omistajana. 

Mutta monella muulla toimialalla asia on toinen. Vaikka siis totta kai polttoaineet ja energia ovat strategisia aloja, niin ei ole yhtä suoraa perustelua sille, että julkinen valta olisi niissä ainakaan keskeisesti omistajana. Ja jos on, niin silloin voi olla perusteltua omistaa yhtiö kokonaan.

Jos ajatellaan raaka-aineiden tai vaikkapa raakaöljyn hinnannousua, niin se yleensä tarkoittaa, että jalostusmarginaalit kasvavat suhteessa paljon enemmän. Eli perinteisesti on ollut niin, että Nesteen tyyppisellä toimialalla voitot jopa kasvavat silloin, kun sen raaka-aineen hinta nousee. Silloinhan se jalostusmarginaali voidaan hinnoitella aavistuksen vapaammin.

Virtanen: Poliitikot vaativat leikkauksia yritystukiin, ja samaa vaaditaan usein myös lehtien pääkirjoituksissa. Mitään ei kuitenkaan saada aikaiseksi. Mitä mieltä olet tästä?

Valtonen: On kyllä todella valitettavaa, että jokaiselle yritystuelle löytyy aina joku puolestapuhuja, eli ne tahot, jotka niistä tavalla tai toisella hyötyvät, ja sen takia se leikkaaminen on niin kovin haastavaa.

Valtion kasvun rajat

Virtanen: Kuinka paljon julkisen vallan rooli taloudessa voi kasvaa poikkeusoloissa? Nyt on eletty kaksi vuotta pandemiaa. Euroopassa on menossa sota. Monien mielestä myös ilmastonmuutoksen torjuminen vaatisi merkittävää julkisen vallan kasvattamista. Tuleeko tällä tiellä koskaan stoppi vastaan?

Valtonen: Itse asiassa ilmastonmuutoksen torjunta ei niinkään edellytä valtion roolin kasvattamista, vaan pikemminkin se kristallisointia. Itse kannatan semmoista koulukuntaa, että meillä on selkeät säännöt, jotka luodaan poliittisesti ja mielellään ylikansallisesti. Tässähän Euroopan unioni on kyllä saanut hyvää aikaan esimerkiksi yhteisen päästökaupan kautta, koska jos mietitään ilmastonmuutoksen torjuntaa, niin siinä yksittäinen maa voi tehdä vain rajallisen määrän asioita.

Kun on lainsäädännöllisesti selkeät ja syrjimättömät säännöt kaikille, niin silloin on kannustin vähentää päästöjä tai jopa vähentää niitä nettomääräisesti. Sinä päivänä, kun hiileen talteenotto on mahdollista, niin sekin pystytään tuomaan sisään tähän samaan markkina-arkkitehtuuriin. Näkisin, että ilmastonmuutoksen vastainen taistelu edellyttää jopa enemmän markkinataloutta kuin mitä nyt on.

Virtanen: Perusnarratiivi politiikan journalismissa on, että oikeisto, ehkä myös kokoomus, kannattaa yövartijavaltiota ja julkisen vallan vetäytymistä kauas takapihalle, ja vasemmistoa moititaan siitä, että se haluaa kontrolloida taloutta enemmän kuin on tarpeen. Onko tämä mielestäsi hedelmällinen jako?

Valtonen: No näinhän asia ei tietenkään ole. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä on aika lailla mahdotonta olla kansanedustaja, jos kannattaa tiukkaa yövartijavaltiota. Itse asiassa poliittinen keskustelu suuntaan tai toiseen rajoittuu enimmilläänkin vain muutamaan prosenttiyksikköön koko budjetista.

Virtanen: No eihän demaritkaan enää kannata sosialismia.

Valtonen: Niin ilmeisesti, mutta tässä kannattaa myös muistaa nyt se kansainvälinen perspektiivi, koska Suomessa julkisten menojen suhde kansantuotteeseen on lähellä maailman huippua siellä 60 prosentin tietämillä. Verrataan sitä vaikka Saksaan, jossa se on lähempänä 50:tä prosenttia – vaikka toki sielläkin keskustaoikeisto pitää osuutta korkeana.  Jos Saksassa vaikkapa demarit esittävät, että lisätään vähän julkista kulutusta, niin mielestäni se ei ole yhtä hälyttävää kuin jos niin tehdään Suomessa, koska meillä aletaan sitten ottaa jo maailmanennätys loikkaa siinä lajissa.

Sama pätee ajankohtaiseen vertaukseen Iso-Britanniaan. Siellä kokonaisveroaste on OECD-maiden keskiarvon alapuolella ja kymmenen prosenttiyksikköä alhaisempi kuin meillä. Lisäksi brittien alijäämä on vielä suurempi kuin meillä. Jos Briteissä lähdetään edelleen alentamaan veroja, tilanne on kovin erilainen kuin jos samaa tehtäisiin meillä.

Virtanen: Onko suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa jotain oppimista naapurimaista?

Valtonen: Oikeastaan ainoa toiveeni on, että hieman katsottaisiin myös niitä lähtötasoja. Esimerkiksi samanlaista debattia kuin vaikka jenkeissä käydään julkisen sektorin koosta, niin ei sitä voi missään nimessä tuoda tänne, koska USA:n julkinen sektori on lähtökohtaisesti paljon pienempi kuin meillä, ja liittovaltion budjetti keskittyy ensisijaisesti puolustusmenoihin ja tiettyihin liittovaltiotason asioihin. Se on hyvin erilainen konstruktio kuin esimerkiksi Suomen valtion budjetti.

Jos joku sitten jossain meidän verrokkimaassamme eli hyvinvointivaltioissa täällä Euroopassa ehdottaa menojen lisäämistä, niin siitä ei voi suoraan päätellä, että nyt Suomessakin kannattaa lisätä menoja. Meillä on jo käytännössä ne menot siellä budjetissa valmiiksi ja vähän päällekin, koska meidän lähtötasomme on niin korkea.

Mutta totta kai tämä sama vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu on kaikissa muissakin maissa. Se on sinänsä selkeää nimenomaan talouspolitiikassa, mutta muilla politiikan lohkoilla perinteistä vasemmisto-oikeisto-jakoa ei ehkä ole olemassakaan.

Perusteellisia perusteluja

Virtanen: Kerro vielä vähän siitä, minkälainen on mielestäsi oikein hyvä talousjuttu. Mikä herättää uteliaisuutesi tai on saanut sinut ajattelemaan asioita uudella tavalla?

Valtonen: En osaa sanoa mitään yksittäistä esimerkkiä, mutta hyvä juttu on semmoinen, missä on tietenkin se varsinainen uutinen ja tieto kerrottu mahdollisimman napakasti ja hyvin. Pidän myös analyyseistä ja semmoisista jutuista, joissa on myös omaa pohdintaa ja tarinaa. Silläkin on toki oltava joku fundamentti ja argumentit kunnossa, ja vaikka olisin eri mieltäkin, niin on kiva lukea, kun joku perustelee jonkinlaisen kannan. Sellaista toivoisin suomalaiselta talousjournalismilta nykyistä enemmän - tai haluaisin kannustaa siihen. Ei niitä kannanottoja tietenkään tarvita siinä uutisjutussa, jonka pitää olla objektiivinen.

Virtanen: Onko talousjournalismilla tulevaisuutta, kun kaikki taloudellinen tieto alkaa olla reaaliaikaisesti saatavilla. Joka puolelta suorastaan tulvii ajantasaista tietoa. Mihin enää tarvitaan journalismia?

Valtonen: Journalismia tarvitaan juuri taustoittamiseen ja syventämiseen, ja mielellään myös analyysiin. Kyllä minä uskon, että sille on edelleen tilausta.

Reilua kohtelua?

Virtanen: Kun puhut julkisuudessa, niin miten viestisi yleensä menee läpi mediassa?

Valtonen: Jos on suora lähetys, niin ne menee yleensä sellaisenaan läpi. Aika harvoin tapahtuu nykyisin enää sitä, että niitä printissäkään julkaistaisiin täysin kontekstin ulkopuolella tai epäammattimaisesti tehtynä – pyydän toki sitaatit nähtäväksi nykyisin. Ennen vanhaan, kun aloitin tätä poliittista seikkailua, niin en aina tajunnut sitä tehdä, ja se mediassa oleva juttu ei ehkä ollut aina sitä mitä itse olisin toivonut, tai mitä yritin edes sanoa.

Virtanen: Alan käytäntö on tässä aika yhdenmukaista: haastateltavan ennakkotarkastusoikeus on mediassa laajalti hyväksytty periaate, mutta samalla valitetaan, että kiire on kasvanut ja jutut pitää saada entistä nopeammin ulos. Mielenkiintoista kuulla, että et ole kokenut pahoja pettymyksiä sen suhteen, että sinua olisi liian suurella kiireellä ajettu ansaan.

Valtonen: No en minä koe, että tämä olisi mitenkään kauhean laaja ilmiö tai ongelma. Tietenkin pyrin siihen, että jos pyydän sitaatit, niin vastaan toimittajalle niin pian kuin mahdollista.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.