Minna Helle: Media työmarkkinakiistojen osapuolena - julkisuus on osa neuvottelutaktiikkaa

------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Haastattelusarjan tässä osassa vieraana on Teknologiateollisuus ry:n edunvalvontajohtaja Minna Helle, joka tuntee laajasti työmrkkinakenttää työskenneltyään aiemmin palkansaajapuolella, muun muassa Journalistiliitossa, Akavassa, Tehyssä ja STTK:ssa. Vuosina 2015-2018 hän toimi valtakunnansovittelijana. Haastattelussa käsittelimme muun muassa suomalaisen työmarkkinajärjestelmän erityspiirteitä, liittojen välisiä kiistoja, työnantajapuolen kaipaamia uudistuksia ja julkisuuden merkitystä työsuhdekiistoissa.

Haastattelu tehtiin Zoomissa 20. toukokuuta 2022.

---------------------------------------------------------- 

"Aina kaksi osapuolta"

Matti Virtanen: Tervetuloa haastatteluun. Jos katsotaan suomalaista työmarkkinajärjestelmää, niin mitkä ovat sen erityispiirteet, jos verrataan esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan?

Minna Helle: Jos saa aloittaa hyvistä asioista, niin meillähän on Suomessa korkea luottamus koko yhteiskunnassa ja myös työmarkkinoilla, ja meillä on hyvin pitkä sopimisen kulttuuri, jota on rakennettu kymmeniä vuosia hyvin menestyksekkäästi. Se on tosi tärkeää, ja se on ilman muuta kantava voima työmarkkinoilla, ja siitä on pidettävä kiinni. Mutta mennään sitten asioihin, joissa olemme vähän takamatkalla isoihin kilpailijamaihimme Ruotsiin ja Saksaan verrattuna: Vientiteollisuuden yrityksissä meillä on edelleen tosi keskittynyt työmarkkinajärjestelmä, jota on rakennettu vuosikymmeniä.

Meillä on pitkä historia tulopoliittista sopimuksista, jotka on tuoneet vakautta työmarkkinoille. Sitä on tarvittu ja rakennettu turbulentteina aikoina sotien jälkeen. Mutta nyt me olemme nopeasti muuttuvassa maailmassa, ja kilpailu on kovaa kansainvälisillä markkinoilla. Meidän pitää pärjätä siellä. Meidän pitää luoda uutta, ja työmarkkinoiden pitäisi tukea sitä, että ihmiset kehittävät osaamistaan ja yritykset pystyvät luomaan uusia asioita.

Yritykset ja työpaikat ovat hirveän erilaisia. Samankin toimialan sisällä on hyvin erilaisia yrityksiä, ja keskitetty työmarkkinamalli ei oikein enää sovi tähän maailmaan. Me olemme olleet tosi huonoja siinä, miten pystymme tätä keskitettyä järjestelmää muuttamaan aiempaa enemmän yritys- ja työntekijälähtöseksi. Siinä me olemme takamatkalla Ruotsiin ja Saksaan verrattuna. Askeleita on otettu, mutta vähän turhan hitaasti.

Virtanen: No kenen vika se on? Kun Elinkeinoelämän keskusliitto luopui keskitettyjen tuloratkaisujen tekemisestä 2016, niin odotimme, että liittojen välille syntyy jonkinlainen uusi luonteva malli, jolla saadaan työvoimakustannukset pidettyä aisoissa ja samalla nousemaan kohtuullisesti. Minkä takia tämä uusi systeemi ei ole vakiintunut?

Helle: No ensinnäkin täytyy sanoa, että kun olen tehnyt myös valtakunnansovittelijan työtä, niin siinä olen oppinut, ettei mikään ole koskaan yhden osapuolen syy, ja työmarkkinoilla on aina kaksi osapuolta. Minä en syyttele koskaan ketään siitä, että joku asia ei etene. Mutta tuohon ei varmaan ole ihan yksiselitteistä vastausta, että miksi meidän työmarkkinamme eivät ole kehittyneet paikallisen sopimisen suuntaan niin paljon, kuin olisi tarvinnut.

Kun keskitetyn sopimusmallin historia on meillä vahva, niin työmarkkinoilla on myös hyvin paljon edelleen sitä ajattelua, että kaikille samalla tavalla, kaikille saman verran, ja että ratkaisujen pitää olla ylipäätään kaikille samanlaisia. Meillä on hyvin vahva historia ja kulttuuri tästä työmarkkinamallista, eikä meillä vieläkään ajatella, että hyväksyttäisiin erilaisia ratkaisuja eri aloille ja yrityksille. Tässä pitää tietenkin työnantajapuolen katsoa peiliin: Meidän täytyy luoda luottamusta sille, että vaikka mennään hajautettuun mallin, jossa sovitaan palkat ja muut työehdot entistä enemmän työpaikkatasolla, niin sen täytyy olla sellainen malli, johon myös työntekijät luottavat – että se tuo meille hyviä asioita.

Uskon ihan sataprosenttisesti, että kun siirrytään kohti laajempaa yrityskohtaista sopimista, niin se tuo hyvää sekä yrityksille että työntekijöille, koska se auttaa yrityksiä pärjäämään ja kannustaa osaamisen kehittämiseen, jotta voidaan tehdä semmoisia juttuja, jotka edistävät työllisyyttä. Mutta totta kai ihmisten täytyy luottaa siihen, että tämä on meille hyvä. Siinä meillä on työnantajapuolella vielä tekemistä.

Kilpailu julkisuudesta

Virtanen: Palkansaaja- ja työnantajapuoli yrittävät molemmat saada viestiään julkisuuteen, välillä onnistuen välillä epäonnistuen. Miten niiden viestintä mielestäsi yleensä onnistuu, ja onko tässä tapahtunut muutosta viime vuosina?

Helle: Minua harmittaa eniten se, että julkisuuteen pääsee tai joutuu yleensä silloin kun on konflikti, eli kun jotkut asiat menevät tosi paljon solmuun. Silloin niistä tulee isoja otsikoita, koska ne konfliktit vaikuttavat ihmisten elämään; Ne voivat pysäyttää liikennettä, postin kulkua ja niin päin pois. Ne vaikuttavat ihmisten arkeen, ja ne ovat isoja uutisia. Ja se on niinku tavallaan ymmärrettävää.

Mutta on hirvittävän vaikea saada julkisuuteen semmoisia niinku hyviä työmarkkinauutisia, että jos vaikka jossain yrityksessä on tehty yrityskohtainen työehtosopimus, johon kaikki ovat tosi tyytyväisiä. Jos on luotu jotain uusia innovatiivisia juttuja, niin se ei välttämättä ylitä uutiskynnystä, koska siitä puuttuu se riita. Siitä puuttuu konflikti ja vastakkainasettelu, joista media usein kirjoittaa.

Julkisuuteen pääsee sillä, että heittää lokaa toisen osapuolen niskaan. Haukut, syytät, mustamaalaat, ja mitä kovemmin sanankääntein, niin sitä suuremmat otsikot tulee. Tämä on ikävä piirre, enkä sano että se on toimittajien vika, koska sama ilmiö on politiikassa ja muuallakin, että on kiinnostavampaa kuin ihmiset riitelee.

Se on iso haaste myös meille työmarkkinatoimijoille, että jos me haluamme tehdä toista osapuolta arvostavaa viestintää, ja jos saamme aikaan hyviä tuloksia, niin usein ne esimerkit eivät nouse julkisuuteen. Ehkä juuri siksi työmarkkinapolitiikasta saa julkisuuden kautta tosi riitaisan kuvan. Tälläkin hetkellä (20.5.2022), kun on tämä kunta-alan tosi hankala riita meneillään, niin ehkä unohtuu se, että miljoonalla palkansaajilla on jo työehtosopimukset, ja ne ovat syntyneet, jos ei nyt täysin sulassa sovussa, niin kuitenkin ihan hyvien prosessien ansiosta.

Virtanen: Jos ajatellaan nyt tätä mainitsemaasi kunta- tai itseasiassa hyvinvointialueiden akuuttia työmarkkinariitaa toukokuussa 2022, niin kuinka paljon tähän nyt riitaan on kokemuksesi mukaan on vaikuttanut henkilöiden suhteet, henkilökemiat, ja kuinka paljon ovat vaikuttanut niin sanotut objektiiviset olosuhteet?

Helle: En osaa tuosta sanoa, mutta sanoisin, että julkisuus tekee sitä, että jos lähdetään kertomaan työehtosopimustavoitteita hirveän täsmällisesti julkisuudessa, niin silloin niitataan helposti se oma neuvotteluasema julkisuuden kautta aivan nurkkaan. Sen jälkeen on hirvittävän vaikea pakittaa asioista, jotka on julkisuudessa julistettu, että nämä ovat nyt ne jutut mitä me haluamme saada.

Tässä neuvottelijoiden pitäisi olla ihan hirvittävän varovaisia, että kun me tiedetään, että jos on hyvin vastakkaiset näkemykset, niin harvoin se yhteisymmärrys löytyy siitä, että toinen taipuu ja toinen saa sen minkä haluaa. Siellä täytyy tehdä kompromisseja, ja usein ne kompromissit löytyvät ehkä jostain ihan muusta kuin niistä nimenomaista vaatimuksista mitä on esitetty. Jos lähdetään julkisuuden kautta neuvottelemaan ja hyvin tarkkaan paaluttamaan tavoitteita, niin sitten se tilanne menee kyllä tosi pahasti solmuun. Kyllähän tässä kunta-alan riidassa on nyt tämmöinen piirre hyvin vahvasti, mutta en lähde kommentoimaan neuvottelijoiden keskinäisiä suhteita, kun en niistä enempää tiedä.

Propagandasotaa

Virtanen: Miten usein miten usein tapahtuu sellaista, että liitot joko palkansaaja- tai työnantajapuolella ryhtyvät käymään julkisuuskampanjaa jopa viestintätoimistoja hyväksikäyttäen? Onko toimittajan syytä varautua propagandasotaan?

Helle: Ihan varmasti on pakko varautua siihen, että julkisuutta käytetään tosi paljon työmarkkinaneuvottelujen apuna. Viime vuosilta on paljon semmoisia tilanteita, joissa tämmöinen kampanjointi on käynnissä samaan aikaan neuvottelujen kanssa, eikä se tietenkään helpota neuvottelujen edistämistä.

Palkansaajapuoli viestii usein julkisuuden kautta myös omille jäsenilleen, eli yrittää tavallaan saada jäsenet mukaan siihen juttuun. Silloin annetaan tilanteesta aika raadollinen kuva, että nyt tämmöiset kauheudet odottavat, jos ei ryhdytä vaikka työtaistelutoimiin. Siten saadaan jäsenet siihen hommaan mukaan, ja tätä tehdään julkisuuden kautta.

Työnantajapuoli vastaavasti on se, joka niitä työtaistelutoimia joutuu vastaanottamaan, joten sillä on usein tarve rauhoitella tilannetta vastaavasti julkisuuden kautta – että yritetään nyt sopia tämä. Nämä ovat sellaisia tyypillisiä rooleja, joita osapuolilla on julkisuudessa.

Työnantajapuoli rauhoittelee ja palkansaajapuoli luo kriisitunnelmaa, mutta tietenkään ei voi sanoa, että se on aina näin. Tämä on nyt vähän stereotyyppinen kuvaus, mutta ainakin tämmöisiä rooleja siellä on tunnistettavissa.

Virtanen: Onko työnantajajärjestöillä joskus myös motiivi synkistellä makrotalouden kuvaa ja luoda sellaista tunnelmaa, ettei palkankorotuksiin juuri nyt ole varaa, koska nyt ollaan niin huonossa tilanteessa. Eikö myös tämä ole viestintästrategia ulospäin?

Sanoisin, että aina kun työmarkkinat toimivat, niin jos neuvottelukierroksen alla joku sanoo jotakin, niin voitte luottaa siihen, että siellä on hiottu neuvottelutaktiikka taustalla. Työmarkkinaihmiset ovat tosi kovia ammattilaisia, ja kun heitä haastattelee niin he pystyvät  tasan tarkkaan miettimään jokaisen vastauksen niin, että se sopii omaan neuvottelutaktiikkaan.

Mutta se ei mielestäni saa tarkoittaa sitä, että vääristellään asioita eikä rehellisesti kerrota asioita. Esimerkiksi kun me tehdään teknologiateollisuudessa talouskatsauksia neljännesvuosittain, kerrotaan minkälaiset tilauskertymät on, minkälaiset yritysten odotukset on talouden näkymistä, niin kyllähän se perustuu tutkittuun tietoon, ja se on faktaa mitä yritykset kertovat.

Täytyy muistaa, että kyse on neuvottelutaktiikasta aina kun neuvottelijat puhuvat julkisesti neuvottelujen aikana. Minulle kerran yksi toimittaja sanoi neuvottelukierroksella pari vuotta sitten kun oli tämä iso kiista kilpailukykysopimuksesta, että te olette kyllä semmoisia te työmarkkinaneuvottelijat, ettei teistä kyllä saa mitään irti, että jokainen vastaus on niin tarkkaan mietitty.

"Aikamoinen konstruktio"

Virtanen: Tämä on tietysti haaste toimittajalle, joka ei ole ollut siellä kulissien takana seuraamassa neuvotteluja. Riittääkö siinä tilanteessa sitten journalistille se, että hän huolellisesti kirjaa molempien osapuolten vaatimukset ja lausunnot, ja laittaa ne juttuunsa samanarvoisina, 50–50-periaatteella? Onko se hyvää journalismia?

Helle: No jos haluaa tehdä tasokasta journalismia, niin mielestäni se ei riitä. Kaikkein parasta on lukea semmoisia työmarkkinajuttuja, joissa on oikeasti ymmärretty tilannetta, hankittu paljon taustatietoa ja tehty oma analyysi siitä, eikä vaan toisteltu osapuolten kantoja, jotka ovat usein teatteria ja taktisia ulostuloja.

Jos haluaa päästä pintaa syvemmälle, niin se vaatii kyllä sitä, että ensinnäkin ymmärtää miten työmarkkinat toimii, miten ne rakenteet toimii. Se on aikamoinen konstruktio tämä työehtosopimusten maailma, etenkin kaikkine yleissitovuuksineen ja muine vastaavine juridisesti haastavine konstruktioineen, että sitä ei ole helppo ymmärtää. Se vaatii varmasti myös, että on aika hyvät suhteet eri puolille, jotta saa semmoista tietoa mitä osapuolet ei julkisesti halua omissa nimissään sanoa.

On kyllä todella ilo lukea semmoisia juttuja, joissa toimittaja on tehnyt taustatyöt hyvin, jos hän on todella päässyt pintaa syvemmälle ja pystynyt tekemään sen tasapuolisesti. Ehkä kaikkein ikävimpiä ovat sitten semmoiset jutut, joissa toisen osapuolen kantaa tuodaan esille hyvin vahvasti, ja joissa on ehkä jotain syytöksiä tai mustamaalausta ja muuta, ja sitten se saa isot otsikot, eikä siinä ole ollenkaan huomioitu toisen osapuolen näkemyksiä, ei ehkä yritettykään ottaa selvää, että mistä tässä nyt ihan oikeasti olikaan kyse.

Liittojen reviirikiistoja

Virtanen: Yksi muutos mikä työmarkkinoilla näyttää tapahtuneen viime vuosina, varsinkin keskusjärjestösopimusten päättymisen jälkeen on se, että liitot näyttävät entistä mustasukkaisemmin kyttäävän toisiaan, ja että työmarkkinakonfliktit ovatkin usein palkansaajajärjestöjen välisiä reviirikiistoja. Onko tämä havainto oikea, vai onko edelleen kuitenkin duunarin ja kapitalistin välinen riita se tärkeämpi?

Helle: Kyllä semmoista järjestöjen välistä kisaa on, ja siinähän peruskysymys on se, että kuka saa uusia jäseniä. Ammattiliittojen jäsenmäärähän on laskussa, ja etenkään nuoret eivät välttämättä enää järjestäydy liittoihin. Ja on myös varmasti semmoista kulttuuria, että kun ammattiliitto sitten hoitaa kovaa sitä omaa leiviskänsä ja ehkä sanoo kovaa ja vähän lyö nyrkkiä pöytään, niin sitten ajatellaan, että sitä kautta pystytään jäsenmääriä pitämään ja kasvattamaan.

Eli kyllä minä näen hyvin paljon tässä sitä, että kysymys on myös oman vallan säilyttämisestä, koska työehtosopimusneuvottelut ovat myös ammattiliittojen vallan manifesti, ja neuvoteltavat palkantarkistukset ovat sitten se liiton lupauksen lunastaminen jäsenistön suuntaan. Tämä kyllä hyvin paljon leimaa ammattiliittojen toimintaa. Onko se sitten kaikkien liittojen osalta sama juttu? Ei varmasti. Mutta kyllä tämä näkyy.

Ehkä tässä on myös se tulevaisuuden haaste: kun työmarkkinat muuttuvat yhä enemmän pakosti siihen, että neuvotellaan yhä enemmän yritystasolla, niin sekä työnantaja- että palkansaajapuolen pitäisi löytää luonteva rooli siinä tilanteessa. Kun neuvotteluja hajautetaan työpaikkatasolle, niin silloinhan meidän roolimme muuttuu enempi konsultoivaksi. Sitten me emme saa kunniaa siitä, että nyt on sovittu asiat kabineteissa, vaan se kunnia tuleekin siitä, että on autettu omia jäseniä onnistumaan. Tämä on aika iso muutos, ja tämän kanssa varmasti kipuillaan.

Yleissitovuus ongelmana

Virtanen: Yksi erityispiirre suomalaisessa järjestelmässä on yleissitovuus, joka on määritelty niin, että vähintään puolet alan yrityksistä pitää olla järjestäytyneitä, ja kun ne tekevät työehtosopimuksen, niin se pätee myös järjestäytymättömiin. Ja sitten meillä on tämä omituinen yleissitovuuden vahvistamislautakunta, joka jossakin päättää, ovatko sopimukset yleissitovia vai eivät. Miten sinä näet tämän yleissitovuuden tulevaisuuden?

Tämä on tosi iso kysymys, ja tähän on lyhyesti tosi vaikea vastata. Mielestäni isoin haaste yleissitovuudessa ei ole niinkään se, että sovitaan vaikka valtakunnallisesti minimipalkat ja muitakin minimiehtoja, jotka sitten ulottuvat hyvin laajalle, myös muihin kuin työnantajaliittojen jäsenyrityksiin. Enemmänkin se haaste on mielestäni siinä, että kun meillä on järjestäytymisvapaus, niin se tarkoittaa, ettei ole pakko liittyä työnantaja- tai työntekijäliittoon.

Silloin ne, jotka eivät liity, eli jotka käyttävät vapauttaan olla liittymättä, niin ne eivät ole samassa asemassa kuin ne, jotka ovat työnantaja- ja työntekijäliittojen jäsenenä. Ne ovat tavallaan toisen kastin porukkaa, jotka eivät voi esimerkiksi sopia paikallisesti muista poiketen yhtä laajasti kuin kun ne yritykset, jotka on järjestäytyneessä kentässä eli liittojen jäseninä.

Mielestäni tästä tulee enemmänkin epätasa-arvon haaste tälle nykyjärjestelmälle, ei niinkään siitä että meillä on vaikka työehtosopimuksissa minimipalkka, joka ulotetaan sitten laajemmalle kuin niihin, jotka ovat järjestäytyneitä. Meillähän ei lainsäädännössä ole minimipalkkaa, vaan se tulee nimenomaan työehtosopimuksista, enkä minä ainakaan ole sitä mieltä, että minimipalkasta luovuttaisiin.

Minimipalkka tarvitaan, ja kun se on työehtosopimuksissa, niin siinä on se hyvä puoli, että se ei ole sitten niinku poliittisen väännön aihe. Muistamme mitä Ranskassa tapahtui joitakin vuosia sitten, kun keltaliivit olivat kaduilla, niin silloinhan hallitus lupasi muun muassa nostaa minimipalkkaa. Siitä voisi tulla poliittisten vaaliväittelyn aihe, että kuka lupaa eniten nostaa minimipalkkaa. Eli tavallaan meillä on ihan hyvä systeemi, että minimipalkka on työehtosopimuksissa, mutta järjestelmässä on mielestäni suuri epätasa-arvon ongelma, joka pitää ennen pitkää ratkaista.

Auttaisiko minimipalkka?

Virtanen: Ainakin osa vasemmistosta haluaisi myös Suomeen minimipalkan, vaikka se mahdollistaisi yleissitovuudesta luopumisen, jota he nyt eivät kuitenkaan kannata. Ja sitten kapitalistien puolella Wahlroos ja hänen kaltaisensa ovat halunneet luopua yleissitovuudesta ja mennä minimipalkkasysteemiin. Tämä ei taida olla kovin helppo vääntää rautalangasta, että mistä tässä oikein riidellään?

Helle: Ei se ole, ja sitten se keskustelu menee julkisuudessa helposti siihen, että puhutaan yleissitovuudesta, että onko se hyvä vai onko se huono. Joidenkin mielestä se on kaiken pahan alku ja juuri, ja jos sitä ei olisi, niin meillä menisi hurjan hyvin. Toiset taas ovat sitä mieltä, että se on niin tärkeä, ettei siihen saa lainkaan koskea. Eli se on hyvin mustavalkoista se keskustelu, ja pidän sitä tosi hedelmättömänä. T ämä mustavalkoinen juupas-eipäs-väittely ei vie sitä asiaa minnekään. Keskustelun pitäisi olla analysoidumpaa, niin että sitä purettaisiin vähän osiin – että mitä kaikkea tähän liittyy, jotta pystyttäisiin puhumaan siitä enemmän faktojen pohjalta.

Jos vaikka kävisi niin, että järjestäytymisaste romahtaisi työnantajapuolella niin pahasti, ettei yleissitovia sopimuksia enää syntyisi, niin silloin varmasti meillä keskustellaan siitä, että laissa tulisi olla minimipalkka, koska jossakin sen on oltava. Mutta me emme nyt ole sellaisessa tilanteessa lähimainkaan, vaan meillä on hyvin kattavat työehtosopimukset.

Kaipaisin enemmän sellaista keskustelua, jossa sitä paloiteltaisiin hieman ja otettaisiin sieltä osa-alueita, eikä niin että siitä puhutaan joko-tai-kysymyksenä, kun se ei ole sellainen.

Sovintoja ja laastarointia

Virtanen: Toimit valtakunnansovittelijana edellisellä työkaudellasi ja sait ratkaistavaksi muutamiakin aika kiperiä kiistoja. Mitkä ovat suomalaisen sovittelujärjestelmän hyvät ja huonot puolet?

Helle: Ensinnäkin on ihan älyttömän hyvä, että meillä on tämä sovittelujärjestelmä. Silloin kun toimin sovittelijana, niin meillä oli jonkin verran myös kansainvälisiä yhteyksiä, eikä tämmöisiä järjestelmiä ole loppujen lopuksi kovin monessa maissa, muualla kuin Pohjoismaissa.

Järjestelmä toimii pääsääntöisesti todella hyvin: Itselläni oli kauteni aikana 50 työriitaa soviteltavana. Autoin osapuolia ratkaisemaan riitansa, ja kaikki ne ratkesivat, osa jopa erittäin hyvällä tavalla, ja pystyimme luomaan jotain uutta.

Järjestelmän huono puoli on, että silloin kun ollaan kriisissä ja konfliktissa ja vähän niinku verillä, niin silloin ei yleensä synny parasta ratkaisua, ja sovittelijan työ on silloin tietyn tyyppistä laastarointia, jossa yritetään vain ratkaista se akuutti kriisi.

Olisi hirvittävän hyvä, mikäli pystyttäisiin saamaan aikaan rakentava vuoropuhelu jo sinne osapuolten prosesseihin, niin ettei jouduttaisi konfliktiin, koska konfliktissa syntyneet ratkaisut eivät minun kokemukseni mukaan ole kyllä ikinä niitä parhaita.

Lakkoherkkyyttä

Virtanen: Hyvästä sovittelujärjestelmä huolimatta Suomessa on edelleen lakkoja enemmän kuin esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa. Mistä tämä perinne johtuu, tämä lakkoherkkyys – Suomen kansan luonteesta vai mistä?

Helle: Ruotsissahan ei ole lakkoja juuri ollenkaan, ja meillä niitä on kuitenkin kohtuullisen paljon vielä. Mutta totta kai, jos katsotaan tilastoja 1970- ja 80-luvuilta, niin onhan me tultu tosi paljon alaspäin niistä luvuista. Mutta meidän kansantaloutemme on nyt hyvin verkottunut ja me olemme viennistä riippuvainen maa, niin ei meillä olisi oikeastaan varaa lakkoihin.

Osittain on lainsäädäntöeroja, jos verrataan Suomea Ruotsiin, missä työtaistelujen sääntely on tiukempaa kuin meillä. Meillä se on hyvin liberaalia, eli lähes kaikki on sallittua, ellei sitä ole erikseen kielletty. Esimerkiksi poliittisilla työtaisteluilla ei ole Suomessa minkäänlaisia rajoituksia toisin kuin Ruotsissa.

Mutta ei se juridiikka tietenkään kaikkea ratkaise, vaan kyllä myös kulttuuri vaikuttaa, ja ruotsalaisilla on pidempi historia keskustelukulttuurista ja osallistavasta tavasta toimia myös työpaikkatasolla. Siinä me olemme jäljessä, ja se on varmasti osasyy tähän, ja uskon siihen, että kun me mennään tulevaisuudessa kohti yritystason sopimista, sitä että työnantaja ja henkilöstö tekevät osallistavasti asioita, joilla luodaan yhteinen ymmärrys työpaikkatasolla, niin uskon että se tulee vähentämään työtaisteluiden määrä. On helpompi löytää ratkaisut silloin kun on kysymys oman työpaikan edellytyksistä ja konkreettisista asioista.

Mutta sitten kun ollaan valtakunnan tasolla kabinetissa riitelemässä jostain asiasta, joka on hyvin yleisellä tasolla ja jonka sadat ja tuhannet yritykset ja työntekijät kokevat eri tavoin, niin siellä on hirveän vaikea löytää yhteisiä näkemyksiä. Aina on joku joka vastustaa ja jolle sopu ei käy.

Virtanen: Eikö tässä ole se jo aikaisemmin mainitsemasi työmarkkinajärjestöjen logiikka, että on pidettävä kiinni omasta jäsenmäärästä ja omasta vaikutusvallasta, eikä yksikään liitto vapaaehtoisesti luovuta yhtään päätösvaltaa eikä jäsenmaksuja paikallistasolle. Tämä on tavallaan jäätynyt konflikti?

Helle: Totta on, että vallan luovuttaminen on tosi vaikeaa, mutta minä näen sen sillä tavalla, että jos me haluamme uudistua ja viedä asioita eteenpäin, niin silloin harvemmin asiat uudistuvat valtaa keskittämällä. Me puhumme nyt hyvin paljon siitä, että valta hajautuu, ja työmarkkinoilla mielestäni osapuolten pitää uskaltaa antaa valtaa työpaikkatasolle, työnantajille ja työntekijöille.

Mehän olemme teknologiateollisuudessa niin tehneetkin, että kun me annetaan yritysten valita se, että haluavatko ne olla valtakunnallisen työehtosopimuksen piirissä vai lähteä tekemään yrityskohtaisia sopimuksia, niin me annamme yritysten valita miten ne haluavat toimia. Mielestäni se on nykyaikaa, koska se on myös osallistava toimintatapa ja varmasti auttaa myös sitouttamaan ihmisiä yritykseen vahvemmin kuin se, että ne työehdot niin kuin tipahtaa taivaasta.

Luottamusta ja epäluuloja

Virtanen: Jos arvioit työmarkkina- ja talousjournalismista, niin miten hyvän kuvan tavallinen lukija, telkkarin katsoja tai verkon selaaja saa siitä mitä työmarkkinoilla oikeasti tapahtuu? Ja jos sitä pitäisi parantaa, niin miten?

Helle: Minä tuossa jo aikaisemmin sanoin, että työmarkkina-asiat saavat yleensä paljon julkisuutta silloin kun on riita ja konflikti, ja kun käytetään kovaa kieltä. Minun mielestäni asioista ei saa riittävän hyvää kuvaa, jos ja kun seuraa näitä julkisuuden rajan ylittäviä tapauksia. Nehän ovat juuri niitä riitoja, ja hyvistä asioista kerrotaan paljon vähemmän.

Jos ajatellaan vaikka luottamusta työpaikoilla, niin se on Suomessa kuitenkin todella hyvässä jamassa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomessa yritysten ja työntekijöiden välinen yhteistoiminta ja luottamus on todella korkealla tasolla, mutta jos seuraa työmarkkinauutisia julkisuudesta, niin voi saada sen kuvan, että täällähän nyt kaikki vaan riitelee. Ja kuitenkin tosiasiassa yhteistyö luottamus on tosi vahvaa.

Virtanen: Mutta eikö tässä ole jonkinlainen paradoksi: Suomalaiset tuntevat vahvaa luottamusta toisiaan ja systeemiä kohtaan. Ja toisaalta on ilmiselvää, että meillä riidellään vähän kuin vuoden 1918 keväthangilla verissä päin työn tuotoksen jakamisesta. Kumpi näistä näkökulmista on oikea, sekö että meillä on taipumusta riitelyyn ja lakkoiluun enemmän kuin muilla ihmisillä, vai  se, että olemme oikeasti luottavaisempia kuin muut ihmiset – eivät kai molemmat voi olla totta samaan aikaan?

Helle: Tuo on erittäin hyvä pointti, ja ehkä se kertoo tästä kaksijakoisuudesta, että jos mennään työpaikkatasolle, niin se luottamus on kuitenkin tosi vahvaa, että pääsääntöisesti ihmiset luottaa omaan työnantajaansa ja työnantajat haluaa pitää kiinni työntekijöistään ja haluavat että työntekijät voivat hyvin ja voivat kehittyä, koska se ratkaisee sen työpaikan menestyksen; pystyykö se luomaan uutta ja luomaan uusia työpaikkoja? Yritys ei voi menestyä, jos tämä pohja ei ole kunnossa.

Mutta kun mennään valtakunnan tason tes-neuvotteluihin, niin siellä eräällä lailla järjestö- ja valtapolitiikka ottaa kuristusotteen asioista. Ne tulevat mukaan siihen juttuun, eikä silloin puhutakaan enää työnantajien ja henkilöstön niinku yhteisestä edusta, vaan sitten näistä valtarakenteista, siitä että kenellä se valta on ja kuka näyttäytyy milläkin tavalla omalle jäsenistölleen julkisuudessa.

Luulen, että tämä se selittää sitä, että miksi nämä kaksi kuvaa ovat niin erilaisia. Ja täytyy myös sanoa, että usein valtakunnan tason neuvottelut ehkä näyttävät pahemmilta kuin ne ovat, koska julkisuudessa annetut lausunnot voivat olla usein niinku tosi kovia ja tiukkoja. Sitten kuitenkin kun ollaan neuvottelupöydässä, niin ihmiset kyllä tulevat toistensa kanssa toimeen ja keskusteluyhteys on ihan hyvä, eli siinäkin on kaksi eri puolta.

Virtanen: Kiitos haastattelusta!

Juhani Pekkala: Shokit tulevat yllättäen, mutta niistä selviää jos toimittajan lähdeverkosto on kunnossa

 -------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Haastattelusarjan tässä osassa vieraana on emeritustoimittaja Juhani Pekkala, joka työskenteli muun muassa Keskisuomalaisessa, Talouselämässä ja Helsingin Sanomissa sekä Kaupan liiton toimitusjohtajana. Puhuimme muun muassa toimittajan urasta, poikkeuksellisista uutistilanteista, hyvästä ja huonosta talousjournalismista, valtion velkaantumisesta, yritystuista ja omistajaohjauksesta. Haastattelu tehtiin Zoomissa 14. kesäkuuta 2022.

------------------------------------------------------------------

Perushumanisti

Virtanen: Kerro vähän siitä, miten ajauduit taloustoimittajaksi?

Pekkala: Hyvin erikoisella tavalla. Olin Keskisuomalaisessa toimitusharjoittelijana, kun siellä oli kaksi taloustoimittaja. Toinen katkaisi jalkansa ja toinen nimitettiin toimituspäälliköksi, ja sitten kesällä 1980 alkoi valtavan isot Valmetin saneeraukset Jyväskylässä, eikä lehdellä ollut ketään muuta laittaa niihin hommiin kun minut, nuori harjoittelija.

Tein sitten koko kesän niitä Valmetin saneerausjuttuja, jotka olivat valtavan isoja uutisia, ja aivan kohtuuton taakka niin nuorelle ja kokemattomalle toimittajalle. Mutta sain siitä aika paljon kokemusta, ja sen kokemuksen perusteella sitten itse asiassa pääsin myöhemmin syksyllä Talouselämään toimittajaksi. Eli henkilökohtaisesti varmaankin erikoinen polku.

Virtanen: Olihan sinulla myös akateemista taustaa, josta siitäkään ei varmaan ollut haittaa? 

Pekkala: Olen filosofian maisteri, pääaineena kulttuuriantropologia. Eli mulla on ihan perushumanistinen tutkinto taustalla, joka nyt ei viitannut sinänsä taloustoimittajan työuralle. Tutkinnosta on ollut kuitenkin paljon hyötyä, vaikka se ei ollutkaan niin sanotusti täsmätutkinto alalle.

Virtanen: Miten nopeasti tajusit, että talousjournalisti tarvitsee numerotaitoja ja ymmärrystä siitä, milloin yrityksellä menee hyvin tai huonosti?

Pekkala: No aivan saman tien, kun menin Talouselämään töihin, koska Talouselämähän on talous toimittajalle tietynlainen korkeakoulu, koska siellä piti ymmärtää nimenomaan yritystaloutta. Kun olin Talouselämässä niin Pertti Monto veti sitä, ja se keskittyi hyvin pitkälle yritystalouteen, ei niin voimakkaasti talouspolitiikkaan tai kansainväliseen talouteen, vaan nimenomaan yritystalouteen. Ja yksi keskeinen osa Talouselämän journalismia olivat tulosanalyysit, joita varten talossa oli kyllä taustalaskijat. Mutta ne piti kuitenkin osata tehdä ja ymmärtää laajemmin ne yritysten markkinat Siellä tehtiin tosi paljon yritysjuttuja, ja tämä johti siihen, että oli pakko ruveta ymmärtämään sitä että mitä yritystalous on ja miten yritykset ajattelee. 

Virtanen: Mikä niissä yritysten tulosanalyyseissa oli vaikeinta ymmärtää?

Pekkala: No siihen aikaan kun tulin tähän hommaan, niin silloinhan oli mahdollisuus tehdä erilaisia tilinpäätösjärjestelyjä. Siellä oli erilaisia varauksia ja niin edelleen. Tuloksen avaaminen oli aidosti hankalaa siihen aikaan, kun yrityksen tulos haluttiin esittää kaunistellen. Nykyaikainen yrityksen tulos on tietyllä tavalla aika selkeä, jos ei oteta huomioon joitakin poikkeuksia, joissa tavallaan tai tarkoituksellisesti halutaan hämätä lukijoita tai yleisöä. Nythän yritysten tuloksen esiin saaminen on huomattavasti helpompaa. Ja totta kai myös se riippuu yrityksestä: Onko se listattu yritys? Onko se osuuskunta? Onko se minkä kokoinen yritys? Sillä kaikella on merkitystä.

Virtanen: Mutta nykyään kaikki on vertailukelpoisempaa?

Pekkala: Nyt on kaikki läpinäkyvämpää. Tietysti kehitys on ollut valtavan iso myös pörssilainsäädännössä ja yrityslainsäädännössä ylipäänsä. 1980- luvun alku oli hyvin erilaista aikaa kuin tämä nykyinen.

 

Todella isoja uutisia

Virtanen: Sitten päädyit Helsingin Sanomiin. Miten sinä sinne ajaudut, ja miten sinusta tuli  taloustoimituksen päällikkö?

Pekkala: Siirryin Helsingin Sanomiin, kun olin ollut kaksi ja puoli vuotta Talouselämässä. Siellä oli taloustoimituksessa paikka auki, ja asia tuli puheeksi kavereiden kanssa. He sitten ehdottivat, ja toimituksen esimies Lauri Helve värväsi minutkin. Sitten myöhemmin siellä päälliköt vaihtui, ja esimieheksi tuli Leinosen Hannu, ja sitten minusta tuli jossain vaiheessa uutispäällikkö. Kun Hannu sitten lähti päätoimittajaksi Kauppalehteen, niin minusta tuli esimiehenä Hannun seuraaja. Aika normaali tie sekin.

Virtanen: Minkälaista oli johtaa taloustoimitusta?

Pekkala: Ensinnäkin voi sanoa, että Helsingin Sanomilla on erittäin vahva asema. Kaikki tietävät sen journalistisen perustan ja tradition, jota on helppo seurata. Helsingin Sanomat oli silloin erittäin vahva toimija, ja on nytkin. Siinä mielessä on helppo vetää toimitusta, koska siinä on vahva journalistinen selkänoja olemassa. Painostus, jos sitä tuli, niin se jäi sinne päätoimittajien huoneeseen. Tai jos sitä painostusta tuli itselleni, oli helppo kuitenkin toimia niiden vaatimusten ristiaallokossa.

Mutta totta kai se oli sitten nuorelle esimiehelle haastavaa, koska siihen aikaan tuli sitten myös todella isoja uutisia: siellä oli Kouri-kaupat, oli yksi merkittävimpiä tai syvimpiä lamoja, joita Suomi on kohdannut, ja sitten oli myös muutama suuri pörssilasku. Vuoden 1987 musta maanantai tapahtui tosin kun olin uutispäällikkö, mutta silloinkin vetovuorossa.

Olihan se aika kovaa siinä mielessä, että kaikki ne tapahtumat oli sellaisia, joita ei ennen ollut tapahtunut, ja siinä tilanteessa ajatus oli, että mitä ihmettä tämä on. Sitten vaan piti ruveta selvittämään.

Virtanen: Siinähän tuli vähän uutisen määritelmää samalla. Mutta nykyään (toukokuussa 2022) taidetaan elää vähän samantapaista aikaa. On asioita, joita ei ole meidän aikanamme tapahtunut. 

Pekkala: Joo, tämä on tullut monesti mieleen kun katsoo tätä pandemiaa, ja kun on katsonut sen jälkeen miten talous on mennyt, ja nyt ihmetellään inflaatiota – tai Ukrainan sotaa, joka on tietysti yksi keskeisiä tapahtumia. Mutta ihan yhtä lailla 2008 alkanut finanssikriisi, niin sekin oli tapahtuma, joka löi vähän ällikällä. 

Itse asiassa se talousasiantuntijoiden porukka, joka tässä  taloustoimittajien ympärillä on, tai jota käytetään lähteinä, niin ei myöskään pysty arvioimaan, milloin tällaisia tapahtumia on tulossa. Aina on toki synkistelijöitä, jotka maalaavat suuren synkän kuvan; se sitten joko toteutuu tai ei toteudu. Mutta yleensähän talousajattelu ja talouden ennustaminen kulkee, niin kuin hyvin tiedetään, aika lineaarisesti eteenpäin ja shokit tulee sitten kun ne tulee, ja yleensä yllättäen. Mutta kyllä niiden kanssa voi elää.

Silloin kun Kouri-kaupat alkoi vyöryä ja niistä alettiin tehdä juttuja, niin sain hyvän opin silloiselta Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtajalta. Hän sanoi minulle lyhyesti vaan, että toimittajalla pitää olla sellaiset lähteet, että kun jotain tapahtuu, niin hän saa ne tiedot joita tarvitsee.

 

Spesialistit ja generalistit

Virtanen: Tästä päästäänkin siihen, millä tavalla taloustoimituksen pitäisi organisoitua. Joidenkin mielestä olisi hyvä, jos jokainen toimittaja erikoistuu johonkin teollisuudenalaan tai tiettyihin yrityksiin. Toisen koulukunnan mukaan toimittajan pitäisi olla generalisti, eli pitää pystyä tekemään juttu mistä tahansa. Mikä on sinun näkemyksesi tästä?

Pekkala: No nyt annan kyllä tylsän vastauksen. Se on ratkaisematon kysymys, mikä on nähty kun toimitusta on yritetty organisoida joko-tai -menetelmällä. Yleensä havaitsin hyväksi, että on vähän niin kuin joko tai tyyppejä; se on monesti toimittajakohtainen kysymys. Jotkut haluaa mennä syvälle, erikoistua vaikkapa metsäteollisuuteen. Meillä on siitä hyviä esimerkkejä, mutta sitten on toimittajia, jotka haluavat kulkea vähän laveammin ja tutustua erilaisiin toimialoihin tai kansantalouteen tai osakemarkkinoihin, niin että se tietysti riippuu hyvin voimakkaasti myös siitä toimittajasta. Mutta totta kai toimituksen johdon tehtävä on viitoittaa, millä tavalla siinä toimituksessa kuljetaan.

Jos minun pitäisi jotain sanoa siitä, että kumpaan suuntaan kannattaa mennä, niin jos toimituksessa on riittävästi resursseja, niin kyllä minä ainakin jonkinlaisia painopisteitä laittaisin niille toimittajille, koska sitten on vaikea hypätä vaikka elintarviketeollisuudesta tai rahamarkkinoita yhtäkkiä raportoimaan jotain mitä tapahtuu jossain peliteollisuudessa. Kyllä se vaatii sen, että jollain tasolla on ymmärrettävä sen toimialan lainalaisuudet, ja kaikkihan vähän poikkeaa kuitenkin toisistaan.

Sitten on ymmärrettävä myös se, minkälaisia kysymyksiä sen toimialan yritykset asettavat itselleen, minkä tyyppisiä strategioita ne ovat tehneet. Ja sitten myös toimialan sisällä voivat strategiat olla hyvin erilaisia. Hyvä esimerkki on nyt tämä UPM:n pitkä lakko, ja se että millä tavalla kolme suurta metsäyhtiöitä hoitivat kevään 2022 työmarkkinaneuvottelut; siinä oli kysymys myös strategiasta. Metsäliitolle ja Stora Ensolle oli hyvin yksinkertaista tehdä sopimukset nopeasti, ja ne saivat nopeasti yrityskohtaiset sopimukset aikaan, mutta UPM:lle oli erittäin tärkeää saada toimialakohtaiset sopimukset vielä yrityksen sisälläkin.

Ottamatta kantaa näiden erilaisten tavoitteiden oikeutukseen, niin toimittajan täytyy ymmärtää myös strategioiden ja yritysten toimintalogiikan erot ja se, että jos on ihan generalisti, niin sitten pitää olla ainakin nopea oivaltamaan, että mitä kaikkea toimialalla tai yrityksissä tapahtuu.

Virtanen: Työmarkkina-asiat olivat aiemmin politiikan toimittajien seurannassa, mutta nykyään niistä kirjoitetaan enemmänkin osana markkinoita ja taloutta. Minne ne oikein kuuluvat? Asia ei taida olla vieläkään ratkennut?

Pekkala: Siinä mielessä ei ole ratkennut, että aika monesti nykyään taloustoimitukset ovat osa politiikkaa, kun toimituksia on yhdistetty. Kyllä minä näen, että työmarkkinajutut ovat edelleen aika poliittisia. Siis ei niin, että siellä olisi puoluepoliittinen agenda, mutta politiikka tavallaan iskee sävynsä siihen toimittamiseen.

Riittävä lähdeverkosto?

Virtanen: Miten määrittelisit hyvän lähdeverkoston? Kuinka monta toimitusjohtajaa pitää tuntea, ja kenen kanssa pitää käydä ryyppäämässä?

Pekkala: No ryyppäämässä ei tarvitse käydä kenenkään kanssa, mutta aamukahvilla ja lounaalla, tai lyhyesti voi tavata monia ihmisiä. Sopiva lähdeverkosto riippuu tilanteesta ja siitä mitä toimialaa seurataan. Jos ollaan vaikka rahamarkkinoilla, niin pitää olla riittävästi rahamarkkina- tai osakemarkkina-analyytikkoja ja tutkimuslaitosten edustajia, että ymmärtää sen kokonaisuuden. Jos taas seuraa metsäteollisuutta, niin pitää olla riittävästi keskustelukumppaneita eri yrityksissä.

Useimmiten tietysti toimitusjohtajat on niin kiireisiä nykyään, että heitä on vaikea saada kiinni, mutta hyvä olisi löytää sellaisia jotka ymmärtää sitä bisnestä.

Hyvä olisi saada muitakin keskustelukumppaneita kuin pelkästään viestintäihmisiä. Ei niin, että he ovat huonoja, mutta välttämättä heilläkään ei ole aina syvällistä ymmärrystä teollisen tai muun toiminnan logiikasta. Vaikea antaa numeraalisia neuvoja (lähteiden määrästä), mutta pikkuhiljaa se tuntuma itselle kyllä syntyy, että mikä on riittävästi. Tässä toimii myös ihmisten välinen kemia: joidenkin kanssa on helpompi tulla toimeen kuin toisten, joten pitää myös löytää ne ihmiset joiden kanssa pystyy käymään dialogia ja keskustelua.

Virtanen: Mutta kai se on niin, että mitä useampi luottamuksellinen lähde, sitä parempi?

Pekkala: Totta kai. Ja totta kai se sama koskee muutakin journalismia, että yhteen lähteeseen ei voi vain nojata, vaan täytyy olla riittävästi lähteitä, jotta se kokonaiskuva muodostuu.

 

Kriisien vuosi

Virtanen: Puhutaan tästä vuodesta, 2022. Miten talousjournalismi on selvinnyt pandemian ja sodan aiheuttamista häiriöistä taloudessa?

Pekkala: Jos seuraa isoja tiedotusvälineitä – sanotaan taustaksi sen verran, että seuraan Hesaria, Yleä, Kauppalehteä, Yleä, iltapäivälehtiä ja Talouselämää – niin voi sanoa, että yleisessä kuvassa ihan kohtuullisen hyvin on ymmärretty mitä on pakko tehdä, jotta tästä pahasta tilanteesta päästään eteenpäin.

Monta kertaa on käyty keskustelua, että ei nyt toisteta 1990-luvun alun tai vuoden 2008 virheitä. Minulle on tosin jäänyt vähän epäselväksi tietysti, että mitä ne virheet ovat olleet. Mutta joka tapauksessa on pyritty oppimaan.

Onko nyt sitten mediassakin aika pitkälle vain toistettu niitä argumentteja, joita päättäjät on toistaneet, että näin meidän pitää tehdä ja tämä on nyt viisasta? Nyt on ollut aika iso konsensus esimerkiksi velkaantumisen ympärillä ja sen ympärillä, että pystytään ylittämään tämä kuilu ja palauttamaan talous kasvuun. Se olisi voinutkin olla toimiva strategia, jos ei olisi tullut tätä Ukrainan sotaa tähän. Siitä selviäminen vaatisi tietysti taas hyvin erilaista näkökulmaa.

Virtanen: Mutta onko tilanne tänä vuonna menossa todennäköisesti huonompaan suuntaan, jos ajatellaan esimerkiksi meidän elintarvikehuoltoa ja talouden toimintaa – vai onko syytä toiveikkuuteen?

Pekkala: Tuo on toivottoman vaikea kysymys, että mihin suuntaan tässä ollaan menossa.  Minä olen harvoin pessimisti, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että nämä seuraavat vuodet eivät tule olemaan kovin helppoja. Ne tulevat olemaan vaikeita, ja siihen on tietysti se syy, että tämän sodan jäljet ovat todella isot. Se tulee vaikuttamaan paljon erilaisiin markkinoihin, ja itse asiassa myös pandemian jäljet tulee olemaan pitkät.

Mehän olimme ennen sodan alkua vasta tulossa siihen tilanteeseen, että olisi ruvettu katsomaan miten toimitusketjut toimii, saadaanko me riittävästi raaka aineita, onko meillä riittävästi kriittisiä metalleja, ja mitä sitten kun inflaatio lähtee pyörimään, että miten me saadaan se hallintaan?

Se on tietysti ollut aika erikoinen keskustelu, joka meni mediassakin läpi, että tästä tulee vain tämmöinen inflaatiopiikki, vaikka kaikki asiantuntijat, jotka ovat taloutta seuranneet, tietävät että yleensä inflaatio ei ole piikki, vaan kun se lähtee kiihtymään, niin sen taltuttamiseen menee tosi pitkä aika. Nythän me näemme, että olemme tulossa nyt siihen palkankorotuskeskusteluun, että kun hinnat nousee, niin palkkoja pitää nostaa, koska ay-liikkeen näkökulmasta on pidettävä huoli ostovoimasta.

Mielestäni me olemme nyt menossa hallitsemattomaan tilanteeseen, jossa palkankorotusvaatimukset ovat isoja, jossa talouden hallinta ei ole kovin helppoa. Korot tulevat nousemaan, ja on kysyttävä mitä merkitystä sillä on sitten talouteen ja ostovoimaan, mitä merkitystä sillä on velkaantuneisiin kotitalouksiin? Entä säilyykö työllisyys sillä tasolla kun pitää ja niin edelleen, että kyllä tässä on vaikeita haasteita. Sen lisäksi meillä ei ole vielä käsitystä siitä, miten Ukrainan sota tulee päättymään ja miten siitä mahdollisesti päästään ulos, vai eskaloituuko se?

 

Pimeällä puolella

Virtanen: Olit toimittajan urasi jälkeen vielä pitkään kaupan liiton toimitusjohtaja, eli siirryit niin sanotusti pimeälle puolelle, lobbariksi. Miten perspektiivisi talouden toimintaan muuttui, kun olit vaihtanut toimittajan työt edunvalvontahommaan?

Pekkala: Ehkä sillä tavalla, että katselin taloutta sitten kahdesta näkökulmasta. Mulla oli tämä työmarkkinanäkökulma ja sitten kaupan toimialan näkökulma. Ehkä siinä oli semmoinen mikä tuli eniten mieleen oli se, että työmarkkinapuolella media otti annettuna työmarkkinajärjestöjen tavoitteet, ja työmarkkinapolitiikkaan ja järjestelmään liittyvä keskustelu kävi hyvin pitkälle niillä argumenteilla, jotka ay-liike tai työnantajajärjestö antoi käteen.

Aika harva toimittaja pystyy oikeasti vähän reflektoimaan ja ajattelemaan, että onko tämä järjestelmä järkevä ja kuinka terveellä pohjalla se seisoo. Kuinka pitkälle se on ujuttautunut tähän yhteiskuntaan, esimerkiksi eläkejärjestelmään ja työterveyteen. Sillä on valtavat lonkerot joka paikkaan, ja sitten me vaan jaksamme puhua näistä muutaman sentin tai euron palkankorotuksista. Mielestäni sen läpivalaisu ei ollut riittävän hyvää.

Kaupan edunvalvonnan puolella jäin odottamaan sitä, että olisi vähän vivahteikkaammin osattu kertoa kaupasta. Ymmärrän, että median kiinnostus liittyi päivittäistavaroihin ja erityisesti ruokakauppaan, mutta siellä on valtava määrä muutakin kauppaa. On vaatekauppaa, rautakauppaa, tukkukauppaa ja niin edelleen, mutta se kiinnostus oli ruokakaupassa. Ehkä siinä olisi toivonut enemmän sellaista ajattelua, että mitä nämä kaupan yritykset ajattelevat ja minkä tyyppisiä kysymyksiä kaupassa mahdollisesti on.

Virtanen: Oliko toimialalla pahaa mieltä siitä, ettei omaa viestiä saatu julkisuudessa läpi?

Pekkala: Ei meillä ei ollut ollenkaan pahaa mieltä, koska me saimme hyvin läpi omat viestimme. Yksi keskeinen syy tähän oli, että varmaan oman taustani pohjalta käänsin sitä näkökulmaa niin, että me tavattiin tosi paljon toimituksia ja toimittajia, ja pidin koko ajan tärkeänä sitä, että meillä on jatkuva keskusteluyhteys toimittajiin siltä varalta että tapahtuu joku sellainen asia, joka vaatii kommentointia. Nyt ainakin mediassa tiedettiin ketkä ihmiset meillä voi sitä kommentoida tai mistä saa tietoa.

Käytin jopa jonkun verran aikaa siihen, että kun kesätoimittajat soitti, niin minä opastin niitä tekemään juttuja, koska toimituksen johtaja ilmeisesti ei ollut ehtinyt. Käytin sitten vanhaa ammattitaitoani ja kerroin heille mitä pitää tehdä ja miksi. Se oli siis ihan kaupan liitonkin ehdoton etu, että ne jutut oli oikein, ja nyt en tarkoita ollenkaan että ne tehtiin meidän näkökulmastamme, vaan että oli ylipäänsä oikein, että siellä oli oikeat termit ja oikeat euromäärät.

Sitten se kysymyksenasettelu, mihin sitten media tai toimittaja oli päätynyt, se on toinen kysymys. Siihen ei pidä mennä vaikuttamaan. Mutta siis että perusasiat ovat oikein – tämmöistä työtä myös tein.

Virtanen: Miten toimittaja voi saada juttuvinkkejä uutisten kohteilta, niin ettei kaikkia tarvitse omasta päästään keksiä, tai odottaa oman pomon käskyä?

Pekkala: Minä näen sen niin, että kun puhutaan toimittajien lähteistä – ja nyt puhutaan tästä lobbauksesta – niin näen sen kaksisuuntaisena tienä: Molempien etu on, että sinulla on toimivat puheyhteydet ja toimiva keskustelu sillä tavalla, että kun tapahtuu jotain mitä pitää käsitellä, niin löytyy molemmin puolin kykyä käsitellä sitä asiaa ja kykyä kommunikoida omia näkemyksiä, saada ne ymmärretyiksi.

Sen jälkeen on tietysti ihan median oma asia miten se niitä käsittelee, eikä lobbarin tavoite ole ruveta tekemään enempää. Pidemmällä tähtäimellä on mahdotonta vaikuttaa mediaan ja median kysymyksenasetteluun, mutta täytyy vain pyrkiä siihen, että se tietotaso on riittävän hyvä mediassa.

 

Maatalous katveessa

Virtanen: Kerro vielä tästä kokonaisuudesta maatalous, elintarviketeollisuus ja ruokahuolto. Olet ollut jossain määrin huolissasi siitä, että ymmärtääkö media meillä tämän kolmion toimintaa. Mikä siinä on pielessä?

Pekkala: Siinä on oikeastaan pielessä se, että me koko ajan mietitään, että kuka saa minkä osuuden tästä ruokaketjusta. Jos nyt voisin jotain toivoa, niin toivoisin, että meille syntyisi uudenlainen maataloustoimittajien ryhmä tai ammattikunta, joka ryhtyisi avaamaan meidän maataloutta – että minkälainen se on, minkälaiset kannattavuuden edellytykset sillä on? Mitä pitäisi tapahtua, että se olisi meillä paremmassa kunnossa kuin nyt?

Meillä maatalous on tämmöisessä hermeettisessä tilassa, että siellä on etujärjestö MTK, ja sitten maa- ja metsätalousministeriö, joka on aika pitkälle hyvin lähellä MTK:ta. Meillä on siis ministeriö ja maatalous. Maatalouden lobbauspuolella ei juuri ole soraääniä, että mikä voisi olla vaihtoehtoinen maatalouspolitiikka, enkä väitä että pitäisi olla. Mutta väitän, että olisi hyvä jos syntyisi laajempi keskustelu.

Metsäpuolella on nyt syntynyt keskustelu siitä, mikä on oikea tapa hoitaa metsää. Me voisimme käydä myös keskustelun siitä, mikä on oikea tapa hoitaa maataloutta, mitkä ovat sen kannattavuuden rakenteet.

Tietynlainen pulma on esimerkiksi se, että meillä on monella tavalla hyvin kannattamaton maatalous. Moni asia on veitsen terällä varsinkin nyt kun inflaatio kiihtyy, mutta silti peltomaan hinta nousee koko ajan. Mikä esimerkiksi tässä on se syy? Mielestäni maataloutta pitäisi käsitellä itsenäisemmin. Minulla ei ole mitään vihamieltä maataloutta kohtaan, päinvastoin mulla on paljon arvostusta sille. Mutta meidän pitäisi löytää tapoja käsitellä maataloutta, avata sen kannattavuutta, nähdä mikä sen merkitys on. Sitten voidaan siirtyä elintarviketeollisuuteen ja ruokaketjuun.

Virtanen: Onhan meillä kuitenkin Maaseudun Tulevaisuus, joka hoitaa tämän tontin hyvin. Eikö se riitä?

Pekkala: No Maaseudun Tulevaisuutta kustantaa MTK, mutta tietyllä tavalla olet ihan oikeassa. Se on erittäin hyvä lehti, siellä on hyviä toimittajia, mutta heillä on kuitenkin tietty intressi siellä. Ollenkaan vähättelemättä sen journalistista merkitystä se on ihan hyvin toimitettu, ja myös iso lehti tässä maassa. Mutta olisi hyvä, että muutkin isot tiedotusvälineet jollain tasolla käsittelisivät maataloutta irrallisena myös tästä ruokaketjusta, koska se on meille niin olennainen, koska me tarvitsemme ruokaa.

Koko maatalouden käsittely pitäisi nostaa isompaan rooliin, ja jollain tavalla irrottaa tästä politiikasta ja jatkuvasta jauhamisesta, että kenellä on se raha ja kenellä ei. Myöhemmin voidaan mennä sitten siihen kiistämättömään asiaan, että meillä on kaikkein keskittynein tuota päivittäistavarakauppa Euroopassa. Tämän keskittymisen ongelma voi olla esimerkiksi se, että kaupassa valitsee erittäin raju kilpailu. Kun hintakilpailu on tosi kovaa, niin kaupan neuvotteluvoima suhteessa tuottajiin on myös iso, koska ne on niin isoja ne kokonaisuudet.

Tähän ei varmaan viisasten kiveä ole, mutta sen verran palaan takaisin vielä, että jos muistat sitä keskustelua kun Suomi meni EU:n jäseneksi, niin puhuttiin että meiltähän piti loppua maatalous kokonaan ja elintarviketeollisuuskin. No ei loppunut, ne sopeutuivat. Elintarviketeollisuus rupesi kilpailemaan. Siitä tuli ihan hyvä, ja sillä on jopa vientiä jonkun verran.

Eli tässä elintarvikeketjussa on paljon semmoisia asioita, joita mun mielestä pitäisi käsitellä myös, katsoa sitä kokonaisuutta. Mutta tämä on vähän niin kuin Nato-keskustelu (ennen jäsenyyttä), että onko meillä turvatakuita vai ei. Kenelle menee ne rahat? Siis vivahteita toivoisin enemmän mediaan, keskusteluun ja siihen raportointiin.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.

 

Sami Pakarinen ja Ilkka Kaukoranta: Työmarkkinaekonomistit tuovat uskottavuutta etujärjestöille - arvovalinnat kuuluvat päättäjille

 -------------------------------------------------------------------- 

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Tällä kertaa vieraana on kaksi työmarkkinaekonomistia, SAK:n Ilkka Kaukoranta ja EK:n Sami Pakarinen. Käsittelimme yhteishaastattelussa muun muassa ekonomistien suhdetta etujärjestöihin, taloustieteen uusia tuulia, tuottavuuden ja kannattavuuden eroa, työperäistä maahanmuuttoa sekä inflaation uhkaa. Haastattelu tehtiin Almatalossa 25. huhtikuuta 2022.

(Kaukoranta siirtyi syyskuussa 2022 pääministeri Sanna Marinin talouspoliittiseksi erityisavustajaksi.)

-----------------------------------------------------------------

Totuus ja jäsenten etu

Matti Virtanen: Tervetuloa talousjournalismin kurssin haastatteluun. Lähdetään liikkeelle perusteista: mihin työmarkkinajärjestöt tarvitsevat ekonomisteja – eivätkö ne ole etujärjestöjä, jotka tietävät ilman tutkijoitakin, että mitä he tarvitsevat?

Ilkka Kaukoranta: Ekonomisteilla on kaksi roolia: toisaalla on tiedontuotantoon ja maailman ymmärtämiseen liittyvä tutkijan rooli, joka auttaa tavoitteiden muodostamisessa ja sen analysoinnissa, miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Mutta kyllä tosi keskeinen rooli on myös viestintärooli, koska nyky-yhteiskunnassa ekonomistit ovat kysyttyjä julkisessa sanassa ja saavat sitä kautta puhevaltaa. Ekonomistia kannattaa pitää palkkalistoilla, ja sen takia pankeissakin on näkyviä ekonomisteja.

Pakarinen: Hyviä pointteja nuo jotka Ilkka sanoi. Yhteiskunta on mennyt koko ajan enemmän siihen suuntaan, että pitää olla perustellut kannat, jos aiotaan julkisesti jotain esittää. Se koskee ihan yhtälailla edunvalvontaa, eli jos haluaa uskottavasti sanoa jotain ja tehdä ratkaisuehdotuksia, niin pitäähän niiden perustua johonkin tutkimukseen. Ekonomistit tuovat taloustieteen osaamista edunvalvontajärjestöihin. Sanoisin näin, että he pystyvät katsomaan talouden kokonaisuutta ja hahmottamaan sen syy-seuraussuhteita. Ja se on organisaatiolle iso lisäarvo.

Virtanen: Teidän täytyy siis pitää huolta, että edustamanne organisaatiot pysyvät totuudessa ja tutkitun tiedon kaidalla polulla. Onko siinä riskejä, jos tutkimuksen viesti ei ole ihan sama kuin työnantajanne eli etujärjestön intressi?

Kaukoranta: Kyllä tuommoinen riski tietysti on olemassa. Itse en ole kokenut työurallani suuria eettisiä ristiriitoja, mutta totta kai sitä kommentoi asioita tietty hattu päässä. Olen hahmottanut asian niin, että eihän minua haastatella sen takia että olisin henkilönä erityisen kiinnostava, vaan sen takia että organisaationi edustaa 800 000 palkansaajaa. He maksavat palkkani, niin totta kai sitä viestii sitten niin, että valikoi siitä totuudesta sen mikä on jäsenten etu. Mutta kun on näin laajapohjainen järjestö, niin silloin yleensä jäsenistön etu ja Suomen etu ovat aika samansuuntaiset, mikä helpottaa sitä asemaa.

Virtanen: Entä Sami, miten tiukasti sinä olet tutkijana sitoutunut työnantajasi intresseihin?

Pakarinen: Mielestäni on todella helppoa olla EK:n kantojen takana, ihan sen takia että pidemmän aikavälin etu ja nimenomaan tilastoihin ja faktaan pohjautuvat argumentit resonoivat oman arvomaailmani kanssa hirveän hyvin. Sitä kautta voin myös puhua aina tietoon perustuen.  Totta kai on erilaisia mittareita, joita voi käyttää ja nostaa esille, mutta on hirveän tärkeää että se tehdään koko ajan läpinäkyvästi ja ymmärretään mihin kannat perustuvat.

Kaukoranta: Toisaalta hyvä muistaa, että paljonhan on myös ihan arvopohjaista asiaa, vaikka se, että kuinka laajaa julkista sektoria haluaa tai kuinka korkeaa verotusta tavoittelee. Näihin ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta, jolloin on luontevaa ja tavallaan helppokin ottaa sitä arvopohjaa sitten organisaation arvoista.

 

Onko näyttöä?

Virtanen: Taloustieteen roolista nyky-yhteiskunnassa – Minulla on ollut vähän semmoinen käsitys, että teidät on koulutettu aika tiukasti näyttöön perustuvan taloustieteen edustajiksi eli te ette ehkä ole yhtä helposti ostettavissa kuin joku ideologisesti poliittisempi asiantuntija. Pitääkö tämä paikkaansa, eli ovatko ekonomistit keskenään samaa mieltä useammin kuin luullaan?

Kaukoranta: No aika samanmielistä porukkaa me olemme, ja kyllä tämä syy-seuraus-suhteita kaiveleva empiirinen tutkimus on taloustieteessä ottanut tosi vahvasti jalansijaa. Jos muutama kymmenen vuotta sitten iso osa tutkimuksista oli puhtaasti teoreettista pyörittelyä, niin nykyään sellaista ei juurikaan ole, vaan yritetään nimenomaan tilastoaineistojen pohjalta löytää empiiristä totuutta. Se ehkä tietyllä tapaa vähentää ristiriitoja.

Virtanen: Kuulutteko te molemmat tähän näyttöön perustuvaan koulukuntaan?

Pakarinen: Kyllä se on tärkeä lähtökohta, mutta kyllähän tässä ajassa myös kyseenalaistetaan asioita ja instituutioita huomattavasti enemmän kuin ennen.  Mielestäni on jopa hämmentävää, että tutkimukseen nojautuvaa ja ennen instituutioidenkin arvostamaa tietoa lähdetään kyseenalaistamaan kohtuullisen kevyin perustein. Tämä on mielestäni tässä ajassa hankalaa, koska kyllähän meidän pitäisi jollain tavalla löytää yhteinen kuva, jonka pohjalta keskustelua voidaan käydä.

Kaukoranta: No toki on niinkin, että myös ekonomistit tekevät tilauksesta kyselytutkimuksiin perustuvaa höttöä, josta toinen ekonomisti näkee, että se on höttöä, ja sitä sitten haastetaan ihan hyvin perustein. Emme me ekonomistit ole missään nimessä immuuneja sille, että huonoakin tutkimusta tehdään.

Virtanen: Jos ajattelee taloustieteen itsenäisyyttä ja teidän näyttöön perustuvia ajatuksianne, niin eikö olisi järkevintä, että työmarkkinaekonomistit eri järjestöistä julkaisisivat yhdessä tutkimuksia. Sitenhän päästäisiin jonkinlaiseen kompromissiin tai konsensukseen ilman että tarvitse riidellä politiikasta. Onko tämmöinen mahdollista?

Pakarinen: No tietysti on, jos löytyy riittävän isoja aiheita. Onhan yhteistyötä tehtykin viime vuosina, jos ei nyt tutkimuksen saralla, niin yhteisiä kannanottoja on tehty elinkeinoelämän ja työntekijäjärjestöjen kesken. Mutta tässä täytyy aina erottaa se, että on erikseen tutkimuksen teko ja sitten on  päätöksenteko, ja loppuviimeksi päätöksentekijät tekevät sitten ne arvovalinnat.

Pakarinen: Totta kai on selvää, että eri tahot tuovat näkemyksiään siitä tutkimusnäytöstä, ja kyllähän me tiedetään myös, että tutkimus aina kehittyy ja vanhoja näyttöjä koko ajan haastetaan. Tutkimus elää ajassa. Mutta jos löytyy sopivia aiheita, niin ei se tutkimusyhteistyökään ole missään nimessä poissuljettua.

Kaukoranta: Tällaista on tehty viime vuosiin asti säännöllisesti Tulo- ja kustannuskehityksen selvitystoimikunnan puitteissa. Työnantajat ja palkansaajat selvittivät siinä yhdessä talouden tilannekuvaa kilpailukyvystä, ostovoimasta ja talouden kehityksestä, ja se loi tietynlaista pohjaa palkkaneuvotteluille. Tämä instituutio on nyt kuitenkin lopetettu, kun EK päätti suuressa viisaudessaan, että yhteistä tekemistä enää ei ole syytä tehdä. EK ja työnantajat halusivat ideologisista syistä poistaa kaikenlaista valtakunnallista sopimista ja yhdessä tekemistä.

 

Tuottavuus ja kannattavuus

Virtanen: Puhutaan talousjournalismista. Mitkä talouden käsitteistä teidän mielestänne ymmärretään usein julkisuudessa väärin, tai minkä selvittäminen jää vajaaksi?

Pakarinen: Mielestäni aika monessa suhteessa yleislinja on varsin hyvä. Tänä päivänä toimitukset ja toimittajat perehtyvät varsin hyvin asioihin. Totta kai aina joskus voi tulla ongelmia, kun pitäisi jotenkin saada se iso kuva hahmotettua taustalle: itse kaipaan tietoa siitä, onko tässä nyt oikeasti mittasuhteet hyvin hahmotettu, onko tämä kokonaisuuden kannalta iso vai pieni asia? Nämä on ehkä ne asiat, joissa joskus voi miettiä että onko menty harhaan. Mutta pääsääntöisesti tänä päivänä tehdään kohtuu hyvin toimituksellista työtä, eli kyllä se yleiskuva on positiivinen.

Kaukoranta: Viime vaalikaudella minua häiritsi se, että tuottavuudesta puhuttiin usein väärin. Puhuttiin, että otetaan tuottavuusloikkaa lisäämällä tehtyjä työtunteja, ja siinä oli tuottavuus ymmärretty väärin. Tuottavuus on tuotos per työtunnit, ja työtuntien lisääminen ei lähtökohtaisesti vaikuta tuottavuuteen. Se oli ehkä enemmän pääministeri Sipilän väärinymmärrys, mutta media sitä silloin toisteli myös.

Virtanen: Onko tuota edelleen, että tuottavuus ja kannattavuus sekoitetaan keskenään?

Kaukoranta: Kyllä semmoinen riski on, totta kai. Se on ihan luontevasti ammatista kyse, ja toimittajat on kaikki tietysti generalisteja.

Virtanen: Onko tässä vähän semmoista ilmaa, että työnantajalle on tärkeämpi korostaa kannattavuutta kun taas palkansaajille tuottavuus on tärkeämpää?

Kaukoranta: Sen tyyppistä tarkoitushakuista kielenkäyttöä voi olla ajoittain. Esimerkiksi kilpailukyvystä on puhuttu välillä niin, että työnantajapuolella korostetaan hintakilpailukykyä ja matalia kustannuksia, kun taas palkansaajapuolella puhutaan laajemmasta kilpailukyvystä, missä painotetaan tuottavuutta ja sitä, että on koulutusjärjestelmää ja muuta. Toki on samalla sanalla voidaan tarkoittaa vähän useampaa eri asiaa, mikä voi sitten sotkea. Toimittajan pitää olla tarkkana.

Pakarinen: Ehkä toimituksissa olisi hyvä miettiä, että mistä se lähtölaukaus (taloudelliseen toimintaan) tulee. Yleensä siellä on aina joku, joka uskaltaa ottaa riskin, ja sitten tullaan siihen, minkälainen  se riski on suhteessa siitä saatavaan hyötyyn. Jos mennään palkkakeskusteluihin ja palkanmaksuvaraan ja siihen liittyviin asioihin, niin tärkeää on se mitä jää viivan alle. Riskinotto on kuitenkin se, mikä ajaa tätä yhteiskuntaa kuitenkin aina eteenpäin.

 

Duunarin paras ystävä

Virtanen: Toimittajien keskuudessa levisi jossain vaiheessa lentävä lause, jonka mukaan duunarin paras ystävä on maksukykyinen työnantaja. Vieläkö se pätee?

Kaukoranta: No päteehän se samalla tavalla, kuin se, että köyhän paras ystävä on vahva julkinen talous. Samaan aikaan näiden viisauksien taustalla on tietysti hyvä muistaa, että sillä on merkitystä miten julkinen talous tulee vahvaksi ja miten työnantaja tulee maksukykyiseksi. Jos maksukyky perustuu siihen, että maksetaan pieniä palkkoja, niin siitä ei tietysti duunari nauti. Jos taas vahva julkinen talous perustuu siihen, että leikataan sosiaaliturvasta niin se ei ole köyhien etu, Mutta on näissä sinänsä totuuden siemen myös taustalla ja voisi sanoa, että jos otetaan lisää velkaa niin sillä voidaan riskeerata nämä kaikki hyvinvointivaltion palvelut pidemmällä aikavälillä. Tai sitten jos ajatellaan, että asia korjataan vain verojen korotuksilla, niin eihän sekään tätä riskinottoa palvele.

Kaukoranta: Kun me haemme pidemmällä aikavälillä Suomea niin kuin parantavia toimenpiteitä niin aina pitäisi miettiä, että kuinka paljon me lyödään näpeille sitä kannustinta ottaa riskiä. Tämä on mielestäni sellainen kysymys, jossa pitäisi uskaltaa myös katsoa vuosikymmenten päähän eikä vain vuosi tai kaksi eteenpäin.

Virtanen: Kysymys työllisyydestä. Ennen vanhaan työttömyys oli sellainen tärkeä asia, joka huolestutti yhteiskuntaa mutta se ei taida enää olla, vaan paljon puhutaan muista talouden suureista. Missä määrin työmarkkinajärjestöt ovat kiinnostuneita työttömyydestä tai sen vähentämisestä. Onko se työmarkkinajärjestöjen velvollisuus ollenkaan, jos työttömät ovat oma kategoriansa?

Kaukoranta: Ei, vaan työttömät ovat samaa kategoriaa. Meidän ammattiyhdistysliikkeen jäsenet ovat työllisia tai työttömiä, ja usein se vielä vaihtelee työuran aikana: samat jäsenet ovat aika ajoin työttömiä, ja totta kai me kannetaan huolta siitä, mikä on heidän toimeentulonsa työttömänä. Toisaalta me kannamme huolta siitä, mikä heidän työttömyys riskinsä on, ja ehkä tätä kiinnostusta työttömyyteen vielä vahvistaa se, että meillä on ammattialakohtaisia työttömyyskassoja, joiden kautta alakohtainen työttömyys tulee kunkin alan työntekijöiden maksettavaksi työttömyysvakuutusmaksujen kautta. Sitäkin kautta ay-liikkeellä on tavallaan suora taloudellinen intressi siihen työttömyyteen.

Virtanen: No mikä on EK:n tulokulma on tähän työttömyysongelmaan? Ei kai yritysten tehtävä ei ole työllistää mahdollisimman paljon ihmisiä, vaan tehdä voittoa?

Pakarinen: Sanotaan näin, että meillä on harmillisesti vähän tyydytty tähän noin kuuden prosentin työttömyyteen yli ajan. Eihän meillä oikeastaan ole tälläkään hetkellä näköpiirissä, että Suomi pääsisi alle kuuden prosentin työttömyysasteen, ja tämä on hämmentävää. Kyllähän meidän pitäisi saada työmarkkinoiden rakenteet sellaiseen tasoon, että niin sanottu luonnollinen työttömyys laskisi vaikka neljään prosenttiin. Siihen pitäisi päästä, koska totta kai korkeampi työttömyys maksaa. Se maksaa julkiselle taloudelle, ja tietysti suoraan ihmisten huonompana hyvinvointina. Jos meillä olisi matalampi työttömyys ja me saisimme ihmisiä enemmän töihin, niin totta kai koko hyvinvointiyhteiskunta toimisi paremmin, ja siksi EK on pitänyt todella paljon tätä esillä.

Pakarinen: Me olemme puhuneet kannustinloukuista, koska me tiedämme, että työn tekeminen ja työn vastaanottaminen on sitä parasta sosiaaliturvaa. Eli totta kai meidän pitäisi saada enemmän ihmisiä työttömyydestä kohti työllisyyttä. Ja sitten vielä julkistalouden kannalta tuottavuus on tärkeää, nimenomaan sote-palveluiden tuottavuus, koska me tiedämme, että väestö ikääntyy nyt nopeasti ja terveyspalveluiden kysyntä on kasvava osuus julkista taloutta. Työllisyys on siis aivan keskeinen elementti, jolla me voimme saada julkistalouden parempaan kuntoon, ja tässä suhteessa kaikki työttömyyttä vähentävien ja työllisyyttä lisäävien toimien pitäisi olla nyt ykkösprioriteettina.

 

Globaalisaation vangit

Virtanen: Työmarkkinat ovat kansainvälistyneet huikeasti viime vuosikymmenien aikana. Pätevää työvoima liikkuu Suomeen Intiasta, Filippiineiltä ja EU-maista nyt erityisesti. Miten globalisaatio ja maahanmuutto ovat muuttaneet työmarkkinoiden pelikenttää?

Kaukoranta: Ehkä isoin muutos meidän näkökulmastamme on, että ulkomaalaisen työvoiman lisääntymisen myötä - mikä on sinänsä positiivinen ilmiö - sen mukana on tullut myös negatiivisia lieveilmiöitä: on ihmiskauppaa ja erilaista työehtojen polkemista. Tilanne vaatii tiukkaa valvontaa ja vähän lainsäädännön muutoksia, ja myös ammattiyhdistysliikkeetä vähän toiminnan tehostamista, jotta näitä ongelmia saadaan korjattua. Sinänsä se perusdynamiikka työllisyyden ja työttömyyden taustalla ei ehkä kuitenkaan ole muuttunut.

Virtanen: Ovatko Suomenkin työmarkkinat globalisaation vankeja niin, että meidän palkkatasomme on tuomittu kilpailemaan kansainvälisen palkkatason kanssa. Jos työvoima liikkuu niin kuin muut tuotannontekijät, niin pitkällä aikavälillä ei kai ole mahdollista, että Suomessa palkat nousisivat enemmän kuin muualla. Pitääkö paikkansa?

Pakarinen: Totta kai tämä on pienen avotalouden keskeinen relaatio, ja näinhän se menee. Ehkä vielä siitä työttömyydestä: Eihän siitä haittaakaan ole, jos meillä on joustavammat, dynaamiset työmarkkinat. Se on varmaan maahanmuuttajien näkökulmasta parempi houkutin, etteivät työmarkkinat asettaisi esteitä työllistymiselle vaan päinvastoin houkuttelisi Suomeen.

Pakarinen: Samaan aikaan me tiedämme, että työikäinen väestö vähenee. Jos me katsomme aikasarjaa, esimerkiksi siitä kuinka paljon meillä on työikäisiä ihmisiä yhtä eläkeläistä kohden, niin 60 vuotta sitten heitä oli kuusi, 2000-luvun alussa neljä ja vuonna 2035 heitä on enää kaksi. Tämä on se isoin haaste: me tarvitsemme enemmän työllisyyttä, koska meillä käsivarret vähenee. Me tarvitsemme myös työperäistä maahanmuuttoa. EK:n yrityskyselyssäkin näkyy hyvin vahvasti, että ammattitaitoisen työvoiman saatavuus on ihan keskeinen tai jopa suurin ongelma tuotannon ja myynnin kasvulle.

Kaukoranta: Mietin, miten tuo relaatio tässä työvoiman saatavuudesta ja liikkuvuudesta toimii, niin sehän on niin, että työvoiman liikkuvuus tarkoittaa ettei kilpailukykyä voi kestävästi parantaa maksamalla pienempiä palkkoja. Jos joku yrittää maksaa liian pientä palkkaa, niin se johtaa siihen, että osaajat karkaavat muualle, ja sen takia riittävän korkean palkkatason mahdollistaminen on tärkeää tulevan kasvun varmistamiseksi. Tämä ei ole sinänsä uusi ilmiö, vaan kyllähän meiltäkin lähti jo vuosikymmeniä sitten ihmisiä paremman palkan perässä Ruotsiin. Se on kilpailukykytekijä ihan valtakunnan tasolla, että palkka on riittävän iso. Toki se ei saa olla myöskään liian iso, jotta yritysten olisi kannattavaa toimia. Sen tasapainon löytäminen on vaikeaa.

Pakarinen: Tietysti yritykset haluavat maksaa hyvin hyvistä tuloksista. On ihan itsestään selvää, että työntekijöitä halutaan kannustaa. Mutta yhtälö on haastava, koska pitää ottaa huomioon mikä on palkanmaksukyky ja Suomen kilpailukyky suhteessa kilpailijamaihin. Se mitä me Suomessa tehdään, niin se vaikuttaa meidän tilanteeseen, mutta siihen vaikuttaa myös hyvin paljon se, millaisia ratkaisuja tehdään Keski-Euroopan työmarkkinoilla, ja se vaikuttaa suhteelliseen kilpailukykyyn tietysti.

 

Palkkainflaation uhka

Virtanen: Tätä haastattelua tehdään nyt huhtikuussa 2022, ja meillä on parhaillaan menossa iso riita kunta- ja sote-alan sopimuksista. Esittäkää argumentit sen puolesta, että sairaanhoitajien ja perushoitajien palkkoja pitää korottaa niin kuin he ovat vaatineet, ja sen puolesta, että niitä ei pidä korottaa, koska se johtaisi palkkojen nousukierteeseen ja inflaation kiihtymiseen.

Kaukoranta: Ensinnäkin kiista koskee vain hoitoalaa. Julkisella sektorilla kunnissa on paljon muitakin pienipalkkaisia tai palkkakuopassa olevia. Perusteluna sote-alan korotuksille voi olla esimerkiksi se, että palkkaerot ovat ylipäätään perusteettomia; että maksetaan liian pieniä palkkoja suhteessa yksityisen sektorin palkkoihin. Julkisella sektorilla voi olla jälkeenjääneisyyttä, koska yksityisellä sektorilla palkat usein nousevat nopeammin kuin sopimuskorotukset. Yritykset maksavat vapaaehtoisesti palkankorotuksia houkutellakseen työvoimaa. Näitä liukumia on julkisella sektorilla on paljon vähemmän, jolloin sinne tulee systemaattista jälkeenjääneisyyttä, mikä edellyttää sitten aika ajoin kuoppakorotusta.

Kaukoranta: Sitten on tämä työvoiman saatavuuspuoli mistä on puhuttu, että kunnilla on vaikeuksia houkutella osaajia, ja jos palkka olisi yksilöllisiä, se voisi sitä saatavuutta parantaa. Mutta tietysti näitä argumentteja vastaan voi sanoa, että on matemaattinen tosiasia etteivät kaikki voi saada toista enempää. Ymmärrettävästi jokainen ammattiryhmä tai liitto ehkä haluaisi, että se itse saisi isommat korotukset kun kaveri, mutta kaikki eivät voi saada. Sitten on tosiaan se riski, että jos yhdet saa niin silloin muut seuraavat perässä ja seurauksena on hallitsematonta palkkojen nousua, mikä heikentää kilpailukykyä.

Virtanen: Miten iso ongelma tämä on SAK:lle, että teidän vahvat liittonne haluaa isommat korotukset kuin toiset liitot samaan keskusjärjestön sisällä.

Kaukoranta: Kyllä meillä on myös kentällä aika hyvä ymmärrys siitä, että perusteettomia palkkaeroja pitää voida kuroa umpeen ja matalapalkkaisille pitää voida suunnata isompia korotuksia. Mutta mikä on se mekanismi, jolla sen pystyy kestävästi tekemään, niin se on vähän hakusessa. Vanhassa keskitettyjen sopimusten maailmassa tehtiin erikseen matalapalkkaeriä, naispalkkaeriä tai euromääräisiä korotuksia, jotka sitten auttoivat suhteessa enemmän pienipalkkaisia, mutta nyt tällä hetkellä meillä ei ole valmiita ideoita siihen.

Virtanen: Sami, onko tilanteessa nyt palkkainflaation riski?

Pakarinen: EK:han ei enää ole näissä palkkaneuvotteluissa millään tavalla mukana, vaan meillä toimialaliitot käyvät näitä yksityisten alojen neuvotteluja.

Virtanen: Kysyn sinulta ihan ekonomistin mielipidettä.

Pakarinen: Me on nähty tämän kriisin aikana – jo koronakriisin, ja nyt Venäjän hyökkäyksen myötä -, että yritysten tilanteet vaihtelee hyvin paljon, ja jo oennen näitä parin vuoden takaisia tapahtumia oli hyvin suuri tarve mennä sopimisessa paikalliselle tasolle, yritystasolle, koska siellä tiedetään ne tilanteet kaikista parhaiten. Tässä suhteessa nämä viime vuosien tapahtumat ovat vain korostaneet sitä, että kyllähän meidän pitää mennä vielä enemmän sinne yritystasolle ja paikallisesti sopimaan asioista.

Pakarinen: Elinkeinoelämän keskusliitto ei voi kommentoida työehtosopimuskierroksia, koska ne ovat liittojen vastuulla, mutta itsestään selvää tietysti on, että julkisessa taloudessa on budjettirajoite ja sen mukaan on mentävä, kilpailukykyä unohtamatta. Ja jos sinne budjettirajoitteeseen haluttaisiin tehdä lisää tilaa, niin mielestäni on hämmentävää, jos emme lähde hakemaan niitä lisäeuroja työllisyyden kautta. Kyllähän meillä on samaan aikaan myös muita menotarpeita joihin pitää satsata – esimerkiksi puolustusmenot tänä keväänä. Kaikki varmaan pitävät niitä tarpeellisena, ja olisi hyvä jos niille tehtäisiin pelitilaa työllisyyden kasvun kautta.

 

Ihmistä etsimässä

Virtanen: Kysymys työmarkkinajournalismista. Meillä oli Suomessa viime vuosisadalla sellainenkin ammattikunta kuin työmarkkinatoimittajat. He olivat yleensä osa politiikan toimitusta, mutta nykyään tämmöistä erikoisalaa ei enää ole. Miten arvioisitte nykyistä työmarkkinajournalismia; vastaako se sitä mitä teidän mielestänne työmarkkinoilla tapahtuu?

Kaukoranta: Kyllä meillä on paljon hyviä nuoren polven toimittajia, jotka ei ole työmarkkinatoimittajia vaan yleisesti talouden tai politiikan toimittajia, jotka kommentoi tai kirjoittaa työmarkkinoista oikein hyvin. On ymmärretty, että työmarkkinat on ihan ihmisten kokoisia asioita, ja valtaosa ihmisistä toimii joko palkansaajan tai yrittäjän asemassa. Sitä kautta asioita pystyy ymmärtämään. Siinä on ehkä ollut vähän turhaa pelkoa, että työmarkkinoiden toiminta on monimutkaista ja niin vaikeaa tai tylsää salatiedettä, ettei ole yritettykään perehtyä. Mutta mielestäni nämä Teemu Muhoset, Robert Sundmanit ja kumppanit ovat osoittaneet, että kyllä niistä varsin hyvin pääsee kärryille kun yrittää, ja kyllä se kannattaa.

Virtanen: Entä Sami, onko sinulla enemmän hyviä vai huonoja kokemuksia työmarkkinajournalismista?

Pakarinen: Pääsääntöisesti olen samaa mieltä kuin Ilkka, että kyllähän taustat tuntien pyritään kirjoittamaan, ja aika syväluotaavia juttuja ilmestyy. On sinällään tietysti hyvä asia, että ollaan ihmistä lähellä. Ehkä usein se mikä unohtuu on, että puhutaan yrityksistä ja toisaalta työntekijöistä, mutta kyllä siellä yritystenkin takana on ihmisiä. Olisi hyvä jos ymmärrettäisiin, että ei ole olemassa yritystä ilman ihmistä, vaan päätöksentekijänä on taustalla aina joku ihminen ja päätöksiä tehdään sen ihmisen lähtökohdista.

Virtanen: Eli annetaanko tässä nyt toimittajalle semmoinen ohje, että etsikää se ihminen?

Kaukoranta: No ei sitä ihmistä pidä liikaa myöskään etsiä, vaan totta kai pitää myös sen järjestelmän suurimmat lainalaisuudet nähdä. Jos vaikka lakko tai työtaistelu on käynnissä, niin ei tietysti pidä jämähtää siihen, että arvioidaan vain miten tämä nyt vaikeuttaa jonkun ihmisen työssäkäyntiä kun juna ei kulje, vaan kyllä siinä pitää kaivaa esiin mistä siinä kiistassa on kyse ja miten se vaikuttaa sitten laajemmin. Mutta kannustan, että jos tuntuu vaikealta, niin aina voi soittaa ja kysyä - työmarkkinajärjestöissä on ihan fiksuja mukavia ihmisiä, jotka suostuvat vastaamaan ja kertomaan mistä on kyse.

Pakarinen: Tämä on aika jännää, että sitten kuitenkin näissä sosiaaliturvakysymyksiä käsittelevissä jutuissa aina haetaan (todistajaksi) se pieni yksittäinen ihminen. Juttuja tehdessä ehkä valikoidaan, että milloin haetaan yksittäinen ihminen ja milloin ei haeta. Tämäkin kannattaa tiedostaa, että asioilla on useampia puolia.

Virtanen: Kiitän teitä haastattelusta.