"Israel on suurvalta" - Suomen entisen Tel Avivin -suurlähettilään raportti valaisee konfliktin taustaa

Kustannusyhtiö Docendo julkaisi viime viikolla suurlähettiläs Pasi Patokallion muistelmateoksen Minä, aseet ja maailma. Veteraanidiplomaatin teos herätti ansaitusti huomiota muun muassa siksi, että kirjailija esitti viileän analyysin siitä miksei ydinaseiden käyttö Ukrainan sodassa ole todennäköistä.

Vuosikymmenien ajan useisiin asevalvontaneuvotteluihin osallistunut Patokallio muistuttaa, että ydinaseiden käyttöön turvautuessaan Venäjä tietäisi häviävänsä kostoiskujen vuoksi sodan ja menettäisi loputkin maineestaan: "Ydinaseista on hyötyä vain jos niitä ei käytetä."

Patokallion kirja noteerattiin myös siksi, että hän puhuu siinä suunsa puhtaaksi jalkaväkimiinojen käytön kieltäneen Ottawan sopimuksen synnystä ja siitä miksi Suomi liittyi sopimukseen omien etujensa vastaisesti. Miinasopimukseen liittymistä härkäpäisesti ajanut entinen ulkoministeri ja presidentti Tarja Halonen saa kuulla kunniansa.

Patokallion uralle mahtui myös jakso Suomen suurlähettiläänä Israelissa 1998-2003. Sitä käsittelevä osuus kirjassa on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska eihän kukaan vielä viime viikolla tiennyt, mitä tänä viikonloppuna tapahtuu.

Gazan kaistalla valtaa pitävän islamistisen Hamas-järjestön raakalaismainen hyökkäys Israeliin lauantaina 7. lokakuuta 2023 on saanut monelle tunteet pintaan. Kuten odottaa saattoi, sotatoimiin liittyy propagandasotaa, jonka tarkoitus on saada ulkopuoliset ottamaan kantaa yhden osapuolen puolesta toista vastaan.

Hamasin hyökkäys on tuomittu laajasti, mutta joissakin kommenteissa on muistuteltu, ettei Israelkaan ole mikään pulmunen, vaan ehkä itse osittain syypää Hamasin aggressioon. Israelin syyllistäminen tuntuu tässä vaiheessa kuitenkin yhtä epäreilulta kuin puhe Ukrainan natseista Venäjän rikkoessa kansainvälistä oikeutta ja sodankäynnin sääntöjä.

Tähän väliin sopii erinomaisesti Pasi Patokallion raportti, jonka hän kirjoitti tuoreena suurlähettiläänä ulkoministeriön käyttöön Tel Avivista 1998. Patokallio aloitti vertaamalla Israelia Suomeen, mutta totesi vertauksen ontuvan, koska Israel on suurvalta ja toimii sen mukaisesti.

Julkaisen tässä kirjaan sisätyvän muistion Patokallion luvalla kokonaisuudessaan, koska se auttaa ymmärtämään Lähi-idän leppymättömän vihan taustoja. Nyt 25 vuotta myöhemmin hämmästyttävän suuri osa suurlähettilään havainnoista on edelleen ajankohtaisia.

Patokallio itse toteaa, että "saman raportin voisin kirjoittaa tänään". Israelin pääministerinäkin sattuu olemaan yhä sama mies, Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Suurin muutos on ollut Israelin tuhoamiseen pyrkivän Hamas-järjestön voimistuminen.

Pidemmittä puheitta, kannattaa lukea - suurlähettiläs Pasi Patokallio vuonna 1998:

------------------------------------------  

“Suurvalta nimeltä Israel

Miksi Israel ulkopolitiikassaan toimii kuten se toimii? Miksi Israel vähät välittää YK-äänestyksistä, sättii EU:n deklaraatiopolitiikkaa oppimestarin ottein tai sekaantuu surutta Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan etujensa ajamiseksi? Yhtä yleispätevää selitystä ei tietenkään ole. Muutaman viikon oleskelu maassa, kollegojen ja erilaisten tutkijoiden tapaaminen sekä tiedotusvälineiden seuraaminen viittaisivat ainakin yhden selittävän tekijän olemassaoloon.

Israel on suurvalta.

Juhlapuheissa on tietysti toisin. Israelia ja Suomea verrataan usein toisiinsa pieninä maina. Väkiluku on suunnilleen samaa luokkaa, samoin kansantulo. Historiaa muistellessa muistutetaan mieluusti molempien taistelleen menestyksellisesti itsenäisyydestään ase kädessä. Lipun väritkin ovat samat. Ulkopolitiikan filosofiassa ja toimintatavoissa onkin sitten eroa. Kysymys on yhtäältä mentaliteetista, toisaalta kapasiteetista.

Israelilla on suurvallan mentaliteetti. Se kokee olevansa ulkopolitiikassaan subjekti. Sillä on halua vaikuttaa aktiivisesti ja keinoja kaihtamatta alueelliseen turvallisuusympäristöönsä omien tavoitteidensa mukaisesti. Likudin ja työväenpuolueen ulkopoliittiset tavoitteet saattavat erota toisistaan, mutta toimintamalli on sama. Sopeutuminen ulkoiseen muutokseen, missä Suomi on mestari, on Israelin ulkopoliittiselle ajattelulle vierasta. Tässä valossa ei ole mitenkään liioiteltua verrata Israelin roolia Lähi-idässä vaikkapa Ranskan tai Venäjän rooliin Euroopassa.

Suurvaltaidentiteetin lähtökohtana on suhtautuminen muihin suurvaltoihin samalta viivalta, tasa-arvoisesti. Israel nähdään usein Suomessakin Yhdysvaltain klientiksi, koska maa saa niin paljon talous- ja sotilasapua Yhdysvalloista. Implikaatio on, että Israel on riippuvainen Yhdysvalloista ja joutuu näin viime kädessä taipumaan sen tahtoon. Tämä on vain osatotuus. Toinen puoli totuutta on Israelin vankka käsitys itsestään Yhdysvaltain ainoana luotettavana liittolaisena Lähi-idässä. Israel on Yhdysvaltain strateginen liittolainen, kuten täällä tavataan sanoa. Liittosuhde on ankkuroitu vahvasti ja ilmeisen paineenkestävällä tavalla Yhdysvaltain kongressiin, painostusryhmiin ja laajalti myös yleiseen mielipiteeseen.

Israel edellyttää Yhdysvalloilta tasa-arvoista kohtelua ja saa sen. Aika ajoin Yhdysvallat tuo julki tyytymättömyytensä Israelin politiikkaan erilaisin elein. Kalenterista ei ”löydy” aikaa pääministerin tapaamiseen. Pääministeriä ei majoiteta valtion vierastiloihin tai kutsuta aterialle. Tällaiset eleet tietenkin noteerataan tarkoin Israelissa, mutta reaktio ei välttämättä ole oman politiikan tarkistaminen. Sitä vaatii korkeintaan oppositio. Hallituksen taholla asia ignoroidaan tai käydään vastahyökkäykseen turvautumalla omiin vipuvarsiin Yhdysvaltain sisällä. Pääministeri Netanjahun viimeisimmän Yhdysvaltain-vierailun ohjelmassa merkillepantavinta pitkällä tähtäyksellä olivat ne tapaamiset, joilla Netanjahu vahvisti omia ja Likudin siteitä Israelin nykyhallituksen tosiystäviin. Nämä löytyvät republikaanien oikealta laidalta ja ennen muuta ns. kristillisestä oikeistosta, jonka tuki Israelille on raamatullisen ehdoton. Vaatii aikamoista suurvalta-arroganssia yhdistää vierailuun Valkoisessa Talossa lukuisia tapaamisia nykyadministraation tiukimpien vastustajien kanssa. Tällaiselle käytökselle on jiddišistä periytyvä epiteetti: hutipa.

Toinen esimerkki on Israelin suhtautuminen Venäjään. Tällä erää tärkeintä maiden suhteissa ovat Venäjän asekaupat ja ydinalan yhteistyö Iranin kanssa. Israel on vastatoimena pannut omat maakaasukeskustelunsa Venäjän kanssa jäihin. Israel painostaa Yhdysvaltoja painostamaan Venäjää sanktioiden uhalla, ja on turvautumassa administraation ohi kongressiin, kun administraatio sen mielestä pehmoilee. Myös tapaamisissa muiden maiden kanssa Israel vaatii niitä vaikuttamaan Venäjään tavoitteidensa puolesta. Suomellakin on kokemusta. Israelin politiikan oikeutuksesta voidaan olla monta mieltä, mutta näin toimii suurvalta.

Suurvaltarooli vaatii paitsi tahtoa myös välineitä. Israelin ulkopoliittinen välineistö painottuu vahvasti sotilaalliselle puolelle. Vaikka Israelin olemassaoloon ei enää kohdistu suoranaista ja välitöntä uhkaa, olemassaolon ensi vuosikymmenet johtivat sotilaallisen turvallisuuden korostumiseen Israelin ulkopolitiikassa. Edelleenkin turvallisuusuhat koetaan voittopuolisesti sotilaallisiksi: Etelä-Libanon, palestiinalaisterrorismi, joukkotuhoaseet Syyrian, Iranin ym. käsissä. Vuoden 1998 budjetista lähes neljännes käytetään turvallisuusmenoihin.

Taatakseen olemassaolonsa ja vaikuttaakseen turvallisuusympäristöönsä Israel on systemaattisesti hankkinut itselleen Lähi-idässä vertaansa vailla olevan sotilaallisen kapasiteetin. Israel on de facto ydinasevalta. Israelin ilmavoimien toimintasäde ulottuu Tripolista Teheraniin. Tammikuun puolivälissä Israelin ilmavoimille toimitettiin ensimmäiset sen tilaamista yhteensä 25:stä F151-hävittäjästä. Näiden joka sään hävittäjien toimintasäde on 4500 kilometriä 11 tonnin pommilastissa. Hävittäjien tulo julkistettiin näyttävästi. Eihän pelotteesta ole iloa, ellei vihollinen tiedä mitä pelätä. Viholliseksi todettiin kiertelemättä Iran. Kaatamin CNN-haastattelu ei ole muuttanut julkisia asenteita Israelissa piiruakaan. Julkisuudelta piilossa tiettyä uusharkintaa saatetaan olla virittelemässä, mutta sitäkin lähinnä Yhdysvaltain reaktioita pohtien.

Kun nämä lähtökohdat ottaa huomioon, ei ole ihme, että Israelin suhde EU:hun ulkopolitiikan saralla on aika ajoin niin kärttyinen kuin se on – monista yhdistävistä tekijöistä huolimatta. Syitä on monia, mutta kun Israelia tarkastelee sen omasta, sotilaallisten turvallisuusnäkökohtien leimaamasta suurvaltaperspektiivistä, yksi on ylitse muiden: ”Eurooppa” ei ymmärrä Israelin turvallisuustarpeita. Kysymys ei niinkään ole yksittäisistä toimista, vaan maailmankuvasta. Voimapoliittisessa maailmankuvassaan Israel on paljon lähempänä Yhdysvaltoja kuin EU:ta.

Ei tarvitse kuin lukea EU-komission tuoretta tiedonantoa EU:n roolista Lähi-idän rauhanprosessissa, niin ymmärtää eron. Tiedonanto (23 sivua) sivuuttaa Israelin turvallisuuden yhdellä lyhyellä kappaleella, jossa toistetaan EU:n valmius ”panna peliin koko poliittinen arvovaltansa Israelin turvallisuuden takaamiseksi” ja vakuutetaan, että ”palestiinalaisalueiden taloudellinen kehitys on Israelin paras turvallisuustakuu”. Tällainen kielenkäyttö on paikallaan laajan turvallisuuskäsityksen Euroopassa, mutta se kuulostaa epärealistiselta ja holhoavalta etenkin Israelin nykyhallituksen korvissa. Verrataanpa jälkimmäistä väitettä siihen, mitä pääministeri Netanjahu sanoi tammikuun puolivälissä Israelissa vierailleelle EU:n puheenjohtajamaan edustaja varaministeri Fatchettille: ´Viime kädessä Israelin turvallisuuden paras tae on palestiinalaisten tieto siitä, että terrorismi tuo muassaan Israelin välittömät rankaisutoimet.´

Suurvaltana Israel luottaa turvallisuutensa takaamisessa vallan muuhun kuin EU soisi sen luottavan. Tämä on tosiasia. Sitä ei tarvitse hyväksyä, mutta realistisessa EU-politiikassa Israelin oma käsitys turvallisuudestaan on syytä ottaa aidosti huomioon – varsinkin jos siihen haluaa vaikuttaa.”

-------------------------------- 

Patokallion suurlähettiläskaudella alkoi niin sanottu toinen intifada eli Palestiinan arabien kansannousu Israelin miehitystä vastaan. Kautensa lopussa Patokallio totesi, että suurvalta Israel oli menossa suuntaan, joka oli sen omien, pitkän tähtäyksen intressien kannalta väärä. Lainaus tuoreesta kirjasta:

"Sanotaan mitä sanotaan, Israel ei jätä ketään kylmäksi. En pidä itseäni ”Israelin ystävänä” niin kuin termi Suomessa yleensä ymmärretään. Sama koskee palestiinalaisia. Minulla ei ole emotionaalista sidettä kumpaankaan. Minua ei kiinnosta toimia kummankaan riitelevän osapuolen syyllistäjänä tai puolestapuhujana. Minua kiinnostaa se, mitä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa – ja laajemmin Lähi-idässä – tapahtuu ja miksi."

Ehkä tästä diplomaattisesta asenteesta olisi hyötyä myös meille, jos haluamme yrittää ymmärtää tänä viikonloppuna käynnistynyttä uutta sotaa: Israel pitää itseään suurvaltana, joka taistelee olemassaolostaan. Hamas taas näkee itsensä vapautusliikkeenä, joka haluaa työntää sortajansa Välimereen. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, eikä meidän suomalaisten kannata kuvitella, että voisimme olennaisesti vaikuttaa sodan osapuoliin. 

Geriatrinen näkökulma kannabiskeskusteluun: eteenpäin Saksan viitoittamaa tietä!

Huhtikuun 20. sattui olemaan kansainvälinen kannabispäivä, ja sain yllättäen kutsun osallistua puhujana Helsingin keskustassa pidettyyn mielenosoitukseen kannabiksen vapauttamisen puolesta.

Olin hieman yllättynyt, koska en käytä kannabista enkä muitakaan laittomia päihteitä, enkä suosittele niiden käyttöä muillekaan. Mutta kutsu tuli ilmeisesti siksi, että olen julkisesti vastustanut Suomessa voimassa olevaa kannabis-kieltolakia.

En ehtinyt paikalle, mutta lähetin tilaisuuteen tekstin, kun kerran kohteliaasti pyydettiin. Tässä koko tarina, joka oli tietysti liian pitkä. Itse asiassa en tiedä, ehdittiinkö lyhennettyäkään versiota lukea, mutta muut puhujat varmaankin paikkasivat ongelman.

Aloitin parilla varoituksella:

                                                            ***

”En ole lääkäri, enkä suosittele kenellekään minkään lääkkeen tai luonnontuotteen nauttimista huvin vuoksi tai siinä uskossa, että ne ovat harmittomia. Erityisen varovainen kannattaa olla luonnontuotteiden kanssa, koska niiden tarkka koostumus ei yleensä ole tiedossa.

En suosittele siis myöskään kannabiksen käyttöä sen enempää kuin viinan juontiakaan, vahvemmista lääke- tai huumausaiheista puhumattakaan. Elämä selvin päin on yleensä mukavampaa kuin kännissä, pilvessä tai mömmöissä. Suosittelu on kuitenkin eri asia kuin hyväksyminen. Jos joku tykkää viinasta, niin juokoon, mutta mielellään kohtuudella.

Sama pätee tietyisti muihin mietoihin päihteisiin. Marijuanasta kuulin vuonna 1972, kun olin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Huomasin, että se oli teini-ikäisten keskuudessa muodikas päihde, osittain siksi että kaljaa oli vaikea saada kun ikäraja oli 21 vuotta. Nykyäänhän jo lähes puolet amerikkalaisista aikuisistakin on ainakin kokeillut kannabista, mukaan lukien muutama entinen presidentti.

Sama ilmiö näkyi sitten Suomessakin. En kuitenkaan alkanut käyttää, koska polttelu oli laitonta, ja parista kokeilusta ulkomailla jäi ristiriitainen vaikutelma. Nuoruudessani muotihuume oli keskiolut. Se oli paitsi laillista, myös suhteellisen halpaa ja tasalaatuista.

                                                            ***

Ja sitten asiaan: Kaltaiseni poliittisesti liberaali ihminen ei voi ymmärtää sitä, että yhdellä kemikaalilla ja yhdellä valtionyhtiöllä on monopoli valtakunnan päihdepolitiikassa – jopa niin, että valtio on sairaalloisen riippuvainen tämän monopolin verottamisesta.

En nyt ota kantaa siihen, minkä vahvuisia viinaksia pitäisi olla tyrkyllä missäkin kaupoissa tai kioskeissa. Suomi näyttää joka tapauksessa olevan menossa hitaasti keskieurooppalaiseen suuntaan: niin sanotuissa maitokaupoissa on myytävänä yhä väkevämpiä alkoholijuomia, ja samaan aikaan alkoholin kulutus henkeä kohti näyttää olevan laskussa. (Vanhukset ovat poikkeus.)

Keskieurooppalaisesta suunnasta juolahti mieleen, että kannabiksen käyttö tuli lailliseksi Saksassa huhtikuun alussa. Odotin hieman, että asia olisi noteerattu isosti Suomen mediassa, mutta kuulimme lähinnä vaisua piipitystä. Suomalaiset ovat hitaita tajuamaan maailman muuttumista, mutta kun on aika, oikea päätös tehdään nopeasti, kuten tapahtui Nato-jäsenyyden kanssa.

Entisenä politiikan toimittajana uskaltaisinkin löydä vetoa, että päihdepolitiikan kokonaisuudistuksesta tulee iso teema vuoden 2027 eduskuntavaaleihin. Toivottavasti liberaalit näkemykset saavat kannatusta kaikissa puolueissa. Joku puolue voisi vaikka tehdä lääkekannabiksen vapauttamisesta hallituskysymyksen.

                                                                 ***

Viime aikoina Suomessa on herätty siihen, että ihmisten määrä alkaa vähentyä ja maata uhkaa väestökato, ellei tänne saada huomattavasti nykyistä enempää maahanmuuttajia. Siinä toinen vaaliteema, jota emme pääse karkuun vaikka haluaisimme.

Mutta vaikka maahanmuutto ratkaisisi osan Suomen väestöongelmasta, se ei auta siihen, että suomalaiset vanhenevat, ja samalla lisääntyvät kaikenlaiset kivut ja säryt. Kivunhoidossa pitäisikin sallia kaikki keinot, joista on enemmän hyötyä kuin haittaa – ja jopa haittoja voisi pitää välttämättömänä pahana, kuten alkoholin kohdalla tehdään.

Tiedämme, että vanhusten alkoholinkäyttö on lisääntynyt, samoin siihen liittyvät ongelmat. Olisiko liikaa pyydetty, jos särkylääkkeille ja viinalle tarjottaisiin vaihtoehtoja?

Ikääntymisestä on toki hyötyäkin, paitsi henkiin jääneille itselleen, myös lääketeollisuudelle. Olen itsekin päässyt nauttimaan ikääntymiseen liittyvistä kivuista ja niihin määrätyistä lääkkeistä. Teholtaan ne ovat olleet kyseenalaisia, mutta aina on löytynyt joku uusi pilleri, jos edellinen ei ole tepsinyt. Onneksi Kela korvaa lääkekuluista osan, joten kiitos kaikille, jotka olette osallistuneet näihin ihmiskokeisiin maksamalla sairausvakuutusmaksuja.

Pääsen myöhemmin tänä vuonna polven tekonivelleikkaukseen, ja sen jälkeen edessä on taas kipulääkekuuri. Valitsemani julkisen sektorin hoitopaikka tarjoaa ensihoitona jopa konjakkiryypyn, mistä kiitos jo etukäteen.

Mutta miksi taas suositaan alkoholia? Osalle vanhuksista alkoholi ei sovi, ainakaan intensiivisesti käytettynä. Olisiko liikaa pyydetty, jos vaihtoehtona olisi tarjolla kannabista muodossa tai toisessa?

                                                                 ***

Kannabis ei tietenkään ole mikään ihmelääke kipuja vastaan, eikä sekään sovi kaikille. Lääketiede ei valitettavasti ole sanonut vielä lopullista sanaa kannabiksen hyödyistä ja haitoista. Mutta tietoa ei saada ilman kokeellista tutkimusta. Vanhukset olisivat hyviä koekaniineja.

Tutkimustuloksia kannabiksen tehosta kivunlievityksessä on paljon, mutta niiden otokset ovat yleensä pieniä ja laatu kyseenalainen. Mutta on siteerattava niitä tutkimuksia, joita on käytettävissä.

Yhdysvaltain kansanterveyslaitoksen NIH:n lehti Journal of Clinical Medicine julkaisi hiljattain selvityksen kannabiksen käytöstä vanhusten kivunhoidossa. Tutkimuksessa seurattiin keskimäärin 81-vuotiaan otoksen reaktioita.

Tutkimuksen mukaan 85 prosenttia mukana olleista kertoi kannabiksesta olleen heille hyötyä, ja 58 prosenttia jatkoi käyttöä vielä puoli vuotta kokeen alkamisen jälkeen. Toisaalta kolmasosa ilmoitti myös haittavaikutuksista, joita olivat mm. huimaus ja väsymys.

 

Kuva jutussa mainitusta kannabistutkimuksesta. Kokeeseen osallistuneista 113 vanhuksesta 85 prosenttia koki kannabiksen parantaneen heidän terveydentilaansa. Kymmenisen prosenttia ei havainnut mitään vaikutusta, muutama prosentti raportoi merkittäviä haittoja. (Linkki tekstissä yllä.)

                                                                 ***

Tutkimuksen johtopäätös oli, että lääkkeiden ja kannabiksen käytön yhteisvaikutusten vuoksi hoidon pitäisi olla varovaista ja yksilöllistä. Tutkimusnäyttö on tulkinnanvaraista, mutta näyttää siltä, että hyötyä on enemmän kuin haittaa. Eikä kenenkään ole pakko käyttää. Näin tiede etenee, pienin askelin. Jos jatkotutkimuksiin tarvitaan vapaaehtoisia, olen käytettävissä.

Ilmasto- ja energiapolitiikassa suositaan nykyään niin sanotusti teknologianeutraaleja ratkaisuja, eli päästöjen vähentämisessä ei pitäisi sulkea mitään vaihtoehtoja pois ideologisista syistä. Siksi ydinvoiman maine on vähitellen palautunut.

Kannabiksesta voisi tulla ydinvoimaan rinnastettava kemikaalineutraali vaihtoehto farmakologian puolella. Liberalisointia ei kannata vastustaa ainakaan sillä perusteella, että kannabiksesta voi olla myös haittaa. Mistäpä ei olisi?

Legalize it! Eteenpäin Saksan viitoittamaa tietä!

 

Matti Virtanen

eläkeläinen Espoosta.

Journalistin ohjeet: ”Pystyy vetään”

Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.

Vanha viisaus pätee, jos tarkastelemme Julkisen sanan neuvoston eli JSN:n kannatusyhdistyksen eli Jusanekin työryhmän laatimia uusia journalistin ohjeita. Ne tulevat voimaan lokakuun alussa 2024, ja sen jälkeen kaikki mediat niitä noudattakoot, jos haluavat.

JSN:n jäsenyys ei nimittäin ole pakollista, mutta journalistin ohjeisiin eli media-alan itsesääntelyyn sitoutuneita tiedotusvälineitä on tapana pitää vastuullisempina ja luotettavampina kuin muita.

Tai ehkä sopan moittiminen huonoksi on liioittelua, koska eivät vuodesta 2005 voimassa olleet vanhat ohjeetkaan mitään herkkua olleet. Soppaa on nyt yritetty maustaa lisäämällä tekstiä ja muuttamalla sanojen järjestystä.

Jätkäporukassa oli aikoinaan tapana arvioida retkimuonaa kaksiportaisella asteikolla, jossa heikompi arvosana oli painokelvoton, ja syötävää mättöä saatettiin kehua sanoilla ”Pystyy vetään”. Tällä asteikolla uudet journalistin ohjeet saavat parhaat pisteet.

Uusista ohjeista löytyy myös hyviä muutoksia ja lyhennyksiä, joten jatkakaa lukemista. Jusanekin kahdeksan hengen suuruinen työryhmä on koostanut uusien ja vanhojen ohjeiden vertailutaulukon, joten muutosten arviointi on helppoa.

 

Johdanto

Ohjeiden johdantolukua on venytetty tarpeettomasti. Kun vanhoissa ohjeissa sanotaan, että ”näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua”, niin uusissa ohjeissa joukkoviestimet on ensin muutettu ”mediaksi” ja ”ammattieettinen keskustelu” on pidennetty keskusteluksi ”journalistisesta työstä ja journalismin etiikasta”.

Tähän Jusanekin työryhmä lisäsi ylevän tavoitteen: ”Totuuteen pyrkivä journalismi auttaa yleisöä muodostamaan kuvaa yhteiskunnasta ja maailmasta.” – Totuus, Yhteiskunta ja Maailma. Ei suuret sana suuta halkaise, kansanviisauksissa pysyäksemme.

Tekstin venyttäminen pahenee seuraavassa kappaleessa, joka oli vanhoissa ohjeissa näin: ”Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä.” Tämä sisälsi tarkkaan luettuna jo kaiken journalistisen työn, mutta nyt se kuuluukin näin:

”Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä ja toimituksellista sisältöä kaikissa toimituksen käyttämissä julkaisukanavissa. Toimituksellisella sisällöllä tarkoitetaan toimituksen laatimaa, tilaamaa, muokkaamaa tai esille nostamaa aineistoa riippumatta esitystavasta ja siitä, miten tai millä teknologialla se on tuotettu.”

Eli kaikki ja vähän sen päällekin! Vaikea ymmärtää, mitä tällä lisäyksellä tavoiteltiin ja saavutettiin, paitsi jonkun työryhmän jäsenen oma puumerkki ohjeisiin.

Johdantoon lisättiin myös maininta, että ”päätösvallan on oltava aina toimituksella.” Turha lause tässä yhteydessä, koska sama asia sanotaan tarkemmin itse ohjeiden toisessa kohdassa.

Johdantolukuun on lisätty myös muistutus siitä, että ”kuka tahansa voi kannella JSN:lle, jos arvioi itsesääntelyyn sitoutuneen median rikkoneen Journalistin ohjeita”, ja että ohjeita rikkoneen on julkaistava JSN:n antama huomautus. Nämä riidattomat asiat ovat toki olleet yleisesti tiedossa jo aiemmin, tai selvinneet kenelle tahansa yhdellä puhelinsoitolla tai sähköviestillä.

 

Journalistin ammatillinen asema, kohdat 1–6

Varsinaisten ohjeiden ensimmäinen luku käsittelee journalistin ammatillista asemaa. Ohje numero 1 kuului aiemmin, että journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen, joilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Nyt tämä on lyhentynyt muotoon: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen”, jolla on oikeus saada tietää mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Uusien ohjeiden johdannossa puhuttiin ”yhteiskunnasta ja maailmasta”, mutta tätä laajennusta ei valitettavasti otettu mukaan. Esimerkiksi tiedejournalismi ei aina käsittele yhteiskuntaa, vaikka sillä voi olla yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Myös ohjeiden kohdassa 2 on lyhennystä muutaman kirjaimen verran. Kun toistaiseksi on sanottu, että ”tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein”, niin nyt tiedonvälityksen sisältö on muutettu ”toimitukselliseksi sisällöksi”.

Kohta 3 käsittelee painostuksen ja houkuttelun torjuntaa, ja se on onneksi ennallaan. Kohta 4 sen sijaan on esimerkki turhasta venyttelystä. Vanhoissa ohjeissa se menee näin:

”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Nyt sanat ”hänen ei pidä käsitellä” on muutettu muotoon ”Hän ei esimerkiksi saa käsitellä”. Sanat muuttuivat, sisältö ei. Neloskohtaan on lisätty myös kielto käsitellä aiheita, joihin liittyy joko henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus tai ”oma kaupallinen yhteistyö”. Herää kysymys, miksi kukaan tekisi kaupallista yhteistyötä ellei siitä olisi hyötyä.

Uuden neloskohdan päättää niin ikään tarpeeton lisäys eduista, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan. Uusien ohjeiden mukaan journalisti ei saa vaatia tai vastaanottaa etuja ”hänen toimiessaan journalistisessa työssä”. Tämä vie ajatukset hakoteille: tarkoitetaanko, että journalisti voi samanaikaisesti toimia jossain toisessa työssä, jossa etujen vaatiminen onkin hyväksyttävää. Tai voiko hän vastaanottaa etuja harrastustoiminnassa?

Tässä kohtaa ohjeiden numerojärjestys muuttuu: kohdat 5 ja 6 ovat vaihtaneet paikkaa. Noudatan jatkossa uusien ohjeiden numerojärjestystä ja pahoittelen mahdollista sekaannusta.

Ohjeiden viides kohta eli niin sanottu ”kaikki kortit pöydälle” eli ”full disclosure” -pykälä on asiallisesti ottaen ennallaan, vaikka sanajärjestystä on tarpeettomasti muutettu.

Vanha viitoskohta menee näin: ”Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.”

Uudessa muotoilussa sama asia sanotaan näin: ”Jos käsiteltävällä asialla on merkitystä medialle itselleen, konsernille, johon se kuuluu, tai sen merkittävälle omistajalle, asiayhteys on tehtävä yleisölle selväksi.” Tiedotusväline-sana on siis taas korvattu ”medialla” ja ”lukijat, kuulijat ja katsojat” muutettu yleisöksi.

Kuudes kohta antaa journalistille mahdollisuuden kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa. Kohta on jätetty ennalleen, vaikka lyhentämisen varaa olisi ollut, vaikka näin: ”Journalistin ei tarvitse rikkoa lakia eikä toimia epäeettisesti.”

 

Tietojen hankkiminen, kohdat 7–17

Ohjeiden toisella luvussa käsitellään tietojen hankkimista ja julkaisemista. Toimituksissa etsitään jatkuvasti uusia tiedonhankintakeinoja, ja soveliaista keinoista käytävä keskustelu on tarpeen.

Vanhat ohjeet ovat ilmeisesti miellyttäneet työryhmää, joten muutokset ovat pääosin kosmeettisia. Kohta 7 on ennallaan: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Jostain syystä tähän ei ole lisätty ajankohtaista kysymystä siitä, missä määrin fiktio tai kaunokirjallinen sisältö sopii osaksi journalismia.

Seuraavassa kohdassa vanha ohje kuului, että ”työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa”. Uusien ohjeiden kohta 8:ssa sama asia menee näin: ”Työtä tehdessään journalistin on pääsääntöisesti ilmoitettava ammattinsa.”

Vanha ohje kuului myös, että ”jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla”. Uusissa ohjeissa sana ”voi” on korvattu sanalla ”saa”.

Lukija jää ihmettelemään tällaisten sanamuunnosten merkitystä. Pitäisi kai kilauttaa kielitieteilijälle, jotta muutoksen merkitys avautuisi.

Kohdasta 10 löytyy myös pieni, mutta ehkä tarpeellinen muutos. Kun aiempi ohje kuului, että ”myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa”, niin nyt sama asia sanotaan muka täsmällisemmin: ”Hyvää journalistista tapaa on noudatettava myös toisen työtä käytettäessä.”

On siis noudatettava vain hyvää journalistista tapaa – Yleiset käytöstavat saavat olla miten huonoja tahansa, kunhan journalistin ohjeita ei rikota. Oman kokemukseni mukaan toimittajia pitääkin arvioida ja arvostella sen perusteella mitä he julkaisevat, ei puhetapansa, käytöksensä tai pukeutumisensa perustella. Makuasioistakaan ei JSN:n pitäisi sanoa mitään.

Kohdassa 11 säilyy ennallaan vaatimus, jonka mukaan ”yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta”. Työryhmä lyhensi tätä kohtaa poistamalla vanhoissa ohjeissa olleen lisäyksen: ”Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.”

Toivottavasti kukaan ei nyt kuvittele, että kuvaa ja ääntä saa käyttää harhaanjohtavasti. Ajankohtaisohjelmissa ja dokumenteissa esimerkiksi musiikilla ja valaistuksella voidaan saada aikaan ihmeitä: luodaan tunnelmaa, jännitystä ja vastakkainasettelua kohtauksiin, joissa ei muuten ole mitään mielenkiintoista. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita, ja melkein mahdottomia tuomaroida.

Kohdassa 12 kehotetaan suhtautumaan tietolähteisiin kriittisesti. Tähänkin pykälään tulee tarpeeton sanamuunnos: Vanhoissa ohjeissa asia sanotaan jo aivan selvästi: ”Erityisen tärkeää se (kriittisyys) on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

Uusissa ohjeissa sama uuskielellä: ”Erityisen tärkeää se (kriittisyys) on, kun asia on kiistanalainen tai kun tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

Sitten pääsemme kohtaan 13, jossa säädetään lähdesuojasta. Tämä on tärkeää, ja pääasia on ennallaan: ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu.”

Mutta tämän kappaleen jälkeen työryhmä on taas sortunut saivarteluun ja pidentänyt kohtaa tarpeettomasti. Ensin vanha momentti: ”Jos yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen julkaisusta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, toimituksen on suotavaa avata yleisölle, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu.”

Uusissa ohjeissa sama asia sanotaan näin: ”Kun kyse on yhteiskunnallisesti erittäin merkittävistä tiedoista tai kun tietojen julkaisemisesta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, toimituksen on perusteltava yleisölle nimettömän lähteen käyttö lähdesuojaa vaarantamatta sekä avattava, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu.”

Tässä tärkeä ja ikävä muutos on, että nimettömän lähteen käyttöä tarvitsisi jatkossa perustella vain jos käsitellään yhteiskunnallisesti ”erittäin” merkittäviä tietoja. JSN:n taustayhteisöissä on ilmeisesti toivottu, että nimettömien lähteiden käyttöä helpotettaisiin, ja Jusanekin työryhmä on tehnyt työtä käskettyä. Voimme olettaa, että tämä muutos heikentää journalismin laatua. Ainakin se on ristiriidassa aiemmin mainittujen totuudellisuusvaatimusten kanssa.

Heikennys löytyy myös kohdasta 14, jossa sanotaan, että uutisen voi julkaista myös rajallisten tietojen perusteella, mutta raportointia on syytä täsmentää kun uutta tietoa on saatavissa. Uusien ohjeiden mukaan täydentäminen on kuitenkin tarpeen vain jos uutta ja ”olennaista” tietoa on saatavissa.

Virheiden korjaaminen ja tietojen täydentäminen on nykyään verkossa niin helppoa, että on omituista etteivät uudet ohjeet kannusta siihen joka tapauksessa.

Kohta 15 herätti uusien ohjeiden valmisteluvaiheessa kritiikkiä, koska päätoimittajien yhdistys asettui vastustamaan Jusanek-työryhmän ehdottamaa harhaanjohtavan otsikoinnin kieltoa. Tässä oli taustalla ns. klikkiotsikointiin liittyvä ongelma: journalismi myy verkossa paremmin silloin, jos otsikko ei paljasta jutun oleellista sisältöä vaan jää hieman salaperäiseksi.

Päätoimittajat ehkä ajattelivat, että tuon salaperäisyyden rinnalla pieni harhaanjohtaminekin on hyväksyttävää, tuohan se lisää klikkejä ja sitä kautta myös apetta toimittajien lasten lautasille. Eräänlainen välttämätön paha, siis.

Työryhmä päättikin perääntyä, mutta muutti yhden sanan: Vanhojen ohjeiden mukaan ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate”. Uusissa ohjeissa muotoilun ”on löydyttävä” tilalle tuli tiukempi: ”On oltava sisällössä kate”. Voi toki sanoa, ettei tuo ole mikään muutos. Jos katetta on, se myös löytyy, ja päinvastoin.

Kohta 16 on tuttu piilomainonnan kielto, ja myös siihen tehtiin merkityksetön viilaus. Vanhojen ohjeiden mukaan ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä, uusien mukaan niiden on ”erotuttava toimituksellisesta aineistosta yleisölle selkeällä tavalla”. Kommentti tähän ei liene tarpeen.

Seuraavana ohjeissa on uusi ja tarpeellinen kohta 17, jossa hyväksytään toimitukselliselle työlle ”ulkopuolinen rahoittaja” – tosin yhdellä ehdolla: ”Rahoittaja on tuotava esiin, mikäli se vaikuttaa aihepiirin valintaan.”

Tästä voinee odottaa vielä kiistoja tulevissa JSN:n kokouksissa. Kuinka paljon ulkopuolista rahoitusta pitää olla? Miten todistetaan, että rahoitus on vaikuttanut jutun aiheeseen tai näkökulmaan? Pitääkö nautittu lounas lobbarin kanssa ilmoittaa jutussa – entä Lapinmatka? Tällaiset kysymykset ovat hyvinkin relevantteja monille freelanceleille, joiden on haalittava toimeentulonsa pienistä puroista.

 

Haastateltavan oikeudet, kohdat 18–22

Kohta 18 antaa haastateltavalle oikeuden tietää ennakolta, onko keskustelu toimittajan kanssa tarkoitettu julkaistavaksi vai tausta-aineistoksi. Tähän tulee pieni lisäys: Vanhoissa ohjeissa haastateltavalle piti kertoa, jos haastattelua voidaan käyttää ”useissa eri välineissä”. Uusien ohjeiden mukaan haastateltavalle on kerrottava, jos haastattelu voidaan julkaista ”useissa medioissa”.

Muutoksen tarkoitus lienee helpottaa useita eri lehtiä (”medioita”) julkaisevien kustantajien elämää. Toimittaja voi joutua tässä kyllä ikävään välikäteen, koska hän ei voi tietää mitä kaikkia julkaisuja, alustoja, välineitä, lehtiä tai medioita kustantaja aikoo joskus tulevaisuudessa käyttää jutun levittämiseen.

Kohta 19 tiukentaa journalistin velvollisuutta antaa haastateltavalle ns. tarkastusoikeus tekstiin. Tässäkin työryhmä on päättänyt tehdä merkityksettömän muutoksen: Vanhojen ohjeiden mukaan ”Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa.”

Uusissa ohjeissa sanojen ”on syytä suostua” tilalle on keksitty muotoilu ”tulee suostua”. Vaikea sanoa, pitäisikö tällaisiin uudistuksiin suhtautua itkien vai nauraen.

Tarkistusoikeutta koskevaan pykälään 19 olisi voinut tehdä olennaisen parannuksen korostamalla, että haastateltavalla on oikeus tutustua paitsi ”omiin lausumiinsa”, myös siihen asiayhteyteen, jossa näitä lausumia käytetään. Jokainen tietää, että sitaatteja irrotetaan joskus asiayhteydestään ja käytetään johonkin muuhun kuin mihin ne oli tarkoitettu. Tästä ei kuitenkaan ole ollut ohjeissa sanaakaan – eikä ole uusissakaan ohjeissa. Käsittämätön laiminlyönti työryhmältä, joka istui sentään asian päällä yli vuoden.

Kohdassa 20 kerrataan, milloin journalisti voisi suostua annetun lausuman poistamiseen haastattelun jälkeen. Vanhoissa ohjeissa poistovaatimukseen voi suostua vain, jos olosuhteet ovat muuttuneet haastattelun antamisen jälkeen niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi ”selvästi kohtuutonta”. Uusissa ohjeissa tuohon on lisätty, että vaatimuksen voi hyväksyä myös jos ”käsillä on uutta tietoa, jonka valossa julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta”. Epäselväksi jää, miksei uuden tiedon ilmestyminen muka ole sama asia kuin olosuhteiden muuttuminen. Mutta saatiinpa pari sanaa lisää tuohonkin.

Ohjeiden kaksi seuraavaa kohtaa käsittelevät jo roomalaisesta oikeudesta tuttua samanaikaisen kuulemisen periaatetta, johon monilla journalisteilla on viha-rakkaus -suhde: vastapuolen kuuleminen pilaa usein hyvän tarinan. Toisaalta kaikki tietävät, että sitä toista osapuolta kannattaa kuulla, koska se voi säästää valtavasti vaivaa jutun jälkikäsittelyn yhteydessä.

Kohdassa 21 tekstiin ei onneksi tule olennaista muutosta, vaan se kuuluu uusien ohjeiden mukaan seuraavasti: ”Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, tälle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.”

Kohdassa 22 tätä periaatetta on täsmennetty liittämällä yhteen vanhojen ohjeiden kohdat 22–25. Tässä Jusanekin työryhmä on onnistunut hyvin. Pykälä on myös tiukentunut hieman: kun vanhoissa ohjeissa sanottiin, että jos erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunutta henkilöä ei jostain syystä ole voitu kuulla samanaikaisesti, niin ”hyviin tapoihin kuuluu julkaista hänen oma kannanottonsa.” Uusissa ohjeissa sanotaan, että tässä tapauksessa kannanotto tulee julkaista ”mahdollisimman nopeasti ilman asiattomia lisäyksiä”.

Ainoa mikä tässä kohtaa jäi harmittamaan on, ettei Jusanek tajunnut palauttaa käyttöön 1900-luvulla journalistin ohjeissa olleita ”vastineen” ja ”oikaisun” käsitteitä. Ne toimivat hyvin: olennainen asiavirhe on korjattava oikaisulla ja kohtuuttomaan kritiikkiin saa vastata vastineella. Nyt sana ”kannanotto” korvaa molemmat, mistä tulee vaikutelma, että totuus on neuvoteltavissa. Ehkä tämä on sitä postmodernismia?

 

Ihmisarvo, yksityisyys ja julkisuus, kohdat 23–29

Seuraavassa luvussa journalistin ohjeet käsittelevät arkaluontoisia asioita. Arvioitavana on nyt sellaisia käsitteitä kuin ihmisarvo, etninen alkuperä, seksuaalinen suuntautuminen, selvästi haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt, yksityisyyden suoja, henki ja terveys.

Kohta 23 on kuin suoraan Saksan liittotasavallan tai Suomen perustuslaista: Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Epäselväksi jää, miksi se pitää mainita myös journalistin ohjeissa. Eihän JSN tulkitse muitakaan perustuslain pykäliä.

Jatkokohdassa 24 täsmennetään, mitä ominaisuuksia ei saa tuoda esille leimaavasti tai halventavasti: ”etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta, terveydentilaa, perhesuhteita tai näihin verrattavaa ominaisuutta”.

Olisiko ehkä voinut tiivistää, että ”mitään henkilökohtaista ominaisuutta ei saa tuoda esiin halventavasti”. Ainakin tuon ”vakaumuksen” olisi voinut jättää pois. Jos ihminen uskoo halpamaisiin asioihin, niin miksei häntä saisi julkisesti halventaa. Oikeudessakin on jo tehty ennakkopäätös, että selvästi fasistisia vakaumuksia esittänyttä henkilöä saa kutsua julkisesti natsiksi – tai ainakin natsipelleksi. Uusien journalistin ohjeiden mukaan se ei olisikaan mahdollista.

Kohdassa 25 käsitellään yksityiselämän suojaa. Tässä pohjoismainen journalismi poikkeaa perinteisesti angloamerikkalaisesta ja itäeurooppalaisesta, osin myös keskieurooppalaisesta journalismista. Pykälän alkuosa pysyy suunnilleen ennallaan:

”Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja saa julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä.”

Mutta sitten tulee lisäys: ”Nämä vaatimukset koskevat myös nimeämättömiä mutta yleisesti tunnistettavia henkilöitä.” Onneton muotoilu, joka aiheuttanee JSN:lle kanteluiden vyöryn. Kuka tahansa on nimittäin omasta mielestään tunnistettava henkilö. Lähipiiri tunnistaa kuitenkin, vieraiden mielipiteistä ei kai ole väliäkään.

Ennallaan on sen sijaan kohta 26, joka on ohjeiston harvoja positiivisia pykäliä eli korostaa sitä mikä on luvallista: ”Julkisella paikalla tapahtuvaa toimintaa on yleensä lupa selostaa ja kuvata ilman asianosaisten suostumusta.” Tuohon olisi ehkä voinut lisätä maininnan, että julkisen paikan määritelmä löytyy järjestyslaista.

Seuraavassa kohdassa käsitellään yksityisyyden suoja, joka pitää tietysti ottaa huomioon myös julkisia asioita tai tietoja. Vanhoissa ohjeissa sanotaan, että ”kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa”, mutta uusiin ohjeisiin on tullut outo lisäsana: ”Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa uudelleen”. – Miten niin uudelleen? Johan me sovimme, ettei arkaluontoista tietoa julkaista kertaakaan, vaikka se olisi julkista.

Kohdassa 28 on ennallaan kehotus noudattaa hienotunteisuutta onnettomuuksien tai rikosten uhreista uutisoitaessa. Tähän on kuitenkin tehty lisäys, joka hieman ihmetyttää: ”Jos yleisöltä pyydetään tietoja tai materiaalia onnettomuus- tai rikospaikalta, yleisöä on ohjeistettava toimimaan turvallisuutta vaarantamatta.” Tätä lisäystä Jusanek on mainostanut uusista ohjeista kertoessaan, mutta on vaikea nähdä mitä merkittävää siinä on. Milläköhän asiantuntemuksella toimittaja tai valokuvaaja pystyy ”ohjeistamaan yleisöä”?

Kohta 29 on kokonaan uusi: ”Erityisen huolellinen tulee olla tilanteissa, joista uutisoiminen voi vaarantaa jonkun henkeä tai terveyttä.” – Mielenkiintoista nähdä, tuleeko tämän kohdan rikkomisesta kanteluja. Tässä on taustalla ehkä Kalevan pariskunnan sieppaus Jemenissä joskus viime vuosikymmenen alussa. Mediassa päätettiin päätoimittajien kesken laajasti, ettei pariskunnan nimiä kerrota, jotta kaappaajat eivät saisi tietoa mm. vankiensa työnantajista. Tuolloin asiasta sovittiin ilman JSN:n ohjeistusta, joten on hieman kyseenalaista tarvitaanko ohjetta nytkään. Mutta jos jonkun henki tai terveys voidaan pelastaa vaikenemalla, niin mikäs siinä.

 

Oikeudenkäynneistä ja rikoksista, kohdat 30-34

Rikos- ja oikeustoimittajille arkipäiväistä eettistä pohdintaa ovat kysymykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä. Uusien ohjeiden kohdassa 30 laajennetaan vanhaa kieltoa, jonka mukaan ”oikeudenkäynnin aikana ei pidä asiattomasti pyrkiä vaikuttamaan tuomioistuimen ratkaisuihin eikä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen”.

Uusissa ohjeissa sama kohta laajenee koskemaan oikeudenkäyntien lisäksi myös rikosten esitutkintaa sekä syyteharkintaa. Tähän olisi voinut lisätä maininnan siitä, että toimittajan on torjuttava myös poliisin tai oikeusviranomaisen harjoittama yksipuolinen viestintä epäillyn syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta.

Kohdassa 31 kielletään uusien ohjeiden mukaan rikoksesta epäillyn nimen tai kuvan julkaiseminen ennen tuomiota - tai tarkemmin sanoen kehotetaan ainakin käyttämään ”tunnistamiseen johtavien tietojen julkaisemisessa - - huolellista harkintaa”.

Sama asia sanotaan vanhoissa ohjeissa lyhyemmin ja selvemmin: ”Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.”

Kun tuomio on annettu siirrytään kohtaan 32 ja pelisäännöt muuttuvat niin, että rikoksesta tuomitun ”nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja saa julkaista”, ellei se ole kohtuutonta. Tässä ohjeet eivät muutu kuin yhdellä sanalla: vanhoissa ohjeissa muotoilu oli ”voi julkaista”. Saa vai voi - tarvittaneen kielitieteilijä sanomaan, onko nimen julkaisuohjetta näin kiristetty vai helpotettu.

Kohdassa 33 pidetään huoli siitä, ettei arkaluonteisen rikoksen uhrin henkilöllisyys pääse julkisuuteen. Kohtaan on liitetty vanhojen ohjeiden kaksi osaa, joista toisessa suojellaan uhria suoraan, toisessa myös rikoksentekijää, koska hänen tunnistamisensa voi johtaa myös uhrin tunnistamiseen. Vanhojen ohjeiden mukaan tällaisia tietoja ”ei yleensä pidä julkaista”, uusien mukaan ”ei yleensä tule julkaista”. Joudumme taas kääntymään kielitieteilijän puoleen.

Kohta 34 on ennallaan: ”Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka.” Tämä on erittäin hyvä pykälä, ja sopisi sovellettavaksi kaikkeen journalismiin.

Usein journalisteja ja journalismia ajaa eteenpäin pessimistinen maailmankuva: kaikki menee päin seiniä, jäät sulavat ihan kohta, maailma tuhoutuu, naali ja kaali kuolevat sukupuuttoon. Jos käy ilmi ettei synkkä ennuste toteutunutkaan, niin journalisti voitaisiin velvoittaa palaamaan aiheeseen. No niin, leikki sikseen, takaisin asiaan.

 

Virheen korjaus ja muutokset, kohdat 35–37

Ohjeiden viimeiseen lukuun on tehty selvästi enemmän muutoksia kuin muihin. Kohdan tekstiä on muutettu kauttaaltaan, mutta taas jää hieman epäselväksi, mihin muutoksilla tähdätään.

Esimerkiksi käy vanhojen ohjeiden neuvo: ”Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.”

Uusissa ohjeissa sama asia sanotaan hieman lyhyemmin: ”Tarvittaessa toimituksen on korjausten lisäksi julkaistava uusi juttu, jossa virheet yksilöidään.” Vastaavanlaista tiivistämistä olisi saanut soveltaa kaikkiin journalistin ohjeisiin, mutta aika ilmeisesti loppui - hyvä että se onnistui edes tässä.

Verkkojournalismin virheet ovat vaatineet uusiin ohjeisiin kaksi uutta kohtaa, joita voi pitää tervetulleina: kohdassa 36 vaaditaan, että yleisölle on kerrottava korjausten lisäksi myös muista julkaisuun tehdyistä muutoksista – tosin ”vain jos ne muuttavat asiasisältöä merkittävästi”. Tuo viimeinen oli turha lisäys, koska merkityksettömistä muutoksista on helppo kertoa vakiolisäyksellä: ”jutun kieliasua on parannettu” tai ”jutussa olleita kielioppivirheitä tai painovirheitä on korjattu”.

Kohta 37 on sitten ajankohtainen, Aamulehden hiljattain poistettua verkosta yli 500 sepittelijäksi syytetyn toimittajansa juttua. Uusi pykälä kuuluu näin: ”Julkaistua toimituksellista sisältöä ei saa poistaa selvästi julkaisuajankohdan jälkeen kuin erityisen painavista syistä.”

Aamulehden toimintaa on tässä asiassa kyseenalaistettu, eikä syyttä. Vanhojen eli nykyisten journalistin ohjeiden mukaan juttujen poistaminen on kuitenkin ihan ok – uudet ohjeet voisivat tuoda lehdelle langettavan päätöksen julkaistun aineiston poistamisesta.

 

Liite: Yleisön julkaisema sisältö

Uudet journalistin ohjeet päättyvät pitkähköön liitteeseen, jossa käsitellään median verkkopalstoilla julkaistavaa yleisön tuottamaa sisältöä, lähinnä keskustelupalstojen puheenvuoroja ja niiden moderointia.

Suunnilleen samansisältöinen liite on myös vahoissa ohjeissa, eivätkä muutokset vaikuta merkittäviltä. Ehkä tärkein lisäys on, että liitteessä mainittujen periaatteiden velvoittavuus on uusissa ohjeissa ”yhtäläinen Journalistin ohjeiden kanssa.”

Se tarkoittanee, että JSN joutuu jatkossa vastaamaan esimerkiksi kanteluihin, joissa valitetaan siitä, ettei jotain loukkaavaa kommenttia poistettu riittävän nopeasti. Tästä tulee vielä napinaa:

”Toimituksen on viipymättä poistettava sen tietoon tulleet väkivaltaan tai syrjintään yllyttävät, vihaa lietsovat ja yksityisyyden suojaa tai ihmisarvoa loukkaavat sisällöt omilta verkkosivuiltaan ja omista sovelluksistaan.”

Selvä, mutta kuka kertoisi miten pitkä aika on ”viipymättä”? Odotettavissa on tahatonta komiikkaa, jos JSN joutuu äänestelemään asiasta.

Yksi ratkaisu laittomien uhkausten ja muiden vihaviestien estämiselle olisi ollut, että Journalistin ohjeisiin sitoutunut media pitäisi keskustelupalstojaan auki vain silloin kun toimituksen oma moderaattori on paikalla painamassa delete-nappia. Ohjeeksi riittäisi, että ”median keskustelupalstoilla ei saa julkaista laitonta sisältöä”.

Mutta ehkä uusien journalistin ohjeiden kanssa pysytään elämään. Kouluarvosana kokonaisuudesta?

Välttävä, 6+. Pystyy vetään.

Presidenttiehdokkaat arvostelevat Unkarin "halpamaista" Venäjä-politiikkaa

Stubb: ”How are you doing Viktor?”
Orbán: ”Probably better than I deserve.”

Suomessa vaihtuu ulkopolitiikan johtaja ensi keväänä, kun tammi-helmikuun vaaleissa valittava uusi tasavallan presidentti astuu virkaansa. Suomi-Unkari-seuran lehti pyysi juttua ehdokkaiden Unkari-muistoista ja kommentteja pääministeri Viktor Orbánin hallituksen politiikasta, ja lupasin.

Tässä vaiheessa, marraskuun lopussa, varmoja ehdokkaita oli yhdeksän, ja heistä seitsemän vastasi. Sdp:n Jutta Urpilainen kieltäytyi sillä perusteella, että hänen kampanjansa alkaa vasta 2. joulukuuta, ja LiikeNytin Harry Harkimo jätti kokonaan vastaamatta.

Lähetin ehdokkaille seitsemän kysymystä, jotka löytyvät tuosta alta. Yhdestä asiasta vastanneet olivat niin yksimielisiä, että jätin sen tästä jutusta pois: Vaikka EU-politiikasta vastaa Suomessa pääministeri,  niin presidenttikandidaatit varaavat itselleen oikeuden ottaa kantaa myös EU-kumppaneiden kuten Unkarin ulkopolitiikkaan.

Budapestissa on siis turha odottaa, että Orbánin hallinto saisi Suomen seuraavalta presidentiltä tukea Venäjän hyökkäyssotaa ja rikoksia ymmärtävälle politiikalleen. 

Pidemmittä puheitta, ensin kysymykset:

1. Minkälaisia henkilökohtaisia kokemuksia teillä on Unkarista ja/tai unkarilaisista?

2. Mitä merkitystä kielisukulaisuudella on mielestänne Suomen ja Unkarin suhteisiin?

3. Unkari on pääministeri Viktor Orbánin johdolla noudattanut muiden EU-maiden linjasta poikkeavaa, kansallismieliseksi luonnehdittua politiikkaa. Mitä mieltä olette Orbánin linjasta?

4. Unkari on saanut valitsemansa linjan vuoksi paljon kielteistä huomiota Suomen mediassa. Onko kritiikki ollut mielestänne aiheellista, ja jos on, niin missä määrin ja missä asioissa erityisesti?

5. Millä tavalla viivyttely Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifioinnissa on vaikuttanut näkemykseenne Unkarin hallituksesta?

6. Miten arvioitte ystävyysseurojen ja erityisesti Suomi-Unkari Seuran roolia maiden kahdenvälisten välisten suhteiden hoitamisessa ja asiantuntijaorganisaationa?

Ja sitten vastaukset, aakkosjärjestyksessä:

1. Mika Aaltola, valitsijayhdistys

”Unkarissa tuli interreilattua muistaakseni vuonna 1991. Itäinen Eurooppa oli toiveikkaassa avautumistilassa. Ihmiset lämpimiä ja mukavia. Unkari tuntuu varsin kotoiselta.

Kielisukulaisuus oli silloin nykyistä enemmän esillä. Se on antanut erityisen sävyn maiden välisille suhteille. Luulen, että sukulaisuudesta oli positiivista merkitystä myös Suomen NATO-prosessin sutjakkaalle etenemiselle.

Unkarin politiikka on ollut omapolkuista esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan suhteen. Maa kehittää myös demokratiasta omaa versiotaan, jota on arvosteltu. Siihen ei kuitenkaan voi määräänsä enempää vaikuttaa. Unkarin Venäjä- ja Kiina-politiikkaa kannattaa kuitenkin seurata, sillä syvenevillä suhteilla saattaa olla vaikutusta EUn ja NATOn toimintaan.

Unkaria on seurattu Suomen mediassa esimerkiksi maan oikeusvaltiokehityksen näkökulmasta. Vapaan maan vapaa lehdistö saa lähestyä Unkaria omista lähtökohdiltaan. Kritiikkiä voi esittää. Mutta valtiollisissa suhteissa kannattaa kiinnittää huomiota strategiseen tasoon. Unkari on meille tärkeä, hyvässä ja pahassa, EUn ja NATOn toimintakyvyn näkökulmassa.

Unkari hyväksyi Suomen NATO-jäsenyyden kohtuullisen nopeasti. Ruotsin kohdalla prosessi on ottanut kauemmin. Unkarin hallitukseen kannattaa olla yhteydessä, että he ymmärtäisivät Ruotsi NATO-jäsenyyden edut. Unkarin sijainti keskisessä Euroopassa heijastuu heidän strategisiin painotuksiin. Pohjoisen Euroopan näkökulmia on syytä tuoda esille Budapestistä.

Kannatan lämpimästi ystävyysseuran toimintaa. Se linkittää laajasti Suomen ja Unkarin kansalaisyhteiskuntia. Toiminta muodostaa pitkäkestoista liima-ainesta ja synnyttää verkostoja, joista on hyötyä ulkosuhteiden hoidon kannalta.”

2. Li Andersson, Vasemmistoliitto:

”Olen käynyt Budapestissa turistina sekä tavannut pienen unkarilaisen punavihreän puolueen aktiiveja kansainvälisissä tapahtumissa. Olen myös osallistunut suositun unkarilaisen YouTube-bloggaajan videoblogiin, kun olin opetusministeri.

Kielisukulaisuus kertoo ihmiskunnan historian yhteenkietoutuneisuudesta. Suomen, Unkarin ja myös esimerkiksi Viron kulttuurivaihtoa on syytä vaalia.

Viktor Orbánin jo toista vuosikymmentä jatkunut hallinto on valitettavasti ollut suuri pettymys hyvin monelta eri kannalta sekä kansalaisvapauksiaan vaaliville unkarilaisille että koko Euroopalle.

Orbán on suoraan todennut vastustavansa liberaalia demokratiaa, mikä pitää sisällään oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja sananvapauden periaatteiden kunnioittamisen. Tämä on näkynyt myös veljeilynä Putinin kanssa, mikä on hajottanut EU:n rivejä tilanteessa, missä Ukraina tarvitsee kaiken tukemme puolustautuakseen Venäjän hyökkäykseltä.

Putinin Venäjän lisäksi Orbán vaikuttaa tuntevan sielujen sympatiaa yhtä lailla itsevaltaisen Erdoğanin Turkin kanssa. Orbánin ulostulot ovat varmasti vaikuttaneet kielteisesti ihmisten kuvaan Unkarista ja sen johdosta.

Mielestäni ystävyysseurojen toiminta on erittäin tärkeää. On syytä huomata, että ystävyysseurat eivät tyypillisesti ole eri maiden ulkopolitiikan jatkeita, vaan itsenäisiä ja monesti epäpoliittisia toimijoita. Hallitus ei ole täysin yhtä kuin kansa. Suomalaisten ja unkarilaisten ystävyys voi jatkua riippumatta siitä, kuka pitää valtaa Helsingissä tai Budapestissa. Ystävyysseurojen rooli sillanrakentajina ja asiantuntijoina on hyvin arvostettavaa.”

3. Sari Essayah, kristillisdemokraatit

”Minulla on paljon hyviä muistoja jo urheiluvuosiltani. Unkarilainen kilpasisareni vietti mm. juhannusta Suomessa vieraanani. Itse kävin puolestani Unkarissa kilpailureissuilla. Lisäksi Euroopan parlamentissa ryhmässämme oli monia taitavia unkarilaisia meppejä mm. Adam Kosa ja Livia Jaroka. Molemmat saivat paljon aikaan mm. vammaisten ja romanien tilanteen parantamiseksi EU:ssa.

Kielisukulaisuus lähentää toki välejämme.

Unkarin linjaukset Venäjän suuntaan ovat mielestäni perustuneet omiin energiaintresseihin, ja se on valitettavasti syönyt Ukraina-politiikan yhtenäisyyttä EU:ssa. Medialain on arvioitu rajoittavan lehdistönvapautta. Toisaalta sisäpolitiikassa on ollut paljon mielenkiintoisia kokeiluja, mm. vahva panostus perheisiin ja esimerkiksi erilaiset taloudelliset etuudet väestöpolitiikkaa tukemaan. Olen näistä ollut kiinnostunut tietämään lisää.

Venäjä-politiikkaa on mielestäni aiheellisesti arvosteltu, koska moni muu EU-maa kokee, että Unkari lipeää rivistä Ukrainan tukemisessa. On toisaalta ollut myös ylilyöntejä kuten rasismisyytöksiä ym.

Olen ollut Nato-ratifiointien viivyttelystä harmissani, sillä tunnen meppiajoiltani monia unkarilaisia poliitikkoja, mm. entisen EU-ministerin Enikö Györin.

Ystävyysseuroilla on erittäin tärkeä rooli, olen itsekin ollut eduskunnan Unkari-ystävyysryhmän jäsen.”

4. Pekka Haavisto, vihreät ja valitsijayhdistys

”Tein ensimmäiset interrailini 1970-luvun puolivälissä, ja Unkari kuului reilimaiden joukkoon. Olihan sitä päästävä käymään Budapestissa, ja ensimmäiset muistot Unkarista ovat mukavia. Taidettiin paikallisia viinejäkin maistaa - vaikka alaikäisiä oltiin. Myöhemmin olen ollut Unkarissa niin tukemassa paikallisten vihreiden vaalikampanjoita kuin neuvottelemassa Unkarin hallituksen kanssa Suomen Nato-jäsenyydestä. Kaikki neuvottelut eivät ole olleet helppoja. Romaniasiain neuvottelukunnan puheenjohtajana toimiessani kävin myös Unkarissa kertomassa Suomen romanipolitiikasta ja sen merkityksestä romanikulttuurin säilymisessä sekä romanilasten ja -nuorten koulutuksen parantamisessa.

Minulle on syntynyt vaikutelma, että Unkarissa kielisukulaisuuden merkitystä on viime aikoina joissain piireissä hieman haluttu väheksyä. Ajattelen, että kaikenlaisilla siteillä ja yhteisellä maaperällä on merkitystä. Se auttaa luottamuksen rakentamisessa ja olen sen itsekin kokenut myös Unkariin suhteen. Yhteistä maaperää maidemme välillä on muutakin. Esimerkiksi keskusteluissamme Unkarin ulkoministerin kanssa nostin esiin suomalaisten avustuslähetykset Unkariin kansannousun aikaan vuonna 1956. Tällaisilla asioilla on merkitystä, kun luottamusta rakennetaan.

Pääministeri Orbánin linja on herättänyt huomiota paitsi kansallismielisyydellään ja eri yhteyksissä EU:n yhteisten päätösten vastustamisella, myös poikkeuksellisen läheisestä suhteesta Venäjän presidentti Putiniin ja Ukrainan kritisoimisesta. Ajattelen, että olisi tärkeää ylläpitää EU:n yhtenäisyyttä, kun vastataan Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäyssotaan.

On tärkeää, että suomalainen media käsittelee eri Euroopan maiden tilanteita. EU:ssa jaamme paljon ja tukeudumme toisiimme. Mielessäni erotan Unkarin historian ja kulttuurin sekä tavallisten unkarilaisten mielipiteet ja mielialat maan johdon tekemisistä. En ole huomannut että media käsittelisi Unkaria epäreilusti.

Unkarin maineelle Pohjoismaissa ja Naton jäsenmaissa on ollut haitallista, että Unkari on viivytellyt Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifioinneissa.

Ystävyysseuroilla ja kansalaisjärjestötoiminnalla on tärkeä rooli maiden välisen yhteydenpidon kehittäjinä ja kulttuurivaihdon välineenä. Kansalaisten suora yhteydenpito ohi hallitusten ja päättäjien on myös erittäin tärkeää.”

5. Jussi Halla-aho, Perussuomalaiset

”Unkari ei ole minulle kovinkaan tuttu maa. Olen matkustanut siellä interraililla 1990-luvun alussa ja sittemmin työn vuoksi esimerkiksi europarlamentaarikkona ja kansanedustajana. Opiskeluaikana Kiovassa 1997 ystävystyin unkarilaisen opiskelijan kanssa.

Etäisellä kielisukulaisuudella ei tietenkään ole kovin suurta käytännön merkitystä, mutta pelkkä tieto yhteisistä juurista tekee suhteesta erityislaatuisen.

Arvostan sitä tiukkaa ja oman kansan etua korostavaa linjaa, jota Orbán noudatti esimerkiksi siirtolaiskriisin aikana 2015–16. Sen sijaan en arvosta hänen veljeilyään Putinin kanssa. Se on mielestäni lyhytnäköistä, halpamaista ja Unkarin omienkin etujen vastaista.

Unkarissa epäilemättä on oikeusvaltioon ja korruptioon liittyviä epäkohtia. Useimmissa EU-maissa on. Nämä eivät uskoakseni ole todellinen syy siihen, että Unkari on päätynyt komission ja EU-parlamentin sylkykupiksi. Todellisia syitä lienevät Unkarin epäliberaali asenne LGBT-, maahanmuutto- ja vastaavissa kysymyksissä.

Nato-ratifiointeja viivyttäessään Unkari menettää uskottavuuttaan toimiessaan Turkin jonkinlaisena jatkeena.”

6. Olli Rehn, Keskusta ja valitsijayhdistys

”Minulla on useita unkarilaisia ystäviä vuosien varrelta. Hienoin muisto on Unkarin ensimmäisistä vapaista parlamenttivaaleista vuonna 1990, jolloin toimin vaalitarkkailijana Yhdysvaltain Demokraattisen puolueen joukkueessa. Vapauden tuulet virtasivat täysillä ja Unkarin tulevaisuus näytti paremmalta, eurooppalaiselta. Olimme Debrecenissä ja tapasimme kaikkien puolueiden edustajia, demokratian kaipuu ja innostus oli käsin kosketeltavaa. Erityisen vaikutuksen teki noin 75-vuotias talonpoikaispuolueen edustaja, joka oli ollut ehdolla vuonna 1945, eikä uskonut kommunistivallan aikana, että koskaan enää pääsisi ehdolle vapaissa vaaleissa.

Kielisukulaisuudella on pitkään ollut myönteinen vaikutus. Nykyisin kai pitää sanoa ”oli”, koska Orbán ei taida kummemmin kielisukulaisuuttamme arvostaa.

En pidä Orbánin linjaa unkarilaisten enkä tietenkään Euroopan edun mukaisena. Nyky-Unkarin toiminta rapauttaa Euroopan yhtenäisyyttä eikä ole maalle kunniaksi. Tunsin Orbánin vankkana keskustaliberaalina 1990-luvun alussa. Jalkapalloihminenkin; kävimme katsomassa FinnPa-RoPS -matsin Bolliksella v. 1992. Kyllä kaveri on muuttunut: kun tapasimme komissaariaikanani 2010-luvun alussa ja väänsimme tiukasti EU:n talouspolitiikan säännöistä, oli kovin toinen ääni kellossa. Komissio uhkasi lopettaa aluepolitiikan rahoituksen ellei sääntöjä noudateta, mikä johti jonkinasteiseen konfliktiin, mutta lopulta Unkari taipui noudattamaan sääntöjä.

Suomen mediassa esitetty kritiikki on ollut aiheellista etenkin oikeusvaltion ja demokratian ongelmien osalta. Viivyttely Nato-ratifiointien kanssa on vaikuttanut kielteisesti.

Ystävyysseuroilla on perinteisesti ollut tärkeä merkitys kansalaisyhteiskunnan ystävyys- ja yhteistyökanavana, jota ei pidä väheksyä, vaikka niiden rooli kansainvälistyneessä ja digitalisoituneessa nykymaailmassa onkin vähäisempi. Tunnen Suomi-Unkari-seuran sikälikin, että isäni Tauno Rehn oli seuran aktiivi Mikkelissä ja vahva suomalais-ugrilaisen kieli- ja kulttuuriperinnön vaalija, myös vuoden 1956 kansannousun kunniaksi. Hänen toinen motiivinsa oli jalkapallo: legendaarisen Ferenc Puskasin maasta Mikkelin Palloilijat rekrytoi 1980- ja 90-luvulla useita mainioita pelaajia, kuten Tibor Gruborovicsin, joka oli SM-liigan hienoimpia keskikentän pelinrakentajia ja maalintekijöitä. Oli kunnia pelata Tiborin kanssa viime kesänä Puotilan vihreällä veralla 60-vuotiaiden SM-kisoissa!”

7. Alexander Stubb, Kokoomus

”Serkkujeni äiti, Maria, on syntynyt Unkarissa. Hän pakeni sieltä sisarustensa kanssa vuonna 1956. Serkkuni puhuvat ja ymmärtävät unkaria ja ovat viettäneet siellä paljon kesiä. Itse olen käynyt Unkarissa säännöllisesti. Budapest on yksi maailman kauneimmista kaupungeista.

Kielisukulaisuus on ehkä enemmän kuriositeetti, josta saa aina maailmalla kertoa kun suomenkieli tulee puheeksi. Kerron juurista, mutta samalla, että emmehän me toisiamme ainakaan kielen kautta ymmärrä.

Taidamme olla Orbánin kanssa aika monesta asiasta eri mieltä. Yhtä kaikki, tunnen Viktorin hyvin. Minulla on hänen puhelinnumeronsa. Viimeksi kun tapasimme Brysselissä vuonna 2019 kysyin häneltä, että ”How are you doing Viktor?”. Hän vastasi lakoniseen tyyliinsä naurahtaen, että ”Probably better than I deserve.”.

Olen vankkumaton liberaalin demokratian kannattaja. Yksi sen keskeisimmistä elementeistä on sananvapaus. Sen oleellisena osana on käydä avointa keskustelua muun muassa oikeusvaltioperiaatteesta, mediavapaudesta ja vähemmistöjen suojelusta. Keskustelumme ei rajoitu vain sisäisiin asioihin, ja hyvä niin.

En ole suoraan sanoen pitänyt Unkarin toiminnasta Nato-ratifiointien käsittelyssä. Kyse on yhden liittolaisen ja koko liittokuntamme turvallisuudesta. Se ei ole poliittisen pelin paikka. Toivon, että Unkari ratifioi Ruotsin Nato-jäsenyyden mahdollisimman pian. On aika.

Kaikki ystävyysseurat tekevät arvokasta työtä eri maiden kulttuurin, kielen ja kanssakäymisen edistämiseksi. Köszönet érte!”

---

Tuore Suomi-Unkari-lehti on jaettu seuran jäsenille perjantaina 1. joulukuuta 2023. Lehti ilmestyy aikanaan myös näköisversiona verkossa, ja lisään linkin tähän aikanaan. 

Skeptikko rikkoo journalistin ohjeita - päätoimittaja ja puheenjohtaja törmäyskurssilla

Skeptikon viime numeron (3/2023) kansikuvajuttuna oli hauskaksi tarkoitettu tarina tv-konstaapeli Reinikaisen salatusta historiasta. Reinikainen paljastui monien kansallisten ja kansainvälisten salaliittojen osa- tai päätekijäksi. Zavidovo-vuoto, Muammar Gaddafin puukotus "rektaaliin", Mathias Rustin lento Malmilta Punaiselle torille, John Lennonin murha - kaikki Reinikaisen tekosia.

Kirjailija Ville Hytösen juttu sisälsi myös jakson, jossa kerrottiin Reinikaisen toiminnasta aikuisviihdenäyttelijänä. Hänen erikoisalaansa oli pieruporno. Pari kohtaa tarinassa jäi vaille todisteita: Oliko Reinikainen syypää Sikojenlahden maihinnousuun ja Pelle Hermannin kuolemaan?

Hymy hyytyi. Itse asiassa juttu ei näennäisestä hauskuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi -  naurattanut, vaan pani ihmettelemään mitä tällä yritetään sanoa. Taidamme elää aikaa, jossa hauskuus on todellisuutta totisempaa. "Huumori on vakava asia", kuten jo Veijo Meri tiesi esseessään Huumorista ja humoristeista (1961).

Skeptikon muu sisältö tarjoaa Reinikais-jutulle asiayhteyden, kontekstin. Skepsis on kriisissä, josta kipuiltiin jo lehden edellisessä numerossa. Kipu ei johdu siitä, että yhdistys olisi onnistunut tekemään itsensä tarpeettomaksi paranormaalien ilmiöiden vuoksi, eikä siitä että tieteellinen metodi olisi osoittautunut vääräksi. Skepsiksen haaste on edelleen lunastamatta; Hannu Karttusen, Iiro Seppäsen, Pete Poskiparran ja Ivan Puopolon ei ole tarvinnut maksaa rahapalkintoja varpumiehille, ennustajille, lusikantaivuttajille eikä muille ihmeidentekijöille.

Sen sijaan yhdistys on riidoissa lasten ja nuorten "transhoitoja" koskevan, poliittiseksi muuttuneen kiistan vuoksi. Yhdistys järjesti toukokuussa luentotilaisuuden, jossa puhujana oli Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala, jonka johdolla Tampeen yliopstollisessa sairaalassa on hoidettu myös transnuoria vuodesta 2011 lähtien.

Kaltiala on kiistelty hahmo, koska hänen arvellaan vaikeuttavan transnuorten mahdollisuuksia saada haluamaansa lääkehoitoa, blokkereita ja hormoneja. Kaltialan koulukunta suosii alaikäisten transhoidoissa psykososiaalista lähestymistapaa. Transaktivistien mielestä 18 vuoden ikäraja lääkehoitojen aloittamiselle on kohtuuton, jopa ihmisoikeusloukkaus.

Skepsiksen hallituksessa Kaltialan kutsumisesta puhkesi kiista, jossa puheenjohtaja Otto J. Mäkelä jäi vähemmistöön ja harmitteli tapahtunutta palstallaan. Kiistasta on nyt esitetty kaksi versiota, ensin Skepsiksen hallituksen enemmistön kanta Skeptikon numerossa 2/2023, ja vähemmistön kanta numerossa 3/2023. En nyt ota näiden kirjoitusten meriitteihin kantaa; lukekaa itse ja miettikää.

Asiaan ilmeisen neutraalisti suhtautuva Skeptikon päätoimittaja Risto K. Järvinen oli saanut yhdistyksen puheenjohtajalta kehotuksen noudattaa trans-keskustelussa tiettyä linjaa, joka sattui olemaan eri kuin hallituksen enemmistön linja. Järvinen suostui julkaisemaan vähemmistökannanoton painostuksen vuoksi ilman jatkokommentteja. (Järvisen pääkirjoitus ei valitettavasti ole verkossa, mutta suora sitaatti: "...pelkäsin työpaikkani puolesta".)

Puheenjohtaja Mäkelä puolusti toimintaansa omassa kolumnissaan. Hän pelkäsi, että yhdistys antaa transkysymyksessä poliittisen viestin: "Myönnän että motiivini ovat myös osin itsekkäät: jos yhdistyksen kunnia menee mutta maine jää, se ei voi olla vaikuttamatta myös puheenjohtajaan koska the buck stops here – julkisuudessa yhdistys samaistuu sen johtoon."

Skeptikko on sitoutunut Kulttuuri- ja tiedelehtien yhdistyksen Kultti ry:n jäsenenä noudattamaan journalistin ohjeita. Niissä sanotaan muun muassa, että journalistista päätösvaltaa ei saa luovuttaa toimituksen ulkopuolelle. Skeptikon toimitus on käytännössä yhtä kuin päätoimittaja Järvinen; lehden taustayhteisön puheenjohtaja Mäkelä ei kuulu edes toimitusneuvostoon.

Miten suhtautuisimme, jos saisimme tietää Helsingin Sanomien päätoimittajan ottavan journalismia koskevia ohjeita Sanoma Oy:n hallituksen puheenjohtajalta? Luulen, että päätoimittaja saisi lähteä, koska hänen uskottavuutensa olisi mennyttä. Fiksut omistajat hoitavat asian valitsemalla tehtävään sopivan henkilön ja pitämällä sen jälkeen suunsa kiinni toimituksen sisäisistä asioista. Edes puoluelehtien päätoimittajia eivät tietääkseni puheenjohtajat komentele, ainakaan niissä lehdissä jotka ovat sitoutuneet noudattamaan journalistin ohjeita.

Jos Skepsis on tosissaan journalistin ohjeiden noudattamisesta, Mäkelän ja Järvisen välinen vastakkainasettelu pitäisi ratkaista herrojen kesken, ei lehden palstoilla kilpailevissa kolumneissa. Vaikutelma on amatöörimäinen.

Entä miten maailmanhistorian salaisin agentti Reinikainen liittyy tähän? Miksi Skeptikon kansijuttuna oli pitkä pakina salaliittoteorioista? 

Ehkä tähänkin on vastattava salaliittoteorialla: koska kaikki todella kiinnostavat aiheet ovat nykyisin enemmän tai vähemmän poliittisia ja Skepsis on olevinaan epäpoliittinen, Skeptikon oli turvauduttava lukijoidensa rauhoittamiseksi parodiaan salaliittoteorioista, joille nauraminen on harvoja skeptikkoja yhdistäviä aiheita. Alienit, parapsykologia, psykokinesia, prekognitio, muut yliluonnolliset aiheet on käyty yhdistyksen 45-vuotisen historian aikana läpi niin moneen kertaan, että on pakko kysyä: ketä enää kiinnostaa?

Yhdysvalloissa skeptikkoliike jakautui 1992 tiukasti paranormaaleja ilmiöitä ja rajatietoa tarkastelevaan CSICOP-yhdistykseen ja sen Skeptical Inquirer -lehteen sekä aihevalinnoissa vapaampaan, politiikkaa pelkäämättömän The Skeptics Societyyn, jonka The Skeptic -lehteä on alusta asti päätoimittanut julkisissa keskusteluissa aktiivinen Michael Shermer.

Ehkä samanlainen kahtiajakautuminen olisi tarpeen Suomessakin. Poliittisten aiheiden käsittely sopisi niille skeptikoille, joiden mielestä tiede voi sivistää myös politiikkaa, kunhan muistetaan Richard Feynmanin itsekriittiset sanat: "Tiede on uskoa asiantuntijoiden tietämättömyyteen." Tieteen autonomiaa pitäisi kunnioittaa, mutta tiedeyhteisön sisäisiä ongelmia pitäisi tarkastella avoimesti, poliittisia seurauksia pelkäämättä. Myös Sokrateen metodia voisi suositella: tärkeintä ei ole oikeiden vastausten löytäminen vaan kyseenalaistaminen.

Niin sanottuja yliluonnollisia ilmiöitä sopii jatkossakin tarkastella huumorin keinon, kuten Risto K. Järvisen johtama Skeptikko on tehnyt jo parikymmentä vuotta. Debunkkaukselle ja salaliittoteorioille on paikkansa. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä, jos muualla mediassa ei enää olla kiinnostuneita Skepsis ry:n mielipteistä.

Kesäjuhlapuhe toimittajakollegoille: Älkää pelätkö ketään tai mitään – edes atomipommeja

 

Tervetuloa Toiminimi Tollin sidosryhmätilaisuuteen!

Kiitos kaikille, että olette uskaltautuneet tänne Espoon metsiin. Suomen toiseksi suurin kaupunki pitää huolta asukkaistaan, kuten sattumalta juuri eilen ilmestynyt kaupungin tiedotuslehti kertoo. Päätin samalla liittyä somessa Espoon puskaradio -ryhmään, jossa kerrotaan kadonneista eläimistä ja esineistä. Täytyy tunnustaa, että minulla on synnyinkaupunkiini piha-rakkaussuhde.

Jos joku ei muista, niin tähän alkuun lyhyt yrityshistoriikki. Perustin Toll-nimisen toiminimen (y-tunnus 3100164-7) syksyllä 2019, koska olin jäämässä eläkkeelle ja ajattelin jatkaa kirjoittelua ja juontelua myös ilman vakituista työnantajaa.

Patentti- ja rekisterihallituksen palvelupisteessä Sörnäisten rantatiellä törmäsin ongelmaan: Kaikki Matti Virtanen -aiheiset nimet oli kiusakseni jo varattu, joten oli pakko keksiä äkkiä jotain, mieluiten lyhyt nimi, jotta laskutukseen ei menisi liikaa aikaa. 

Saksan kielen Toll tarkoitti alun perin hullua, mutta nykyään merkitys on suunnilleen sama kuin suomen 'kiva'. Olin joskus 90-luvulla mukana suomalaisessa toimittajaryhmässä, joka pääsi haastattelemaan Saksan liittopresidenttiä Roman Herzogia. Häneltä kysyttiin, minkälainen presidentti hän haluaa olla. ”Ein toller Präsident”, oli vastaus. Saksalaiset olisivat nauraneet, koska Herzog tiedettiin kuivaksi juristiksi ja fiskaalikonservatiiviksi.

Illemmalla hotellin baarissa kuulin kollegalta, että hän oli pannut juttuunsa Herzogin haluavan olla ”Hullu presidentti”. Ehdotin korjausta, mutta en muista johtiko kiva neuvoni toimenpiteisiin. Otsikossa 'hullu' vetäisi kuitenkin paremmin lukijoita kuin 'kiva', eikä se varmaankaan olisi journalistin ohjeiden kohdassa 20 määritelty 'olennainen asiavirhe, joka on korjattava viipymättä'.

Toll on myös unkaria, ja siinäkin merkitys on muuttunut. Se tarkoitti aikoinaan linnun sulkaa, mutta kirjoittamisen tultua muotiin siitä tuli pikku hiljaa sulkakynä, mustekynä tai vain kynä. Jos pyydät Budapestissa kollegalta lainaksi tollia, niin hän ei ojenna sinulle sulkaa – varsinkaan nyt lintuinfluenssan uhatessa ainakin minkkien kansanterveyttä.

Eli vielä kerran: tervetuloa Hullun Sulan kesäjuhliin.

                                                                  *

Näin eläkeläisenä on aikaa käydä myös elokuvissa, mikä on hyvä asia, oli kyseessä sitten ”mestariteos” tai ”täyttä paskaa”, Aki Kaurismäen hienovaraista luokittelua käyttääkseni (Lähde: Filmihullu-lehdet 1970-luvulla). Molemmista, siis sekä mestariteoksista että täydestä paskasta, riittää aina aihetta pieneen puheeseen eli small talkiin.

Pinttyneinä espoolaisina käymme rouvan kanssa usein perinneteatteri Kino Tapiolassa, jossa tuorein kokemus oli sotaelokuva Oppenheimer. Se olikin vanhan toimittajan näkökulmasta sangen opettavainen filmi.

Kun on hieman lukenut Manhattan-projektin historiaa, niin oli syytä pelätä, että historialliseen tarkkuuteen tähdännyt käsikirjoitus syyllistyy nimien pudotteluun eli name-droppingiin. Ja tosiaankin, nimettyjä historiallisia henkilöitä oli 79, ja heidän lisäkseen 51 nimetöntä sivuhenkilöä (Lähde: IMDb). Eli 130 näyttelijää kolmessa tunnissa, heidän lisäkseen satoja statisteja.

Toivoin, että suosikkifyysikkoni Richard Feynman olisi saanut tarinassa merkittävän roolin, koska hänen muistelmansa Los Alamosin vuosista ovat ehkä hauskin kuvaus toisen maailmansodan rintamilta. Valitettavasti Jack Quaidin esittämä Feynman sai vain pari pientä kohtausta: bongorumpujen soittoa juhlissa ja Trinity-kokeen h-hetki, jolloin kaikkien piti suojata silmänsä mustilla laseilla. Feynman ei suojalasia suostunut käyttämään, koska hän istui kuorma-auton ohjaamossa ja tiesi, ettei ultravioletti valo läpäise tuulilasia. Hän saikin kehua jälkeenpäin olleensa ainoa ihminen, joka näki ensimmäisen atomipommin räjähdyksen alusta asti paljain silmin – tosin 20 mailin päästä.

Elokuvassa jäi harmillisesti kertomatta Feynmanin rooli Los Alamosin epävirallisena hakkerina: hän harrasti lukkojen tiirikointia ja opetteli avaamaan myös yhdistelmälukkoja. Hän onnistui pääsemän konkreettisesti käsiksi projektin tärkeimpiin salaisuuksiin, ja järkytti projektin johtoa myös kertomalla avoimesti löytämistään tietoturva-aukoista. Aikaansa edellä siis.

Feynman on meille toimittajille tärkeä hahmo myös siksi, että hän yritti kiertää armeijan sensuuria kirjeissään vaimolleen ja vanhemmilleen, tosin vaihtelevalla menestyksellä: sensorit huomaisivat, että aviopari käytti kirjeissään koodia, mikä oli kiellettyä. Feynman sai nuhteita, joiden jälkeen hän piilotti sinänsä harmittomat salaviestinsä välimerkkeihin.

Hän oli myös erittäin hyvä kyselijä. Kun kaikkien arvostama Niels Bohr pääsi käymään Los Alamosissa, hän piti vahvasti tanskalaisittain murtavalla englannillaan luennon pommin rakentajille, ja melkein kaikki nyökyttelivät ihaillen vaikka eivät kaikkea ymmärtäneetkään. Paitsi Feynman. Hänen 'tyhmät' kysymyksensä yllättivät Bohrin, joka otti myöhemmin nuoreen fyysikkoon yhteyttä: "Te olitte ainoa, joka ei pelännyt minua." Bohr kutsuikin Feynmanin sparraajakseen ennen kuin hän tapasi Manhattan-projektin isoja pomoja pienemmässä piirissä. Opetus meille kaikille: Älkää pelätkö ketään, varsinkaan kaikkein fiksuimpia keskustelukumppaneita.

                                                                  *

Feynman ymmärsi ihmisiä, mikä on aika harvinaista huipputiedemiehille (ja toimittajille, toim. huom.). Kun projektin IBM-laskukoneiden tehoa piti parantaa, Feynman sai johdettavakseen joukon juuri koulusta valmistuneita matematiikkanörttejä, jotka olivat aloittamassa opintojaan yliopistoissa. Näille nuorille ei kuitenkaan annettu lainkaan turvaluokitusta, joten heille ei saanut kertoa mitään – heidän tuli vain kehitellä keinoja saada reikänauhat tai -kortit menemään koneista läpi nopeammin. Tulokset eivät aluksi olleet hääppöisiä, ja Feynman valitti asiasta pommiprojektin sotilasjohdolle. Hän sai kuin saikin luvan kertoa nörttiporukalle, miksi näitä älyttömän tuntuisia laskuharjoituksia piti tehdä: tarkoitus on estää Hitleriä saamasta atomipommia valmiiksi ensimmäisenä.

Tavoitteen kuultuaan nuoret käärivät hihansa ja organisoivat työnsä niin, että laskentaa voitiin jatkaa kellon ympäri eikä vain virka-aikana. He keksivät keinoja kiertää reikäkorttien luvussa väistämättömien virheiden kertautumista ja onnistuivat nopeuttamaan tahtia merkittävästi. Kun pomo kävi kyselemässä työn etenemisestä, nuoret ajoivat Feynmanin ulos konehuoneesta häiritsemästä.

Näin eläkeläisenä on helppo muistella, miten tärkeää oikea motivointi ja kannustimet ovat työn sujumiselle. Työ voi olla jopa kivaa (toll), kun projektilla on selvä päämäärä ja työn tekijät saavat ratkaista ongelmia ilman turhia kokouksia ja byrokraattista painetta.

Valitettavasti kaikki omat muistoni työelämästä eivät ole tässä suhteessa myönteisiä. Aloin loppua kohti laitostua ja viihtyä kokouksissa, joissa nukahtelin. Vaikka nautin yleensä työkavereiden seurasta ja työyhteisön tuesta, niin olen viime vuosina mikroyrittäjänä huomannut, että yksinkin pärjäilee. Ja jos yrittää kirjoittaa kirjoja, niin siinä on vähän pakkokin viihtyä suuri osa ajasta ihan itsekseen.

Jossain esittelyteksteissä minuakin kutsutaan kirjailijaksi, mitä voi kyllä pitää mikroaggressiona oikeita kirjailijoita kohtaan. Ihan sattumalta luin tänä kesänä suomalaisten kirjailijoiden juttuja siitä, miten mahdotonta Suomessa on elättää itseään ammattikirjailijana. Aihetta ovat käsitelleet ainakin Veijo Meri (Kaksitoista artikkelia, 1967), Hannu Raittila (Kirjailijaelämää, 2006), Antti Nylén (Häviö, 2018) ja Roope Lipasti (Porakonekirjoittaja, 2023). Synkkää on.

Nylén on inhorealistisuudessaan ehkä humoristisin. Hän kirjoittaa Häviössä, että suomalainen kirjailija on ammatiltaan itse asiassa kerjäläinen. Rahaa pitää pummata ensimenestyksen jälkeen jatkuvasti kaiken maailman tahoilta voidakseen elää. Suosittelen lämpimästi Nylénin teoksia, vaikka en hänen tuskaansa pystykään samastumaan, koska työeläke riittää minulle apurahaksi. Sitä ei tarvitse erikseen hakea, kun edellisen kuukauden maksuerä pääsee loppumaan.

                                                                  *

Roope Lipasti on ottanut sulan kauniiseen käteen ja tekee myös toimittajan töitä voidakseen elää ja elättää perheensä. (Arvostan tällaista tinkimistä.) Hänen tuoreimmassa, omaelämäkerrallisia anekdootteja sisältävässä juttukokoelmassaan on tarina nimeltä Pizzalla. Siinä keskustelukumppanina on Lipastin isoveli. Siteeraan sivulta 72:

"Vanhempi veljeni, joka on asiantuntijatyössä, kertoo usein, kuinka suurin osa ihmisistä eitee enää mitään järkevää työpaikallaan. Jos alun perin työtehtävässä onkin ollut joku selkeä tavoite, se on vuosien saatossa muuttunut niin, että käytännössä kaikki valkokaulusihmiset antavat lausuntoja, väsäävät strategioita, pohtivat hallitusohjelmaa, raportoivat, raportoivat, raportoivat – jopa siitä että raportoivat – sekä tietenkin kokoustavat kokoustamasta päästyään ja rustaavat suosituksia, miten erilaiset asiat pitäisi tehdä. Heillä ei ole mitään käryä minkään asian varsinaisesta tekemisestä.

He ovat erilaisia virkamiehiä ja -naisia, koordinaattoreita, asiantuntijoita, päälliköitä, esimiehiä ja neuvoksia, joita yhdistää lähinnä se, ettei heidän neuvojaan kannata kuunnella, koska heidän puheessaan vilisevät sellaiset termit kuin sidosryhmäyhteistyö, aiesopimuskumppani, visio, ketterä strategia, dokumentointi, implementointi sekä pösilöinti.

Veli meni samasta syystä ruumisarkuntekokurssille.

– Aiotko kuolla? kysyin jossain määrin huolestuneena, vaikka kyllähän me kaikki kuolemme.

– Aion, hän vastasi. – Ja kun se tapahtuu, arkku on valmiina.

Hän kertoi lukevansa lehdestä päivittäin, kuinka maailma menee yhä hullummaksi. Esimerkiksi kolmasosa opiskelijoista kärsii jonkinlaisista mielenterveysongelmista.

– Miksi ihmeessä? hän päivitteli. – Nuoret ihmiset! Eivätkö he ymmärrä, ettei opiskeluja kannata ottaa kuolemanvakavasti. Asialliset hommat tehdään, mutta ei kai kukaan luule, että sillä todistuksella on jotain väliä? Jonkun pitäisi kertoa opiskelijalle heti aluksi, että edes äitisi ei tule ikinä olemaan kiinnostunut sinun arvosanoistasi.

Ihmettelin, miten paasaus liittyi ruumisarkkuun.

– On hyvä olla varautunut nopeaan poistumiseen, jos ja kun maailman tyhmyys tästä vielä kasvaa. Sitä paitsi se on niin, että maailmaa vie eteenpäin konkreettinen asioiden tekeminen. Laivojen rakentaminen, vesijohtojen vetäminen, virkkaaminen sekä atomien halkaisu. Suurin osa historian hienoimmistä tiedemiehistä ja -naisista ovat olleet taitavia käsistään ja rakentaneet laboratorionsa ja mittavehkeensä itse..."

Näin pääsimme takaisin atomien halkaisuun. En tiedä, miten hyvin Lipastin veli tuntee Feynmanin tarinoita, mutta ymmärrätte mitä ajan takaa. Vaikka Feynman oli ensisijaisesti teoreettinen fyysikko, hän oli myös hyvin taitava tekemään asioita käsillään – opettelipa hän rumpujen soiton lisäksi myös piirtämään, erinomaisin tuloksin.

Huomasin muuten eräässä some-keskustelussa kommentin, jonka mukaan kesän suosikkielokuvan päähenkilön olisikin pitänyt olla Feynman eikä Oppenheimer. Tiirikointia, hakkerointia, kepposia, salakirjoitusta ja vastuutonta huumoria vakavana aikana! Sen sijaan nyt saatiin kolme tuntia ahdistunutta tupakointia ja pähkäilyä siitä kuka oli kommunisti. Boring! Täyttä paskaa!

                                                                  *

Olen usein miettinyt sitä, onko journalistin ammattitaito rinnastettavissa esimerkiksi insinöörien tai LVIS-alalla toimivien persvakohenkilöiden osaamiseen – jos fyysikko Kari Enqvistin brutaali ilmaisu sallitaan. Kun lämpö, vesi, ilmastointi ja sähkö lakkaavat toimimasta, yhteiskunta romahtaa kolmessa viikossa.

Ilman journalisteja pärjättäisiin todennäköisesti pidempään – mutta uskoakseni ei loputtomiin. Kolmessa tai 30 vuodessa valtaan nousisi joku hullu kynämies, joka heittäisi puolet kansasta vankilaan ja lähettäisi loput ydinsotaan keljua naapurimaata vastaan.

Tänä kesänä olemme joutuneet seuraamaan median kautta useita ihmeellisiä muutoksia: Twitteristä on tullut X, Mikko Koivu on muuttunut konnasta uhriksi ja tolkun ihmisistä on tullut rasisteja. Ja kaiken yllä leijuu epämääräinen ydinsodan uhka, jota erikoisen naapurimaamme johto lietsoo melkein päivittäin. Tämänkään ei pitänyt olla mahdollista, mutta tässä sitä ollaan.

Vielä yksi Feynman-sitaatti: "Juuri Sinä et ole vastuussa maailman ongelmista!"

Ainakin tänään on turha murehtia. Kippis ja tervetuloa!