Presidenttiehdokkaat arvostelevat Unkarin "halpamaista" Venäjä-politiikkaa

Stubb: ”How are you doing Viktor?”
Orbán: ”Probably better than I deserve.”

Suomessa vaihtuu ulkopolitiikan johtaja ensi keväänä, kun tammi-helmikuun vaaleissa valittava uusi tasavallan presidentti astuu virkaansa. Suomi-Unkari-seuran lehti pyysi juttua ehdokkaiden Unkari-muistoista ja kommentteja pääministeri Viktor Orbánin hallituksen politiikasta, ja lupasin.

Tässä vaiheessa, marraskuun lopussa, varmoja ehdokkaita oli yhdeksän, ja heistä seitsemän vastasi. Sdp:n Jutta Urpilainen kieltäytyi sillä perusteella, että hänen kampanjansa alkaa vasta 2. joulukuuta, ja LiikeNytin Harry Harkimo jätti kokonaan vastaamatta.

Lähetin ehdokkaille seitsemän kysymystä, jotka löytyvät tuosta alta. Yhdestä asiasta vastanneet olivat niin yksimielisiä, että jätin sen tästä jutusta pois: Vaikka EU-politiikasta vastaa Suomessa pääministeri,  niin presidenttikandidaatit varaavat itselleen oikeuden ottaa kantaa myös EU-kumppaneiden kuten Unkarin ulkopolitiikkaan.

Budapestissa on siis turha odottaa, että Orbánin hallinto saisi Suomen seuraavalta presidentiltä tukea Venäjän hyökkäyssotaa ja rikoksia ymmärtävälle politiikalleen. 

Pidemmittä puheitta, ensin kysymykset:

1. Minkälaisia henkilökohtaisia kokemuksia teillä on Unkarista ja/tai unkarilaisista?

2. Mitä merkitystä kielisukulaisuudella on mielestänne Suomen ja Unkarin suhteisiin?

3. Unkari on pääministeri Viktor Orbánin johdolla noudattanut muiden EU-maiden linjasta poikkeavaa, kansallismieliseksi luonnehdittua politiikkaa. Mitä mieltä olette Orbánin linjasta?

4. Unkari on saanut valitsemansa linjan vuoksi paljon kielteistä huomiota Suomen mediassa. Onko kritiikki ollut mielestänne aiheellista, ja jos on, niin missä määrin ja missä asioissa erityisesti?

5. Millä tavalla viivyttely Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifioinnissa on vaikuttanut näkemykseenne Unkarin hallituksesta?

6. Miten arvioitte ystävyysseurojen ja erityisesti Suomi-Unkari Seuran roolia maiden kahdenvälisten välisten suhteiden hoitamisessa ja asiantuntijaorganisaationa?

Ja sitten vastaukset, aakkosjärjestyksessä:

1. Mika Aaltola, valitsijayhdistys

”Unkarissa tuli interreilattua muistaakseni vuonna 1991. Itäinen Eurooppa oli toiveikkaassa avautumistilassa. Ihmiset lämpimiä ja mukavia. Unkari tuntuu varsin kotoiselta.

Kielisukulaisuus oli silloin nykyistä enemmän esillä. Se on antanut erityisen sävyn maiden välisille suhteille. Luulen, että sukulaisuudesta oli positiivista merkitystä myös Suomen NATO-prosessin sutjakkaalle etenemiselle.

Unkarin politiikka on ollut omapolkuista esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan suhteen. Maa kehittää myös demokratiasta omaa versiotaan, jota on arvosteltu. Siihen ei kuitenkaan voi määräänsä enempää vaikuttaa. Unkarin Venäjä- ja Kiina-politiikkaa kannattaa kuitenkin seurata, sillä syvenevillä suhteilla saattaa olla vaikutusta EUn ja NATOn toimintaan.

Unkaria on seurattu Suomen mediassa esimerkiksi maan oikeusvaltiokehityksen näkökulmasta. Vapaan maan vapaa lehdistö saa lähestyä Unkaria omista lähtökohdiltaan. Kritiikkiä voi esittää. Mutta valtiollisissa suhteissa kannattaa kiinnittää huomiota strategiseen tasoon. Unkari on meille tärkeä, hyvässä ja pahassa, EUn ja NATOn toimintakyvyn näkökulmassa.

Unkari hyväksyi Suomen NATO-jäsenyyden kohtuullisen nopeasti. Ruotsin kohdalla prosessi on ottanut kauemmin. Unkarin hallitukseen kannattaa olla yhteydessä, että he ymmärtäisivät Ruotsi NATO-jäsenyyden edut. Unkarin sijainti keskisessä Euroopassa heijastuu heidän strategisiin painotuksiin. Pohjoisen Euroopan näkökulmia on syytä tuoda esille Budapestistä.

Kannatan lämpimästi ystävyysseuran toimintaa. Se linkittää laajasti Suomen ja Unkarin kansalaisyhteiskuntia. Toiminta muodostaa pitkäkestoista liima-ainesta ja synnyttää verkostoja, joista on hyötyä ulkosuhteiden hoidon kannalta.”

2. Li Andersson, Vasemmistoliitto:

”Olen käynyt Budapestissa turistina sekä tavannut pienen unkarilaisen punavihreän puolueen aktiiveja kansainvälisissä tapahtumissa. Olen myös osallistunut suositun unkarilaisen YouTube-bloggaajan videoblogiin, kun olin opetusministeri.

Kielisukulaisuus kertoo ihmiskunnan historian yhteenkietoutuneisuudesta. Suomen, Unkarin ja myös esimerkiksi Viron kulttuurivaihtoa on syytä vaalia.

Viktor Orbánin jo toista vuosikymmentä jatkunut hallinto on valitettavasti ollut suuri pettymys hyvin monelta eri kannalta sekä kansalaisvapauksiaan vaaliville unkarilaisille että koko Euroopalle.

Orbán on suoraan todennut vastustavansa liberaalia demokratiaa, mikä pitää sisällään oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja sananvapauden periaatteiden kunnioittamisen. Tämä on näkynyt myös veljeilynä Putinin kanssa, mikä on hajottanut EU:n rivejä tilanteessa, missä Ukraina tarvitsee kaiken tukemme puolustautuakseen Venäjän hyökkäykseltä.

Putinin Venäjän lisäksi Orbán vaikuttaa tuntevan sielujen sympatiaa yhtä lailla itsevaltaisen Erdoğanin Turkin kanssa. Orbánin ulostulot ovat varmasti vaikuttaneet kielteisesti ihmisten kuvaan Unkarista ja sen johdosta.

Mielestäni ystävyysseurojen toiminta on erittäin tärkeää. On syytä huomata, että ystävyysseurat eivät tyypillisesti ole eri maiden ulkopolitiikan jatkeita, vaan itsenäisiä ja monesti epäpoliittisia toimijoita. Hallitus ei ole täysin yhtä kuin kansa. Suomalaisten ja unkarilaisten ystävyys voi jatkua riippumatta siitä, kuka pitää valtaa Helsingissä tai Budapestissa. Ystävyysseurojen rooli sillanrakentajina ja asiantuntijoina on hyvin arvostettavaa.”

3. Sari Essayah, kristillisdemokraatit

”Minulla on paljon hyviä muistoja jo urheiluvuosiltani. Unkarilainen kilpasisareni vietti mm. juhannusta Suomessa vieraanani. Itse kävin puolestani Unkarissa kilpailureissuilla. Lisäksi Euroopan parlamentissa ryhmässämme oli monia taitavia unkarilaisia meppejä mm. Adam Kosa ja Livia Jaroka. Molemmat saivat paljon aikaan mm. vammaisten ja romanien tilanteen parantamiseksi EU:ssa.

Kielisukulaisuus lähentää toki välejämme.

Unkarin linjaukset Venäjän suuntaan ovat mielestäni perustuneet omiin energiaintresseihin, ja se on valitettavasti syönyt Ukraina-politiikan yhtenäisyyttä EU:ssa. Medialain on arvioitu rajoittavan lehdistönvapautta. Toisaalta sisäpolitiikassa on ollut paljon mielenkiintoisia kokeiluja, mm. vahva panostus perheisiin ja esimerkiksi erilaiset taloudelliset etuudet väestöpolitiikkaa tukemaan. Olen näistä ollut kiinnostunut tietämään lisää.

Venäjä-politiikkaa on mielestäni aiheellisesti arvosteltu, koska moni muu EU-maa kokee, että Unkari lipeää rivistä Ukrainan tukemisessa. On toisaalta ollut myös ylilyöntejä kuten rasismisyytöksiä ym.

Olen ollut Nato-ratifiointien viivyttelystä harmissani, sillä tunnen meppiajoiltani monia unkarilaisia poliitikkoja, mm. entisen EU-ministerin Enikö Györin.

Ystävyysseuroilla on erittäin tärkeä rooli, olen itsekin ollut eduskunnan Unkari-ystävyysryhmän jäsen.”

4. Pekka Haavisto, vihreät ja valitsijayhdistys

”Tein ensimmäiset interrailini 1970-luvun puolivälissä, ja Unkari kuului reilimaiden joukkoon. Olihan sitä päästävä käymään Budapestissa, ja ensimmäiset muistot Unkarista ovat mukavia. Taidettiin paikallisia viinejäkin maistaa - vaikka alaikäisiä oltiin. Myöhemmin olen ollut Unkarissa niin tukemassa paikallisten vihreiden vaalikampanjoita kuin neuvottelemassa Unkarin hallituksen kanssa Suomen Nato-jäsenyydestä. Kaikki neuvottelut eivät ole olleet helppoja. Romaniasiain neuvottelukunnan puheenjohtajana toimiessani kävin myös Unkarissa kertomassa Suomen romanipolitiikasta ja sen merkityksestä romanikulttuurin säilymisessä sekä romanilasten ja -nuorten koulutuksen parantamisessa.

Minulle on syntynyt vaikutelma, että Unkarissa kielisukulaisuuden merkitystä on viime aikoina joissain piireissä hieman haluttu väheksyä. Ajattelen, että kaikenlaisilla siteillä ja yhteisellä maaperällä on merkitystä. Se auttaa luottamuksen rakentamisessa ja olen sen itsekin kokenut myös Unkariin suhteen. Yhteistä maaperää maidemme välillä on muutakin. Esimerkiksi keskusteluissamme Unkarin ulkoministerin kanssa nostin esiin suomalaisten avustuslähetykset Unkariin kansannousun aikaan vuonna 1956. Tällaisilla asioilla on merkitystä, kun luottamusta rakennetaan.

Pääministeri Orbánin linja on herättänyt huomiota paitsi kansallismielisyydellään ja eri yhteyksissä EU:n yhteisten päätösten vastustamisella, myös poikkeuksellisen läheisestä suhteesta Venäjän presidentti Putiniin ja Ukrainan kritisoimisesta. Ajattelen, että olisi tärkeää ylläpitää EU:n yhtenäisyyttä, kun vastataan Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäyssotaan.

On tärkeää, että suomalainen media käsittelee eri Euroopan maiden tilanteita. EU:ssa jaamme paljon ja tukeudumme toisiimme. Mielessäni erotan Unkarin historian ja kulttuurin sekä tavallisten unkarilaisten mielipiteet ja mielialat maan johdon tekemisistä. En ole huomannut että media käsittelisi Unkaria epäreilusti.

Unkarin maineelle Pohjoismaissa ja Naton jäsenmaissa on ollut haitallista, että Unkari on viivytellyt Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifioinneissa.

Ystävyysseuroilla ja kansalaisjärjestötoiminnalla on tärkeä rooli maiden välisen yhteydenpidon kehittäjinä ja kulttuurivaihdon välineenä. Kansalaisten suora yhteydenpito ohi hallitusten ja päättäjien on myös erittäin tärkeää.”

5. Jussi Halla-aho, Perussuomalaiset

”Unkari ei ole minulle kovinkaan tuttu maa. Olen matkustanut siellä interraililla 1990-luvun alussa ja sittemmin työn vuoksi esimerkiksi europarlamentaarikkona ja kansanedustajana. Opiskeluaikana Kiovassa 1997 ystävystyin unkarilaisen opiskelijan kanssa.

Etäisellä kielisukulaisuudella ei tietenkään ole kovin suurta käytännön merkitystä, mutta pelkkä tieto yhteisistä juurista tekee suhteesta erityislaatuisen.

Arvostan sitä tiukkaa ja oman kansan etua korostavaa linjaa, jota Orbán noudatti esimerkiksi siirtolaiskriisin aikana 2015–16. Sen sijaan en arvosta hänen veljeilyään Putinin kanssa. Se on mielestäni lyhytnäköistä, halpamaista ja Unkarin omienkin etujen vastaista.

Unkarissa epäilemättä on oikeusvaltioon ja korruptioon liittyviä epäkohtia. Useimmissa EU-maissa on. Nämä eivät uskoakseni ole todellinen syy siihen, että Unkari on päätynyt komission ja EU-parlamentin sylkykupiksi. Todellisia syitä lienevät Unkarin epäliberaali asenne LGBT-, maahanmuutto- ja vastaavissa kysymyksissä.

Nato-ratifiointeja viivyttäessään Unkari menettää uskottavuuttaan toimiessaan Turkin jonkinlaisena jatkeena.”

6. Olli Rehn, Keskusta ja valitsijayhdistys

”Minulla on useita unkarilaisia ystäviä vuosien varrelta. Hienoin muisto on Unkarin ensimmäisistä vapaista parlamenttivaaleista vuonna 1990, jolloin toimin vaalitarkkailijana Yhdysvaltain Demokraattisen puolueen joukkueessa. Vapauden tuulet virtasivat täysillä ja Unkarin tulevaisuus näytti paremmalta, eurooppalaiselta. Olimme Debrecenissä ja tapasimme kaikkien puolueiden edustajia, demokratian kaipuu ja innostus oli käsin kosketeltavaa. Erityisen vaikutuksen teki noin 75-vuotias talonpoikaispuolueen edustaja, joka oli ollut ehdolla vuonna 1945, eikä uskonut kommunistivallan aikana, että koskaan enää pääsisi ehdolle vapaissa vaaleissa.

Kielisukulaisuudella on pitkään ollut myönteinen vaikutus. Nykyisin kai pitää sanoa ”oli”, koska Orbán ei taida kummemmin kielisukulaisuuttamme arvostaa.

En pidä Orbánin linjaa unkarilaisten enkä tietenkään Euroopan edun mukaisena. Nyky-Unkarin toiminta rapauttaa Euroopan yhtenäisyyttä eikä ole maalle kunniaksi. Tunsin Orbánin vankkana keskustaliberaalina 1990-luvun alussa. Jalkapalloihminenkin; kävimme katsomassa FinnPa-RoPS -matsin Bolliksella v. 1992. Kyllä kaveri on muuttunut: kun tapasimme komissaariaikanani 2010-luvun alussa ja väänsimme tiukasti EU:n talouspolitiikan säännöistä, oli kovin toinen ääni kellossa. Komissio uhkasi lopettaa aluepolitiikan rahoituksen ellei sääntöjä noudateta, mikä johti jonkinasteiseen konfliktiin, mutta lopulta Unkari taipui noudattamaan sääntöjä.

Suomen mediassa esitetty kritiikki on ollut aiheellista etenkin oikeusvaltion ja demokratian ongelmien osalta. Viivyttely Nato-ratifiointien kanssa on vaikuttanut kielteisesti.

Ystävyysseuroilla on perinteisesti ollut tärkeä merkitys kansalaisyhteiskunnan ystävyys- ja yhteistyökanavana, jota ei pidä väheksyä, vaikka niiden rooli kansainvälistyneessä ja digitalisoituneessa nykymaailmassa onkin vähäisempi. Tunnen Suomi-Unkari-seuran sikälikin, että isäni Tauno Rehn oli seuran aktiivi Mikkelissä ja vahva suomalais-ugrilaisen kieli- ja kulttuuriperinnön vaalija, myös vuoden 1956 kansannousun kunniaksi. Hänen toinen motiivinsa oli jalkapallo: legendaarisen Ferenc Puskasin maasta Mikkelin Palloilijat rekrytoi 1980- ja 90-luvulla useita mainioita pelaajia, kuten Tibor Gruborovicsin, joka oli SM-liigan hienoimpia keskikentän pelinrakentajia ja maalintekijöitä. Oli kunnia pelata Tiborin kanssa viime kesänä Puotilan vihreällä veralla 60-vuotiaiden SM-kisoissa!”

7. Alexander Stubb, Kokoomus

”Serkkujeni äiti, Maria, on syntynyt Unkarissa. Hän pakeni sieltä sisarustensa kanssa vuonna 1956. Serkkuni puhuvat ja ymmärtävät unkaria ja ovat viettäneet siellä paljon kesiä. Itse olen käynyt Unkarissa säännöllisesti. Budapest on yksi maailman kauneimmista kaupungeista.

Kielisukulaisuus on ehkä enemmän kuriositeetti, josta saa aina maailmalla kertoa kun suomenkieli tulee puheeksi. Kerron juurista, mutta samalla, että emmehän me toisiamme ainakaan kielen kautta ymmärrä.

Taidamme olla Orbánin kanssa aika monesta asiasta eri mieltä. Yhtä kaikki, tunnen Viktorin hyvin. Minulla on hänen puhelinnumeronsa. Viimeksi kun tapasimme Brysselissä vuonna 2019 kysyin häneltä, että ”How are you doing Viktor?”. Hän vastasi lakoniseen tyyliinsä naurahtaen, että ”Probably better than I deserve.”.

Olen vankkumaton liberaalin demokratian kannattaja. Yksi sen keskeisimmistä elementeistä on sananvapaus. Sen oleellisena osana on käydä avointa keskustelua muun muassa oikeusvaltioperiaatteesta, mediavapaudesta ja vähemmistöjen suojelusta. Keskustelumme ei rajoitu vain sisäisiin asioihin, ja hyvä niin.

En ole suoraan sanoen pitänyt Unkarin toiminnasta Nato-ratifiointien käsittelyssä. Kyse on yhden liittolaisen ja koko liittokuntamme turvallisuudesta. Se ei ole poliittisen pelin paikka. Toivon, että Unkari ratifioi Ruotsin Nato-jäsenyyden mahdollisimman pian. On aika.

Kaikki ystävyysseurat tekevät arvokasta työtä eri maiden kulttuurin, kielen ja kanssakäymisen edistämiseksi. Köszönet érte!”

---

Tuore Suomi-Unkari-lehti on jaettu seuran jäsenille perjantaina 1. joulukuuta 2023. Lehti ilmestyy aikanaan myös näköisversiona verkossa, ja lisään linkin tähän aikanaan. 

"Israel on suurvalta" - Suomen entisen Tel Avivin -suurlähettilään raportti valaisee konfliktin taustaa

Kustannusyhtiö Docendo julkaisi viime viikolla suurlähettiläs Pasi Patokallion muistelmateoksen Minä, aseet ja maailma. Veteraanidiplomaatin teos herätti ansaitusti huomiota muun muassa siksi, että kirjailija esitti viileän analyysin siitä miksei ydinaseiden käyttö Ukrainan sodassa ole todennäköistä.

Vuosikymmenien ajan useisiin asevalvontaneuvotteluihin osallistunut Patokallio muistuttaa, että ydinaseiden käyttöön turvautuessaan Venäjä tietäisi häviävänsä kostoiskujen vuoksi sodan ja menettäisi loputkin maineestaan: "Ydinaseista on hyötyä vain jos niitä ei käytetä."

Patokallion kirja noteerattiin myös siksi, että hän puhuu siinä suunsa puhtaaksi jalkaväkimiinojen käytön kieltäneen Ottawan sopimuksen synnystä ja siitä miksi Suomi liittyi sopimukseen omien etujensa vastaisesti. Miinasopimukseen liittymistä härkäpäisesti ajanut entinen ulkoministeri ja presidentti Tarja Halonen saa kuulla kunniansa.

Patokallion uralle mahtui myös jakso Suomen suurlähettiläänä Israelissa 1998-2003. Sitä käsittelevä osuus kirjassa on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska eihän kukaan vielä viime viikolla tiennyt, mitä tänä viikonloppuna tapahtuu.

Gazan kaistalla valtaa pitävän islamistisen Hamas-järjestön raakalaismainen hyökkäys Israeliin lauantaina 7. lokakuuta 2023 on saanut monelle tunteet pintaan. Kuten odottaa saattoi, sotatoimiin liittyy propagandasotaa, jonka tarkoitus on saada ulkopuoliset ottamaan kantaa yhden osapuolen puolesta toista vastaan.

Hamasin hyökkäys on tuomittu laajasti, mutta joissakin kommenteissa on muistuteltu, ettei Israelkaan ole mikään pulmunen, vaan ehkä itse osittain syypää Hamasin aggressioon. Israelin syyllistäminen tuntuu tässä vaiheessa kuitenkin yhtä epäreilulta kuin puhe Ukrainan natseista Venäjän rikkoessa kansainvälistä oikeutta ja sodankäynnin sääntöjä.

Tähän väliin sopii erinomaisesti Pasi Patokallion raportti, jonka hän kirjoitti tuoreena suurlähettiläänä ulkoministeriön käyttöön Tel Avivista 1998. Patokallio aloitti vertaamalla Israelia Suomeen, mutta totesi vertauksen ontuvan, koska Israel on suurvalta ja toimii sen mukaisesti.

Julkaisen tässä kirjaan sisätyvän muistion Patokallion luvalla kokonaisuudessaan, koska se auttaa ymmärtämään Lähi-idän leppymättömän vihan taustoja. Nyt 25 vuotta myöhemmin hämmästyttävän suuri osa suurlähettilään havainnoista on edelleen ajankohtaisia.

Patokallio itse toteaa, että "saman raportin voisin kirjoittaa tänään". Israelin pääministerinäkin sattuu olemaan yhä sama mies, Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Suurin muutos on ollut Israelin tuhoamiseen pyrkivän Hamas-järjestön voimistuminen.

Pidemmittä puheitta, kannattaa lukea - suurlähettiläs Pasi Patokallio vuonna 1998:

------------------------------------------  

“Suurvalta nimeltä Israel

Miksi Israel ulkopolitiikassaan toimii kuten se toimii? Miksi Israel vähät välittää YK-äänestyksistä, sättii EU:n deklaraatiopolitiikkaa oppimestarin ottein tai sekaantuu surutta Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan etujensa ajamiseksi? Yhtä yleispätevää selitystä ei tietenkään ole. Muutaman viikon oleskelu maassa, kollegojen ja erilaisten tutkijoiden tapaaminen sekä tiedotusvälineiden seuraaminen viittaisivat ainakin yhden selittävän tekijän olemassaoloon.

Israel on suurvalta.

Juhlapuheissa on tietysti toisin. Israelia ja Suomea verrataan usein toisiinsa pieninä maina. Väkiluku on suunnilleen samaa luokkaa, samoin kansantulo. Historiaa muistellessa muistutetaan mieluusti molempien taistelleen menestyksellisesti itsenäisyydestään ase kädessä. Lipun väritkin ovat samat. Ulkopolitiikan filosofiassa ja toimintatavoissa onkin sitten eroa. Kysymys on yhtäältä mentaliteetista, toisaalta kapasiteetista.

Israelilla on suurvallan mentaliteetti. Se kokee olevansa ulkopolitiikassaan subjekti. Sillä on halua vaikuttaa aktiivisesti ja keinoja kaihtamatta alueelliseen turvallisuusympäristöönsä omien tavoitteidensa mukaisesti. Likudin ja työväenpuolueen ulkopoliittiset tavoitteet saattavat erota toisistaan, mutta toimintamalli on sama. Sopeutuminen ulkoiseen muutokseen, missä Suomi on mestari, on Israelin ulkopoliittiselle ajattelulle vierasta. Tässä valossa ei ole mitenkään liioiteltua verrata Israelin roolia Lähi-idässä vaikkapa Ranskan tai Venäjän rooliin Euroopassa.

Suurvaltaidentiteetin lähtökohtana on suhtautuminen muihin suurvaltoihin samalta viivalta, tasa-arvoisesti. Israel nähdään usein Suomessakin Yhdysvaltain klientiksi, koska maa saa niin paljon talous- ja sotilasapua Yhdysvalloista. Implikaatio on, että Israel on riippuvainen Yhdysvalloista ja joutuu näin viime kädessä taipumaan sen tahtoon. Tämä on vain osatotuus. Toinen puoli totuutta on Israelin vankka käsitys itsestään Yhdysvaltain ainoana luotettavana liittolaisena Lähi-idässä. Israel on Yhdysvaltain strateginen liittolainen, kuten täällä tavataan sanoa. Liittosuhde on ankkuroitu vahvasti ja ilmeisen paineenkestävällä tavalla Yhdysvaltain kongressiin, painostusryhmiin ja laajalti myös yleiseen mielipiteeseen.

Israel edellyttää Yhdysvalloilta tasa-arvoista kohtelua ja saa sen. Aika ajoin Yhdysvallat tuo julki tyytymättömyytensä Israelin politiikkaan erilaisin elein. Kalenterista ei ”löydy” aikaa pääministerin tapaamiseen. Pääministeriä ei majoiteta valtion vierastiloihin tai kutsuta aterialle. Tällaiset eleet tietenkin noteerataan tarkoin Israelissa, mutta reaktio ei välttämättä ole oman politiikan tarkistaminen. Sitä vaatii korkeintaan oppositio. Hallituksen taholla asia ignoroidaan tai käydään vastahyökkäykseen turvautumalla omiin vipuvarsiin Yhdysvaltain sisällä. Pääministeri Netanjahun viimeisimmän Yhdysvaltain-vierailun ohjelmassa merkillepantavinta pitkällä tähtäyksellä olivat ne tapaamiset, joilla Netanjahu vahvisti omia ja Likudin siteitä Israelin nykyhallituksen tosiystäviin. Nämä löytyvät republikaanien oikealta laidalta ja ennen muuta ns. kristillisestä oikeistosta, jonka tuki Israelille on raamatullisen ehdoton. Vaatii aikamoista suurvalta-arroganssia yhdistää vierailuun Valkoisessa Talossa lukuisia tapaamisia nykyadministraation tiukimpien vastustajien kanssa. Tällaiselle käytökselle on jiddišistä periytyvä epiteetti: hutipa.

Toinen esimerkki on Israelin suhtautuminen Venäjään. Tällä erää tärkeintä maiden suhteissa ovat Venäjän asekaupat ja ydinalan yhteistyö Iranin kanssa. Israel on vastatoimena pannut omat maakaasukeskustelunsa Venäjän kanssa jäihin. Israel painostaa Yhdysvaltoja painostamaan Venäjää sanktioiden uhalla, ja on turvautumassa administraation ohi kongressiin, kun administraatio sen mielestä pehmoilee. Myös tapaamisissa muiden maiden kanssa Israel vaatii niitä vaikuttamaan Venäjään tavoitteidensa puolesta. Suomellakin on kokemusta. Israelin politiikan oikeutuksesta voidaan olla monta mieltä, mutta näin toimii suurvalta.

Suurvaltarooli vaatii paitsi tahtoa myös välineitä. Israelin ulkopoliittinen välineistö painottuu vahvasti sotilaalliselle puolelle. Vaikka Israelin olemassaoloon ei enää kohdistu suoranaista ja välitöntä uhkaa, olemassaolon ensi vuosikymmenet johtivat sotilaallisen turvallisuuden korostumiseen Israelin ulkopolitiikassa. Edelleenkin turvallisuusuhat koetaan voittopuolisesti sotilaallisiksi: Etelä-Libanon, palestiinalaisterrorismi, joukkotuhoaseet Syyrian, Iranin ym. käsissä. Vuoden 1998 budjetista lähes neljännes käytetään turvallisuusmenoihin.

Taatakseen olemassaolonsa ja vaikuttaakseen turvallisuusympäristöönsä Israel on systemaattisesti hankkinut itselleen Lähi-idässä vertaansa vailla olevan sotilaallisen kapasiteetin. Israel on de facto ydinasevalta. Israelin ilmavoimien toimintasäde ulottuu Tripolista Teheraniin. Tammikuun puolivälissä Israelin ilmavoimille toimitettiin ensimmäiset sen tilaamista yhteensä 25:stä F151-hävittäjästä. Näiden joka sään hävittäjien toimintasäde on 4500 kilometriä 11 tonnin pommilastissa. Hävittäjien tulo julkistettiin näyttävästi. Eihän pelotteesta ole iloa, ellei vihollinen tiedä mitä pelätä. Viholliseksi todettiin kiertelemättä Iran. Kaatamin CNN-haastattelu ei ole muuttanut julkisia asenteita Israelissa piiruakaan. Julkisuudelta piilossa tiettyä uusharkintaa saatetaan olla virittelemässä, mutta sitäkin lähinnä Yhdysvaltain reaktioita pohtien.

Kun nämä lähtökohdat ottaa huomioon, ei ole ihme, että Israelin suhde EU:hun ulkopolitiikan saralla on aika ajoin niin kärttyinen kuin se on – monista yhdistävistä tekijöistä huolimatta. Syitä on monia, mutta kun Israelia tarkastelee sen omasta, sotilaallisten turvallisuusnäkökohtien leimaamasta suurvaltaperspektiivistä, yksi on ylitse muiden: ”Eurooppa” ei ymmärrä Israelin turvallisuustarpeita. Kysymys ei niinkään ole yksittäisistä toimista, vaan maailmankuvasta. Voimapoliittisessa maailmankuvassaan Israel on paljon lähempänä Yhdysvaltoja kuin EU:ta.

Ei tarvitse kuin lukea EU-komission tuoretta tiedonantoa EU:n roolista Lähi-idän rauhanprosessissa, niin ymmärtää eron. Tiedonanto (23 sivua) sivuuttaa Israelin turvallisuuden yhdellä lyhyellä kappaleella, jossa toistetaan EU:n valmius ”panna peliin koko poliittinen arvovaltansa Israelin turvallisuuden takaamiseksi” ja vakuutetaan, että ”palestiinalaisalueiden taloudellinen kehitys on Israelin paras turvallisuustakuu”. Tällainen kielenkäyttö on paikallaan laajan turvallisuuskäsityksen Euroopassa, mutta se kuulostaa epärealistiselta ja holhoavalta etenkin Israelin nykyhallituksen korvissa. Verrataanpa jälkimmäistä väitettä siihen, mitä pääministeri Netanjahu sanoi tammikuun puolivälissä Israelissa vierailleelle EU:n puheenjohtajamaan edustaja varaministeri Fatchettille: ´Viime kädessä Israelin turvallisuuden paras tae on palestiinalaisten tieto siitä, että terrorismi tuo muassaan Israelin välittömät rankaisutoimet.´

Suurvaltana Israel luottaa turvallisuutensa takaamisessa vallan muuhun kuin EU soisi sen luottavan. Tämä on tosiasia. Sitä ei tarvitse hyväksyä, mutta realistisessa EU-politiikassa Israelin oma käsitys turvallisuudestaan on syytä ottaa aidosti huomioon – varsinkin jos siihen haluaa vaikuttaa.”

-------------------------------- 

Patokallion suurlähettiläskaudella alkoi niin sanottu toinen intifada eli Palestiinan arabien kansannousu Israelin miehitystä vastaan. Kautensa lopussa Patokallio totesi, että suurvalta Israel oli menossa suuntaan, joka oli sen omien, pitkän tähtäyksen intressien kannalta väärä. Lainaus tuoreesta kirjasta:

"Sanotaan mitä sanotaan, Israel ei jätä ketään kylmäksi. En pidä itseäni ”Israelin ystävänä” niin kuin termi Suomessa yleensä ymmärretään. Sama koskee palestiinalaisia. Minulla ei ole emotionaalista sidettä kumpaankaan. Minua ei kiinnosta toimia kummankaan riitelevän osapuolen syyllistäjänä tai puolestapuhujana. Minua kiinnostaa se, mitä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa – ja laajemmin Lähi-idässä – tapahtuu ja miksi."

Ehkä tästä diplomaattisesta asenteesta olisi hyötyä myös meille, jos haluamme yrittää ymmärtää tänä viikonloppuna käynnistynyttä uutta sotaa: Israel pitää itseään suurvaltana, joka taistelee olemassaolostaan. Hamas taas näkee itsensä vapautusliikkeenä, joka haluaa työntää sortajansa Välimereen. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, eikä meidän suomalaisten kannata kuvitella, että voisimme olennaisesti vaikuttaa sodan osapuoliin. 

Skeptikko rikkoo journalistin ohjeita - päätoimittaja ja puheenjohtaja törmäyskurssilla

Skeptikon viime numeron (3/2023) kansikuvajuttuna oli hauskaksi tarkoitettu tarina tv-konstaapeli Reinikaisen salatusta historiasta. Reinikainen paljastui monien kansallisten ja kansainvälisten salaliittojen osa- tai päätekijäksi. Zavidovo-vuoto, Muammar Gaddafin puukotus "rektaaliin", Mathias Rustin lento Malmilta Punaiselle torille, John Lennonin murha - kaikki Reinikaisen tekosia.

Kirjailija Ville Hytösen juttu sisälsi myös jakson, jossa kerrottiin Reinikaisen toiminnasta aikuisviihdenäyttelijänä. Hänen erikoisalaansa oli pieruporno. Pari kohtaa tarinassa jäi vaille todisteita: Oliko Reinikainen syypää Sikojenlahden maihinnousuun ja Pelle Hermannin kuolemaan?

Hymy hyytyi. Itse asiassa juttu ei näennäisestä hauskuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi -  naurattanut, vaan pani ihmettelemään mitä tällä yritetään sanoa. Taidamme elää aikaa, jossa hauskuus on todellisuutta totisempaa. "Huumori on vakava asia", kuten jo Veijo Meri tiesi esseessään Huumorista ja humoristeista (1961).

Skeptikon muu sisältö tarjoaa Reinikais-jutulle asiayhteyden, kontekstin. Skepsis on kriisissä, josta kipuiltiin jo lehden edellisessä numerossa. Kipu ei johdu siitä, että yhdistys olisi onnistunut tekemään itsensä tarpeettomaksi paranormaalien ilmiöiden vuoksi, eikä siitä että tieteellinen metodi olisi osoittautunut vääräksi. Skepsiksen haaste on edelleen lunastamatta; Hannu Karttusen, Iiro Seppäsen, Pete Poskiparran ja Ivan Puopolon ei ole tarvinnut maksaa rahapalkintoja varpumiehille, ennustajille, lusikantaivuttajille eikä muille ihmeidentekijöille.

Sen sijaan yhdistys on riidoissa lasten ja nuorten "transhoitoja" koskevan, poliittiseksi muuttuneen kiistan vuoksi. Yhdistys järjesti toukokuussa luentotilaisuuden, jossa puhujana oli Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala, jonka johdolla Tampeen yliopstollisessa sairaalassa on hoidettu myös transnuoria vuodesta 2011 lähtien.

Kaltiala on kiistelty hahmo, koska hänen arvellaan vaikeuttavan transnuorten mahdollisuuksia saada haluamaansa lääkehoitoa, blokkereita ja hormoneja. Kaltialan koulukunta suosii alaikäisten transhoidoissa psykososiaalista lähestymistapaa. Transaktivistien mielestä 18 vuoden ikäraja lääkehoitojen aloittamiselle on kohtuuton, jopa ihmisoikeusloukkaus.

Skepsiksen hallituksessa Kaltialan kutsumisesta puhkesi kiista, jossa puheenjohtaja Otto J. Mäkelä jäi vähemmistöön ja harmitteli tapahtunutta palstallaan. Kiistasta on nyt esitetty kaksi versiota, ensin Skepsiksen hallituksen enemmistön kanta Skeptikon numerossa 2/2023, ja vähemmistön kanta numerossa 3/2023. En nyt ota näiden kirjoitusten meriitteihin kantaa; lukekaa itse ja miettikää.

Asiaan ilmeisen neutraalisti suhtautuva Skeptikon päätoimittaja Risto K. Järvinen oli saanut yhdistyksen puheenjohtajalta kehotuksen noudattaa trans-keskustelussa tiettyä linjaa, joka sattui olemaan eri kuin hallituksen enemmistön linja. Järvinen suostui julkaisemaan vähemmistökannanoton painostuksen vuoksi ilman jatkokommentteja. (Järvisen pääkirjoitus ei valitettavasti ole verkossa, mutta suora sitaatti: "...pelkäsin työpaikkani puolesta".)

Puheenjohtaja Mäkelä puolusti toimintaansa omassa kolumnissaan. Hän pelkäsi, että yhdistys antaa transkysymyksessä poliittisen viestin: "Myönnän että motiivini ovat myös osin itsekkäät: jos yhdistyksen kunnia menee mutta maine jää, se ei voi olla vaikuttamatta myös puheenjohtajaan koska the buck stops here – julkisuudessa yhdistys samaistuu sen johtoon."

Skeptikko on sitoutunut Kulttuuri- ja tiedelehtien yhdistyksen Kultti ry:n jäsenenä noudattamaan journalistin ohjeita. Niissä sanotaan muun muassa, että journalistista päätösvaltaa ei saa luovuttaa toimituksen ulkopuolelle. Skeptikon toimitus on käytännössä yhtä kuin päätoimittaja Järvinen; lehden taustayhteisön puheenjohtaja Mäkelä ei kuulu edes toimitusneuvostoon.

Miten suhtautuisimme, jos saisimme tietää Helsingin Sanomien päätoimittajan ottavan journalismia koskevia ohjeita Sanoma Oy:n hallituksen puheenjohtajalta? Luulen, että päätoimittaja saisi lähteä, koska hänen uskottavuutensa olisi mennyttä. Fiksut omistajat hoitavat asian valitsemalla tehtävään sopivan henkilön ja pitämällä sen jälkeen suunsa kiinni toimituksen sisäisistä asioista. Edes puoluelehtien päätoimittajia eivät tietääkseni puheenjohtajat komentele, ainakaan niissä lehdissä jotka ovat sitoutuneet noudattamaan journalistin ohjeita.

Jos Skepsis on tosissaan journalistin ohjeiden noudattamisesta, Mäkelän ja Järvisen välinen vastakkainasettelu pitäisi ratkaista herrojen kesken, ei lehden palstoilla kilpailevissa kolumneissa. Vaikutelma on amatöörimäinen.

Entä miten maailmanhistorian salaisin agentti Reinikainen liittyy tähän? Miksi Skeptikon kansijuttuna oli pitkä pakina salaliittoteorioista? 

Ehkä tähänkin on vastattava salaliittoteorialla: koska kaikki todella kiinnostavat aiheet ovat nykyisin enemmän tai vähemmän poliittisia ja Skepsis on olevinaan epäpoliittinen, Skeptikon oli turvauduttava lukijoidensa rauhoittamiseksi parodiaan salaliittoteorioista, joille nauraminen on harvoja skeptikkoja yhdistäviä aiheita. Alienit, parapsykologia, psykokinesia, prekognitio, muut yliluonnolliset aiheet on käyty yhdistyksen 45-vuotisen historian aikana läpi niin moneen kertaan, että on pakko kysyä: ketä enää kiinnostaa?

Yhdysvalloissa skeptikkoliike jakautui 1992 tiukasti paranormaaleja ilmiöitä ja rajatietoa tarkastelevaan CSICOP-yhdistykseen ja sen Skeptical Inquirer -lehteen sekä aihevalinnoissa vapaampaan, politiikkaa pelkäämättömän The Skeptics Societyyn, jonka The Skeptic -lehteä on alusta asti päätoimittanut julkisissa keskusteluissa aktiivinen Michael Shermer.

Ehkä samanlainen kahtiajakautuminen olisi tarpeen Suomessakin. Poliittisten aiheiden käsittely sopisi niille skeptikoille, joiden mielestä tiede voi sivistää myös politiikkaa, kunhan muistetaan Richard Feynmanin itsekriittiset sanat: "Tiede on uskoa asiantuntijoiden tietämättömyyteen." Tieteen autonomiaa pitäisi kunnioittaa, mutta tiedeyhteisön sisäisiä ongelmia pitäisi tarkastella avoimesti, poliittisia seurauksia pelkäämättä. Myös Sokrateen metodia voisi suositella: tärkeintä ei ole oikeiden vastausten löytäminen vaan kyseenalaistaminen.

Niin sanottuja yliluonnollisia ilmiöitä sopii jatkossakin tarkastella huumorin keinon, kuten Risto K. Järvisen johtama Skeptikko on tehnyt jo parikymmentä vuotta. Debunkkaukselle ja salaliittoteorioille on paikkansa. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä, jos muualla mediassa ei enää olla kiinnostuneita Skepsis ry:n mielipteistä.

Kesäjuhlapuhe toimittajakollegoille: Älkää pelätkö ketään tai mitään – edes atomipommeja

 

Tervetuloa Toiminimi Tollin sidosryhmätilaisuuteen!

Kiitos kaikille, että olette uskaltautuneet tänne Espoon metsiin. Suomen toiseksi suurin kaupunki pitää huolta asukkaistaan, kuten sattumalta juuri eilen ilmestynyt kaupungin tiedotuslehti kertoo. Päätin samalla liittyä somessa Espoon puskaradio -ryhmään, jossa kerrotaan kadonneista eläimistä ja esineistä. Täytyy tunnustaa, että minulla on synnyinkaupunkiini piha-rakkaussuhde.

Jos joku ei muista, niin tähän alkuun lyhyt yrityshistoriikki. Perustin Toll-nimisen toiminimen (y-tunnus 3100164-7) syksyllä 2019, koska olin jäämässä eläkkeelle ja ajattelin jatkaa kirjoittelua ja juontelua myös ilman vakituista työnantajaa.

Patentti- ja rekisterihallituksen palvelupisteessä Sörnäisten rantatiellä törmäsin ongelmaan: Kaikki Matti Virtanen -aiheiset nimet oli kiusakseni jo varattu, joten oli pakko keksiä äkkiä jotain, mieluiten lyhyt nimi, jotta laskutukseen ei menisi liikaa aikaa. 

Saksan kielen Toll tarkoitti alun perin hullua, mutta nykyään merkitys on suunnilleen sama kuin suomen 'kiva'. Olin joskus 90-luvulla mukana suomalaisessa toimittajaryhmässä, joka pääsi haastattelemaan Saksan liittopresidenttiä Roman Herzogia. Häneltä kysyttiin, minkälainen presidentti hän haluaa olla. ”Ein toller Präsident”, oli vastaus. Saksalaiset olisivat nauraneet, koska Herzog tiedettiin kuivaksi juristiksi ja fiskaalikonservatiiviksi.

Illemmalla hotellin baarissa kuulin kollegalta, että hän oli pannut juttuunsa Herzogin haluavan olla ”Hullu presidentti”. Ehdotin korjausta, mutta en muista johtiko kiva neuvoni toimenpiteisiin. Otsikossa 'hullu' vetäisi kuitenkin paremmin lukijoita kuin 'kiva', eikä se varmaankaan olisi journalistin ohjeiden kohdassa 20 määritelty 'olennainen asiavirhe, joka on korjattava viipymättä'.

Toll on myös unkaria, ja siinäkin merkitys on muuttunut. Se tarkoitti aikoinaan linnun sulkaa, mutta kirjoittamisen tultua muotiin siitä tuli pikku hiljaa sulkakynä, mustekynä tai vain kynä. Jos pyydät Budapestissa kollegalta lainaksi tollia, niin hän ei ojenna sinulle sulkaa – varsinkaan nyt lintuinfluenssan uhatessa ainakin minkkien kansanterveyttä.

Eli vielä kerran: tervetuloa Hullun Sulan kesäjuhliin.

                                                                  *

Näin eläkeläisenä on aikaa käydä myös elokuvissa, mikä on hyvä asia, oli kyseessä sitten ”mestariteos” tai ”täyttä paskaa”, Aki Kaurismäen hienovaraista luokittelua käyttääkseni (Lähde: Filmihullu-lehdet 1970-luvulla). Molemmista, siis sekä mestariteoksista että täydestä paskasta, riittää aina aihetta pieneen puheeseen eli small talkiin.

Pinttyneinä espoolaisina käymme rouvan kanssa usein perinneteatteri Kino Tapiolassa, jossa tuorein kokemus oli sotaelokuva Oppenheimer. Se olikin vanhan toimittajan näkökulmasta sangen opettavainen filmi.

Kun on hieman lukenut Manhattan-projektin historiaa, niin oli syytä pelätä, että historialliseen tarkkuuteen tähdännyt käsikirjoitus syyllistyy nimien pudotteluun eli name-droppingiin. Ja tosiaankin, nimettyjä historiallisia henkilöitä oli 79, ja heidän lisäkseen 51 nimetöntä sivuhenkilöä (Lähde: IMDb). Eli 130 näyttelijää kolmessa tunnissa, heidän lisäkseen satoja statisteja.

Toivoin, että suosikkifyysikkoni Richard Feynman olisi saanut tarinassa merkittävän roolin, koska hänen muistelmansa Los Alamosin vuosista ovat ehkä hauskin kuvaus toisen maailmansodan rintamilta. Valitettavasti Jack Quaidin esittämä Feynman sai vain pari pientä kohtausta: bongorumpujen soittoa juhlissa ja Trinity-kokeen h-hetki, jolloin kaikkien piti suojata silmänsä mustilla laseilla. Feynman ei suojalasia suostunut käyttämään, koska hän istui kuorma-auton ohjaamossa ja tiesi, ettei ultravioletti valo läpäise tuulilasia. Hän saikin kehua jälkeenpäin olleensa ainoa ihminen, joka näki ensimmäisen atomipommin räjähdyksen alusta asti paljain silmin – tosin 20 mailin päästä.

Elokuvassa jäi harmillisesti kertomatta Feynmanin rooli Los Alamosin epävirallisena hakkerina: hän harrasti lukkojen tiirikointia ja opetteli avaamaan myös yhdistelmälukkoja. Hän onnistui pääsemän konkreettisesti käsiksi projektin tärkeimpiin salaisuuksiin, ja järkytti projektin johtoa myös kertomalla avoimesti löytämistään tietoturva-aukoista. Aikaansa edellä siis.

Feynman on meille toimittajille tärkeä hahmo myös siksi, että hän yritti kiertää armeijan sensuuria kirjeissään vaimolleen ja vanhemmilleen, tosin vaihtelevalla menestyksellä: sensorit huomaisivat, että aviopari käytti kirjeissään koodia, mikä oli kiellettyä. Feynman sai nuhteita, joiden jälkeen hän piilotti sinänsä harmittomat salaviestinsä välimerkkeihin.

Hän oli myös erittäin hyvä kyselijä. Kun kaikkien arvostama Niels Bohr pääsi käymään Los Alamosissa, hän piti vahvasti tanskalaisittain murtavalla englannillaan luennon pommin rakentajille, ja melkein kaikki nyökyttelivät ihaillen vaikka eivät kaikkea ymmärtäneetkään. Paitsi Feynman. Hänen 'tyhmät' kysymyksensä yllättivät Bohrin, joka otti myöhemmin nuoreen fyysikkoon yhteyttä: "Te olitte ainoa, joka ei pelännyt minua." Bohr kutsuikin Feynmanin sparraajakseen ennen kuin hän tapasi Manhattan-projektin isoja pomoja pienemmässä piirissä. Opetus meille kaikille: Älkää pelätkö ketään, varsinkaan kaikkein fiksuimpia keskustelukumppaneita.

                                                                  *

Feynman ymmärsi ihmisiä, mikä on aika harvinaista huipputiedemiehille (ja toimittajille, toim. huom.). Kun projektin IBM-laskukoneiden tehoa piti parantaa, Feynman sai johdettavakseen joukon juuri koulusta valmistuneita matematiikkanörttejä, jotka olivat aloittamassa opintojaan yliopistoissa. Näille nuorille ei kuitenkaan annettu lainkaan turvaluokitusta, joten heille ei saanut kertoa mitään – heidän tuli vain kehitellä keinoja saada reikänauhat tai -kortit menemään koneista läpi nopeammin. Tulokset eivät aluksi olleet hääppöisiä, ja Feynman valitti asiasta pommiprojektin sotilasjohdolle. Hän sai kuin saikin luvan kertoa nörttiporukalle, miksi näitä älyttömän tuntuisia laskuharjoituksia piti tehdä: tarkoitus on estää Hitleriä saamasta atomipommia valmiiksi ensimmäisenä.

Tavoitteen kuultuaan nuoret käärivät hihansa ja organisoivat työnsä niin, että laskentaa voitiin jatkaa kellon ympäri eikä vain virka-aikana. He keksivät keinoja kiertää reikäkorttien luvussa väistämättömien virheiden kertautumista ja onnistuivat nopeuttamaan tahtia merkittävästi. Kun pomo kävi kyselemässä työn etenemisestä, nuoret ajoivat Feynmanin ulos konehuoneesta häiritsemästä.

Näin eläkeläisenä on helppo muistella, miten tärkeää oikea motivointi ja kannustimet ovat työn sujumiselle. Työ voi olla jopa kivaa (toll), kun projektilla on selvä päämäärä ja työn tekijät saavat ratkaista ongelmia ilman turhia kokouksia ja byrokraattista painetta.

Valitettavasti kaikki omat muistoni työelämästä eivät ole tässä suhteessa myönteisiä. Aloin loppua kohti laitostua ja viihtyä kokouksissa, joissa nukahtelin. Vaikka nautin yleensä työkavereiden seurasta ja työyhteisön tuesta, niin olen viime vuosina mikroyrittäjänä huomannut, että yksinkin pärjäilee. Ja jos yrittää kirjoittaa kirjoja, niin siinä on vähän pakkokin viihtyä suuri osa ajasta ihan itsekseen.

Jossain esittelyteksteissä minuakin kutsutaan kirjailijaksi, mitä voi kyllä pitää mikroaggressiona oikeita kirjailijoita kohtaan. Ihan sattumalta luin tänä kesänä suomalaisten kirjailijoiden juttuja siitä, miten mahdotonta Suomessa on elättää itseään ammattikirjailijana. Aihetta ovat käsitelleet ainakin Veijo Meri (Kaksitoista artikkelia, 1967), Hannu Raittila (Kirjailijaelämää, 2006), Antti Nylén (Häviö, 2018) ja Roope Lipasti (Porakonekirjoittaja, 2023). Synkkää on.

Nylén on inhorealistisuudessaan ehkä humoristisin. Hän kirjoittaa Häviössä, että suomalainen kirjailija on ammatiltaan itse asiassa kerjäläinen. Rahaa pitää pummata ensimenestyksen jälkeen jatkuvasti kaiken maailman tahoilta voidakseen elää. Suosittelen lämpimästi Nylénin teoksia, vaikka en hänen tuskaansa pystykään samastumaan, koska työeläke riittää minulle apurahaksi. Sitä ei tarvitse erikseen hakea, kun edellisen kuukauden maksuerä pääsee loppumaan.

                                                                  *

Roope Lipasti on ottanut sulan kauniiseen käteen ja tekee myös toimittajan töitä voidakseen elää ja elättää perheensä. (Arvostan tällaista tinkimistä.) Hänen tuoreimmassa, omaelämäkerrallisia anekdootteja sisältävässä juttukokoelmassaan on tarina nimeltä Pizzalla. Siinä keskustelukumppanina on Lipastin isoveli. Siteeraan sivulta 72:

"Vanhempi veljeni, joka on asiantuntijatyössä, kertoo usein, kuinka suurin osa ihmisistä eitee enää mitään järkevää työpaikallaan. Jos alun perin työtehtävässä onkin ollut joku selkeä tavoite, se on vuosien saatossa muuttunut niin, että käytännössä kaikki valkokaulusihmiset antavat lausuntoja, väsäävät strategioita, pohtivat hallitusohjelmaa, raportoivat, raportoivat, raportoivat – jopa siitä että raportoivat – sekä tietenkin kokoustavat kokoustamasta päästyään ja rustaavat suosituksia, miten erilaiset asiat pitäisi tehdä. Heillä ei ole mitään käryä minkään asian varsinaisesta tekemisestä.

He ovat erilaisia virkamiehiä ja -naisia, koordinaattoreita, asiantuntijoita, päälliköitä, esimiehiä ja neuvoksia, joita yhdistää lähinnä se, ettei heidän neuvojaan kannata kuunnella, koska heidän puheessaan vilisevät sellaiset termit kuin sidosryhmäyhteistyö, aiesopimuskumppani, visio, ketterä strategia, dokumentointi, implementointi sekä pösilöinti.

Veli meni samasta syystä ruumisarkuntekokurssille.

– Aiotko kuolla? kysyin jossain määrin huolestuneena, vaikka kyllähän me kaikki kuolemme.

– Aion, hän vastasi. – Ja kun se tapahtuu, arkku on valmiina.

Hän kertoi lukevansa lehdestä päivittäin, kuinka maailma menee yhä hullummaksi. Esimerkiksi kolmasosa opiskelijoista kärsii jonkinlaisista mielenterveysongelmista.

– Miksi ihmeessä? hän päivitteli. – Nuoret ihmiset! Eivätkö he ymmärrä, ettei opiskeluja kannata ottaa kuolemanvakavasti. Asialliset hommat tehdään, mutta ei kai kukaan luule, että sillä todistuksella on jotain väliä? Jonkun pitäisi kertoa opiskelijalle heti aluksi, että edes äitisi ei tule ikinä olemaan kiinnostunut sinun arvosanoistasi.

Ihmettelin, miten paasaus liittyi ruumisarkkuun.

– On hyvä olla varautunut nopeaan poistumiseen, jos ja kun maailman tyhmyys tästä vielä kasvaa. Sitä paitsi se on niin, että maailmaa vie eteenpäin konkreettinen asioiden tekeminen. Laivojen rakentaminen, vesijohtojen vetäminen, virkkaaminen sekä atomien halkaisu. Suurin osa historian hienoimmistä tiedemiehistä ja -naisista ovat olleet taitavia käsistään ja rakentaneet laboratorionsa ja mittavehkeensä itse..."

Näin pääsimme takaisin atomien halkaisuun. En tiedä, miten hyvin Lipastin veli tuntee Feynmanin tarinoita, mutta ymmärrätte mitä ajan takaa. Vaikka Feynman oli ensisijaisesti teoreettinen fyysikko, hän oli myös hyvin taitava tekemään asioita käsillään – opettelipa hän rumpujen soiton lisäksi myös piirtämään, erinomaisin tuloksin.

Huomasin muuten eräässä some-keskustelussa kommentin, jonka mukaan kesän suosikkielokuvan päähenkilön olisikin pitänyt olla Feynman eikä Oppenheimer. Tiirikointia, hakkerointia, kepposia, salakirjoitusta ja vastuutonta huumoria vakavana aikana! Sen sijaan nyt saatiin kolme tuntia ahdistunutta tupakointia ja pähkäilyä siitä kuka oli kommunisti. Boring! Täyttä paskaa!

                                                                  *

Olen usein miettinyt sitä, onko journalistin ammattitaito rinnastettavissa esimerkiksi insinöörien tai LVIS-alalla toimivien persvakohenkilöiden osaamiseen – jos fyysikko Kari Enqvistin brutaali ilmaisu sallitaan. Kun lämpö, vesi, ilmastointi ja sähkö lakkaavat toimimasta, yhteiskunta romahtaa kolmessa viikossa.

Ilman journalisteja pärjättäisiin todennäköisesti pidempään – mutta uskoakseni ei loputtomiin. Kolmessa tai 30 vuodessa valtaan nousisi joku hullu kynämies, joka heittäisi puolet kansasta vankilaan ja lähettäisi loput ydinsotaan keljua naapurimaata vastaan.

Tänä kesänä olemme joutuneet seuraamaan median kautta useita ihmeellisiä muutoksia: Twitteristä on tullut X, Mikko Koivu on muuttunut konnasta uhriksi ja tolkun ihmisistä on tullut rasisteja. Ja kaiken yllä leijuu epämääräinen ydinsodan uhka, jota erikoisen naapurimaamme johto lietsoo melkein päivittäin. Tämänkään ei pitänyt olla mahdollista, mutta tässä sitä ollaan.

Vielä yksi Feynman-sitaatti: "Juuri Sinä et ole vastuussa maailman ongelmista!"

Ainakin tänään on turha murehtia. Kippis ja tervetuloa!

 

Leena Mörttinen: Kriisien vakavuutta ei voi vähätellä - turha odotaa, että talous normalisoituu

 

-------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Tämänkertainen vieraamme edustaa virkamiesnäkökulmaa talouspolitiikkaan. Hän on taloustieteen tohtori, valtiovarainministeriön rahoitusmarkkina-asioiden alivaltiosihteeri vuodesta 2020, eli Leena Mörttinen. Hän on työskennellyt aiemmin mm. Perheyritysten liiton toimitusjohtajana sekä johto- ja asiantuntijatehtävissä Elinkeinoelämän keskusliitossa, Nordeassa, Suomen Pankissa ja Euroopan keskuspankissa.

Haastattelun ensimmäinen versio tehtiin Zoomissa 26. huhtikuuta 2022. Mörttinen tarkasti tekstin ja pyysi useita tarkennuksia, jotka otin suurelta osin huomioon. Tämä versio on päivätty 20. lokakuuta 2022.

------------------------------------------------------------------

Kuka päättää?

Matti Virtanen: Kuka Suomessa päättää talouspolitiikasta, ja kuka on maan vaikutusvaltaisin talouspoliittinen päättäjä?

Leena Mörttinen: Aika hyvä kysymys. Talouspolitiikka on politiikkaa jo määritelmän mukaan. Me olemme demokratiassa eduskunnan hyvässä ohjauksessa, ja sen valta tulee kansalta. Mutta demokratian tulisi olla läpinäkyvää, joten se vaatii vallankäyttöä tasapainottamaan vahvan median, joka viestii totuudenmukaisesti asioista ja kuulee laajasti asiantuntijoita. Demokratia ei koskaan ole yhden sormenpainalluksen takana, vaan se on iso verkosto toimijoita joiden kautta Suomi toimii. Ei voi sanoa, etteikö yksittäisiä vaikuttajia ole – esimerkiksi virkavastuulla toimivat valtiovarainministeriön virkamiehet ansaitsevat paikkansa keskustelun eturintamassa. Mutta päätösvalta ja tahtotila tulevat kokonaisuudesta.

Virtanen: Valtiovarainministeriössä on aiemmin ollut vahvoja virkamiehiä, jotka ovat ohjanneet hallituksia talouspolitiikan kaidalla tiellä. Tämä perinne on katkennut, kun on jouduttu tekemään kriisitilanteessa erilaisia lisäbudjetteja ja rikkomaan budjettikehyksiä. Miltä valtiovarainministeriön ja hallituksen välinen suhde näyttää ministeriön sisältä – onko niin, että ministeriö tottelee hallitusta?

Mörttinen: No poikkeuksellisina aikoina vaaditaan erilaista tapaa reagoida ja tehdä asioita, mutta kyllähän nämä ovat haastavia aikoja virkamiehille, joiden tehtävä on puolustaa julkisen talouden kestävyyttä. Me olemme tietynlaisessa murroksessa.

Ehkä me palaamme vielä myöhemmin siihen, millä lailla maailma on muuttunut. Ja myös laajempi eurooppalainen keskustelu talouspolitiikasta on muuttunut. Siis miten me tasapainoilemme talouden kestävyyden ja välttämättömien menojen välillä, kun päätöksiä pitää tehdä myös kriisissä. Valinnat eivät ole helppoja, eikä ministeriö voi olla siinä vain kukkaron nyörien vartijana.

Kun päätöksiä on viime vuosina tehty kriiseissä, niin täytyy toivoa, että jossain vaiheessa tulee taas hyvä aika, jolloin voidaan hankkia liikkumatilaa huonoa aikaa varten. Mutta nyt se suuri kysymys on, milloin se hyvä aika tulee? Ja miten toimitaan, jos edetäänkin vain kriisistä kriisiin, kuten rahoitusmarkkinakriisin (finanssikriisin) jälkeen on käynyt. Sen jälkeenhän koettiin eurokriisi, koronakriisi ja viimeksi Ukrainan sota.

Kukaan ei voi vähätellä viime vuosien kriisien vakavuutta. Niiden seurauksena velkatasot ovat nousseet olosuhteiden pakosta niin meillä kuin muuallakin. Nyt inflaation kiihtyessä opetus kriiseistä on, että jotain pitää pystyä tekemään myös vaikeina aikoina talouden vakauttamiseksi. Kun markkinat heräävät korkojen noustessa, meno voi olla todella julmaa, kuten Ison-Britannian tuore esimerkki osoittaa.

Näiden asioiden ruotiminen ja vaikeiden totuuksien sanominen kuuluu edelleen valtiovarainministeriölle.

Virtanen: Unohdit mainita 90-luvun laman, joka oli seurausta vahvan markan politiikasta ja idänkaupan romahduksesta. Silloinhan ei noudatettu tätä mikä nykyään osataan, eli vahvaa elvytyspolitiikkaa, vaan annettiin talouden supistua. Olemmeko nyt viisaampia kuin silloin?

Mörttinen: Meillä ei silloin ollut vaihtoehtoja, koska markkinat hylkäsivät Suomen. Nyt taas markkinat ovat uskoneet siihen, että Euroopan keskuspankki pystyy ylläpitämään tätä 19 maan yhteenliittymää ja varmistamaan, että näissä pahoissa tilanteissa maksutaseongelmat eivät realisoidu tavalla joka tuhoaa jäsenvaltiot. Ja luonnollisesti tämä ei ole yksin EKP:n asia, vaan valuuttaunionia tukemaan on luotu yhteiset finanssipoliittiset säännöt, joiden pitäisi varmistaa vastuullinen talouspolitiikka.

Siinä kysymys on aina uskottavuudesta, ja siitä on kyse lopulta myös yhteisen valuutan tapauksessa euroalueella. 90-luvun alussa sijoittajilta meni usko siihen, että Suomi kykenee talouttaan hoitamaan. Se johti pääomapakoon. Nämä ovat kaksi eri maailmaa: kriisit ennen euroa ja siihen liittymisen jälkeen ovat aivan erilaisia.

Kiinnostavat korkomenot

Virtanen: Keskustelu valtion velkaantumisesta ja talouspolitiikasta kuulostaa rukousmyllyltä, jossa vasemmistolaiset poliitikot vaativat aina lisää julkisia menoja ja oikeisto vaatii julkisten menojen leikkaamista. Millä mielellä seuraat tätä keskustelua: missä ovat elvytyksen rajat, vai onko niitä ollenkaan?

Mörttinen: Sitä keskustelua ei käydä vain Suomessa vaan koko Euroopassa. Sitä on hyvin mielenkiintoista seurata sitä, koska se liittyy tekeillä olevaan eurooppalaisen finanssipoliittisen sääntökehikon uudistushankkeeseen. Sitä on valmisteltu jo muutaman vuoden. Pandemia pysäytti prosessin, mutta se käynnistyi viime syksynä uudestaan ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nyt se hanke on ollut vähän hankalassa tilanteessa, koska ensin pandemian seurauksena inflaatio lähti kiihtymään. Nyt tilanne on se, että inflaatio jatkaa kiihtymistään ja inflaatio-odotukset näyttävät irtoavan keskuspankkien tavoitetasosta. Jos nyt katsoo esimerkiksi Yhdysvaltoja, niin inflaation kiihtyminen ja pysyminen nopeana  on varsin vakava kysyntäpuolen ilmiö. Se on ommeltu talouteen paljon syvemmälle kuin alun perin ajateltiin.

Luulen, että se tietynlainen taaksepäin nojautuva rentous valtion velkaantumisen suhteen on lähtenyt ajatuksesta, että korot pysyvät ikuisuuteen matalalla. Jos muistelet vielä ekonomistien puheita, niin voidaan mennä vielä siihen, mikä on ammattikuntani suurin ongelma: Me aina uskoimme kaikki yhtaikaa samoihin asioihin, ja tuossa vielä hyvinkin lyhyt aika sitten yllättävän moni sanoi, että inflaatio ei voi kiihtyä.

Nyt keskuspankit joutuvat merkittävästi kiristämään rahapolitiikkaa. Eli me olemme hyvin lyhyessä ajassa kääntäneet näkemystämme 180 astetta. Nyt näyttää siltä, että inflaation kiihtyminen on sitä sorttia, että ammutaan aika korkeallekin koroissa, että saadaan se uudestaan kuriin. Ja silloin muuttuu täysin myös käsitys valtioiden kyvystä velkaantua. Valtionlainojen korot ja korkomenot ovat alkaneet kiinnostaa kaikkia.

Talouspolitiikassa pitäisi aina olla mahdollisuus keskustella kansalaisten kanssa, eli tarjota vaihtoehtoja. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että lopulta kysymys on aina julkisen talouden kestävyydestä. Kun korot olivat matalalla, niin ajateltiin, että eihän meillä ole mitään hätää, että voidaan hyvinkin velkaantua. Mutta se vanha mörkö eli inflaatio voi tulla takaisin, ja se rajoittaa meidän liikkumatilaa. Pitäisi aina katsoa sitä pitkää kuvaa, jossa voi olla samaan aikaan korkea inflaatio ja sen seurauksena myös korkeat korot.

Helppoa euroelämää?

Virtanen: Pitäisikö moittia mediaa siitä, ettei pitkän aikavälin talouspoliittista kuvaa ole riittävästi pidetty esillä?

Mörttinen: Meidän kaikkien pitäisi ehdottomasti pitää sitä esillä. Kun sanoit tuossa aiemmin, että ministeriöt ovat vähän häiritsemässä politiikan tekoa, niin kai se idea on, että ministeriössä virkamiesten vastuulla on velvollisuus katsoa pidemmälle, koska on täysin ymmärrettävää että poliittinen horisontti ulottuu aina vain neljän vuoden päähän. Median, ekonomistien ja virkamiesten tehtävä on katsoa pitkää kuvaa, mutta on niin kauhean helppoa ja äärimmäisen inhimillistä pudota siihen ansaan, että on vain yksi käsitys siitä todellisuudesta, jossa me tullaan elämään myöskin pidemmällä aikavälillä.

Ihmisten ajatukset konvergoituvat usein tietynlaiseen käsitykseen maailmasta, mikä voi olla paha asia, koska silloin siitä puuttuu se mielipiteiden rikkaus, joka tavallaan haastaa meitä miettimään, että ollaanko me varauduttu riittävästi.

Ja ehkä tämmöisen pienen maan maantieteellisellä sijainnilla meidän pitäisi aina olla varautuneita siihen, että asiat ei menekään niin hyvin kuin miltä tiedeyhteisön konsensus maailmasta sanoo – on kyse sitten rahoitusmarkkinoiden vakaudesta, geopolitiikasta, terveysturvallisuudesta tai mistä tahansa.

Virtanen: Ennen euroa meillä oli käytössä myös rahapoliittisia keinoja kuten korkopolitiikka ja devalvaatiot. Oliko elämä silloin helpompaa, eli kannattaisiko haikailla takaisin markka-aikaan?

Mörttinen: Sanotaan, että elämä eurossa on ollut helppoa tähän asti, koska meitä ei ole rangaistu nopeasti pienistäkään synneistämme. Ehkä kyse on ollut tosiaan siitä, että kun elämä on helppoa, niin unohdetaan, miten vaikeampina aikoina tulisi toimia ja millä tavalla talouspolitiikan liikkumatilaa varmistetaan. Kun nyt keskustellaan Euroopassa finanssipoliittisten sääntöjen uudistamisesta, niin kyllä ensin pitäisi valvoa sen yhteisen valuutan vakautta, jotta varmistetaan rahapolitiikan riippumattomuus myös tulevaisuudessa. Yksi ydinkysymys on, että olemmeko eläneet liikaa pellossa, ja pitäisikö joillakin säännöillä varmistaa, ettei me tuhota euron kestävyyttä.

Vaikka toimintaympäristö olisi ollut vakaa, tilanne ei pysy paikallaan täältä ikuisuuteen. Kauheita asioita tapahtuu maailmassa, kuten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Ja silloin toimintaympäristö muuttuu kertaheitolla. Silloin on pakko vastata kysymykseen, miten korkea velkaantuminen saataisiin sellaiseen kuosiin, etteivät markkinat menetä uskoa talouspolitiikkamme kykyyn säilyttää sekä poliittisen että julkisen talouden vakauden.

Olisiko sitten ollut helpompaa, jos meillä olisi ollut itsenäinen rahapolitiikka? No ei varmasti – me aloimme vaurastua 1990-luvun laman jälkeen kansantaloutena osaltaan Nokian, mutta myös euron ansiosta. Yhteiskunta on hyötynyt merkittävästi siitä, että olemme osa euroaluetta. Jos meillä olisi oma valuutta, niin meillä olisi enemmän rahapoliittisia välineitä, mutta se peli olisi kyllä paljon ankarampaa, ja jokaisessa kriisissä olisimme yksin. Meidän pitää vain oppia elämään sen kanssa, mitä yhteinen valuutta tuo mukanaan. Ja se on näköjään vielä jotain mitä me vielä opettelemme Euroopassa.

Mikä ihmeen EKP?

Virtanen: Entä pitäisikö median kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä EKP tekee ja miksi se tekee mitä tekee?

Mörttinen: Joo, mielestäni on kyllä aika yllättävää, ettei keskuspankin toimista keskustella mediassa enempää. Onhan se niin keskeinen tekijä euroalueen talouden kannalta. Ja sitten tietysti pankin rahapoliittinen riippumattomuus on arvo, jota kannattaa puolustaa. Mutta se ei tarkoita, ettei keskuspankkipolitiikasta voisi keskustella. Keskuspankki on vastuussa kansalaisille siitä, että se toteuttaa mandaattiaan, ja siksi terve kansantajuinen keskustelu on paikallaan. Medialla ja asiantuntijoilla on ihan velvollisuuskin ruotia tätä asiaa – joskaan en kyllä neuvo poliittisia päättäjiä osallistumaan, koska rahapolitiikan tulee olla politiikasta riippumatonta.

Kyllä keskuspankit ovat nyt vaativassa paikassa. Talouskasvu hiipuu pikkuhiljaa, kun energiakriisi, inflaatio ja nousseet korot alkavat hidastaa talouden pyöriä. Samalla inflaatio-odotukset ovat edelleen korkealla, joten korkoja pitää edelleen myös Euroopassa nostaa.

Valtionlainojan spredien (korkoerojen) noustessa myös huoli fragmentaatiosta kasvaa. EKP:n on varmistettava, että rahapolitiikka välittyy kaikkialle samalla tavalla, mutta samalla sen ei tulisi puuttua poliitikkojen leipälajiin, joka on talouspolitiikan viritys. Keskuspankin tehtävä ei ole tasoitella korkoeroja, jotka johtuvat talouden perustekijöiden välisistä eroista. Tarkka paikka siis keskuspankille.

Mutta toivon tosiaan, että media aktivoituu seuraamaan rahapolitiikkaa, sillä näin kiihtyvän inflaation aikana se on erityisen tärkeää. Matalien korkojen aikana mielenkiinto oli Suomessa kyllä aika vähäistä. Joskus kollegat Euroopassa kysyivät, että minkä verran EKP:n toimet herättävät keskustelua Suomessa, niin hieman harmitti vastata, että hämmästyttävän vähän.

Virtanen: Kyllähän meillä raportoidaan. Aina kun pääjohtaja vaihtuu, niin uuden EKP-pomon taustat kerrotaan. Mutta sitten mitä hän siellä oikein tekee, niin se jää vähän vähemmälle.

Mörttinen: OK. Toki on niin, että rahapolitiikan peli on aika haastavaa ymmärtää, ja sen kääntäminen kansalaisten ymmärrettäväksi on vaikeaa. Se voi olla meidän harvojen harrastus, ja siksi siitä ei kovin helposti saa clickbait-otsikoita.

 

Terveisiä toimittajille

Virtanen: Olet työskennellyt monen hyvinkin erilaisissa työpaikoissa – liikepankissa, keskuspankeissa, etujärjestöissä ja valtiovarainministeriössä. Miten ne poikkeavat suhtautumisessa talousjournalismin – onko joku taho tyytyväisempi julkisuuteen kun joku toinen? Onko jossain tyytymättömyyden pesäkkeitä?

Mörttinen: Uskon, että kaikki toivovat ihan nöyrästi, että olisi hienoa, jos olisi paljon toimittajia laajalla taustalla haastamassa myöskin toisiaan. Yleinen toive on, media olisi sellaisessa iskussa, että se kykenee tuottamaan laatujournalismia tämmöisenä kuplautuvana aikana, jossa paljon roskaa liikkuu sosiaalisessa mediassa. Luulen, että tämä toive jaetaan ihan poikki kentän.

Ja totta kai vastaus tähän riippuu vähän näkökulmasta. Erityisesti edunvalvonnan puolella kyllä halutaan näkyä julkisuudessa koko ajan. Se on sitten jälleen kerran median tehtävä, että se ei heittäydy laiskaksi ja vain poimi lobbareiden stooreja, vaan siinä täytyy olla aina tasapainoinen analyysi taustalla. Mutta luulen, että yleisesti ottaen kaikki toivovat laadukasta journalismia. Oli kyse julkisesta tai yksityisestä sektorista, keskuspankista tai edunvalvontaorganisaatioista, niin kaikki uskovat omaan viestiinsä ja haluavat sen julkisuuteen.

Virtanen: Sano vielä, minkälaiset talouden ilmiöt ansaitsisivat nykyistä enemmän julkisuutta, jos ajatellaan vaikka kansainvälisiä megatrendejä?

Mörttinen: Vastaan vähän kuten ihminen jolle antaa vasaran: hänelle kaikki näyttää nauloilta ja niitä sitten hakataan. Mutta kun olen tässä kansainvälisessä rajapinnassa enemmän tai vähemmän koko ikäni toiminut, niin suomalaisen todellisuuden integroiminen tähän suurempaan kuvaan olisi tosi tervettä. Minua on aina hämmästyttänyt ajattelu, että on EU-politiikka tuolla ja sitten on tämä meidän kotimaan politiikka täällä. Mehän olemme osa EU:ta, ja EU-politiikka näkyy meillä kun implementoidaan lainsäädäntöä. Mutta silloin on jo vähän myöhäistä itkeä.

Kun me yritämme vaikuttaa EU-politiikkaan, meidän pitäisi ymmärtää ne ilmiöt ja haasteet, se tilanne, jossa sitä viedään eteenpäin. Ja se liittyy samalla kansainväliseen politiikkaan. Vaikka me emme ole osa G7- tai G20 -ryhmiä, niin näissä ympyröissä toimivien maiden luoma taloudellinen yhteistyö ja turvallisuusympäristö vaikuttavat meihin.

Olin juuri Washingtonissa IMF:n ja Maailmanpankin kokouksissa, ja täytyy sanoa, että kannattaisi katsoa millaiseksi tämä suuri globaali perhe on muuttumassa Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Se on tärkeää nähdä, koska se auttaa näkemään sitä horisonttia, mihin maailma saattaa mennä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Ei pidä tuijottaa vain niitä lyhyen aikavälin skenaarioita ja uskoa, että asiat normalisoituvat taas kahden vuoden ennustehorisontissa.

Se paljon puhuttu kansakunnan resilienssi vaatii mielestäni tätä perspektiiviä, ja toivoisin, että journalismissa integroitaisiin enemmän Suomi-kuvaa kansainväliseen kehitykseen – ettei ole vain ulkomaiden politiikka ja sitten meidän aidosti kiinnostava kotimaan politiikka erikseen. Ne ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Tosin heti tähän perään on myönnettävä, että juuri nyt nämä asiat ovat ehkä näkyvämmin kuin koskaan sidoksissa toisiinsa, myös journalismin kautta.

Lisää synkistelyä?

Virtanen: Onko media mielestäsi ollut sopivan pessimistinen lähivuosien suhteen, vai pitäisikö kirjoittaa vielä synkemmillä väreillä?

Mörttinen: Luulen, että nyt kaikki ovat siinä tilanteessa, että me emme ihan oikeasti tiedetä mihin maailma on menossa. Ehkä se epävarmuus pitäisi pystyä pukemaan sanoiksi ja kirjoittaa, että nämä ovat aikoja, jotka voivat muuttaa elämäntapaamme merkittävästi. Elämä uudessa normaalissa ei tule olemaan helppoa, ja se kannattaa myös raportoida.

Tietysti IMF:N ja maailmanpankin kokouksissa kävi ilmi, että eri maiden näkökulmasta tämä sota tai kriisi on hyvin erilainen. Joidenkin mielestä se ei ole millään tavalla mielenkiintoinen, ja sen suorat vaikutukset näihin maihin voivat tulla vain inflaation kiihtymisen kautta, koska raaka-aineet ja ruoan hinta nousevat. Meille se näyttäytyy aivan erilaiselta, koska meillä on tämä maantieteellinen sijaintimme. Tämä kriisi on hyvin konkreettinen EU:n itärajan maille. Media voisi vähän enemmän antaa kuvaa ja analysoida miten erilaiseksi se muuttuu, kun astutaan kauemmas Euroopasta. Geopoliittisia vaikutuksia voi tulla siitä, että vastakkainasettelu G7- ja EU-maiden ja toisaalta muun maailman välillä kasvaa.

Mutta samalla on muistettava, että meillä on monia hurjia ongelmia ratkaistavana. Esimerkiksi ilmastonmuutos vaatii koko globaalin yhteisön panoksen. Jotenkin nämä keskustelukanavat pitää siis pitää auki edelleen. Venäjä on poikkeus tässä, eikä suhteiden avaaminen sen kanssa ole mahdollista näissä rumissa sodan olosuhteissa.

Virtanen: Mainitsit resilienssin ja sen, miten harvinaisiin shokkeihin voi varautua. Millä tavalla?

Mörttinen: Luulen, että me olemme kyllä aika hyviä siinä, mutta toivoisin, että siitä tulisi koko kansakunnan yhteinen teema. Kyllähän nytkin moni poliitikko, virkamies ja yritysjohtaja osallistuu erilaisille maanpuolustuskursseille, ja se on ollut hirveän tehokas tapa tuoda tietynlainen kokonaisturvallisuusajattelu näiden ihmisten arkeen. Kurssit auttavat ehdottomasti siinä, että harjoitellaan niitä kriisejä eikä harhauduta ajattelemaan, että maailma on loputtomasti samanlainen kuin menneisyydessä. Journalismin rooli on aivan keskeinen. Kyllä niitä vaihtoehtoisia maailmoja pitää uskaltaa kuvata, mutta myös sitä, että kyllä niistä selvitään, ja mitä selviäminen ja varautuminen etukäteen vaatii.

Totta meillä kaikilla on varmaan nyt huoli taloudellisesta varautumisesta. Se vaatii, että meillä pitää olla liikkumatilaa, eikä valtio voi olla ihan tappiin saakka velkaantunut. Näin toivon mukaan se pystyy sitten ottamaan velkaa, kun tilanne vaatii. Valtion pitää osoittaa markkinoille ja muille koko ajan, että heti kun sillä on mahdollisuus, niin se toteuttaa talouspolitiikkaa, joka vakauttaa valtiontalouden.

Olen enemmän huolissani ihmisten henkisestä kantista, koska olemme tottuneet hyviin aikoihin. Meillä oli pitkään ennen rahoitusmarkkinoiden kriisejä tosi hieno tilanne, jossa kaikki oli helppoa ja hyvää. Mutta sitten alkoi tulla kriisejä, ja valtio alkoi käyttää rahaa varmistaakseen, että ihmiset olisivat suojassa ja turvassa, ja yritykset pysyisivät pystyssä. Tästä tuli tapa, ja nyt siitä on vaikea päästä eroon. Mutta jotenkin tuo valtiontalouden vakaus on varmistettava.

Kriisinkestävyyttä on siis kehitettävä, ja uskon että resilienssin kasvattaminen on psykologiaa enemmän kuin vaan sitä, että katsotaan mihin meillä on varaa. Ja tästä päästään taas median rooliin ja siihen, millaista dialogia käydään julkisuuden kautta – millä tavalla ihmisiä koulutetaan siihen, että aina ei mene niin hyvin kuin toivoisi. Sillä kun tilanne kääntyy huonommaksi, meidän pitäisi kuitenkin kestää se, että hinnat nousevat ilman että valtio pelastaa kaikkia tai korvaa nousevat hinnat kaikille. Tämä on laaja poliittinen keskustelu maailmanlaajuisesti, että kestetäänkö inflaatiota nyt kun se näyttää palanneen pitkän tauon jälkeen.

Oppia historiasta

Virtanen: Voisiko sanoa niin, että median täytyykin olla pessimistisempi, jopa maalailla piruja seinille ja hakea niitä vaihtoehtoisia näkökulmia, jotta saataisiin resilienssiä parannettua?

Mörttinen: No, sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että kun pandemia käynnistyi ja ensimmäiset hintapaineet rupesi näkymään, niin keskustelusta loisti poissaolollaan se, että globaalit arvoketjut alkoivat jo  murtuilla siinä tilanteessa kun merkittävät kansantaloudet sulkivat rajansa ja meille tuli logistiikkaongelmia.

Siinä tilanteessa keskusteltiin ainoastaan siitä, miten päästään takaisin normaaliin. Ehkä se oli henkinen vastareaktio itse kultakin meistä, että kohta on taas rajat auki ja kaikki virtaa. Me olemme kuitenkin nähneet itse asiassa jo rahoitusmarkkinakriisistä lähtien, ettei se normaali tule olemaan aikaisemman kaltainen globalisaatio, koska sen suosio otti aikamoisen tällin kun osoittautui, että markkinat olivat olleet väärässä. Samoin oli Bill Clintonin idea siitä, että köyhempikin yhdysvaltalainen voi vaurastua omistamalla asuntonsa. Kun asuntokupla puhkesi Yhdysvalloissa, niin sen mainingit iskivät meillekin, vähensivät uskoa globalisaation kaikkivoipaisuuteen ja muuttivat tätä skeneä aika lailla. Se teki politiikasta paljon itsekkäämpää ja sanailu koventui paitsi Yhdysvaltain, myös Kiinan puolelta – sekin nostaa profiiliaan ja puhuu aika aggressiivisesti.

Sanoin äsken, että meidän pitää ymmärtää miten turvallisuutemme kannalta merkittävät pelurit ajattelevat, ja meidän pitää ajoissa nähdä niitä signaaleja, tulkita ne kansalle. Ei pidä pelotella, vaan ohjata ihmisiä tiedon avulla ymmärtämään mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on paljon monimuotoisempi ja siellä voi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin se, että tässä nyt mennään taas kohti normaalia ja kohta kaikilla on kivaa, tavarat ja palvelut liikkuu ja kaikki on halpaa. Ja sitten pitäisi vaan saada korjattua se ilmastonmuutos.

Meillä mahtuu hyvin vähän tarinoita mediaan: aina tuntuu olevan vain yksi juttu pinnalla. Tällä hetkellä se on syystäkin Ukrainan sota, ja sen jälkeen tulevat inflaatio ja energiakriisi. Aiempia aiheita olivat pandemia, vihreän siirtymän varmistaminen tai digisiirtymä. Stoorit olivat kovin yhdeltä kantilta ja aika lyhyellä perspektiivillä laadittuja, ja nyt kun ne ovat kaikki totta yhtä aikaa, niin tarinan kurominen yhteen haastaa kyllä lukijan kaistan riittävyyden – se on ymmärrettävä ongelma toimittajan näkökulmasta.

Virtanen: Pyydän vielä ihan konkreettista vinkkiä: minkälaisia käytännön taitoja ja tietoja talousjournalistin pitäisi hallita tällä ja seuraavalla vuosikymmenellä?

Mörttinen: Sanoisin, että on järkyttävää huomata oman vanhenemisen kautta kun näkee, miten nuoria muut ovat, ja siitä huolimatta uskossaan vahvoja siihen, että se oma totuus riittää koko elämän ajaksi. Väkisinkin tulee mieleen, että kun nykyiset nuoret ovat uransa tehneet, niin eteen on varmasti tullut yllättäviä ilmiöitä, joiden ymmärtäminen olisi ehkä helpompaa jos tietäisi jotain historiasta. Inflaatio on hyvä esimerkki tästä – se on ilmiö, jota esimerkiksi nuorempi ekonomistikunta ei ole kokenut.

Historian ja taloushistorian tuntemus olisi tärkeää. Eikä aina niin, että kuvitellaan asioiden toistavan itseään samalla tavalla. Sen sijaan pitäisi ymmärtää, millaisilla yllätyksillä maailma on tullut ikään kuin kaapatuksi aikaisemminkin. On ihan mahdollista, että nytkin tapahtuu outoja asioita, joita emme osanneet tai halunneet ennustaa – niitä kuuluisia mustia joutsenia tai harmaita sarvikuonoja.

Kannustan viestimään asioista niiden monimuotoisuuden kautta. Siihen se historiantuntemus tuo viisautta.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.