Vuosikymmenien ajan useisiin asevalvontaneuvotteluihin osallistunut Patokallio muistuttaa, että ydinaseiden käyttöön turvautuessaan Venäjä tietäisi häviävänsä kostoiskujen vuoksi sodan ja menettäisi loputkin maineestaan: "Ydinaseista on hyötyä vain jos niitä ei käytetä."
Patokallion kirja noteerattiin myös siksi, että hän puhuu siinä suunsa puhtaaksi jalkaväkimiinojen käytön kieltäneen Ottawan sopimuksen synnystä ja siitä miksi Suomi liittyi sopimukseen omien etujensa vastaisesti. Miinasopimukseen liittymistä härkäpäisesti ajanut entinen ulkoministeri ja presidentti Tarja Halonen saa kuulla kunniansa.
Patokallion uralle mahtui myös jakso Suomen suurlähettiläänä Israelissa 1998-2003. Sitä käsittelevä osuus kirjassa on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska eihän kukaan vielä viime viikolla tiennyt, mitä tänä viikonloppuna tapahtuu.
Gazan kaistalla valtaa pitävän islamistisen Hamas-järjestön raakalaismainen hyökkäys Israeliin lauantaina 7. lokakuuta 2023 on saanut monelle tunteet pintaan. Kuten odottaa saattoi, sotatoimiin liittyy propagandasotaa, jonka tarkoitus on saada ulkopuoliset ottamaan kantaa yhden osapuolen puolesta toista vastaan.
Hamasin hyökkäys on tuomittu laajasti, mutta joissakin kommenteissa on muistuteltu, ettei Israelkaan ole mikään pulmunen, vaan ehkä itse osittain syypää Hamasin aggressioon. Israelin syyllistäminen tuntuu tässä vaiheessa kuitenkin yhtä epäreilulta kuin puhe Ukrainan natseista Venäjän rikkoessa kansainvälistä oikeutta ja sodankäynnin sääntöjä.
Tähän väliin sopii erinomaisesti Pasi Patokallion raportti, jonka hän kirjoitti tuoreena suurlähettiläänä ulkoministeriön käyttöön Tel Avivista 1998. Patokallio aloitti vertaamalla Israelia Suomeen, mutta totesi vertauksen ontuvan, koska Israel on suurvalta ja toimii sen mukaisesti.
Julkaisen tässä kirjaan sisätyvän muistion Patokallion luvalla kokonaisuudessaan, koska se auttaa ymmärtämään Lähi-idän leppymättömän vihan taustoja. Nyt 25 vuotta myöhemmin hämmästyttävän suuri osa suurlähettilään havainnoista on edelleen ajankohtaisia.
Patokallio itse toteaa, että "saman raportin voisin kirjoittaa tänään". Israelin pääministerinäkin sattuu olemaan yhä sama mies, Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Suurin muutos on ollut Israelin tuhoamiseen pyrkivän Hamas-järjestön voimistuminen.
Pidemmittä puheitta, kannattaa lukea - suurlähettiläs Pasi Patokallio vuonna 1998:
“Suurvalta nimeltä Israel
Miksi Israel ulkopolitiikassaan toimii
kuten se toimii? Miksi Israel vähät välittää YK-äänestyksistä, sättii EU:n deklaraatiopolitiikkaa
oppimestarin ottein tai sekaantuu surutta Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan etujensa
ajamiseksi? Yhtä yleispätevää selitystä ei tietenkään ole. Muutaman viikon
oleskelu maassa, kollegojen ja erilaisten tutkijoiden tapaaminen sekä
tiedotusvälineiden seuraaminen viittaisivat ainakin yhden selittävän tekijän
olemassaoloon.
Israel on suurvalta.
Juhlapuheissa on tietysti toisin.
Israelia ja Suomea verrataan usein toisiinsa pieninä maina. Väkiluku on
suunnilleen samaa luokkaa, samoin kansantulo. Historiaa muistellessa
muistutetaan mieluusti molempien taistelleen menestyksellisesti itsenäisyydestään
ase kädessä. Lipun väritkin ovat samat. Ulkopolitiikan filosofiassa ja
toimintatavoissa onkin sitten eroa. Kysymys on yhtäältä mentaliteetista,
toisaalta kapasiteetista.
Israelilla on suurvallan mentaliteetti.
Se kokee olevansa ulkopolitiikassaan subjekti. Sillä on halua vaikuttaa
aktiivisesti ja keinoja kaihtamatta alueelliseen turvallisuusympäristöönsä
omien tavoitteidensa mukaisesti. Likudin ja työväenpuolueen ulkopoliittiset
tavoitteet saattavat erota toisistaan, mutta toimintamalli on sama. Sopeutuminen
ulkoiseen muutokseen, missä Suomi on mestari, on Israelin ulkopoliittiselle
ajattelulle vierasta. Tässä valossa ei ole mitenkään liioiteltua verrata
Israelin roolia Lähi-idässä vaikkapa Ranskan tai Venäjän rooliin Euroopassa.
Suurvaltaidentiteetin lähtökohtana on
suhtautuminen muihin suurvaltoihin samalta viivalta, tasa-arvoisesti. Israel
nähdään usein Suomessakin Yhdysvaltain klientiksi, koska maa saa niin paljon
talous- ja sotilasapua Yhdysvalloista. Implikaatio on, että Israel on
riippuvainen Yhdysvalloista ja joutuu näin viime kädessä taipumaan sen tahtoon.
Tämä on vain osatotuus. Toinen puoli totuutta on Israelin vankka käsitys
itsestään Yhdysvaltain ainoana luotettavana liittolaisena Lähi-idässä. Israel
on Yhdysvaltain strateginen liittolainen, kuten täällä tavataan sanoa.
Liittosuhde on ankkuroitu vahvasti ja ilmeisen paineenkestävällä tavalla
Yhdysvaltain kongressiin, painostusryhmiin ja laajalti myös yleiseen
mielipiteeseen.
Israel
edellyttää Yhdysvalloilta tasa-arvoista kohtelua ja saa sen. Aika ajoin
Yhdysvallat tuo julki tyytymättömyytensä Israelin politiikkaan erilaisin elein.
Kalenterista ei ”löydy” aikaa pääministerin tapaamiseen. Pääministeriä ei
majoiteta valtion vierastiloihin tai kutsuta aterialle. Tällaiset eleet
tietenkin noteerataan tarkoin Israelissa, mutta reaktio ei välttämättä ole oman
politiikan tarkistaminen. Sitä vaatii korkeintaan oppositio. Hallituksen
taholla asia ignoroidaan tai käydään vastahyökkäykseen turvautumalla omiin
vipuvarsiin Yhdysvaltain sisällä. Pääministeri Netanjahun viimeisimmän
Yhdysvaltain-vierailun ohjelmassa merkillepantavinta pitkällä tähtäyksellä
olivat ne tapaamiset, joilla Netanjahu vahvisti omia ja Likudin siteitä
Israelin nykyhallituksen tosiystäviin. Nämä löytyvät republikaanien oikealta
laidalta ja ennen muuta ns. kristillisestä oikeistosta, jonka tuki Israelille
on raamatullisen ehdoton. Vaatii aikamoista suurvalta-arroganssia yhdistää
vierailuun Valkoisessa Talossa lukuisia tapaamisia nykyadministraation
tiukimpien vastustajien kanssa. Tällaiselle käytökselle on jiddišistä periytyvä
epiteetti: hutipa.
Toinen esimerkki on Israelin
suhtautuminen Venäjään. Tällä erää tärkeintä maiden suhteissa ovat Venäjän
asekaupat ja ydinalan yhteistyö Iranin kanssa. Israel on vastatoimena pannut
omat maakaasukeskustelunsa Venäjän kanssa jäihin. Israel painostaa Yhdysvaltoja
painostamaan Venäjää sanktioiden uhalla, ja on turvautumassa administraation
ohi kongressiin, kun administraatio sen mielestä pehmoilee. Myös tapaamisissa
muiden maiden kanssa Israel vaatii niitä vaikuttamaan Venäjään tavoitteidensa
puolesta. Suomellakin on kokemusta. Israelin politiikan oikeutuksesta voidaan
olla monta mieltä, mutta näin toimii suurvalta.
Suurvaltarooli vaatii paitsi tahtoa myös
välineitä. Israelin ulkopoliittinen välineistö painottuu vahvasti
sotilaalliselle puolelle. Vaikka Israelin olemassaoloon ei enää kohdistu
suoranaista ja välitöntä uhkaa, olemassaolon ensi vuosikymmenet johtivat
sotilaallisen turvallisuuden korostumiseen Israelin ulkopolitiikassa.
Edelleenkin turvallisuusuhat koetaan voittopuolisesti sotilaallisiksi: Etelä-Libanon,
palestiinalaisterrorismi, joukkotuhoaseet Syyrian, Iranin ym. käsissä. Vuoden
1998 budjetista lähes neljännes käytetään turvallisuusmenoihin.
Taatakseen olemassaolonsa ja
vaikuttaakseen turvallisuusympäristöönsä Israel on systemaattisesti hankkinut itselleen
Lähi-idässä vertaansa vailla olevan sotilaallisen kapasiteetin. Israel on de
facto ydinasevalta. Israelin ilmavoimien toimintasäde ulottuu Tripolista
Teheraniin. Tammikuun puolivälissä Israelin ilmavoimille toimitettiin
ensimmäiset sen tilaamista yhteensä 25:stä F151-hävittäjästä. Näiden joka sään hävittäjien toimintasäde on 4500
kilometriä 11 tonnin pommilastissa. Hävittäjien tulo julkistettiin näyttävästi.
Eihän pelotteesta ole iloa, ellei vihollinen tiedä mitä pelätä. Viholliseksi
todettiin kiertelemättä Iran. Kaatamin CNN-haastattelu ei ole muuttanut
julkisia asenteita Israelissa piiruakaan. Julkisuudelta piilossa tiettyä
uusharkintaa saatetaan olla virittelemässä, mutta sitäkin lähinnä Yhdysvaltain
reaktioita pohtien.
Kun nämä lähtökohdat ottaa huomioon, ei
ole ihme, että Israelin suhde EU:hun ulkopolitiikan saralla on aika ajoin niin
kärttyinen kuin se on – monista yhdistävistä tekijöistä huolimatta. Syitä on
monia, mutta kun Israelia tarkastelee sen omasta, sotilaallisten
turvallisuusnäkökohtien leimaamasta suurvaltaperspektiivistä, yksi on ylitse
muiden: ”Eurooppa” ei ymmärrä Israelin turvallisuustarpeita. Kysymys ei
niinkään ole yksittäisistä toimista, vaan maailmankuvasta. Voimapoliittisessa
maailmankuvassaan Israel on paljon lähempänä Yhdysvaltoja kuin EU:ta.
Ei tarvitse kuin lukea EU-komission
tuoretta tiedonantoa EU:n
roolista Lähi-idän rauhanprosessissa, niin ymmärtää eron. Tiedonanto (23 sivua)
sivuuttaa Israelin turvallisuuden yhdellä lyhyellä kappaleella, jossa
toistetaan EU:n valmius ”panna
peliin koko poliittinen arvovaltansa Israelin turvallisuuden takaamiseksi” ja
vakuutetaan, että ”palestiinalaisalueiden taloudellinen kehitys on Israelin
paras turvallisuustakuu”. Tällainen kielenkäyttö on paikallaan laajan
turvallisuuskäsityksen Euroopassa, mutta se kuulostaa epärealistiselta ja
holhoavalta etenkin Israelin nykyhallituksen korvissa. Verrataanpa jälkimmäistä
väitettä siihen, mitä pääministeri Netanjahu sanoi tammikuun puolivälissä
Israelissa vierailleelle EU:n
puheenjohtajamaan edustaja varaministeri Fatchettille: ´Viime kädessä Israelin
turvallisuuden paras tae on palestiinalaisten tieto siitä, että terrorismi tuo
muassaan Israelin välittömät rankaisutoimet.´
Suurvaltana Israel luottaa
turvallisuutensa takaamisessa vallan muuhun kuin EU soisi sen luottavan. Tämä
on tosiasia. Sitä ei tarvitse hyväksyä, mutta realistisessa EU-politiikassa
Israelin oma käsitys turvallisuudestaan on syytä ottaa aidosti huomioon –
varsinkin jos siihen haluaa vaikuttaa.”
--------------------------------
"Sanotaan mitä sanotaan, Israel ei jätä ketään kylmäksi. En pidä itseäni ”Israelin ystävänä” niin kuin termi Suomessa yleensä ymmärretään. Sama koskee palestiinalaisia. Minulla ei ole emotionaalista sidettä kumpaankaan. Minua ei kiinnosta toimia kummankaan riitelevän osapuolen syyllistäjänä tai puolestapuhujana. Minua kiinnostaa se, mitä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa – ja laajemmin Lähi-idässä – tapahtuu ja miksi."
Ehkä tästä diplomaattisesta asenteesta olisi hyötyä myös meille, jos haluamme yrittää ymmärtää tänä viikonloppuna käynnistynyttä uutta sotaa: Israel pitää itseään suurvaltana, joka taistelee olemassaolostaan. Hamas taas näkee itsensä vapautusliikkeenä, joka haluaa työntää sortajansa Välimereen. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, eikä meidän suomalaisten kannata kuvitella, että voisimme olennaisesti vaikuttaa sodan osapuoliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti