Ilmastonmuutokseen ja -politiikkaan skeptisesti suhtautuvien
suomalaisten yhdistys Ilmastofoorumi kutsui puhujaksi kevätseminaariinsa, joka
pidettiin Vantaalla lauantaina 27. huhtikuuta.
Pakkohan tähän oli suostua, vaikka asiantuntemukseni
rajoittuu oikeastaan ilmastojournalismiin. Tilaisuuden muut puhujat olivat
fysiikan emeritusprofessori Jyrki Kauppinen, tekniikan tohtori ja
emeritusdosentti Antero Ollila, lustotutkija Mauri Timonen ja avaruusfysiikan
emeritusprofessori Kalevi Mursula.
Kirjoitin kuitenkin viisi vuotta sitten kirjan nimeltä
Ilmastopaniikki – Hoito-opas, johon oli haastatellut mainittujen herrasmiesten
lisäksi noin kymmentä muuta ansioitunutta tutkijaa. Ihmisiä ilmeisesti
kiinnosti, mitä viidessä vuodessa on tapahtunut.
Pahan tapani mukaan valmistelin liian pitkän puheen, mutta onneksi
tilaisuuden puheenjohtaja, ilmastofoorumin pitkäaikainen primus motor, opettaja
Simo Ruoho piti huolen kellosta ja kaikki pääsivät ajoissa kotiin.
Tässä puheenvuoroni kirjoitettu versio, jota en suinkaan
lukenut sellaisenaan. Tilaisuuden videotallenne on toistaiseksi julkaisematta,
mutta jos kiinnostaa kuunnella ääntä, niin kävin sattumalla puhumassa samasta
aiheesta aiemmin keväällä Kari Hautamäen ”Me kuollaan kaikki” -podcastissa.
”Vähiten
akateeminen puuhastelija”
Arvoisat ilmastofoorumin jäsenet, ystävät ja muuten vaan
uteliaat kuulijat.
Kiitos kutsusta yhdistykselle, olen suorastaan imarreltu,
että saan tilaisuuden puhua näin oppineessa seurassa. Mieleeni muistuu 80-luvun
loppu, jolloin olin mukana perustamassa Skepsis ry:tä ja sen lehteä Skeptikkoa.
Julkaisimme tuolloin myös yliluonnollisia ilmiöitä ruotineen
kirjan, jonka tähtitieteellinen yhdistys Ursa ystävällisesti julkaisi nimellä
Paholaisen asianajaja. Kirjoittajina oli joukko professoreja ja tohtoreita, mm.
Nils Mustelin, S. Albert Kivinen, Nils Edelman, Raimo Tuomela, Hannu Karttunen
ja Heta Häyry. Omassa osuudessani käsittelin median hyväuskoisuutta ja
kyynisyyttä sen raportoidessa ihmeellisistä ilmiöistä.
Ihmeellisten ilmiöiden pää-äänenkannattajan Ultra-lehden kriitikko
suhtautui yhdistykseemme ja kirjaan odotetun nihkeästi. Myrkyllisin kommentti
oli varattu allekirjoittaneelle: ”Matti Virtanen, Skepsiksen vähiten
akateeminen puuhastelija.”
Eli tämä rooli on minulle tuttu.
Puuhasteluni ilmastonmuutoksen kanssa alkoi jo 1970-luvulla,
kun opiskelin maantiedettä Helsingin Yliopistossa. Tuolloin kaukaisena uhkana
oli uuden jääkauden tai jäätiköitymisvaiheen käynnistyminen. Pidettiin toki
mahdollisena, että hiilidioksidi voi lykätä ilmiötä. Vasta 80-luvulla opin,
että hiilidioksidi voi olla myös ongelma.
Jätin yliopistohommat 1982 ja menin Sanoma Osakeyhtiön
toimittajakoulun kautta Helsingin Sanomiin, ensin ulkomaantoimitukseen,
sittemmin mm. politiikan ja talouden toimittajaksi ja Saksan
kirjeenvaihtajaksi. Sieltä jatkoin Yleisradion ajankohtaisohjelmiin, ja sieltä
Talouselämään sekä muihin Alma Talentin lehtiin kirjoittavaksi toimittajaksi.
Neljä vuotta sitten jäin eläkkeelle ja mikroyrittäjäksi. Olen tehnyt mm.
kustannustoimittajan töitä ja kirjoittanut tiedejuttuja Tekniikan Maailma
-lehteen.
En ole koskaan osannut keskittyä yhteen aiheeseen pitkäksi
aikaa, mutta kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos ovat
kiinnostaneet minua aina. HS:n arkistosta löytyy joitakin tekemiäni juttuja
aiheesta: kirjoitin 37 vuotta sitten mm. uutisen hiilidioksidin sitoutumisesta
meriin ja pilvien muodostumisesta. Ajankohtainen aihe edelleen.
Kuva 1: Ilmastojournalismia 80-luvulta; Helsingin Sanomat
4. heinäkuuta 1987
Vielä 80-luvulla
ilmastouutisointi oli suhteellisen viatonta, mutta tilanne muuttui vuosituhannen
vaihteessa IPCC:n konsensuslausuntojen ansiosta. Sen jälkeen olen saanut ihmetellä
median suhtautumista asiaan: vaikuttaa siltä, että tiedejournalismissa yleensä noudatettavat
periaatteet eivät päde silloin kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja ilmastopolitiikasta.
Puhutaan tasapuolisuusharhasta (engl. false balance) – jos epäilet
mitä tahansa konsensukseen liittyvää yksityiskohtaa, olet harhainen
puuhastelija. Mehän tiedämme, että 97 prosenttia tutkijoista on kaikesta samaa
mieltä. (Tämä konsensusporukan osuus on muuten mitattu niin, että kaikki
järkevät skeptikotkin kuuluvat samaan seuraan: kerhoon pääsee, jos myöntää että
ihmisellä on jotain vaikutusta ilmastoon.)
Joku ehkä muistaa, että teimme kollegani Martti Backmanin
kanssa Ylelle muutaman ilmastonmuutokseen liittyvän MOT-ohjelman. Ne saivat
aika hyvän vastaanoton, mutta kun olin siirtynyt A-studioon, sain toimituksen
esimiehiltä neuvon, että aiheen käsittely valitsemastani näkökulmasta saattaa
vahingoittaa omaani tai Ylen ”brändiä”. Se oli yksi syy siihen, että päätin
vielä vanhoilla päivilläni vaihtaa työnantajaa.
Elämä Talentumin ja Alman palveluksessa oli vapaampaa, mutta
syksyllä 2018 sain tarpeekseni ilmastopaniikin lietsonnasta mediassa ja otin
parin kuukauden palkattoman vapaan kirjoittaakseni kirjan, jossa
ilmastonmuutoksesta pääsevät puhumaan myös skeptisiä näkemyksiä edustavat
tutkijat.
Ilmastokirjallisuutta
suomeksi
Ilmastopaniikki – Hoito-opas ilmestyi keväällä 2019, ja se
on edelleen ainoa lajissaan, siis suomeksi kirjoitettu kokoelma skeptisten tutkijoiden
haastatteluja. Muitakin suomenkielisiä ilmastokirjoja on tietysti saatavilla:
konsensusnäkemykset selviävät esimerkiksi Petteri Taalaksen sekä Heikki Nevanlinnan
ja kumppaneiden teoksista.
Kuva 2: Ilmastopaniikki – Hoito-opas, ja
konsensuskirjallisuutta
Sitten on tietysti alarmistien kirjoja, esimerkkinä Pasi
Toiviaisen ja Risto Isomäen opukset. Virkistävänä poikkeuksena Eija-Riitta Korhola
käsittelee ansiokkaasti monia ilmastopolitiikkaan liittyviä ”ilkeitä ongelmia”
omassa kirjassaan.
Kuva 3: Alarmistikirjallisuutta ja vastalääkettä
Erityismaininnan ansaitsee tässä yhteydessä Antti Lehtniemi,
joka on suomentanut kolme englanninkielistä ilmastokirjaa. Börn Lomborgin Väärä
hälytys, Rupert Darwallin Vihreä tyrannia ja Michael Schellenbergerin Ilmasto
lämpenee – Maailmanloppu peruutettu kuuluvat jokaisen ilmastonmuutoksesta
kiinnostuneen nuoren kirjahyllyyn.

Kuva 4: Ilmastoskeptistä
käännöskirjallisuutta. Suomennokset Antti Lehtniemi.
Oma kirjani ilmestyi aika hyvään saumaan, koska paniikkia
viljeltiin tuolloin ahkerasti, Greta Thunbergin ja hänen kuuluisan
huudahduksensa ansiosta: ”I want you to panic!” Ehkä pitäisi kiittää Thunbergia
siitä, että sain osan kirjoitusvapaalla menettämistäni tuloista takaisin
tekijänpalkkioina. Tähän väliin kaupallinen tiedote: kirjan toista täydennettyä
laitosta on edelleen saatavissa Docendon verkkokaupasta myös e-versiona.
Odotin tietysti, että kirja herättäisi kiinnostusta ja
saisin kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin. Kattia kanssa – tämä on itse asiassa
ensimmäinen seminaari, jossa saan puhua Ilmastopaniikista edes varttitunnin
kaikessa rauhassa. Viisi vuotta kannatti odottaa.
Ilmastopaniikin arvosteluista jäi mieleen tietysti Helsingin
Sanomien kokosivun juttu, joka julkaistiin tiedesivulla, ei siis
kulttuurisivulla kuten kirja-arvostelut tavallisesti. Jutun oli tehnyt meteorologian
akatemiaprofessori Timo Vesala Helsingin yliopistosta, ja hän suhtautui
tekeleeseen kuin huonoon väitöskirjaan: virheitä oli ”kymmenittäin”, joten
ilmeisesti sitä ei olisi hyväksytty sitä opinnäytteeksi.
Kuva 5: Helsingin Sanomat 8. maaliskuuta 2019
Pyysin Vesalalta luetteloa niistä virheistä. Hän päkersi
aikansa ja lähetti 50 ”vääristävää tai virheellistä väittämää”. Ne olivat
lähinnä puutteita kirjallisuusviitteissä tai mielipidekysymyksiä, tyyliin ’onko
joku asia huolestuttavaa vai ei?’ Vesala ei ilmeisesti pitänyt lukemastaan. Häntä
ehkä harmitti IPCC:n luottomiehenä, että toisinajattelijoita on päästetty
ääneen.
No olihan siellä sentään yksi asiavirhekin, joka tuli
korjattua kirjan toiseen painokseen. Se koski Marsin lämpenemistä.
Yksityiskohtia en muista, mutta vieläkin ihmetyttää, miksei aurinkokunnan
muiden kiertolaisten ilmaston muutoksista kerrota enempää. Onko Marsin
kaasukehän lämpötila muuttunut samaan tahtiin Maan ilmakehän kanssa? Luulisi,
että juuri marsilaisilta voisi oppia jotain. Kysykää vaikka Ultra-lehdestä.
Huvittavaa oli, että sain joiltakin nuoremmilta kollegoilta
neuvoja, joiden mukaan minun olisi pitänyt tarkistaa haastattelemieni
tutkijoiden jokainen lause tuoreimman tutkimuskirjallisuuden valossa ja liittää
tekstiin jonkinlaisia sisältövaroituksia.
Tässä välissä on pakko mainostaa vielä kolmea kirjaa, jotka
ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni ilmastotieteeseen ja -uutisiin (Kuva 6).
Andrew Montford kirjoitti hienosti tarinan Steve McIntyren ja Ross McKitrickin
työstä, joka katkaisi Michael Mannin lätkämailan (The Hockey Stick Illusion)
sekä yhteenvedon Climategte-skandaalista (Hiding the Decline).
Ilmastopolitiikasta opin paljon Roger Pielke Jr.:lta, jonka teoksista
mainittakoon The Climate Fix.
Kuva 6: Suositeltavaa lukemista vieraalla
kielellä
Uutta
näkökulmaa etsimässä
Entä mitä olen itse oppinut viime vuosina
ilmastonmuutoksesta? Ainakin sen, että jos haluat pysyä hyvissä väleissä
kaikkien kanssa, niin älä sano poikkipuolista sanaa niin sanotusta
ilmastokonsensuksesta. Ihmissuhteisiini on tullut kirjan ansiosta kolhuja,
jotka olisin halunnut välttää.
Aihe on kuitenkin niin tärkeä, ettei sitä mielestäni saa
pukea konsensuksen valekaapuun. Vaikka olen koulutukseltani pelkkä FK ja
toimittaja, niin sen verran tiedän, ettei tiede etene äänestämällä. Kaikilla
tieteenaloilla on koulukuntakiistansa, mutta niin sanotusta ilmastotieteestä on
annettu julkisuuteen sellainen kuva, että se on jotenkin harmonisen
yksimielistä.
Toimittajan työssä on hyödyksi, jos etsii tietoa välillä
muualtakin kuin vanhoista, kaikille tutuista lähteistä. Vaihtoehtoista
näkökulmaa on etsittävä muualta. Kuvassa 7 on kooste muutamista henkilöistä ja sivustoista,
joita seuraan yhä enemmän tai vähemmän säännöllisesti.
Kuva 7. Ainakin näitä kannattaa
seurata. Etsivä löytää.
Jos mediassa jostain tieteellisistä erimielisyyksistä
kerrotaankin, niin jutut päättyvät yleensä jonkinlaiseen uskontunnustukseen
siitä, että ”ilmastopäästöjä” pitää leikata radikaalimmin kuin mihin on
toistaiseksi pystytty. Tätä hoetaan niin paljon, että vanhan skeptikon on pakko
epäillä ilmastouskon vahvuutta.
Julkisuuden logiikka on sellainen, että uusien tietojen
pitää yleensä olla entistä dramaattisempia tai huolestuttavampia, muuten ne
eivät ylitä uutiskynnystä. Tiedejulkaisujen sisältöä vääristää kaikille tuttu
julkaisuvääristymä, mutta joukkotiedotusvälineissä vääristymät ovat vielä
pahempia.
Kirjaa tehdessäni löysin googlella 5 000 osumaa haulle
”ilmastonmuutos aiheuttaa”. Sama haku viime viikolla tuotti jo 17 000
osumaa (Kuva 8). Mahtaako maailmassa enää olla montakaan ilmiötä, jotka
johtuisivat muusta kuin hiilidioksidista? Aika vahva kaasu.
Kuva 8. Ilmastonmuutoksen
vaikutukset ovat Googlen mukaan kasvussa.
Mikä
ihmeen ilmastonmuutos?
Ehkä saan tässä yhteydessä kertoa, mitä oikeastaan ymmärrän ilmastonmuutoksella.
Otetaan pari kuvaajaa lämpenemisestä. Ensin koko holoseeni Wikipedian Climate Change
Graphs -sivustolta:
Kuva 9. Alailmakehän keskilämpötilan kehitys jääkauden
jälkeen. Huom. 2016!
Kuva 9 kertoo, että jääkauden jälkeen noin 12 000–10 000 vuotta
sitten ilmasto lämpeni nopeasti, vakiintui sitten noin 5 000 vuodeksi
hieman nykyistä lämpimämmälle tasolle ja on sen jälkeen ollut laskusuunnassa,
muutamia lämpökausia lukuun ottamatta.
Tuoreimmasta lämpökaudesta on valittu kuvaajaan vuosi 2016.
Zoomataan seuraavaksi lähemmäs tätä päivää ja katsotaan miten lämpö on noussut
pitkän ajan keskiarvosta:
Kuva 10: Kylmää 1920-luvulle,
sitten kaksi lämmönnousua. Lähde: Our World in Data.
Kuvassa 10 näemme koosteen maanpinnan ja merien lämpötila-anomaliasta
1800-luvun puolivälistä tähän päivään Britannian Hadley Centren mittausten mukaan.
Poikkeama pitkän ajan keskiarvosta on kiistatonta 1980-luvulta lähtien ja
näyttää vuoden 2024 alussa jopa dramaattiselta.
Tässä pitäisi kuitenkin muistaa, että 1800-luvun puoliväli
oli luonnonhistoriallisesti hyvin kylmää aikaa, niin sanotun pikku jääkauden
loppua, jolloin Euroopassa koettiin kato- ja nälkävuosia. Ehkä ainakin osa
lämpenemisestä on siis tervetullutta.
Ja vielä yksi käyrä, josta paljastuu tarkemmin lämpötilan
kehitys omana elinaikanamme:
Kuva 11. Globaali
lämpötila-anomalia Nasan satelliittien mittaamana. Lähde UAH (University of
Alabama Huntsville, Roy Spencer)
Kuvassa 11 näemme alemman troposfäärin (ilmakehä alle 10
km:n korkeudessa) kuukausittaiset keskilämpötilat satelliittimittausten
aikakaudella, vuodesta 1979. Tämän mukaan lämpenemisen vauhti on ollut noin 1,3
Celsius-astetta sadassa vuodessa, mutta vuoden 2023 loppupuolella nähtiin
erikoinen lämpenemispiikki, joka jatkuu yhä (toukokuussa 2024) ja kaipaa selitystä.
Minulla ei ole näihin kuvaajiin mitään erityistä
huomauttamista, paitsi että epäilen tuohon Hadleyn aikasarjaan (Kuva 10) sisältyvän jonkin verran korjaamatonta UHI-ilmiötä, eli kaupungistumisesta johtuvaa lämpenemistä.
Keskustelin tästä kirjassani muun muassa professori Ole Humlumin kanssa, joten
lukekaa sieltä lisää.
Lämpötilamittausten lisäksi meillä on toinenkin
indikaattori, joka kertoo tuoreesta lämpenemisestä: Pohjoisen merijään laajuus
on ollut trendinomaisessa laskussa noin 45 vuotta. Etelämannerta ympäröivä
merijää on ollut huomattavasti kestävämpää, mutta sielläkin näyttää tapahtuneen
jotain muutamien viime vuosien aikana.
Seuraavissa kahdessa kuvassa katsomme siis napa-alueiden
merijään laajuutta, siis sitä veden pinnalla kelluvaa jäätä, jonka pinta-ala
elää rajusti vuodenaikojen mukaan. Ensin kuvassa 12 arktinen merijää vuodesta
1979, ylemmässä käyrässä maksimilaajuus helmikuussa ja alemmassa minimi
syyskuussa:
Kuva 12: Merijäät pohjoisessa, maksimit helmikuussa,
minimit syyskuussa. Graafien 12 ja 13 lähde: Our World in Data.
Ja sitten Etelämannerta ympäröivä antarktinen merijää samalta
ajanjaksolta eli vertailukelpoisten satelliittimittausten kaudella vuodesta
1979:
Kuva 13: Aantarktisen merijään maksimit (syyskuu) ja minimit
(helmikuu)
Merijäiden laajuudesta on siis luotettavaa,
vertailukelpoista aineistoa vain noin 45 vuoden ajalta, ja suunta on alaspäin.
Emme kuitenkaan tiedä, miten jäiden laajuus vaihtelee pitkien ilmastosyklien
aikana.
Tämän aineiston perusteella joku voi sanoa otsa rypyssä,
että suunta on huolestuttava, mutta toinen voi väittää vastaan, että ei huolta,
kyllä se siitä kääntyy.
Neljä
kysymystä
”Etkö usko ilmastonmuutokseen?” on varmaan täällä muillekin
tuttu kysymys. Itse vastaan tuohon vastakysymyksellä: mitä tarkoitatte –
detektiota, attribuutiota, mitigaatiota vai adaptaatiota?
Ensimmäinen kysymys koskee detektiota eli havaitsemista: Ylittääkö
lämpeneminen normaalina pidettävän luonnonhistoriallisen vaihtelun? IPCC on
vuodesta 1995 ollut sillä kannalla, että ihmisen toiminnasta aiheutunut
lämpeneminen on havaittavissa mittausaineistosta.
Minulla ei ole vastaansanomista siihen, mitä
lämpötilamittaukset kertovat: vaikka huomioon otettaisiin UHI-ilmiöt
täysimääräisesti, niin alailmakehän lämpötila on noussut trendinomaisesti 1800-luvun
viimeiseltä neljännekseltä lähtien, ja pitäisin pienenä ihmeenä ellei se nouse
vielä useita asteen kymmenesosia. Kummastusta herättää kuitenkin lämpenemisen
epätasainen vauhti, jonka taustalla on oltava luonnollista vaihtelua.
Viime kesänä globaalitilastoihin ilmestynyt huomattavan
terävä lämpenemispiikki on fakta, jota yksikään skeptikko ei voi sivuuttaa. Se
voi johtua Hunga Tonga -tulivuoren purkauksesta ja ilmakehän
vesihöyrypitoisuuden äkillisestä noususta, sekä tietysti voimakkaasta El Niño
-ilmiöstä Tyynellämerellä.
Mutta mitä jos keskilämpö ei taaskaan, sanotaan vaikka 2030-luvulle
tultaessa putoa takaisin pitkän aikavälin keskiarvoihin? Minun on pakko kysyä
itseltäni, että missä vaiheessa lämpeneminen näyttää todella ylittävän sen,
mitä olen pitänyt todennäköisenä. Viimeiset puoli vuotta alkavat olla siinä
rajoilla.
Kuva 14: Ensimmäinen kysymys: Mitä lämpötilamittauksissa
oikeastaan on havaittu?
Toinen kysymys eli attribuutio käsittelee sitä, mistä havaittu
muutos johtuu? Hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on noussut 0,03:sta 0,04
prosenttiin noin sadassa vuodessa, ja se johtuu ilmeisesti osittain fossiilisten
hiilivetyjen poltosta. Osittain se voi
johtua myös lämpenemisestä, mutta asiantuntemukseni ei riitä ottamaan
kantaa näihin vuorovaikutuksiin.
Fysiikan lakien mukaan hiilidioksidipitoisuuden ja
lämpenemisen välillä vallitsee kuitenkin kierre, jossa molemmat vahvistavat
toisiaan johonkin rajaan asti. Sen jälkeen lämpenemisen jatkuminen vaatii
jonkinlaisen tehosteen tai amplifikaation, joka voisi olla vesihöyrypitoisuuden
lisääntyminen.
Jostain syystä systeemi on kuitenkin aina lopettanut
lämpenemisen eikä mitään keikahduspistettä ole saavutettu. Selitys on ehkä se,
että ilmakehän kosteuden lisääntyminen lisää myös pilvisyyttä, ja siitä
aiheutuu tunnettu negatiivinen takaisinkytkentä albedon eli lämpösäteilyn
ulosheijastumisen kautta.
Kuva 15: Toinen kysymys: Mistä muutos
johtuu?
Kolmas ilmastokysymys koskee mitigaatiota, eli sitä miten
muutosta eli lämpenemistä voisi jarruttaa? Jos kasvihuonekaasujen
pitoisuuden kasvu halutaan pysäyttää, yleisimmin tarjolla oleva keino on
fossiilisten polttoaineiden käytön rajoittaminen tai jopa lopettaminen.
Jos polttoa rajoitetaan liian nopeasti, siitä voi olla myös haittaa,
koska se nostaa energian hintoja ja syöksee ihmisiä köyhyyteen. Mutta entisenä
astmaatikkona sanoisin, että kaikki keinot ilmanlaadun parantamiseksi ovat
tervetulleita – olen tässä Kiinan linjoilla. Heille tärkein tavoite on hengitysilman
suojelu, ei niinkään ”ilmaston” suojelu. Kysykää vaikka Suomen johtavalta
ilmastotutkijalta, professori Markku Kulmalalta, jonka haastattelu löytyy
kirjastani.
Kuva 16: Kolmas kysymys: Mitä
lämpenemistä voisi hidastaa?
Neljäs ja viimeinen ilmastokysymys koskee adaptaatiota eli
sopeutumista: Kun lämpeneminen kuitenkin jatkuu, väestönkasvu ja sen
aiheuttamat päästöt lisääntyvät, niin miten muutoksiin pitäisi varautua?
Hyväksyn periaatteen, että palovakuutus kannattaa ottaa
ennen tulipaloa. Julkisuudessa kuitenkin usein unohtuu, että suurin vihollinen
ei ainakaan vielä ole ilmastonmuutos vaan ilmasto itse. Luonto ei tunne mitään
sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät varaudu ääri-ilmiöihin.
Varteenotettavia sopeutumiskeinoja ovat mm.
rakennusmääräysten tiukentaminen hirmumyrskyjen varalta ja rantarakentamisen
rajoittaminen kaavoitusta tiukentamalla, jotta merenpinnan nousun haitat
jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.
Kaupunkien helleaaltojen varalle olisi hyvä, jos viilentäviä
ilmalämpöpumppuja olisi joka kodissa. Mallia voisi ottaa Floridasta ja
Singaporesta, mutta kaikki ymmärtävät, ettei köyhillä ole varaa sopeutua samaan
tapaan kuin varakkailla. Talouskasvua voikin pitää hyvänä ilmastopolitiikkana.
Kuva
17, Kysymys 4: Miten muutoksiin kannattaisi sopeutua?
Haalentajan
teesejä
Ilmastosta ja sääilmiöistä kirjoittava ystäväni, nimimerkki
”Peikko763” on jakanut ilmastoväen janalle, jossa spektri menee ääripäästä
toiseen seuraavasti: aktivisti – alarmisti – realisti – skeptikko – denialisti.
Sijoittaisin itseni tuohon realistin vasempaan kylkeen, tittelillä ”Haalentaja”
eli lukewarmer.
Yritän tiivistää:
Kuva 18: Lukewarmerin mietteitä
ilmastonmuutoksen ja -tieteen ongelmista.
Lopuksi vielä muutama teesi, joista voitte vapaasti olla eri
mieltä. En kiistä ilmastonmuutosta, enkä voi sitä kieltääkään – kukaan ei voi
käskeä ilmastoa pysähtymään.
Kasvihuonekaasujen osuus todetussa lämpenemisessä on kuitenkin
kiistanalaista, tulevasta lämpenemisestä puhumattakaan. Kukaan ei edes tiedä,
mikä olisi ilmakehän ihanteellinen CO2-pitoisuus, ja myös ihanteellisesta
lämpötilasta vallitsee erilaisia näkemyksiä.
Kuva 19: Lukewarmerin mietteitä: jotain pitäisi tehdä,
mutta ei hötkyillä.
Tilanteen rauhoittamiseksi voi aina välillä katsoa
absoluuttisen lämpötilan kuvaajaa, josta meneillään oleva lämpökausi erottuu
vain silmiä siristämällä. Tavallisestihan seuraamme vain anomaliaa, joka
saadaan näyttämällä vaikka kuinka kamalalta venyttämällä graafin pystyakselia.
Jos siis anomalia ahdistaa, niin kannattaa katsoa seuraavasta
kuvasta (#20) absoluuttisen lämpötilan kehitystä eli vasemman alakulman graafia.
Ilmakehän keskilämpötila on edelleen 14–15 astetta.

Kuva 20: Globaali lämpötila-anomalia vasemmalla ylhäällä ja
todellinen lämpötila alhaalla vasemmalla. Lähteet: https://wattsupwiththat.com/ (Nasa/Giss) ja https://temperature.global/
Olen yrittänyt pitää alarmistien kanssa rakentavaa
keskusteluyhteyttää sosiaalisessa mediassa. Yhteistä säveltä on löytynyt vuosi
vuodelta enemmän, erityisesti päästöttömän tai vähäpäästöisen energiantuotannon
tukemisessa.
Jopa vihreiden selvä enemmistö on kääntynyt ydinvoiman
kannalle, joten he ovat ainakin tässä asiassa omaksuneet skeptisen haalentajan tunnuslauseen:
”Antaa numeroiden puhua puolestaan.”