KAJ toi Österbottenin maalaishuumorin Helsinkiin jo viisi vuotta sitten

"On helppo nauraa itselleen, kun on isot käsitykset itsestään"

Vöyriläisen humoristiryhmä KAJn maailmanvalloitus ei ollut ihan vielä maalissa elokuun alussa 2020, kun tapasin yhtyeen jäsenet Axel Åhmanin ja Kevin Holmströmin heidän tukikohdassaan Helsingin Jätkäsaaressa. Yhtyeen kolmas jäsen Jakob Norrgård oli jossain tärkeämmillä asioilla.

Ennustanpa nyt saman tien, eli 12. maaliskuuta 2025: KAJ:n euroviisukappale Bara bada bastu voitaa Eurovision laulukilpailut toukokuussa, jonka jälkeen trio voi aloittaa maailmankiertueen suunnittelun. Jopa viisuskeptikko on innostunut, vaikka - tai koska - saunarallatus voitti nimenomaan Ruotsin eikä Suomen viisukarsinnan.

Suomen oma euroviisuperinnehän on todella raskasta. Tällä kertaa Suomen ehdokaskappale käsittelee kuulemma naisen orgasmia pornotwistillä, auf Deutsch. EVVVK tässä kontekstissa, tack så mycket. 

Takaisin vuoteen 2020. KAJ:n tukikohta oli siirretty hiljattain Pohjanmaalta Stadiin, koska yhtyeen kotimaakunnassa eli vanhanaikaisesti sanottuna Vaasan läänissä suosio oli jo tapissa. Muusikoiden on aina syytä siirtyä sinne missä voi saada lisää menestystä, tässä vaiheessa ruotsinkieliselle Uudellemaalle.

Tukikohta oli kerrostalon pohjakerrosessa sijaitseva pieni liiketila, jossa oli rekvisiittana musiikki-instrumentteja, kameravehkeitä ja studioelektroniikkaa. Axel Åhman kiisti epäilyni, että KAJ muuttuu tätä menoa stadilaiseksi. Heidän kartallaan Ruotsin Länsipohja oli edelleen lähempänä kuin Suomen Uusimaa:

"Etäisyys Uumajaan on lyhyempi kuin Helsinkiin. Varsinkin kielen puolesta, mutta myös maantieteellisesti", Åhman muistutti. Etäisyys selittänee osittain senkin, että KAJ:n oli helpompi kilpailla euroviisutiketistä Ruotsin kuin Suomen karsinnassa 2025.

Idolina Robert Gustafsson

Kävimme läpi yhtyeen historian, jota oli jo tuolloin kertynyt yli vuosikymmen. Kevin, Axel ja Jakob olivat koulukavereita lukion ensimmäisellä 2009, kun trio esiintyi ensimmäisen kerran. "Kolme ensimmäistä vuotta oli paljon keikkoja, mutta koulu saatiin hoidettua, vaikka touhu oli melkein täysipäiväistä."

Musiikin ja huumorin yhdistäminen ei aina ole helppoa. KAJ luonnehtii itseään "huumoriryhmäksi", mutta mistä on peräisin yhtyeen säveltaiteellinen osaaminen? "Musiikissa ollaan enemmänkin itseoppineita", Åhman kertoi.

Yhtyeen esitykset perustuvat hänen mukaansa ruotsinkieliseen revyykulttuuriin, josta esikuvaksi poimitaan nyt ennen muuta Robert Gustafsson. Mutta ostataan sitä muuallakin Suomessa. Åhman kertoi, että "suomenkielisellä puolella vastaavaa on tehnyt mm. Justimus".

KAJ:n aiempi menestys huipentui 2019 Mustasaaren eli Korsholmin Botnia-hallissa pidettyyn kymmenvuotisjuhlakonserttiin, joka löytyy edelleen Yle Areenasta. Suosittelen; sieltä löytyy myös käännökset heille, jotka eivät osaa Vöyrin ruotsia.

Laulujen sanoihin on ripoteltu aineksia myös muista österbottniskan murteista, suomen sanojen lisäksi. Kouluruotsin pohjalta tekstejä on mahdoton ymmärtää, joten pakkoruotsia osaava kuulija ei ole välttämättä tyhmä, jos ihmettelee miksi paikallinen yleisö nauraa juuri tietyissä kohdissa.

Ryhmän sketseissä on rentoa itseironista asennetta. Mistä se on peräisin? Kevin Holmström vastaa: "Asenne? On helppo nauraa itselleen, kun on isot käsitykset itsestään."

Pohjalaisilla on kielestä riippumatta isot käsitykset itsestään, ja sama pätee koko maakuntaan, eikä syyttä. Alue on taloudellisesti vaurasta, ja ruotsinkielisillä on aina kaksinkertaiset mahdollisuudet menestyä: jos hommat eivät suju suomeksi, Pohjanlahden toisella puolella on tuttu maa, jossa voi yrittää. 

"Österbottenilla on vahva brändi, vahvempi kuin muilla maakunnilla", Axel tai Kevin sanoi. Sen varaan on helppo rakentaa itseironista huumoria. Pohjanmaan ruotsinkielisillä isänmaallisuuskin on erilaista kuin suomenkielisillä, jotenkin rennompaa, uhotonta.

Ruotsinkielinen Pohjanmaa tunnetaan myös uskonnollisista ääriliikkeistä, mutta Vöyrin poikien mukaan tätä asiaa on turhaan kärjistetty: "Uskonnollisuus on vahvaa maakunnan pohjoisosassa, ei niinkään Vöyrissä."

Entä turkistarhaus?

KAJ:n huumori sijoittuu yleensä maaseutuelämään, agraarimiljööseen. Yhtyeen videoissa ollaan pellolla, metsässä, marjassa, navetassa, ajetaan traktorilla, syödään pullaa ja kakkua tuvan pöydän ääressä.

"Olemme yrittäjäperheistä, joissa on pitkät perinteet maataloudessa. Sieltä on peräisin myös tämä tee se itse -asenne", Axel ja Kevin kertovat.

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla tärkeä elinkeino on turkistarhaus, jolle on etelän mediassa julistettu kuolemantuomio. Kevinin isä onkin turkisfarmari, joten ihan kaikesta ei ehkä lasketa leikkiä: "Turkisala on tärkeä – kritiikki sitä kohtaan ei olisi helppoa."

Ongelma toki tunnetaan ja tunnustetaan, vaikka turkstarhauksen arvostelu näyttää menevän aaltoina. Kevin kertoi, että Pohjanmaan kirjailijasuurus Lars Huldén kirjoitti ”Minkeistä” jo vuonna 1973 runoteoksessaan Herdedikter. "Huldénkin kysyi: Olisiko parempi tehdä jotain muuta?"

KAJ:n pojat ovat valinneet huumorin, vaikka "se nyt ei ole tyypillinen maaseutuammatti.”

Ruotsin kielen asema Suomessa ei ole Axelin ja Kevinin mukaan uhattuna, vaikka sellainen "narratiivi" onkin usein pinnalla julkisuudessa. "Ruotsin asema on itse asiassa jopa parantunut, koska monikulttuurisuus ja murteet ovat muotia."

Pa tu ta na kako?

Nuorempi väki lähtee kuitenkin KAJ:n poikien tapaan maaseudulta kaupunkeihin myös ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta ja väestö vanhenee. "Ongelma on sitten vanhustenhoidossa: riittävästi omankielistä henkilökuntaa ei ole."

Ja kun vöyriläiset puhuvat "omankielisestä", se ei välttämättä tarkoita edes Suomen koulujen pakkoruotsia. Vöyrin ruotsi on ihan oma ilmiönsä, kuten opimme KAJ:n aiemmasta menestyskappaleesta "Pa tu ta na kako?"

Eteläkorealaiseen K-pop -tyyliin laaditun laulun kertosäe kuuluu näin: "Pa tu ta na kako? Ja pa ta na kako ja." Pyysin pohjanmaan Purmosta kotoisin olevaa ystävääni Svenolof Karlssonia kääntämään tuon ruotsiksi, ja hän ehdotti seuraavaa: "Brukar du ta någon kaka? Jag brukar ta en kaka, jag."

Sama suomeksi, suunnilleen: "Onko sinulla tapana ottaa kakkua (jos tarjotaan)? Kyllähän minulla on tapana ottaa kakkua."

Jos ja kun KAJ voittaa euroviisut ja lähtee maailmankiertueelle, menestys Koreassa lienee taattu. 

Meppiehdokkailta Unkarin hallitukselle keppiä ja porkkanaa - vain yksi puolue vahvasti Orbánin tukena

Unkari on taas yksi puheenaiheista europarlamentin vaaleissa, jotka pidetään Suomessa sunnuntaina 9. kesäkuuta. Kysyin Suomi-Unkari-lehden pyynnöstä ehdokkaiden mielipiteitä pääministeri Viktor Orbánin hallituksen politiikasta sekä Unkarin asemasta EU:ssa.

Sain 11 vastausta, ja melkein kaikissa nostettiin esiin Unkarin ja EU:n välejä hiertäneet tutut ongelmat: Unkarin oikeusvaltiokehityksen puutteet sekä Orbánin veljeily Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.

Unkarin nihkeä suhtautuminen Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen turhauttaa vastausten perusteella melkein kaikkia. Orbánin hallitukselle halutaan antaa sekä "keppiä että porkkanaa", jotta Budapest lopettaisi yhteisen turvallisuuspolitiikan jarruttamisen.

Erityisesti määräenemmistöpäätösten lisääminen EU:n päätöksenteossa saa ehdokkailta laajaa kannatusta, samoin kuin häirikköjäsenmaiden äänioikeuden rajoittaminen. Kukaan ei kuitenkaan ehdottanut Unkarin erottamista unionista.

Laajasti jaetun näkemyksen kiteyttää vasemmistoliiton ehdokas Li Andersson: "Kannatan myös enemmistöpäätöksenteon laajentamista ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä, mikä veisi Unkarilta veto-oikeuden esimerkiksi Venäjä-pakotteiden osalta."

Suurimmat poikkeukset yleiseen linjaan löytyvät puoluekentän ääripäistä: Suomen kommunistisen puolueen Tiina Sandberg ei mainitse Viktor Orbánin ja Vladimir Putinin veljeilyä sanallakaan. Kansallismielisen Vapauden liiton Ossi Tiihonen toivoo EU:n hajoamista ja antaa Orbánille pelkkiä kehuja: "Orbán on rakentanut esimerkillisesti suhteita Kiinaan ja Venäjään ja pyrkinyt ansiokkaasti toimimaan Brysselin euroglobalistieliittiä vastaan, kansallisvaltioiden puolesta."

Kysymykseni kuuluivat näin:

1. Kumpi on tärkeämpää, EU:n yhtenäisyys vai integraation syventäminen?

2. Miten muuttaisitte EU:n päätöksentekojärjestelmää, jos siinä on korjattavaa?

3. Mitä mieltä olette Unkarin toiminnasta EU:ssa Viktor Orbánin valtakaudella?

4. Mitä mieltä olette EU:n vastatoimista Unkarin saamiseksi enemmistön linjoille?

5. Miten Unkarin erimielisyydestä johtuvat ongelmat pitäisi omasta mielestänne ratkaista?

Tässä vastaukset hieman lyhennettynä edellisten, vuoden 2019 eurovaalien tulosten mukaisessa kokojärjestyksessä. Eniten ääniä saanut kokoomus saa aloittaa.

                                                                ***

Susanne Päivärinta, Kokoomus: Vaarallista venkoilua

1. Molemmat ovat tärkeitä, jotta EU menestyy. Tärkeys riippuu toki kontekstista. Vaikutusvalta kasvaa, jos jäsenmaat ovat yhtenäisiä ja näin EU on vahvempi globaali toimija. Esimerkiksi sisämarkkinoiden vahvistamiseksi tarvitaan yhtenäisyyttä, mutta myös syvempi integraatio voi parantaa EU:n kilpailukykyä.

2. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tarvitaan enemmän määräenemmistöpäätöksiä. On vaarallista, että yksi maa voi estää koko unionia, Eurooppaa ja sen lähialueita hyödyttävien päätösten läpimenon ja samalla kiristää EU:ta. Unkarin Orbánin venkoilu Ukrainan tukemisen estämiseksi ja pelaaminen Venäjän pussiin on tästä malliesimerkki.

3. Unkarin EU-rahoja jäädytettiin oikeusvaltiomekanismin nojalla ja se kertoo jo paljon. Unkarin toiminta on ollut haitallista ja surullista paitsi EU:lle myös Unkarille itselleen ja sen kansalaisille. Demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamattomuus on häpeällistä. Myöskin Ruotsin Nato-jäsenyyden vatulointi oli ikävää katseltavaa.

4. Varojen jäädyttäminen oli oikein. Kun osa varoista vapautettiin, näytti siltä, että Unkari onnistui kiristyksessään. Jatkossa on toimittava jämerämmin, jottei Unkarille tarjoudu tulevaisuudessa tilaisuuksia jumittaa esimerkiksi Ukrainan EU-jäsenyyttä ja kiristää itselleen etuja.

5. Jos Unkari toistuvasti häiriköi eikä noudata yhteisiä arvoja, tulee komissioille ja jäsenmaille painetta puuttua Unkarin toimintaan. Yksi keino on viedä Unkarilta äänioikeus neuvoston kokouksissa määräajaksi.

                                                                ***

Atte Harjanne, Vihreät: Vahvempia vastatoimia

1. Tärkeintä on rakentaa vaikuttavaa EU:ta, joka nojaa aidosti arvoihinsa. Integraatio ja yhtenäisyys kulkevat käsi kädessä. Euroopan maita ei myöskään sovi jättää Venäjän ja Kiinan pelikentäksi.

2. Määräenemmistöpäätöksiä on lisättävä erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, jottei EU jää yksittäisen jäsenmaan panttivangiksi vaikuttavuudessaan. Yleisesti EU:n päätöksenteon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä on syytä vahvistaa.

3. Unkari on pääministeri Orbánin johdossa purkanut oikeusvaltion rakenteita ja kaventanut Unkarin demokratiaa dramaattisesti. Samaan aikaan pääministeri Orbán on kannanotoillaan liehitellyt  autoritäärisiä maita ja johtajia, ja edistänyt Putinin Venäjän päämääriä mm. hidastamalla Ukrainan tukipaketteja ja hidastelemalla Venäjän tuontienergiasta luopumista.

4. Vastatoimet ovat täysin perusteltuja, ja tiukemmatkin ovat tarpeen, mikäli Unkari ei jäsenmaana sitoudu EU:n arvoihin ja periaatteisiin. Vahvempi reagointi olisi ollut tarpeen jo aiemmin.

5. Orbánin pyrkimyksille kiristää tai hankaloittaa EU:n päätöksentekoa ei saa antaa periksi, vaan Unkaria on ohjattava oikeaan suuntaan EU-rahoitusta rajoittamalla ja sulkemalla tarvittaessa ulos  päätöksenteosta.

                                                                ***

Dimitri Qvintus, Sdp: Viszlát, Viktor

1. Yhtenäisyys on tällä hetkellä EU:lle käytännön välttämättömyys, johon on panostettava joko kepillä tai porkkanalla. Integraation syventäminen on unionille strategisen tason asia. Niiden ei ole pakko sulkea toisiaan pois. Jos on pakko valita, vastaan että lyhyellä tähtäimellä tärkeämpää on EU:n yhtenäisyys ja keskipitkällä tai pitkällä tähtäimellä integraation syventäminen.

2. Määräenemmistöpäätöksiä on lisättävä. EU ei voi joutua tilanteeseen, jossa yksi jäsenvaltio voi blokata elintärkeitä päätöksiä ja rampauttaa koko unionia.

3. Olen tavannut Orbánin useamman kerran: ohimennen EU-huippukokouksissa Brysselissä sekä illallisen merkeissä Budapestissa, kun Suomi oli EU:n puheenjohtajamaa ja olin pääministerin erityisavustajana mukana. Ei hän kulisseissa ole samanlainen pahis kuin mitä esittää julkisuudessa. Kyseessä on kiistatta lahjakas poliitikko, joka on kuitenkin valinnut ajaa Unkarin poliittiseen paitsioon. Se on sääli unkarilaisten kannalta. Lisäksi on tuomittavaa, että Orbán on valinnut demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta kyseenalaistavan tien. Unkarin paikoin härski toiminta on johtanut siihen, että myös mahdollisiin rakentaviin esityksiin suhtaudutaan kielteisesti.

4. Ne ovat olleet paikoin olemattomia tai liian lepsuja, ja paikoin näennäisiä tai luovia ratkaisuja. Oikeusvaltioperiaatteen noudattamisessa EU ei voi lipsua tai antaa periksi. Viestin on oltava selvä: ei oikeusvaltiota, ei EU-rahaa.

5. Määräenemmistöpäätösten lisääminen on perusteltua EU:ssa. Mitä tulee nimenomaisesti Unkariin, merkittävin ja kestävin muutos tulee tietysti maasta itsestään. Olen viettänyt lapsuudessani kesiä Unkarissa ja maa on minulle tuttu ja läheinen siltä ajalta. En tietenkään ala puuttua maan sisäpolitiikkaan pitkällä tikullakaan, mutta ennustan, että unkarilaiset lähitulevaisuudessa käyvät uurnilla sanomassa nykymenolle "viszlát" (näkemiin).

                                                                ***

Joonas Kiviranta, Perussuomalaiset: Turhan aggressiivista

1. Integraatiossa on kuunneltava EU:n kansalaisia, sillä ylhäältä pakotettu integraatio olisi omiaan lisäämään EU:n eripuraisuutta eikä olisi kestävää.

2. Tietyissä asiakysymyksissä, kuten Ukrainan tukemiseen tai puolustukseen liittyvissä asioissa, olisi tarkoituksenmukaista siirtyä esimerkiksi 5/6-osa määräenemmistöpäätökseen, jotta yksittäinen jäsenvaltio ei voisi blokata unionin päätöksentekoa.

3. Orbán vaikuttaa ajavan oman maansa etua, mikä on sinänsä tietenkin oikein ja ymmärrettävää, mutta tekee niin turhan aggressiivisesti. Ukrainan tuen käyttäminen iltalypsyyn ei ole parantanut suhteita EU:n ja Unkarin välillä, ja haittaa pitkällä aikavälillä niin Unkaria kuin muutakin Eurooppaa.

4. Keinovalikoima on hyvä pitää laajana. Ei pelkkää keppiä eikä pelkkää porkkanaa. En näe, että EU olisi mennyt liian pitkälle kepin soveltamisessa.

5. Lopulta dialogi on ainoa kestävä keino pyrkiä löytämään yhteistä säveltä. Esimerkiksi energiassa Unkari on paljon Venäjän varassa, ja samaan aikaan Unkaria varmasti mietityttää energian hinta. Venäjän energiasta irtaantuminen parantaisi Euroopan turvallisuutta, ja tässä EU:n pitäisi olla aktiivisemmin auttamassa löytämään polkua pois Venäjä-riippuvuudesta, myös muidenkin maiden kuin Unkarin kohdalla. Edellytys on toki, että Unkarilta itseltään löytyy halukkuutta irtaantua Venäjän energiasta.

                                                                ***

Elsi Katainen, Keskusta: Äänestysoikeus harkintaan

1. Yhtenäinen Euroopan Unioni on ehdottoman tärkeää varsinkin näin epävakaina aikoina. Se on turvallisuuden, kilpailukyvyn ja autonomian vahvistumisen edellytys. Integraatio itsessään ei vahvista unionia, päinvastoin se todennäköisesti hajottaisi ja murentaisi yhtenäisyyttä. Yhteistyötä ja samoilla säännöillä pelaamista tarvitaan mm. sisämarkkinoilla, mutta EU:n on pidättäydyttävä liian yksityiskohtiin menevästä sääntelystä.

2. EU:n päätöksentekojärjestelmää tulisi muuttaa jäsenmaiden neuvoston yksimielisyyden osalta. Erityisesti ulko- ja turvallisuuskysymyksissä olisi tärkeää siirtyä määräenemmistöpäätöksiin, sen sijaan että vaaditaan yksimielisyyttä. Näin yksittäinen jäsenmaa ei voisi oman edun tavoittelun puolesta vesittää päätöksentekoa, kuten Orbán on tehnyt Ukrainan tukemista tai Venäjän pakotepakettien valmistelun osalta. Taloudessa sen sijaan yksimielisyysvaatimus on edelleen tarpeen.

3. Viktor Orbánin omapäinen ja niskoitteleva tapa johtaa maataan EU:n suuntaan on ollut tuomittavaa. Erityisesti se on näkynyt EU:n arvojen pohjalta yhteisesti sovittujen pelisääntöjen polkemisena, muun muassa Ukrainan tukemisen viivyttämisenä. Tällainen toiminta vahingoittaa EU:n yhtenäisyyttä ja heikentää EU:n vaikutusmahdollisuuksia globaalisti.

4. EU:lla on yhteiset arvot, joihin jokainen jäsenmaa on sitoutunut. Unkarin ja erityisesti Orbánin toiminta on ollut ennennäkemätöntä EU-pöydissä. Komissio onkin, parlamentin vahvan vaatimuksen myötä, esimerkiksi jäädyttänyt Unkarin koheesiorahoitusta. Jos jäsenmaa rikkoo häikäilemättömästi ja toistuvasti yhteisiä sääntöjä, tulisi myös sen äänestysoikeuden epäämistä harkita jäsenmaiden neuvostossa. Varsinkin, jos kevyemmät keinot kuten EU-varojen jäädyttämiset eivät tuota tulosta. Tavallisten unkarilaisten ei kuitenkaan pitäisi johtajansa käytöksestä kärsiä. Kaikki eivät suinkaan hyväksy hänen toimiaan.

5. Yksi tapa on määräenemmistöpäätösten lisääminen neuvoston päätöksenteossa, jotta yksi maa ei voisi pitää muita panttivankinaan. Se kuitenkin vaatisi EU:n perussopimuksen avaamisen ja yksimielisen päätöksen. EU:n ei pitäisi antaa Orbánille aseita EU-vastaisuuden vahvistamiselle unkarilaisten parissa. Siksikin on tärkeää, että EU-päätöksenteossa ei rankaista Unkarin kansalaisia johtajansa toimista. Unkarin sisällä tilanne voi muuttua vain vallanvaihdon myötä, kuten Puolassa viime syksynä tapahtui.

                                                                ***

Li Andersson, Vasemmistoliitto: Veto-oikeus pois

1. Kysymyksen ei pitäisi olla joko-tai. EU:n on syytä yhdistyä demokratian ja vapauden arvojen ympärille. Integraatiota on syytä edistää, mutta se ei saa tarkoittaa keskeisistä arvoistamme joustamista. Suhtaudun myönteisesti EU:n laajenemiseen ja esimerkiksi Ukrainan lähentymiseen EU:n kanssa.

2. Euroopan unioni ja sen päätöksenteon rakenteet ovat tavallisen kansalaisen näkökulmasta etäisiä. Demokratian vahvistamiseksi vaaleilla valitun Euroopan unionin parlamentin valtaa on vahvistettava suhteessa Euroopan komissioon. EU-kansalaisaloitteiden allekirjoitusten keräämisaikaa on pidennettävä nykyisestä. Jäsenmaista koostuvassa neuvostossa laajentaisin määräenemmistöpäätökset koskemaan esimerkiksi veropolitiikkaa sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

3. Viktor Orbánin pitkään jatkunut valtakausi on ollut monelta kannalta vahingollinen niin Unkarin demokratialle ja unkarilaisten vapaudelle kuin myös Euroopan yhtenäisyydelle. Liberaalia demokratiaa omien sanojensa mukaan vastustava Orbán on murtanut pohjaa oikeusvaltiolta, ihmisoikeuksilta ja sananvapaudelta Unkarissa. Samalla hän on veljeillyt Putinin kanssa, heikentäen EU:n mahdollisuutta tukea Ukrainaa Venäjän hyökkäykseltä. Orbán on onnistunut heikentämään EU:ta kansainvälispoliittisena toimijana sekä kiristämään Unkarille oikeusvaltioloukkausten vuoksi jäädytettyä rahoitusta vastineena Ukrainan tuelle. Tällaista käytöstä ei voi hyväksyä.

4. Oikeusvaltioperiaatteen ja demokratian turvaamiseksi on tärkeää, että EU edellyttää jäsenmailtaan oikeuslaitoksen riippumattomuutta, korruption torjuntaa ja sananvapauden vahvistamista. Mielestäni oli väärin, että EU-komissio antoi Unkarin kiristää sitä Ukraina-tuessa ja että Unkarille annettiin jäädytettyä tukea ennen kuin se oli tehnyt edellytettyjä muutoksia. EU:n perustamissopimuksen mukaista äänivallan jäädyttämistä EU:n periaatteilta rikkovien jäsenmaiden osalta on hyödynnettävä, samoin kuin rahoituksen jäädyttämistä.

5. Neuvottelemalla ja sopimalla, joustamatta kuitenkaan demokratian ja kansalaisvapauksien sekä Ukrainan puolustuksen tukemisen periaatteista. Kannatan myös enemmistöpäätöksenteon laajentamista ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä, mikä veisi Unkarilta veto-oikeuden esimerkiksi Venäjä-pakotteiden osalta.

                                                                ***

Eva Biaudet, Rkp: Lisää enemmistöpäätöksiä

1. Tällä hetkellä EU:n riittävä yhtenäisyys ja vahva päätöksentekokyky on erittäin tärkeää. EU:n yhtenäinen toimintakyky kriisien edessä, kuten nyt Ukrainaa tukiessa on unionille keskeistä.

2. Päätöksenteossa on siirryttävä enemmistöpäätöksiin esim. ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja oikeusvaltiomekanismien alalla, siten että vahva toimintakyky turvataan. Jäsenvaltioiden eri näkökulmia on tietysti yhteensovitettava kohtuullisesti, mutta se edellyttää jokaiselta jäsenvaltiolta aitoa tahtoa aikaansaada päätöksiä. Ei ole hyväksyttävää blokata päätöksentekoa vain saadakseen erityisiä etuja tai voidakseen poiketa EU:n yhteisistä arvoista tai sitoumuksista.

3. Unkarin toiminta Orbánin aikana vaarantaa Unkarin demokraattisen kehityksen sekä murentaa EU:ta.

4. EU:n puuttuminen Unkarin oikeusvaltiota vaarantaviin toimiin, artikla 7:n mukaisesti on ollut välttämätöntä.

5. Varojen ja tukien pidättäminen on osoittautunut tehokkaaksi ja konkreettiseksi vastaukseksi osoituksena siitä että Orbánin politiikka ei ole EU:n yhteisten sitoumusten tai demokraattisten arvojen mukaista ja vaarantaa lisäksi sisämarkkinat. EU:n yhteiset arvot ja päätökset sitovat kaikkia jäsenmaita.

                                                                ***

Eija-Riitta Korhola, Kristillisdemokraatit: Valitettavia energiaintressejä

1. Jäsenmaiden yhtenäisyys syntyy yleensä yhteisistä intresseistä esim. turvallisuuden eteen ollaan valmiita tekemään yhteistyötä, koska yhdessä saavutetaan enemmän kuin yksittäisen jäsenmaan ponnisteluilla. Integraation syventäminen ei sen sijaan ole itsetarkoitus, se saattaa myös vaatia kansallisen päätösvallan luovuttamista.

2. Nykyään aloiteoikeus EU-sääntelyssä on pääsääntöisesti vain komissiolla. Tätä tulisi muuttaa niin, että neuvosto voisi yksimielisenä antaa myös aloitteita. Itse olen arvostellut myös sitä, ettei parlamentilla ole käytännössä juurikaan vastuuta suuren vallan vastapainona. Se voi esittää kuinka tiukkoja tavoitteita tahansa tarvitsematta juurikaan miettiä, miten niihin päästään. Yksimielisyyspäätöksenteosta tietyissä asioissa en luopuisi, se on pienten jäsenmaiden turva.

3. Unkarin linjaukset Venäjän suuntaan ovat perustuneet maan omiin energiaintresseihin, ja se on valitettavasti syönyt Ukraina-politiikan yhtenäisyyttä EU:ssa. Myös medialain on arvioitu rajoittavan mm. lehdistönvapautta. Toisaalta sisäpolitiikassa on ollut paljon mielenkiintoisia kokeiluja mm. vahva panostus perheisiin ja esimerkiksi erilaiset taloudelliset etuudet väestöpolitiikkaa tukemaan. Olen vaikuttunut siitä, miten useita lapsia synnyttänyt nainen saakin aidon kannusteen työmarkkinoille verovapauden myötä. Tätä kannattaisi soveltaa muuallakin.

4. Venäjä on koko EU:lle turvallisuusuhka, joten muiden EU-maiden turhautuminen on ymmärrettävää. Moni muu EU-maa kokee myös, että Unkari lipeää rivistä Ukrainan tukemisen suhteen, kun Unkari ei tue aseellisesti, vaikkakin antaa humanitaarista ja muuta apua. Toisaalta pidän vastenmielisenä ilmiönä sellaisia mustavalkoisia massailmiöitä, jotka moninkertaistuvat etenkin Euroopan parlamentissa, kun jokin taho vedetään tikunnokkaan. Siitä alkaa kilpalaulanta ja oman poliittisen näkyvyyden nosto.

5. Unkarilla on EU:n seuraavana puheenjohtajamaana hieno mahdollisuus ottaa aloite omiin käsiin, ja varmistaa EU-maiden yhtenäinen tuki Ukrainalle ja yhtenevä Venäjä-politiikka.

                                                                ***

Tiina Sandberg, Suomen kommunistinen puolue: Tärkeä veto-oikeus

1. Näissä vaaleissa on näkemyksemme mukaan kyse ennen kaikkea unionin tulevista linjauksista puolustuspolitiikkaa koskien ja siitä, käännytäänkö kohti laajaa turvallisuuskäsitystä vai turvaudutaanko pelkästään asevaraiseen turvallisuuteen. Rauhankysymyksen kannalta on oleellista, että EU pysyy siinä määrin yhtenäisenä, etteivät sen sisäiset jännitteet ala horjuttaa Euroopan turvallisuutta. Toisaalta tämä yhtenäisyys voi myös johtaa siihen, että syntyy EU:n omat yhteiset puolustusvoimat, joita ehdottomasti vastustamme. Tämä on yksi syy siihen, että pidämme tärkeänä pitää kiinni yksittäisten maiden veto-oikeudesta, joka pakottaa käytännössä hakemaan konsensusta hyvin vaikeissakin tilanteissa. Tämä lisää jäsenmaiden luottamusta päätöksen tekoon ja lieventää jännitteitä, vaikka toki tekeekin usein päätöksenteosta hidasta.

Vastustamme liikkumista kohti liittovaltiomallia, mutta kannatamme demokraattisesti valitun EU-parlamentin vallan kasvattamista suhteessa esimerkiksi komissioon, jota ihmiset eivät pääse valitsemaan. Olemme myös edelleen sitä mieltä, että pääoman ja teollisuuden etuihin sitoutunut EU on purettava ja rakennettava tilalle parempi, ihmisten ja luonnon tarpeiden pohjalta.

2. Pyrkisimme tekemään järjestelmästä läpinäkyvämpää ja sellaista, jota ihmisten olisi helpompi seurata. Tällä hetkellä mielestämme suurin ongelma päätöksenteossa on sen läpinäkymättömyys ja heikko tiedonsaanti. Tässä suhteessa esimerkiksi USA:n päätöksentekojärjestelmä on huomattavasti paremmin järjestetty sallien hyvin laajat oikeudet tietojen saamiselle.

3. Mielestämme on syytä erottaa Orbán ja Unkari toisistaan, vaikka hän sitä tällä hetkellä linjaakin. Unkarissa on myös laajaa kansalaistoimintaa, joka ei jaa Orbánin linjauksia ja pyrkii aktiivisesti muuttamaan maan politiikkaa. Orbánin politiikka on tähdännyt yksinomaan ja häikäilemättömästi oman valtansa säilyttämiseen ja siihen hän on osaltaan käyttänyt myös Euroopan unionia. Hänellä on laajat valtaoikeudet, joiden turvin hän on kyennyt näin toimimaan ja valitettavasti hän näyttää saavan toimillaan juuri sen, mitä on hakenutkin, eli laajempaa kannatusta omassa maassaan.

Meistä ei ole mitenkään hämmästyttävää, että Orbán on esimerkiksi hyödyntänyt Venäjän halpaa energiaa tai lietsonut vihaa kodittomia, maahanmuuttajia sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Nämä kaikki toimet ovat suoraan eurooppalaisen äärioikeiston pelikirjasta. Samoin toimivat poliitikot monissa muissakin Euroopan maissa tällä hetkellä. Myös Suomessa on nähtävillä vastaavia pyrkimyksiä.

4. Euroopan unionin on omien sääntöjensä puitteissa vaikea toimia tällaisten jäsenmaiden kanssa. Vaikka unionin säännöt periaatteessa mahdollistavat jäsenmaan äänioikeuden viemisen jatkuvien EU:n perusarvojen rikkomisen takia, olisi tämän toteuttamisella hyvin laajat negatiiviset seuraukset. Se helpottaisi tulevaisuudessa vastaavien toimien kohdistamista myös muihin jäsenmaihin, eikä ole mahdollista ennustaa millaisia perusteita milloinkin voitaisiin käyttää. Tästä syystä jäsenmaat ovat haluttomia lähtemään tähän menettelyyn.

Poliittinen ja diplomaattinen paine ovat edelleen käyttökelpoisia tapoja vaikuttaa Orbánin linjaan. Tämän lisäksi on syytä asettaa myös ehtoja, joiden rikkomisesta seuraa taloudellisia vaikutuksia. EU:n on myös konkreettisesti tuettava unkarilaisia ihmisoikeusaktivisteja, järjestöjä ja muita tahoja, joihin Orbán nyt kohdistaa sortotoimenpiteitä. EU:lla on myös laajempi vastuu puuttua äärioikeiston jatkuvaan vahvistumiseen parantamalla eurooppalaisten työehtoja, palkkoja, sosiaaliturvaa ja palveluita. Sitä kautta EU pystyisi tehokkaimmin ja vaikuttavimmin viemään vallan näiltä tahoilta.

5. Meidän vastauksemme Unkarin tilanteen parantamiseen on maan edistyksellisen opposition konkreettinen tukeminen, minkä parissa siis parhaillaan työskentelemme. Yksi konkreettinen teko on Eurooppalainen foorumi, jota olemme yhdessä paikallisten tovereiden kanssa osana Euroopan Vasemmistopuoluetta järjestämässä Budapestiin syksyllä. EU:n on myös katsottava peiliin ja tunnustettava pitkään harjoitetun leikkaus- ja kurjistamispolitiikan vaikutukset ja se, että niillä on ollut merkittävä rooli äärioikeiston vahvistumisessa. Muuttamalla tätä poliittista linjausta sosiaalisesti reilumman politiikan suuntaan EU pystyisi tehokkaimmin vaikuttamaan sekä Unkarin että muiden maiden ajautumiseen äärioikeiston ohjaukseen.

                                                                ***

Lassi Kivinen, Liberaalipuolue: Venäjän satelliitiksi?

1. Yhtenäisyys on nykyisessä maailmantilanteessa tärkeää, jotta Venäjän haasteeseen pystytään vastaamaan. Liberaalipuolue suhtautuu integraation syventämiseen pragmaattisesti. EU voi ottaa suurempaa roolia silloin, kun siitä on hyötyä (esimerkiksi vaikkapa kriittisiä raaka-aineita koskeva lakipaketti CRMA), mutta integraation syventäminen ei ole meille itseisarvo. On vielä erikseen korostettava, että EU:n perusarvoja ja vapausperiaatteita ei saa uhrata sen paremmin yhtenäisyyden kuin integraationkaan alttarille.

2. EU:ssa tulee lisätä määräenemmistöpäätösten käyttöä EU:n toimintakyvyn turvaamiseksi. Tarve korostuu erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, kun Venäjän uhkaan täytyy pystyä vastaamaan. Yksimielisyysvaatimuksesta ei ehkä kuitenkaan pidä luopua aivan kaikissa kysymyksissä. EU-jäsenyyden tulee nauttia kansalaisten kannatusta, eikä kansallisten parlamenttien yli käveleminen aina ja kaikissa asioissa palvele kovin hyvin legitimiteetin kokemuksen edistämistä.

3. Unkarin toiminta on muuttunut Orbánin kaudella koko ajan muun Euroopan kannalta haitallisempaan suuntaan. Se on järjestelmällisesti pyrkinyt horjuttamaan EU:n perusarvoja, kuten demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta. Koko Eurooppaa uhkaavan Venäjän kanssa veljeily ja Ukrainan tukemisen esteeksi asettautuminen eivät ole sattumaa, vaan pitkän ajan kehityksen tulosta. On hyvin vaikea nähdä, miten Unkarin toiminta olisi edes sen omien etujen mukaista.

4. EU:n vastatoimet ovat toistaiseksi olleet hitaita ja hyvin maltillisia. EU:n täytyy toimia jatkossa päättäväisemmin. Saman pitää koskea Unkarin lisäksi tarvittaessa muitakin jäsenmaita, jos ne alkavat murentaa EU:n perusarvoja. EU on demokraattisten valtioiden liitto, ja sellaisena se täytyy myös säilyttää.

5. Parasta tietysti olisi, että Unkari muuttaisi itse kurssiaan, mutta siitä ei ole mitään viitteitä. EU:n on tehtävä Unkarille selväksi, ettei se voi jatkaa venkoiluaan loputtomiin. Kun pelkkä EU-tukien jäädyttäminen ei nähtävästi riitä, on otettava käyttöön Euroopan unionista tehdyn sopimuksen artikla 7:n mukaisia sanktioita ja tarvittaessa suljettava Unkari EU:n päätöksenteon ulkopuolelle. Näin toimiessaan EU puolustaa myös unkarilaisten oikeuksia Orbánin jatkuvasti autoritäärisemmäksi muuttuvalta hallinnolta. Lopulta Unkarin on kuitenkin itse päätettävä, haluaako se sitoutua EU:n arvoihin ja olla mukana rakentamassa unionia, vai haluaako se mieluummin erota EU:sta ja siirtyä Venäjän satelliitiksi.

                                                                ***

Ossi Tiihonen, Vapauden liitto: Esimerkillistä toimintaa

1. Kumpikaan ole tärkeää, toistaan tärkeämpää tai toivottavaa. "EU:n yhtenäisyys" on termi, joka ei vastaa politiikan realiteetteja. Sillä viitataan kehityssuuntaan, jonka mukaan on itseisarvoisen tärkeää, että yksikään EU-maista ei harjoita omaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tai kahdenvälistä diplomatiaa ilman Brysselin siunausta. EU:n "yhtenäisyys" ei ole kansallismieliselle puolueelle kuten Vapauden liitolle millään tavalla tärkeää, vaan se, mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen etu.

Huomioiden geopoliittinen asemamme, etumme olisi olla normaalissa suhteissa kaikkiin ilmansuuntiin sotkeutumatta osaksi suurvaltain selkkauksia. EU:n integraatiota ei tule syventää eikä EU-liittovaltiokehitys ole Suomen etu. EU-liittovaltiokehitys ja EU:n yhtenäisyys eivät ole toistensa vastakohtia, vaan itse asiassa osa samaa asiakokonaisuutta: Kansallisvaltioiden kahlitsemista Brysselistä johdetun politiikan taakse.

2. Vapauden liitto tulee EU-vastaisena puolueena toimimaan muiden eurooppalaisten suverenististen ja patrioottisten voimien kanssa EU:ta vastaan toivoen EU:n hajoamista. On aivan selvää, että eurooppalaisten maiden yhteistyö ei vaadi laajassakaan mittakaavassa velka- ja tulonsiirtounionia, EU-komissiota saatikka tuomioistuimia ja pöhöttynyttä virkakuntaa. EU:n mallia ei ole kopioitu minnekään päin maailmaa ja maailman noin 170 EU:n ulkopuolista maata onnistuvat käymään kauppaa, tekemään erilaista yhteistyötä ja sopimaan asioista ilman keskusohjattuja velka- ja tulonsiirtounioneita ja jatkuvia miljardien kriisipaketteja. Emme siis halua kehittää EU:n päätöksentekojärjestelmää mitenkään, vaan toivomme EU:n loppua. - - Euroerolle olisi kehitettävä mekanismi, jotta euron purkaminen voitaisiin hallitusti aloittaa (nyt perussopimukset eivät sisällä euroeron mahdollisuutta).

Lisäksi kaikista erityisesti kokoomusruotsalaisten ja muidenkin systeemipuolueiden kannattamista uusista vallansiirroista EU:lle tulisi luopua. Vastustamme jyrkästi yksimielisyysmääräysten höllentämistä.

3. Unkarin toiminta on ollut esimerkillistä. Orbán on ymmärtänyt moninapaisen maailman luonteen ja ymmärtää, että Yhdysvaltain maailmanhegemonia on tulossa päätökseensä. De-dollarisaatio etenee, eivätkä New Yorkin finanssieliitti ja USA:n neokonservatiivit voi loputtomiin määrätä maailman menosta. Orbán on rakentanut esimerkillisesti suhteita Kiinaan ja Venäjään ja pyrkinyt ansiokkaasti toimimaan Brysselin euroglobalistieliittiä vastaan, kansallisvaltioiden puolesta. Presidentti Xi Jinpingin vierailu Unkariin osoitti, että maan diplomatia on ollut onnistunutta.

Suomi on lukinnut itsensä EU-vasalliksi ja Brysselin ja Washingtonin käskyläiseksi romuttaen samalla suhteensa Venäjään, osittain Kiinaankin. Suomen valtiojohdon ja eliitin valinnat ja takertuminen EU-linjaan osoittavat tyhmyyttä ja asiantuntemattomuutta maailman nykytilasta.

4. Ei ole sinänsä yllättävää, että Brysselin EU-pamput uhkailevat niitä, jotka eivät heidän komentoonsa alistu. - - Brysselin EU-eliitti haluaa kilttejä puudeleita, jotka alistuvat heidän käskyihinsä eivätkä kysele liikaa. Orbánin kansallismielinen, moninapaisen maailman ymmärtävä linja on ollut liikaa, kuten myös Unkarin haluttomuus ottaa vastaan haittamaahanmuuttoa. EU-eliitti tekeekin mitä tahansa ajaakseen läpi agendansa, oli kyse sitten maahanmuutosta tai jäsenmaiden ruoskimisesta erilaisin  "paketein", joissa Suomi on aina maksaja.

5. Miksi erimielisyys on ongelma? Siksikö, että itsenäinen valtio haluaa harjoittaa itsenäistä politiikkaa? Eikö Suomessakin korostettu, kuinka Suomen on saatava tehdä omia ratkaisuja vaikkapa Naton suhteen mistään välittämättä? - - Ongelma on niillä, jotka vaativat Unkarin ja muiden laittamista kuriin, kun niiden ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei satu miellyttämään kokoomusruotsalaisen ajatusmaailman omaavia geopoliittisesti taitamattomia euroglobalisteja. Ongelma on siis EU-mielisten pään sisällä. Ei Unkarissa.

Viisi vuotta Ilmastopaniikkia – Kuinka lopetin pelkäämisen ja opin rakastamaan epävarmuutta

Ilmastonmuutokseen ja -politiikkaan skeptisesti suhtautuvien suomalaisten yhdistys Ilmastofoorumi kutsui puhujaksi kevätseminaariinsa, joka pidettiin Vantaalla lauantaina 27. huhtikuuta.

Pakkohan tähän oli suostua, vaikka asiantuntemukseni rajoittuu oikeastaan ilmastojournalismiin. Tilaisuuden muut puhujat olivat fysiikan emeritusprofessori Jyrki Kauppinen, tekniikan tohtori ja emeritusdosentti Antero Ollila, lustotutkija Mauri Timonen ja avaruusfysiikan emeritusprofessori Kalevi Mursula.

Kirjoitin kuitenkin viisi vuotta sitten kirjan nimeltä Ilmastopaniikki – Hoito-opas, johon oli haastatellut mainittujen herrasmiesten lisäksi noin kymmentä muuta ansioitunutta tutkijaa. Ihmisiä ilmeisesti kiinnosti, mitä viidessä vuodessa on tapahtunut.

Pahan tapani mukaan valmistelin liian pitkän puheen, mutta onneksi tilaisuuden puheenjohtaja, ilmastofoorumin pitkäaikainen primus motor, opettaja Simo Ruoho piti huolen kellosta ja kaikki pääsivät ajoissa kotiin.

Tässä puheenvuoroni kirjoitettu versio, jota en suinkaan lukenut sellaisenaan. Tilaisuuden videotallenne on toistaiseksi julkaisematta, mutta jos kiinnostaa kuunnella ääntä, niin kävin sattumalla puhumassa samasta aiheesta aiemmin keväällä Kari Hautamäen ”Me kuollaan kaikki” -podcastissa.

 

”Vähiten akateeminen puuhastelija”

Arvoisat ilmastofoorumin jäsenet, ystävät ja muuten vaan uteliaat kuulijat.

Kiitos kutsusta yhdistykselle, olen suorastaan imarreltu, että saan tilaisuuden puhua näin oppineessa seurassa. Mieleeni muistuu 80-luvun loppu, jolloin olin mukana perustamassa Skepsis ry:tä ja sen lehteä Skeptikkoa.

Julkaisimme tuolloin myös yliluonnollisia ilmiöitä ruotineen kirjan, jonka tähtitieteellinen yhdistys Ursa ystävällisesti julkaisi nimellä Paholaisen asianajaja. Kirjoittajina oli joukko professoreja ja tohtoreita, mm. Nils Mustelin, S. Albert Kivinen, Nils Edelman, Raimo Tuomela, Hannu Karttunen ja Heta Häyry. Omassa osuudessani käsittelin median hyväuskoisuutta ja kyynisyyttä sen raportoidessa ihmeellisistä ilmiöistä.

Ihmeellisten ilmiöiden pää-äänenkannattajan Ultra-lehden kriitikko suhtautui yhdistykseemme ja kirjaan odotetun nihkeästi. Myrkyllisin kommentti oli varattu allekirjoittaneelle: ”Matti Virtanen, Skepsiksen vähiten akateeminen puuhastelija.”

Eli tämä rooli on minulle tuttu.

Puuhasteluni ilmastonmuutoksen kanssa alkoi jo 1970-luvulla, kun opiskelin maantiedettä Helsingin Yliopistossa. Tuolloin kaukaisena uhkana oli uuden jääkauden tai jäätiköitymisvaiheen käynnistyminen. Pidettiin toki mahdollisena, että hiilidioksidi voi lykätä ilmiötä. Vasta 80-luvulla opin, että hiilidioksidi voi olla myös ongelma.

Jätin yliopistohommat 1982 ja menin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulun kautta Helsingin Sanomiin, ensin ulkomaantoimitukseen, sittemmin mm. politiikan ja talouden toimittajaksi ja Saksan kirjeenvaihtajaksi. Sieltä jatkoin Yleisradion ajankohtaisohjelmiin, ja sieltä Talouselämään sekä muihin Alma Talentin lehtiin kirjoittavaksi toimittajaksi. Neljä vuotta sitten jäin eläkkeelle ja mikroyrittäjäksi. Olen tehnyt mm. kustannustoimittajan töitä ja kirjoittanut tiedejuttuja Tekniikan Maailma -lehteen.

En ole koskaan osannut keskittyä yhteen aiheeseen pitkäksi aikaa, mutta kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos ovat kiinnostaneet minua aina. HS:n arkistosta löytyy joitakin tekemiäni juttuja aiheesta: kirjoitin 37 vuotta sitten mm. uutisen hiilidioksidin sitoutumisesta meriin ja pilvien muodostumisesta. Ajankohtainen aihe edelleen.

Kuva 1: Ilmastojournalismia 80-luvulta; Helsingin Sanomat 4. heinäkuuta 1987

Vielä 80-luvulla ilmastouutisointi oli suhteellisen viatonta, mutta tilanne muuttui vuosituhannen vaihteessa IPCC:n konsensuslausuntojen ansiosta. Sen jälkeen olen saanut ihmetellä median suhtautumista asiaan: vaikuttaa siltä, että tiedejournalismissa yleensä noudatettavat periaatteet eivät päde silloin kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja ilmastopolitiikasta.

Puhutaan tasapuolisuusharhasta (engl. false balance) – jos epäilet mitä tahansa konsensukseen liittyvää yksityiskohtaa, olet harhainen puuhastelija. Mehän tiedämme, että 97 prosenttia tutkijoista on kaikesta samaa mieltä. (Tämä konsensusporukan osuus on muuten mitattu niin, että kaikki järkevät skeptikotkin kuuluvat samaan seuraan: kerhoon pääsee, jos myöntää että ihmisellä on jotain vaikutusta ilmastoon.)

Joku ehkä muistaa, että teimme kollegani Martti Backmanin kanssa Ylelle muutaman ilmastonmuutokseen liittyvän MOT-ohjelman. Ne saivat aika hyvän vastaanoton, mutta kun olin siirtynyt A-studioon, sain toimituksen esimiehiltä neuvon, että aiheen käsittely valitsemastani näkökulmasta saattaa vahingoittaa omaani tai Ylen ”brändiä”. Se oli yksi syy siihen, että päätin vielä vanhoilla päivilläni vaihtaa työnantajaa.

Elämä Talentumin ja Alman palveluksessa oli vapaampaa, mutta syksyllä 2018 sain tarpeekseni ilmastopaniikin lietsonnasta mediassa ja otin parin kuukauden palkattoman vapaan kirjoittaakseni kirjan, jossa ilmastonmuutoksesta pääsevät puhumaan myös skeptisiä näkemyksiä edustavat tutkijat.

 

Ilmastokirjallisuutta suomeksi

Ilmastopaniikki – Hoito-opas ilmestyi keväällä 2019, ja se on edelleen ainoa lajissaan, siis suomeksi kirjoitettu kokoelma skeptisten tutkijoiden haastatteluja. Muitakin suomenkielisiä ilmastokirjoja on tietysti saatavilla: konsensusnäkemykset selviävät esimerkiksi Petteri Taalaksen sekä Heikki Nevanlinnan ja kumppaneiden teoksista.

Kuva 2: Ilmastopaniikki – Hoito-opas, ja konsensuskirjallisuutta

 Sitten on tietysti alarmistien kirjoja, esimerkkinä Pasi Toiviaisen ja Risto Isomäen opukset. Virkistävänä poikkeuksena Eija-Riitta Korhola käsittelee ansiokkaasti monia ilmastopolitiikkaan liittyviä ”ilkeitä ongelmia” omassa kirjassaan.

Kuva 3: Alarmistikirjallisuutta ja vastalääkettä

Erityismaininnan ansaitsee tässä yhteydessä Antti Lehtniemi, joka on suomentanut kolme englanninkielistä ilmastokirjaa. Börn Lomborgin Väärä hälytys, Rupert Darwallin Vihreä tyrannia ja Michael Schellenbergerin Ilmasto lämpenee – Maailmanloppu peruutettu kuuluvat jokaisen ilmastonmuutoksesta kiinnostuneen nuoren kirjahyllyyn.

                     

 Kuva 4: Ilmastoskeptistä käännöskirjallisuutta. Suomennokset Antti Lehtniemi.

Oma kirjani ilmestyi aika hyvään saumaan, koska paniikkia viljeltiin tuolloin ahkerasti, Greta Thunbergin ja hänen kuuluisan huudahduksensa ansiosta: ”I want you to panic!” Ehkä pitäisi kiittää Thunbergia siitä, että sain osan kirjoitusvapaalla menettämistäni tuloista takaisin tekijänpalkkioina. Tähän väliin kaupallinen tiedote: kirjan toista täydennettyä laitosta on edelleen saatavissa Docendon verkkokaupasta myös e-versiona.

Odotin tietysti, että kirja herättäisi kiinnostusta ja saisin kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin. Kattia kanssa – tämä on itse asiassa ensimmäinen seminaari, jossa saan puhua Ilmastopaniikista edes varttitunnin kaikessa rauhassa. Viisi vuotta kannatti odottaa.

Ilmastopaniikin arvosteluista jäi mieleen tietysti Helsingin Sanomien kokosivun juttu, joka julkaistiin tiedesivulla, ei siis kulttuurisivulla kuten kirja-arvostelut tavallisesti. Jutun oli tehnyt meteorologian akatemiaprofessori Timo Vesala Helsingin yliopistosta, ja hän suhtautui tekeleeseen kuin huonoon väitöskirjaan: virheitä oli ”kymmenittäin”, joten ilmeisesti sitä ei olisi hyväksytty sitä opinnäytteeksi.

Kuva 5: Helsingin Sanomat 8. maaliskuuta 2019

 Pyysin Vesalalta luetteloa niistä virheistä. Hän päkersi aikansa ja lähetti 50 ”vääristävää tai virheellistä väittämää”. Ne olivat lähinnä puutteita kirjallisuusviitteissä tai mielipidekysymyksiä, tyyliin ’onko joku asia huolestuttavaa vai ei?’ Vesala ei ilmeisesti pitänyt lukemastaan. Häntä ehkä harmitti IPCC:n luottomiehenä, että toisinajattelijoita on päästetty ääneen.

No olihan siellä sentään yksi asiavirhekin, joka tuli korjattua kirjan toiseen painokseen. Se koski Marsin lämpenemistä. Yksityiskohtia en muista, mutta vieläkin ihmetyttää, miksei aurinkokunnan muiden kiertolaisten ilmaston muutoksista kerrota enempää. Onko Marsin kaasukehän lämpötila muuttunut samaan tahtiin Maan ilmakehän kanssa? Luulisi, että juuri marsilaisilta voisi oppia jotain. Kysykää vaikka Ultra-lehdestä.

Huvittavaa oli, että sain joiltakin nuoremmilta kollegoilta neuvoja, joiden mukaan minun olisi pitänyt tarkistaa haastattelemieni tutkijoiden jokainen lause tuoreimman tutkimuskirjallisuuden valossa ja liittää tekstiin jonkinlaisia sisältövaroituksia.

Tässä välissä on pakko mainostaa vielä kolmea kirjaa, jotka ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni ilmastotieteeseen ja -uutisiin (Kuva 6). Andrew Montford kirjoitti hienosti tarinan Steve McIntyren ja Ross McKitrickin työstä, joka katkaisi Michael Mannin lätkämailan (The Hockey Stick Illusion) sekä yhteenvedon Climategte-skandaalista (Hiding the Decline). Ilmastopolitiikasta opin paljon Roger Pielke Jr.:lta, jonka teoksista mainittakoon The Climate Fix.

Kuva 6: Suositeltavaa lukemista vieraalla kielellä

  

Uutta näkökulmaa etsimässä

Entä mitä olen itse oppinut viime vuosina ilmastonmuutoksesta? Ainakin sen, että jos haluat pysyä hyvissä väleissä kaikkien kanssa, niin älä sano poikkipuolista sanaa niin sanotusta ilmastokonsensuksesta. Ihmissuhteisiini on tullut kirjan ansiosta kolhuja, jotka olisin halunnut välttää.

Aihe on kuitenkin niin tärkeä, ettei sitä mielestäni saa pukea konsensuksen valekaapuun. Vaikka olen koulutukseltani pelkkä FK ja toimittaja, niin sen verran tiedän, ettei tiede etene äänestämällä. Kaikilla tieteenaloilla on koulukuntakiistansa, mutta niin sanotusta ilmastotieteestä on annettu julkisuuteen sellainen kuva, että se on jotenkin harmonisen yksimielistä.

Toimittajan työssä on hyödyksi, jos etsii tietoa välillä muualtakin kuin vanhoista, kaikille tutuista lähteistä. Vaihtoehtoista näkökulmaa on etsittävä muualta. Kuvassa 7 on kooste muutamista henkilöistä ja sivustoista, joita seuraan yhä enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Kuva 7. Ainakin näitä kannattaa seurata. Etsivä löytää.

 Jos mediassa jostain tieteellisistä erimielisyyksistä kerrotaankin, niin jutut päättyvät yleensä jonkinlaiseen uskontunnustukseen siitä, että ”ilmastopäästöjä” pitää leikata radikaalimmin kuin mihin on toistaiseksi pystytty. Tätä hoetaan niin paljon, että vanhan skeptikon on pakko epäillä ilmastouskon vahvuutta.

Julkisuuden logiikka on sellainen, että uusien tietojen pitää yleensä olla entistä dramaattisempia tai huolestuttavampia, muuten ne eivät ylitä uutiskynnystä. Tiedejulkaisujen sisältöä vääristää kaikille tuttu julkaisuvääristymä, mutta joukkotiedotusvälineissä vääristymät ovat vielä pahempia.

Kirjaa tehdessäni löysin googlella 5 000 osumaa haulle ”ilmastonmuutos aiheuttaa”. Sama haku viime viikolla tuotti jo 17 000 osumaa (Kuva 8). Mahtaako maailmassa enää olla montakaan ilmiötä, jotka johtuisivat muusta kuin hiilidioksidista? Aika vahva kaasu.

Kuva 8. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat Googlen mukaan kasvussa.

 

Mikä ihmeen ilmastonmuutos?

Ehkä saan tässä yhteydessä kertoa, mitä oikeastaan ymmärrän ilmastonmuutoksella. Otetaan pari kuvaajaa lämpenemisestä. Ensin koko holoseeni Wikipedian Climate Change Graphs -sivustolta: 

Kuva 9. Alailmakehän keskilämpötilan kehitys jääkauden jälkeen. Huom. 2016!

 Kuva 9 kertoo, että jääkauden jälkeen noin 12 000–10 000 vuotta sitten ilmasto lämpeni nopeasti, vakiintui sitten noin 5 000 vuodeksi hieman nykyistä lämpimämmälle tasolle ja on sen jälkeen ollut laskusuunnassa, muutamia lämpökausia lukuun ottamatta.

Tuoreimmasta lämpökaudesta on valittu kuvaajaan vuosi 2016. Zoomataan seuraavaksi lähemmäs tätä päivää ja katsotaan miten lämpö on noussut pitkän ajan keskiarvosta:

Kuva 10: Kylmää 1920-luvulle, sitten kaksi lämmönnousua. Lähde: Our World in Data.

Kuvassa 10 näemme koosteen maanpinnan ja merien lämpötila-anomaliasta 1800-luvun puolivälistä tähän päivään Britannian Hadley Centren mittausten mukaan. Poikkeama pitkän ajan keskiarvosta on kiistatonta 1980-luvulta lähtien ja näyttää vuoden 2024 alussa jopa dramaattiselta.

Tässä pitäisi kuitenkin muistaa, että 1800-luvun puoliväli oli luonnonhistoriallisesti hyvin kylmää aikaa, niin sanotun pikku jääkauden loppua, jolloin Euroopassa koettiin kato- ja nälkävuosia. Ehkä ainakin osa lämpenemisestä on siis tervetullutta.

Ja vielä yksi käyrä, josta paljastuu tarkemmin lämpötilan kehitys omana elinaikanamme: 

Kuva 11. Globaali lämpötila-anomalia Nasan satelliittien mittaamana. Lähde UAH (University of Alabama Huntsville, Roy Spencer)

Kuvassa 11 näemme alemman troposfäärin (ilmakehä alle 10 km:n korkeudessa) kuukausittaiset keskilämpötilat satelliittimittausten aikakaudella, vuodesta 1979. Tämän mukaan lämpenemisen vauhti on ollut noin 1,3 Celsius-astetta sadassa vuodessa, mutta vuoden 2023 loppupuolella nähtiin erikoinen lämpenemispiikki, joka jatkuu yhä (toukokuussa 2024) ja kaipaa selitystä.

Minulla ei ole näihin kuvaajiin mitään erityistä huomauttamista, paitsi että epäilen tuohon Hadleyn aikasarjaan (Kuva 10) sisältyvän jonkin verran korjaamatonta UHI-ilmiötä, eli kaupungistumisesta johtuvaa lämpenemistä. Keskustelin tästä kirjassani muun muassa professori Ole Humlumin kanssa, joten lukekaa sieltä lisää.

Lämpötilamittausten lisäksi meillä on toinenkin indikaattori, joka kertoo tuoreesta lämpenemisestä: Pohjoisen merijään laajuus on ollut trendinomaisessa laskussa noin 45 vuotta. Etelämannerta ympäröivä merijää on ollut huomattavasti kestävämpää, mutta sielläkin näyttää tapahtuneen jotain muutamien viime vuosien aikana.

Seuraavissa kahdessa kuvassa katsomme siis napa-alueiden merijään laajuutta, siis sitä veden pinnalla kelluvaa jäätä, jonka pinta-ala elää rajusti vuodenaikojen mukaan. Ensin kuvassa 12 arktinen merijää vuodesta 1979, ylemmässä käyrässä maksimilaajuus helmikuussa ja alemmassa minimi syyskuussa:

Kuva 12: Merijäät pohjoisessa, maksimit helmikuussa, minimit syyskuussa. Graafien 12 ja 13 lähde: Our World in Data.

 

Ja sitten Etelämannerta ympäröivä antarktinen merijää samalta ajanjaksolta eli vertailukelpoisten satelliittimittausten kaudella vuodesta 1979:

Kuva 13: Aantarktisen merijään maksimit (syyskuu) ja minimit (helmikuu)

 

Merijäiden laajuudesta on siis luotettavaa, vertailukelpoista aineistoa vain noin 45 vuoden ajalta, ja suunta on alaspäin. Emme kuitenkaan tiedä, miten jäiden laajuus vaihtelee pitkien ilmastosyklien aikana.

Tämän aineiston perusteella joku voi sanoa otsa rypyssä, että suunta on huolestuttava, mutta toinen voi väittää vastaan, että ei huolta, kyllä se siitä kääntyy.

 

Neljä kysymystä

”Etkö usko ilmastonmuutokseen?” on varmaan täällä muillekin tuttu kysymys. Itse vastaan tuohon vastakysymyksellä: mitä tarkoitatte – detektiota, attribuutiota, mitigaatiota vai adaptaatiota?

Ensimmäinen kysymys koskee detektiota eli havaitsemista: Ylittääkö lämpeneminen normaalina pidettävän luonnonhistoriallisen vaihtelun? IPCC on vuodesta 1995 ollut sillä kannalla, että ihmisen toiminnasta aiheutunut lämpeneminen on havaittavissa mittausaineistosta.

Minulla ei ole vastaansanomista siihen, mitä lämpötilamittaukset kertovat: vaikka huomioon otettaisiin UHI-ilmiöt täysimääräisesti, niin alailmakehän lämpötila on noussut trendinomaisesti 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä lähtien, ja pitäisin pienenä ihmeenä ellei se nouse vielä useita asteen kymmenesosia. Kummastusta herättää kuitenkin lämpenemisen epätasainen vauhti, jonka taustalla on oltava luonnollista vaihtelua.

Viime kesänä globaalitilastoihin ilmestynyt huomattavan terävä lämpenemispiikki on fakta, jota yksikään skeptikko ei voi sivuuttaa. Se voi johtua Hunga Tonga -tulivuoren purkauksesta ja ilmakehän vesihöyrypitoisuuden äkillisestä noususta, sekä tietysti voimakkaasta El Niño -ilmiöstä Tyynellämerellä.

Mutta mitä jos keskilämpö ei taaskaan, sanotaan vaikka 2030-luvulle tultaessa putoa takaisin pitkän aikavälin keskiarvoihin? Minun on pakko kysyä itseltäni, että missä vaiheessa lämpeneminen näyttää todella ylittävän sen, mitä olen pitänyt todennäköisenä. Viimeiset puoli vuotta alkavat olla siinä rajoilla.

Kuva 14: Ensimmäinen kysymys: Mitä lämpötilamittauksissa oikeastaan on havaittu?

 

Toinen kysymys eli attribuutio käsittelee sitä, mistä havaittu muutos johtuu? Hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on noussut 0,03:sta 0,04 prosenttiin noin sadassa vuodessa, ja se johtuu ilmeisesti osittain fossiilisten hiilivetyjen poltosta. Osittain se voi  johtua myös lämpenemisestä, mutta asiantuntemukseni ei riitä ottamaan kantaa näihin vuorovaikutuksiin.

Fysiikan lakien mukaan hiilidioksidipitoisuuden ja lämpenemisen välillä vallitsee kuitenkin kierre, jossa molemmat vahvistavat toisiaan johonkin rajaan asti. Sen jälkeen lämpenemisen jatkuminen vaatii jonkinlaisen tehosteen tai amplifikaation, joka voisi olla vesihöyrypitoisuuden lisääntyminen.

Jostain syystä systeemi on kuitenkin aina lopettanut lämpenemisen eikä mitään keikahduspistettä ole saavutettu. Selitys on ehkä se, että ilmakehän kosteuden lisääntyminen lisää myös pilvisyyttä, ja siitä aiheutuu tunnettu negatiivinen takaisinkytkentä albedon eli lämpösäteilyn ulosheijastumisen kautta.

Kuva 15: Toinen kysymys: Mistä muutos johtuu?

 

Kolmas ilmastokysymys koskee mitigaatiota, eli sitä miten muutosta eli lämpenemistä voisi jarruttaa? Jos kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu halutaan pysäyttää, yleisimmin tarjolla oleva keino on fossiilisten polttoaineiden käytön rajoittaminen tai jopa lopettaminen.

Jos polttoa rajoitetaan liian nopeasti, siitä voi olla myös haittaa, koska se nostaa energian hintoja ja syöksee ihmisiä köyhyyteen. Mutta entisenä astmaatikkona sanoisin, että kaikki keinot ilmanlaadun parantamiseksi ovat tervetulleita – olen tässä Kiinan linjoilla. Heille tärkein tavoite on hengitysilman suojelu, ei niinkään ”ilmaston” suojelu. Kysykää vaikka Suomen johtavalta ilmastotutkijalta, professori Markku Kulmalalta, jonka haastattelu löytyy kirjastani.

Kuva 16: Kolmas kysymys: Mitä lämpenemistä voisi hidastaa?

 

Neljäs ja viimeinen ilmastokysymys koskee adaptaatiota eli sopeutumista: Kun lämpeneminen kuitenkin jatkuu, väestönkasvu ja sen aiheuttamat päästöt lisääntyvät, niin miten muutoksiin pitäisi varautua?

Hyväksyn periaatteen, että palovakuutus kannattaa ottaa ennen tulipaloa. Julkisuudessa kuitenkin usein unohtuu, että suurin vihollinen ei ainakaan vielä ole ilmastonmuutos vaan ilmasto itse. Luonto ei tunne mitään sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät varaudu ääri-ilmiöihin.

Varteenotettavia sopeutumiskeinoja ovat mm. rakennusmääräysten tiukentaminen hirmumyrskyjen varalta ja rantarakentamisen rajoittaminen kaavoitusta tiukentamalla, jotta merenpinnan nousun haitat jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.

Kaupunkien helleaaltojen varalle olisi hyvä, jos viilentäviä ilmalämpöpumppuja olisi joka kodissa. Mallia voisi ottaa Floridasta ja Singaporesta, mutta kaikki ymmärtävät, ettei köyhillä ole varaa sopeutua samaan tapaan kuin varakkailla. Talouskasvua voikin pitää hyvänä ilmastopolitiikkana.

Kuva 17, Kysymys 4: Miten muutoksiin kannattaisi sopeutua?

 

Haalentajan teesejä

Ilmastosta ja sääilmiöistä kirjoittava ystäväni, nimimerkki ”Peikko763” on jakanut ilmastoväen janalle, jossa spektri menee ääripäästä toiseen seuraavasti: aktivisti – alarmisti – realisti – skeptikko – denialisti. Sijoittaisin itseni tuohon realistin vasempaan kylkeen, tittelillä ”Haalentaja” eli lukewarmer.

Yritän tiivistää:

Kuva 18: Lukewarmerin mietteitä ilmastonmuutoksen ja -tieteen ongelmista.

 

Lopuksi vielä muutama teesi, joista voitte vapaasti olla eri mieltä. En kiistä ilmastonmuutosta, enkä voi sitä kieltääkään – kukaan ei voi käskeä ilmastoa pysähtymään.

Kasvihuonekaasujen osuus todetussa lämpenemisessä on kuitenkin kiistanalaista, tulevasta lämpenemisestä puhumattakaan. Kukaan ei edes tiedä, mikä olisi ilmakehän ihanteellinen CO2-pitoisuus, ja myös ihanteellisesta lämpötilasta vallitsee erilaisia näkemyksiä.

Kuva 19: Lukewarmerin mietteitä: jotain pitäisi tehdä, mutta ei hötkyillä.

 

Tilanteen rauhoittamiseksi voi aina välillä katsoa absoluuttisen lämpötilan kuvaajaa, josta meneillään oleva lämpökausi erottuu vain silmiä siristämällä. Tavallisestihan seuraamme vain anomaliaa, joka saadaan näyttämällä vaikka kuinka kamalalta venyttämällä graafin pystyakselia.

Jos siis anomalia ahdistaa, niin kannattaa katsoa seuraavasta kuvasta (#20) absoluuttisen lämpötilan kehitystä eli vasemman alakulman graafia. Ilmakehän keskilämpötila on edelleen 14–15 astetta.

                               

Kuva 20: Globaali lämpötila-anomalia vasemmalla ylhäällä ja todellinen lämpötila alhaalla vasemmalla. Lähteet: https://wattsupwiththat.com/  (Nasa/Giss) ja https://temperature.global/

 

Olen yrittänyt pitää alarmistien kanssa rakentavaa keskusteluyhteyttää sosiaalisessa mediassa. Yhteistä säveltä on löytynyt vuosi vuodelta enemmän, erityisesti päästöttömän tai vähäpäästöisen energiantuotannon tukemisessa.

Jopa vihreiden selvä enemmistö on kääntynyt ydinvoiman kannalle, joten he ovat ainakin tässä asiassa omaksuneet skeptisen haalentajan tunnuslauseen:

”Antaa numeroiden puhua puolestaan.”

 

 

 

"Israel on suurvalta" - Suomen entisen Tel Avivin -suurlähettilään raportti valaisee konfliktin taustaa

Kustannusyhtiö Docendo julkaisi viime viikolla suurlähettiläs Pasi Patokallion muistelmateoksen Minä, aseet ja maailma. Veteraanidiplomaatin teos herätti ansaitusti huomiota muun muassa siksi, että kirjailija esitti viileän analyysin siitä miksei ydinaseiden käyttö Ukrainan sodassa ole todennäköistä.

Vuosikymmenien ajan useisiin asevalvontaneuvotteluihin osallistunut Patokallio muistuttaa, että ydinaseiden käyttöön turvautuessaan Venäjä tietäisi häviävänsä kostoiskujen vuoksi sodan ja menettäisi loputkin maineestaan: "Ydinaseista on hyötyä vain jos niitä ei käytetä."

Patokallion kirja noteerattiin myös siksi, että hän puhuu siinä suunsa puhtaaksi jalkaväkimiinojen käytön kieltäneen Ottawan sopimuksen synnystä ja siitä miksi Suomi liittyi sopimukseen omien etujensa vastaisesti. Miinasopimukseen liittymistä härkäpäisesti ajanut entinen ulkoministeri ja presidentti Tarja Halonen saa kuulla kunniansa.

Patokallion uralle mahtui myös jakso Suomen suurlähettiläänä Israelissa 1998-2003. Sitä käsittelevä osuus kirjassa on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska eihän kukaan vielä viime viikolla tiennyt, mitä tänä viikonloppuna tapahtuu.

Gazan kaistalla valtaa pitävän islamistisen Hamas-järjestön raakalaismainen hyökkäys Israeliin lauantaina 7. lokakuuta 2023 on saanut monelle tunteet pintaan. Kuten odottaa saattoi, sotatoimiin liittyy propagandasotaa, jonka tarkoitus on saada ulkopuoliset ottamaan kantaa yhden osapuolen puolesta toista vastaan.

Hamasin hyökkäys on tuomittu laajasti, mutta joissakin kommenteissa on muistuteltu, ettei Israelkaan ole mikään pulmunen, vaan ehkä itse osittain syypää Hamasin aggressioon. Israelin syyllistäminen tuntuu tässä vaiheessa kuitenkin yhtä epäreilulta kuin puhe Ukrainan natseista Venäjän rikkoessa kansainvälistä oikeutta ja sodankäynnin sääntöjä.

Tähän väliin sopii erinomaisesti Pasi Patokallion raportti, jonka hän kirjoitti tuoreena suurlähettiläänä ulkoministeriön käyttöön Tel Avivista 1998. Patokallio aloitti vertaamalla Israelia Suomeen, mutta totesi vertauksen ontuvan, koska Israel on suurvalta ja toimii sen mukaisesti.

Julkaisen tässä kirjaan sisätyvän muistion Patokallion luvalla kokonaisuudessaan, koska se auttaa ymmärtämään Lähi-idän leppymättömän vihan taustoja. Nyt 25 vuotta myöhemmin hämmästyttävän suuri osa suurlähettilään havainnoista on edelleen ajankohtaisia.

Patokallio itse toteaa, että "saman raportin voisin kirjoittaa tänään". Israelin pääministerinäkin sattuu olemaan yhä sama mies, Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Suurin muutos on ollut Israelin tuhoamiseen pyrkivän Hamas-järjestön voimistuminen.

Pidemmittä puheitta, kannattaa lukea - suurlähettiläs Pasi Patokallio vuonna 1998:

------------------------------------------  

“Suurvalta nimeltä Israel

Miksi Israel ulkopolitiikassaan toimii kuten se toimii? Miksi Israel vähät välittää YK-äänestyksistä, sättii EU:n deklaraatiopolitiikkaa oppimestarin ottein tai sekaantuu surutta Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan etujensa ajamiseksi? Yhtä yleispätevää selitystä ei tietenkään ole. Muutaman viikon oleskelu maassa, kollegojen ja erilaisten tutkijoiden tapaaminen sekä tiedotusvälineiden seuraaminen viittaisivat ainakin yhden selittävän tekijän olemassaoloon.

Israel on suurvalta.

Juhlapuheissa on tietysti toisin. Israelia ja Suomea verrataan usein toisiinsa pieninä maina. Väkiluku on suunnilleen samaa luokkaa, samoin kansantulo. Historiaa muistellessa muistutetaan mieluusti molempien taistelleen menestyksellisesti itsenäisyydestään ase kädessä. Lipun väritkin ovat samat. Ulkopolitiikan filosofiassa ja toimintatavoissa onkin sitten eroa. Kysymys on yhtäältä mentaliteetista, toisaalta kapasiteetista.

Israelilla on suurvallan mentaliteetti. Se kokee olevansa ulkopolitiikassaan subjekti. Sillä on halua vaikuttaa aktiivisesti ja keinoja kaihtamatta alueelliseen turvallisuusympäristöönsä omien tavoitteidensa mukaisesti. Likudin ja työväenpuolueen ulkopoliittiset tavoitteet saattavat erota toisistaan, mutta toimintamalli on sama. Sopeutuminen ulkoiseen muutokseen, missä Suomi on mestari, on Israelin ulkopoliittiselle ajattelulle vierasta. Tässä valossa ei ole mitenkään liioiteltua verrata Israelin roolia Lähi-idässä vaikkapa Ranskan tai Venäjän rooliin Euroopassa.

Suurvaltaidentiteetin lähtökohtana on suhtautuminen muihin suurvaltoihin samalta viivalta, tasa-arvoisesti. Israel nähdään usein Suomessakin Yhdysvaltain klientiksi, koska maa saa niin paljon talous- ja sotilasapua Yhdysvalloista. Implikaatio on, että Israel on riippuvainen Yhdysvalloista ja joutuu näin viime kädessä taipumaan sen tahtoon. Tämä on vain osatotuus. Toinen puoli totuutta on Israelin vankka käsitys itsestään Yhdysvaltain ainoana luotettavana liittolaisena Lähi-idässä. Israel on Yhdysvaltain strateginen liittolainen, kuten täällä tavataan sanoa. Liittosuhde on ankkuroitu vahvasti ja ilmeisen paineenkestävällä tavalla Yhdysvaltain kongressiin, painostusryhmiin ja laajalti myös yleiseen mielipiteeseen.

Israel edellyttää Yhdysvalloilta tasa-arvoista kohtelua ja saa sen. Aika ajoin Yhdysvallat tuo julki tyytymättömyytensä Israelin politiikkaan erilaisin elein. Kalenterista ei ”löydy” aikaa pääministerin tapaamiseen. Pääministeriä ei majoiteta valtion vierastiloihin tai kutsuta aterialle. Tällaiset eleet tietenkin noteerataan tarkoin Israelissa, mutta reaktio ei välttämättä ole oman politiikan tarkistaminen. Sitä vaatii korkeintaan oppositio. Hallituksen taholla asia ignoroidaan tai käydään vastahyökkäykseen turvautumalla omiin vipuvarsiin Yhdysvaltain sisällä. Pääministeri Netanjahun viimeisimmän Yhdysvaltain-vierailun ohjelmassa merkillepantavinta pitkällä tähtäyksellä olivat ne tapaamiset, joilla Netanjahu vahvisti omia ja Likudin siteitä Israelin nykyhallituksen tosiystäviin. Nämä löytyvät republikaanien oikealta laidalta ja ennen muuta ns. kristillisestä oikeistosta, jonka tuki Israelille on raamatullisen ehdoton. Vaatii aikamoista suurvalta-arroganssia yhdistää vierailuun Valkoisessa Talossa lukuisia tapaamisia nykyadministraation tiukimpien vastustajien kanssa. Tällaiselle käytökselle on jiddišistä periytyvä epiteetti: hutipa.

Toinen esimerkki on Israelin suhtautuminen Venäjään. Tällä erää tärkeintä maiden suhteissa ovat Venäjän asekaupat ja ydinalan yhteistyö Iranin kanssa. Israel on vastatoimena pannut omat maakaasukeskustelunsa Venäjän kanssa jäihin. Israel painostaa Yhdysvaltoja painostamaan Venäjää sanktioiden uhalla, ja on turvautumassa administraation ohi kongressiin, kun administraatio sen mielestä pehmoilee. Myös tapaamisissa muiden maiden kanssa Israel vaatii niitä vaikuttamaan Venäjään tavoitteidensa puolesta. Suomellakin on kokemusta. Israelin politiikan oikeutuksesta voidaan olla monta mieltä, mutta näin toimii suurvalta.

Suurvaltarooli vaatii paitsi tahtoa myös välineitä. Israelin ulkopoliittinen välineistö painottuu vahvasti sotilaalliselle puolelle. Vaikka Israelin olemassaoloon ei enää kohdistu suoranaista ja välitöntä uhkaa, olemassaolon ensi vuosikymmenet johtivat sotilaallisen turvallisuuden korostumiseen Israelin ulkopolitiikassa. Edelleenkin turvallisuusuhat koetaan voittopuolisesti sotilaallisiksi: Etelä-Libanon, palestiinalaisterrorismi, joukkotuhoaseet Syyrian, Iranin ym. käsissä. Vuoden 1998 budjetista lähes neljännes käytetään turvallisuusmenoihin.

Taatakseen olemassaolonsa ja vaikuttaakseen turvallisuusympäristöönsä Israel on systemaattisesti hankkinut itselleen Lähi-idässä vertaansa vailla olevan sotilaallisen kapasiteetin. Israel on de facto ydinasevalta. Israelin ilmavoimien toimintasäde ulottuu Tripolista Teheraniin. Tammikuun puolivälissä Israelin ilmavoimille toimitettiin ensimmäiset sen tilaamista yhteensä 25:stä F151-hävittäjästä. Näiden joka sään hävittäjien toimintasäde on 4500 kilometriä 11 tonnin pommilastissa. Hävittäjien tulo julkistettiin näyttävästi. Eihän pelotteesta ole iloa, ellei vihollinen tiedä mitä pelätä. Viholliseksi todettiin kiertelemättä Iran. Kaatamin CNN-haastattelu ei ole muuttanut julkisia asenteita Israelissa piiruakaan. Julkisuudelta piilossa tiettyä uusharkintaa saatetaan olla virittelemässä, mutta sitäkin lähinnä Yhdysvaltain reaktioita pohtien.

Kun nämä lähtökohdat ottaa huomioon, ei ole ihme, että Israelin suhde EU:hun ulkopolitiikan saralla on aika ajoin niin kärttyinen kuin se on – monista yhdistävistä tekijöistä huolimatta. Syitä on monia, mutta kun Israelia tarkastelee sen omasta, sotilaallisten turvallisuusnäkökohtien leimaamasta suurvaltaperspektiivistä, yksi on ylitse muiden: ”Eurooppa” ei ymmärrä Israelin turvallisuustarpeita. Kysymys ei niinkään ole yksittäisistä toimista, vaan maailmankuvasta. Voimapoliittisessa maailmankuvassaan Israel on paljon lähempänä Yhdysvaltoja kuin EU:ta.

Ei tarvitse kuin lukea EU-komission tuoretta tiedonantoa EU:n roolista Lähi-idän rauhanprosessissa, niin ymmärtää eron. Tiedonanto (23 sivua) sivuuttaa Israelin turvallisuuden yhdellä lyhyellä kappaleella, jossa toistetaan EU:n valmius ”panna peliin koko poliittinen arvovaltansa Israelin turvallisuuden takaamiseksi” ja vakuutetaan, että ”palestiinalaisalueiden taloudellinen kehitys on Israelin paras turvallisuustakuu”. Tällainen kielenkäyttö on paikallaan laajan turvallisuuskäsityksen Euroopassa, mutta se kuulostaa epärealistiselta ja holhoavalta etenkin Israelin nykyhallituksen korvissa. Verrataanpa jälkimmäistä väitettä siihen, mitä pääministeri Netanjahu sanoi tammikuun puolivälissä Israelissa vierailleelle EU:n puheenjohtajamaan edustaja varaministeri Fatchettille: ´Viime kädessä Israelin turvallisuuden paras tae on palestiinalaisten tieto siitä, että terrorismi tuo muassaan Israelin välittömät rankaisutoimet.´

Suurvaltana Israel luottaa turvallisuutensa takaamisessa vallan muuhun kuin EU soisi sen luottavan. Tämä on tosiasia. Sitä ei tarvitse hyväksyä, mutta realistisessa EU-politiikassa Israelin oma käsitys turvallisuudestaan on syytä ottaa aidosti huomioon – varsinkin jos siihen haluaa vaikuttaa.”

-------------------------------- 

Patokallion suurlähettiläskaudella alkoi niin sanottu toinen intifada eli Palestiinan arabien kansannousu Israelin miehitystä vastaan. Kautensa lopussa Patokallio totesi, että suurvalta Israel oli menossa suuntaan, joka oli sen omien, pitkän tähtäyksen intressien kannalta väärä. Lainaus tuoreesta kirjasta:

"Sanotaan mitä sanotaan, Israel ei jätä ketään kylmäksi. En pidä itseäni ”Israelin ystävänä” niin kuin termi Suomessa yleensä ymmärretään. Sama koskee palestiinalaisia. Minulla ei ole emotionaalista sidettä kumpaankaan. Minua ei kiinnosta toimia kummankaan riitelevän osapuolen syyllistäjänä tai puolestapuhujana. Minua kiinnostaa se, mitä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa – ja laajemmin Lähi-idässä – tapahtuu ja miksi."

Ehkä tästä diplomaattisesta asenteesta olisi hyötyä myös meille, jos haluamme yrittää ymmärtää tänä viikonloppuna käynnistynyttä uutta sotaa: Israel pitää itseään suurvaltana, joka taistelee olemassaolostaan. Hamas taas näkee itsensä vapautusliikkeenä, joka haluaa työntää sortajansa Välimereen. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, eikä meidän suomalaisten kannata kuvitella, että voisimme olennaisesti vaikuttaa sodan osapuoliin.