Tutkivaa journalismia etsimässä

Sain marraskuun alussa viestin, että tutkivan journalismin yhdistys täyttää 30 vuotta ja syntymäpäiville tarvitaan juhlapuhujaa. Oli vähän pakko suostua, koska väittivät että olisin ollut yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Bon voyage, kuten kaimani Nykänen olisi sanout. Jotain ehkä muistankin. Tämä kirjoitus perustuu löyhästi siihen mitä puhuin Sanomatalossa pidetyissä kekkereissä torstaina 9. marraskuuta 2022.

Vuosi 1992 muistetaan erityisesti siitä, että Kauniit ja rohkeat alkoi pyöriä Suomen tv:ssä ja Ruokolahdella nähtiin leijona. Molemmat ilmiöt jäivät mysteereiksi, joten tutkivalle journalismille oli ilmeisesti tarvetta.

Perustamiskokous pidettiin samana vuonna Veronmaksajien keskusliiton toimistolla Helsingissä, koska yksi alkuvaiheen aktiiveista, sittemmin tutkijaksi ja professoriksi siirtynyt Heikki Hiilamo oli tuolloin veronmaksajien Taloustaito-lehden toimitussihteeri.

Hallussani ei ole perustamiskokouksen papereita, enkä muista edes säännöistä muuta kuin keksimämme lyhyen määritelmän tutkivalle journalismille: sen pitäisi olla perusteellista ja kriittistä. Yhdistyksen nimivalinta oli helppo, vaikka leikittelimme silläkin ajatuksella, että perustamme "Yleisjournalismin seuran" vastapainoksi sille, että journalismi oli gettoutumassa erikoisjournalistien kuppikuntiin. Ruokajournalistitkin olivat kuulemma jakautumassa viiden ruokalajin mukaan viiteen alayhdistykseen.

Mitään kovin suurta innostusta asian ympärillä ei muistaakseni ollut. Hieman ihmettelin sitä. Eikö nyt kaikille toimittajille olisi hyötyä siitä, että olisi joku omaa kuppikuntaa laajempi yhteisö, jossa voisi vaihtaa työhön liittyviä kokemuksia?

"Samaa tapahtuu Suomessa"

Muistan kyllä senkin, miten itse alun perin kiinnostuin tutkivasta journalismista. Olin lukuvuoden 1972–73 vaihto-oppilaana USA:ssa ja seurasin koulupojan innolla ensin Richard Nixonin uudelleenvalinta presidentiksi ja pian sen jälkeen Watergate-skandaalia ja senaatin kuulemistilaisuuksia, joissa osa Nixonin entisistä avustajista puhui suunsa puhtaaksi.

Kävi ilmi, että Nixon oli kuin olikin konna, vaikka hän oli sen itse kiistänyt. ”I’m not a crook” oli yksi poliittisen lähihistorian hienoimpia lausuntoja, samaa luokkaa kuin DDR-johtaja Walter Ulbrichtin kesäkuussa 1961 antama lupaus, että "kenelläkään ei ole aikomustakaan pystyttää muuria".

Ihmettelin presidentin konnuuksia isäntäperheelle, ja sain vähättelevän vastauksen: "Ihan samaa tapahtuu omassa maassasi." Tämä jäi vaivaamaan. Mitä jos se pitää edes osittain paikkansa?

Watergate-skandaalin paljastaneet Washington Postin Bob Woodward ja Carl Bernstein olivat minulle sankareita, ja muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt Presidentin miehet -elokuva vahvisti käsitystä.

Totuus oli toki monimutkaisempi kuin elokuvan käsikirjoitus antoi ymmärtää. Todellisuudessa The New York Timesille juttua penkonut Seymour Hersh tehtaili Watergate-skandaalista vähintään yhtä paljon skuuppeja kuin Washington Postin kaksikko. Kilpailu ajoi molempia lehtiä eteenpäin. Journalismi elää uutiskilpailusta.

Yhdysvaltain tutkivat journalistit järjestäytyivät 70-luvun puolivälissä Investigative Reporters and Editors -yhdistykseen (IRE) itse asiassa Watergate-paljastuksista riippumatta. Yhdistyksen jäsenenä oli paljon freelancereita, jotka tekivät joukkoistamalla hienoja juttuja poliittisen korruption ja talousrikollisuuden maailmasta.

IRE:n esimerkki levisi hitaasti myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle. 1990-luvulle tultaessa tutkivan journalismin yhdistyksiä alkoi jo olla useimmissa länsimaissa, ja vuosituhannen vaihteessa siitä tuli globaali ilmiö. 

Watergate-skandaalia pyöritettiin julkisuudessa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Nixon oli joutunut eroamaan. Joitakin tutkivia journalisteja kiinnosti erityisesti, kuka oli ollut Bob Woodwardin salaperäinen ”syvä kurkku”, hallituslähde, joka vahvisti WP:n toimittajakaksikon keräämien tietojen paikkansapitävyyden.

Luin aihetta käsitteleviä kirjoja, ja olin kallistunut sille kannalle, että syvä kurkku oli todennäköisesti Nixonin kansliapäällikkö, kunnianhimoinen ja omavaltainen kenraali evp. Alexander Haig. Väärin meni – vuonna 2002 julkisuuteen tulleista asiakirjoista paljastui, että hän oli liittovaltion rikospoliisin FBI:n apulaisjohtaja Mark Felt, joka myönsi asian pari vuotta myöhemmin. Tästä opin, ettei kaikkiin tutkiviin journalisteihin voi luottaa.

"Hautautunut omiin projekteihinsa"

Suomessa tutkivaa journalismia ei mitenkään erityisesti rohkaistu vielä 80-luvun alussa, jolloin aloitin toimittajan työt Sanomissa. Nopea uutisointi oli kunniassaan, ja sain itse toimittajakoulun aikana Hesarin kotimaantoimituksen harjoittelujaksolta huomautuksen "Hautautunut omiin projekteihinsa".

Opin siitä, että hyvä toimittaja istuu uutispäällikön deskin lähellä ja odottaa kieli pitkällä päivän aiheita päästäkseen töiden jälkeen kotiin puhtaalta pöydältä. Se olisi kyllä ollut uran alkuvaiheessa ihan hyvä taktiikka – toimittajan työn opettelu Watergate-menetelmillä on kuin puuhun kiipeämistä takapuoli edellä.

Tiesin kyllä ihan oikeita tutkivia journalistejakin, kuten Helsingin Sanomien Jukka Rislakin, joka teki uutistoimittajan työn ohessa isoja tiedustelumaailmaa käsitelleitä juttuja ja kirjoja. Päädyin Jukan kollegaksi Hesarin ulkomaanosastolle, jossa ihmettelin hänen tuotteliaisuuttaan.

Toinen ihailemani yksinäinen susi oli Yleisradion taloustoimittaja Esko Seppänen, jolla oli työhönsä koko ajan selvästi erilainen ote kuin muilla toimittajilla. Tajusin myöhemmin, että Seppäsen maineen taustalla oli kolme syytä: hänellä oli kauppatieteen tutkinto, kommunistinen maailmankatsomus ja oivallinen työtoveri ja yllyttäjä Hannu Taanila. Itseltäni puuttui nuo kaksi ensimmäistä ominaisuutta, mutta yllytyshulluuden puutteesta minua ei ole syytetty.

Tein Hesarissa uutisia ensin ulkomaantoimituksessa, sitten taloudessa ja politiikassa, missä seuranta-alueitani olivat Suomen kommunistit ja heidän vaalipuolueensa Skdl. Sain seurata läheltä kommunistien Skp:n kuolinkouristuksia ja Vasemmistoliiton perustamista keväällä 1990.

Saman vuoden lopulla jouduin lopettamaan iltatyöt lapsenhoitovelvollisuuksien vuoksi. Se harmitti hieman, koska olin alkanut pitää herrasmiesmäisestä eduskuntatoimittajan työstä. Elettiin siis aikaa kauan ennen nettiä ja keskeytymätöntä uutisseurantaa. Deadline oli kerran päivässä, joten työpäivän aikana ehti hyvin käydä eduskunnan saunassa ja uima-altaassa sekä jutella poliitikkojen kanssa niitä näitä kuppilan pöydissä.

Pelastuin politiikasta HS:n sunnuntaiosastolle, jossa oli ruhtinaallisesti kokonainen viikko aikaa jutun tekoon. Osastolla vaikutti myös rikostoimituksesta siirtynyt Teuvo Arolainen, jonka kanssa aloimme tutkia muun muassa Suomen kommunistien rahaliikennettä.

Teimme aiheesta muutaman vaikeaselkoisen paljastuksen, joiden tarkempaa sisältöä en muista, mutta joista olen edelleen ylpeä. Edelleen tosin harmittaa, että en saanut kommunistijohtajia tunnustamaan Neuvostoliitosta saamaansa rahoitusta, joka oli yleistä tietoa. Siitä opin, ettei tutkivan journalismin tarvitse paljastaa ihmisille mitään uutta. Riittää jos pystyy vahvistamaan sen minkä kaikki jo ennestään tietävät, tai luulevat tietävänsä.

Seymour Hershin opissa

Muistaakseni 1991 saimme yhteydenoton Ruotsista, missä oli edellisenä vuonna perustettu Grävande Journalister -yhdistys, siis ’Kaivavat Toimittajat’. GJ:n puheenjohtaja Anders Löwenberg oli sitä mieltä, että yhdistys kannattaisi perustaa myös Suomeen. Anders oli avulias ja hieno kollega, mutta vaikutti siltä, että hänellä oli ikään kuin lähetystehtävä. En yllättynyt, kun sain tietää hänen päätyneen myöhemmällä urallaan muun muassa Ruotsin kristillisdemokraattien viestintäjohtajaksi.

Aloimme käydä porukalla GJ:n vuosikokouksissa, joissa oli nimekkäitä puhujia eri puolilta maailmaa. Mieleen jäi yhdessä konferenssissa vieraillut jo yllä mainittu Amerikan jukkarislakki, Seymour Hersh. Hän kertoi muun muassa My Lain joukkomurhasta, jonka hän skuuppasi freelancerina marraskuussa 1969.

Pieni historian kertaus: kolmisenkymmentä USA:n armeijan sotilasta tappoi 16. maaliskuuta 1968 My Lain kylässä Etelä-Vietnamin Son Myn piirikunnassa yli 300 siviiliä. Tieto sotarikoksesta kantautui nopeasti armeijan ylempien tahojen tietoon.

Alustavassa tutkinnassa tekijät selvisivät pienillä nuhteilla. Paine kuitenkin kasvoi, ja virallisessa jatkotutkinnassa asevoimien ylemmällä tasolla tunnistettiin 28 osallista, mutta raportti salattiin. Hersh oli kuitenkin jäljillä. Hän oli kiertänyt ympäri maata haastattelemassa  veteraaneja ja tiesi suunnilleen mitä oli tapahtunut. Vain varmistus puuttui.

Lopulta Hersh sai taustahaastattelun asiaan perehtyneeltä kenraalilta, jolla oli kopio uudesta tutkintaraportista. Kenraali kieltäytyi näyttämästä pöydällään ollutta raporttia vastapäätä istuneelle toimittajalle, eikä antanut siteerauskelpoista lausuntoa. Kesken haastattelun kenraali kuitenkin ilmoitti poistuvansa hetkeksi ja jätti raportin pöydälleen.

Hersh piti tässä kohtaa esityksessään taiteellisen paussin, mutta ei sen jälkeenkään sanonut mitä kenraalin poissa ollessa tapahtui.

Pian tämän jälkeen hän kuitenkin julkaisi juttunsa, joka perustui useiden mukana olleiden sotilaiden haastatteluihin, ja johon oli nyt saatu varmistus sotilaslähteistä. Tästä opin, että pieni vilppi on joskus mahdollista. Mutta kiinni ei saa jäädä ja mitään ei kannata tunnustaa. Hersh tuskin vieläkään myöntäisi ’on the record’, että hän luki raportin avainkohdat ilman lupaa.

Skuuppi nosti My Lain joukkomurhan valtakunnalliseen ja kansainväliseen julkisuuteen, jonka vanavedessä kokoontunut sotaoikeus tuomitsi murhayksikön komentajan luutnantti William Calleyn elinkautiseen vankeuteen. Kaikki muut joukkomurhan tekijät ja sen salailuun osallistuneet ylemmät upseerit todettiin syyttömiksi. 

Tarinan antisankareihin kuulunut Nixon ehti vielä ennen eroamistaan armahtaa Calleyn 1974. Siitä opin, että tutkivan journalismin saavutukset ovat usein väliaikaisia.

Kultalapio ja lumilapio

Tarkoituksemme ei ollut matkia ruotsalaisia, mutta joskus keväällä 1992 aika oli kypsä ja Veronmaksajien toimistolla pidettiin perustava kokous. Tarkoitus oli aloittaa mm. palkintojen jakaminen ja julkaisutoiminta ruotsalaiseen malliin. 

Grävande Journalister oli saanut toimintansa käynnistämiseen mukavasti rahaa ruotsalaisilta lehdenkustantajilta ja Ruotsin yleisradioyhtiöltä. Yhdistys oli alkanut julkaista SCOOP-nimistä aikakauskirjaa, joka on nyt ilmestynyt neljä kertaa vuodessa jo 32 vuoden ajan.

Yritimme samaa: kirjoitin lehtitaloille ja Ylelle kirjeen, jossa muistaakseni esittelin yhdistyksen koko alalle hyödylliseksi jatkokoulutusjärjestöksi, joka voisi parantaa journalismin laatua.

Kun Ruotsissa kaikki kustantajat olivat avanneet kukkaronsa, Suomessa emme saaneet keneltäkään mitään. Mutta vähät siitä: aloimme jakaa lumilapiopalkintoja vuoden parhaista jutuista, ja kokosimme niistä tutkivan journalismin vuosikirjan. Se tosin onnistui vain parina vuonna, koska jäsenmaksutulot olivat suuruusluokaltaan alle tuhat markkaa vuodessa, alle 200 euroa. Jäseniä oli alussa muistaakseni muutama kymmenen; Ruotsissa mukaan oli lähtenyt heti alussa melkein tuhat kollegaa.

Ruotsissa vuoden parhaista jutuista jaetaan tietysti kultalapio-palkintoja, mutta meille sopi hieman vaatimattomampi lumilapio. Myöhemmin yhdistys alkoi jakaa myös jääraappa-palkintoja tietojen julkisuutta edistävistä teoista.

Jossain vaiheessa jouduin yhdistyksen puolesta esiintymään jopa asiantuntijana eduskunnan lakivaliokunnassa, joka käsitteli tiukennusta tietosuojalakiin. Asia hieman huolestutti meitä, ja esitin yhdistyksen kantana, ettei uuden tietosuojavaltuutetun välttämättä tarvitsisi olla juristi. Se oli turha toive, mutta henkilörekisterien kerääminen journalistisiin tarkoituksiin sentään pysyi laillisena.

Lumilapiopalkintojen jaosta on sittemmin tullut näkyvin osa yhdistyksen toimintaa, mikä voi olla ihan riittävä vähimmäissuoritus näin pieneltä puljulta.

Perusteellista ja kriittistä

Monissa keskusteluissa jouduin selittämään, mitä se tutkiva journalismi oikein on? Toinen kestokysymys oli, että eikö kaikki hyvä journalismi ole tutkivaa, joten mihin tätäkin yhdistystä muka tarvitaan? 

Varauduimme tähän jo sääntöjä laatiessamme. Pyrimme mahdollisimman lyhyeen, mutta laajaan määritelmään: tutkiva journalismi on "perusteellista ja kriittistä", ja pidän sitä edelleen riittävänä. Jos jotain olisi pitänyt lisätä, niin ehkä sen, että kriittisyys tarkoittaa myös lähde- ja itsekriittisyyttä.

Opin havainnollistamaan määritelmää kahdella esimerkillä: Urheiluselostus voi olla hyvää perusteellista journalismia, mutta sen ei tarvitse olla kriittistä. Taideteoksen arvostelu voi puolestaan olla hyvin kriittinen, jopa täystyrmäys, mutta sen ei tarvitse olla perusteellinen. Tutkiva juttu tarvitsee molempia.

Myönnän, että tutkivaa journalismia on melkein mahdotonta määritellä tarkasti. Yhden melko käyttökelpoisen määritelmän voisi lainata viranomaislautakunnalta, joka aikoinaan määritteli sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien elokuvien ikärajoja: ”Pornoa on vaikea määritellä verbaalisesti, mutta sen kyllä tunnistaa kun näkee.”

Vasta myöhemmin tunnistin, että esimerkiksi Talouselämä-lehden jokavuotinen 500 suurimman yrityksen kooste on paitsi perusteellista, myös kriittistä journalismia. Sama koskee huolella tehtyä kuluttajajournalismia, myös tuotetestejä, joissa voi paljastua esimerkiksi jotain tuotteisiin liittyviä turvallisuusongelmia. Tästä esimerkiksi käyköön Tekniikan Maailman testi, jossa paljastui ongelmia Volkswagenin turvavöiden kiinnitysmekanismissa. 

Tutkivaa journalismia ei sen sijaan ole journalististen menetelmien jäljittely esimerkiksi teatterissa tai näytelmäelokuvissa. Pitäytyminen faktoissa pilaa usein hyvän tarinan, joten suutarit pysykööt lesteissään.

Missään tapauksessa en halunnut, että tutkiva journalismi rajattaisiin jonkun toimittajien eliitin etuoikeudeksi. Jokaisella journalistilla on joku erikoisala, jonka hän tuntee paremmin kuin muut, ja sieltä voi löytyä jutun aihe, jonka työstäminen vaatisi tutkivaa otetta. Olisi hienoa, jos kaikki saisivat joskus tilaisuuden.

Epäilevistä asenteistani huolimatta ajauduin itse "tutkivaan ryhmään" ensin Hesarissa ja sen jälkeen Ylen MOT-toimitukseen. En ollut tutkiva journalisti täysin vastoin tahtoani, mutta joskus myöhemmin tuo maine on harmittanut. En koe olevani sen kummempi lehtihenkilö kuin kukaan muukaan.

Hesarin tutkiva ryhmä oli kunnianhimoinen, mutta se hajotettiin jo muutaman vuoden jälkeen. Alan osaaminen siirtyi takaisin lehden uutisosastoille, kun Tuomo Pietiläinen siirtyi taloustoimitukseen ja Susanna Reinboth takaisin rikos- ja oikeustoimittajaksi. Teuvo Arolainen jatkoi uraansa viestintäjohtajana eri puolilla valtionhallintoa.

Erikoisryhmä ei siis toiminut. Samanlaisia kokemuksia oli ruotsalaisilla kollegoilla. Hieman paradoksaalisesti – pysyvät tutkivat ryhmät eivät välttämättä olekaan paras tapa edistää tutkivaa journalismia.

Mottimiehen taakka

Vuonna 1996 perustettu MOT sen sijaan on porskuttanut jo neljännesvuosisadan, mistä hatunnosto kaikille mukana olleille. Alkuvuosien tiivis MOT-tiimi pysyi kasassa viitisen vuotta. Sen jälkeen Ylellä on kierrätetty MOT:n tekijöiksi väkeä muilta osastoilta aina kun aihetta on ollut.

Oma kokemukseni on, että ruuti kuivuu vuosien myötä, ja pelkkään tutkivaan journalismiin keskittyminen voi kaventaa horisonttia. Säännölliset lähdeverkostot alkavat kuihtua, jos juttujen aiheet vaihtuvat koko ajan sen mukaan millaisia vinkkejä toimitukseen tulee.

Jollekin yksinäiselle sudelle kuten Hershille tai Rislakille tutkiva journalismi sen sijaan sopii luonnostaan, ja voi olla, ettei heistä saisi minkään tiimin jäsentä edes pakottamalla.

MOT:n toimituksessa puhuimme ”Mottimiehen taakasta”. Se tarkoitti, että tutkivan journalistin on oltava käytöksessään paavillisempi kuin paavi itse ja vältettävä kaikkea epäeettistä tai muuten kunnotonta toimintaa, vaikka se kuinka houkuttelisi.

Vastarannan kiisken asenne auttaa jaksamaan, mikä selittänee sitä, että länsimaissa useimmat tutkivaksi journalistiksi itsensä mieltävät tyypit ovat vasemmistolaisia tai muuten systeemikriittisiä.

Joskus tämä menee liian pitkälle. Seymour Hershistä on tullut vanhoilla päivillään inhorealisti ja kyynikko, jonka mielestä – hieman kärjistäen – USA:n hallinnon ja erityisesti CIA:n likaiset temput ovat aiheuttaneet kaiken maailman pahuuden, mukaan lukien Venäjän sotarikokset Ukrainassa.

Jukka Rislakki on päätynyt toiselle kannalle: Venäjän rikoksia ei voi selittää whataboutismilla. Rislakki on tässä tietysti oikeassa, mutta kumpaakaan emeritusta ei voine syyttää yleisen mielipiteen peesaamisesta.

Aristoteleen opissa

MOT:n aika oli minulle jatkuvaa toimittajakoulua. Yksi vaikeimpia asioita oli tarinankerronta, joka onnistuu joiltakin luonnollisesti, mutta vaatii useimmilta asiaorientoituneilta toimittajilta onnistuakseen tuskan parahduksia.

Opiskelimmekin muun muassa Aristoteleen runousoppia, josta käy ilmi, että kaikissa hyvissä tarinoissa pitäisi olla päähenkilö eli protagonisti ja hänen vastavoimansa, antagonisti. Ongelman ratkaisee yleensä sankari, heeros. Lopussa pitäisi tapahtua katarsis, jonkinlainen puhdistautuminen.

Tämä typistyi usein MOT:n arjessa ja ajan puutteessa siihen, että jutuissa oli vain hyvikset ja pahikset, eikä tarinaan mahtunut harmaan vyöhykkeen henkilöitä. Päähenkilön ja sankarin roolit sekoittuivat. Katarsis jäi vajaaksi.

Puolustauduin sillä, että Aristoteleen oppi käsitteli draamaa, kun taas tutkivan journalismin pitäisi käsitellä todellisuutta. Sillä taas on se ikävä ominaisuus, ettei mikään tositarina oikeasti ala hetkellä nolla, vaan sitä on edeltänyt tapahtumaketju, jolla myöhempää tarinaa voisi selittää, jos olisi aikaa ja palstatilaa. Fiktiossahan tätä samaa ongelmaa ei ole, vaan taiteilijalla on aina oikeus ilmoittaa, että tarina alkaa juuri tästä eikä menneisyyttä ole.

Aristoteleen opissa selostetaan tragiikan ja epiikan tyylilajit, mutta alkuteoksen kolmas osa, komedian oppi on vuosituhansien saatossa kadonnut jonnekin. Tämä on ongelma, josta draman ja journalismin yleisöt saavat liian usein kärsiä. Tutkiva journalismi on liian usein totista, tosikkomaista ja kuivaa. Ehkä sekin oli osa mottimiehen taakkaa: kaikenlaisia epäkohtia on aistittava herkemmin kuin muut ihmiset. Vähemmästäkin masentuu.

Pois turha kevytmielisyys

Onneksi MOT-toimituksessa oli kollegana Ari Korvola, joka näki huumoria vakavissakin asioissa. Silti muistan, että jatkuva ikävien asioiden penkominen rasitti myös Korvolaa itseään. Hän toivoi, että MOT:n tutkimusten kohteetkin olisivat edes joskus suhtautuneet asioihin huumorilla.

Turha toive. Totisuuteen kannattaa varautua, jos valitsee tutkivan journalismin pääaineekseen: otsa ryppyyn ja pois turha kevytmielisyys.

Selvisin itse tutkivan journalismin taakasta 12 vuoden jälkeen siirtymällä MOT:stä Ylen ajankohtaisosastolle tekemään A-studiota ja muita rutiiniohjelmia. Myöhemmin tieni vei Talouselämä-lehteen, jossa yritin uudelleen opetella kirjoittamaan. Nyt teen eläkeläisenä mikroyrittäjänä mahdollisimman helppoja juttuja tilauksesta.

Tutkiva journalismi jäi nuorempien tehtäväksi. Kun Jarno Liski -niminen nuori freelancer tuli vierailemaan A-studiossa, me vanhat olimme ymmällämme: miksi tämä tyyppi haluaa tehdä asioista vaikeampia kuin ne ovatkaan?

Aavistin kyllä, että Liskillä on asenne kohdallaan, samaan tapaan kuin  toimittajakoulutoverillani ja MOT-kollegalla Olli Ainolalla, joka ehti kerätä yhdistyksen palkintoja enemmän kuin kukaan muu.

Olli oli ensimmäisiä, jotka ymmärsivät vuoden 1999 julkisuuslain merkityksen: hän alkoi järjestelmällisesti vaatia viranomaisten salaamia asiakirjoja nähtäväkseen, ja sai vuosien varrella monta kertaa Korkeimman hallinto-oikeuden puolelleen, ja sitä kautta useita uutisvoittoja.

Ollilta opin, ettei toimittajan tarvitse pyydellä mitään anteeksi, ei ajatuksiaan, aavistuksiaan eikä kysymyksiään. Vain riskiä ottamalla voi onnistua. Ollin työ jäi valitettavasti kesken, mutta hän raivasi osaltaan tietä uudelle, entistä perusteellisemmalle ja kriittisemmälle journalismille.

Onneksi Jarno Liski ei nyt ole ainoa lajissaan, vaan hyvää yritystä näkyy vähän joka suunnalla, kutsuttiin sitä sitten tutkivaksi journalismiksi tai miksi tahansa.

Naiset mukaan

Joku on ehkä pannut merkille, että tässä jutussa on mainittu nimeltä vain miehiä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tutkiva journalismi vaatii onnistuakseen testosteronia. Koko alan suurimpiin tähtiin kuuluu yhdysvaltalainen Ida Tarbell, joka julkaisi 1904 kuuluisan juttunsa "The History of the Standard Oil Company". Se johti muutamia vuosia myöhemmin öljyalan laittoman kartellin purkamiseen ja Standard Oilin jakamiseen pienemmiksi yhtiöiksi.

Tarbell kuului joukkoon, jolle presidentti Theodore Roosevelt antoi pilkkanimen "muckrakers", sonnan lapioijat. Osa uranuurtajista otti sanan ikään kuin arvonimeksi, ja se on edelleen käytössä.

Tajusin pikkuhiljaa itsekin, että naiset ovat vähintään yhtä perusteellisia ja kriittisiä kuin miehetkin, ja rekrytoin tuottajana MOT:lle toimittajia sukupuoleen katsomatta. Onneksi sama asenne levisi muuallakin, ja naiset ovat tulleet mukaan tutkivan journalismin kuvioihin ilmeisesti jäädäkseen.

Tekisi mieli lopettaa sanomalla, että loppu on historiaa. Mutta onneksi tällä tarinalla ei ole mitään loppua. Isäntäperheeni Amerikassa oli oikeassa: maailma on täynnä salaisuuksia ja selvittämättömiä tarinoita, ja Suomessakin riittää mätää paljastettavaksi.

Onnittelut kaikille mukana olleille 30 vuoden mittaisesta tehokkaasta kansalaisjärjestötoiminnasta!