Leena Mörttinen: Kriisien vakavuutta ei voi vähätellä - turha odotaa, että talous normalisoituu

 

-------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Tämänkertainen vieraamme edustaa virkamiesnäkökulmaa talouspolitiikkaan. Hän on taloustieteen tohtori, valtiovarainministeriön rahoitusmarkkina-asioiden alivaltiosihteeri vuodesta 2020, eli Leena Mörttinen. Hän on työskennellyt aiemmin mm. Perheyritysten liiton toimitusjohtajana sekä johto- ja asiantuntijatehtävissä Elinkeinoelämän keskusliitossa, Nordeassa, Suomen Pankissa ja Euroopan keskuspankissa.

Haastattelun ensimmäinen versio tehtiin Zoomissa 26. huhtikuuta 2022. Mörttinen tarkasti tekstin ja pyysi useita tarkennuksia, jotka otin suurelta osin huomioon. Tämä versio on päivätty 20. lokakuuta 2022.

------------------------------------------------------------------

Kuka päättää?

Matti Virtanen: Kuka Suomessa päättää talouspolitiikasta, ja kuka on maan vaikutusvaltaisin talouspoliittinen päättäjä?

Leena Mörttinen: Aika hyvä kysymys. Talouspolitiikka on politiikkaa jo määritelmän mukaan. Me olemme demokratiassa eduskunnan hyvässä ohjauksessa, ja sen valta tulee kansalta. Mutta demokratian tulisi olla läpinäkyvää, joten se vaatii vallankäyttöä tasapainottamaan vahvan median, joka viestii totuudenmukaisesti asioista ja kuulee laajasti asiantuntijoita. Demokratia ei koskaan ole yhden sormenpainalluksen takana, vaan se on iso verkosto toimijoita joiden kautta Suomi toimii. Ei voi sanoa, etteikö yksittäisiä vaikuttajia ole – esimerkiksi virkavastuulla toimivat valtiovarainministeriön virkamiehet ansaitsevat paikkansa keskustelun eturintamassa. Mutta päätösvalta ja tahtotila tulevat kokonaisuudesta.

Virtanen: Valtiovarainministeriössä on aiemmin ollut vahvoja virkamiehiä, jotka ovat ohjanneet hallituksia talouspolitiikan kaidalla tiellä. Tämä perinne on katkennut, kun on jouduttu tekemään kriisitilanteessa erilaisia lisäbudjetteja ja rikkomaan budjettikehyksiä. Miltä valtiovarainministeriön ja hallituksen välinen suhde näyttää ministeriön sisältä – onko niin, että ministeriö tottelee hallitusta?

Mörttinen: No poikkeuksellisina aikoina vaaditaan erilaista tapaa reagoida ja tehdä asioita, mutta kyllähän nämä ovat haastavia aikoja virkamiehille, joiden tehtävä on puolustaa julkisen talouden kestävyyttä. Me olemme tietynlaisessa murroksessa.

Ehkä me palaamme vielä myöhemmin siihen, millä lailla maailma on muuttunut. Ja myös laajempi eurooppalainen keskustelu talouspolitiikasta on muuttunut. Siis miten me tasapainoilemme talouden kestävyyden ja välttämättömien menojen välillä, kun päätöksiä pitää tehdä myös kriisissä. Valinnat eivät ole helppoja, eikä ministeriö voi olla siinä vain kukkaron nyörien vartijana.

Kun päätöksiä on viime vuosina tehty kriiseissä, niin täytyy toivoa, että jossain vaiheessa tulee taas hyvä aika, jolloin voidaan hankkia liikkumatilaa huonoa aikaa varten. Mutta nyt se suuri kysymys on, milloin se hyvä aika tulee? Ja miten toimitaan, jos edetäänkin vain kriisistä kriisiin, kuten rahoitusmarkkinakriisin (finanssikriisin) jälkeen on käynyt. Sen jälkeenhän koettiin eurokriisi, koronakriisi ja viimeksi Ukrainan sota.

Kukaan ei voi vähätellä viime vuosien kriisien vakavuutta. Niiden seurauksena velkatasot ovat nousseet olosuhteiden pakosta niin meillä kuin muuallakin. Nyt inflaation kiihtyessä opetus kriiseistä on, että jotain pitää pystyä tekemään myös vaikeina aikoina talouden vakauttamiseksi. Kun markkinat heräävät korkojen noustessa, meno voi olla todella julmaa, kuten Ison-Britannian tuore esimerkki osoittaa.

Näiden asioiden ruotiminen ja vaikeiden totuuksien sanominen kuuluu edelleen valtiovarainministeriölle.

Virtanen: Unohdit mainita 90-luvun laman, joka oli seurausta vahvan markan politiikasta ja idänkaupan romahduksesta. Silloinhan ei noudatettu tätä mikä nykyään osataan, eli vahvaa elvytyspolitiikkaa, vaan annettiin talouden supistua. Olemmeko nyt viisaampia kuin silloin?

Mörttinen: Meillä ei silloin ollut vaihtoehtoja, koska markkinat hylkäsivät Suomen. Nyt taas markkinat ovat uskoneet siihen, että Euroopan keskuspankki pystyy ylläpitämään tätä 19 maan yhteenliittymää ja varmistamaan, että näissä pahoissa tilanteissa maksutaseongelmat eivät realisoidu tavalla joka tuhoaa jäsenvaltiot. Ja luonnollisesti tämä ei ole yksin EKP:n asia, vaan valuuttaunionia tukemaan on luotu yhteiset finanssipoliittiset säännöt, joiden pitäisi varmistaa vastuullinen talouspolitiikka.

Siinä kysymys on aina uskottavuudesta, ja siitä on kyse lopulta myös yhteisen valuutan tapauksessa euroalueella. 90-luvun alussa sijoittajilta meni usko siihen, että Suomi kykenee talouttaan hoitamaan. Se johti pääomapakoon. Nämä ovat kaksi eri maailmaa: kriisit ennen euroa ja siihen liittymisen jälkeen ovat aivan erilaisia.

Kiinnostavat korkomenot

Virtanen: Keskustelu valtion velkaantumisesta ja talouspolitiikasta kuulostaa rukousmyllyltä, jossa vasemmistolaiset poliitikot vaativat aina lisää julkisia menoja ja oikeisto vaatii julkisten menojen leikkaamista. Millä mielellä seuraat tätä keskustelua: missä ovat elvytyksen rajat, vai onko niitä ollenkaan?

Mörttinen: Sitä keskustelua ei käydä vain Suomessa vaan koko Euroopassa. Sitä on hyvin mielenkiintoista seurata sitä, koska se liittyy tekeillä olevaan eurooppalaisen finanssipoliittisen sääntökehikon uudistushankkeeseen. Sitä on valmisteltu jo muutaman vuoden. Pandemia pysäytti prosessin, mutta se käynnistyi viime syksynä uudestaan ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nyt se hanke on ollut vähän hankalassa tilanteessa, koska ensin pandemian seurauksena inflaatio lähti kiihtymään. Nyt tilanne on se, että inflaatio jatkaa kiihtymistään ja inflaatio-odotukset näyttävät irtoavan keskuspankkien tavoitetasosta. Jos nyt katsoo esimerkiksi Yhdysvaltoja, niin inflaation kiihtyminen ja pysyminen nopeana  on varsin vakava kysyntäpuolen ilmiö. Se on ommeltu talouteen paljon syvemmälle kuin alun perin ajateltiin.

Luulen, että se tietynlainen taaksepäin nojautuva rentous valtion velkaantumisen suhteen on lähtenyt ajatuksesta, että korot pysyvät ikuisuuteen matalalla. Jos muistelet vielä ekonomistien puheita, niin voidaan mennä vielä siihen, mikä on ammattikuntani suurin ongelma: Me aina uskoimme kaikki yhtaikaa samoihin asioihin, ja tuossa vielä hyvinkin lyhyt aika sitten yllättävän moni sanoi, että inflaatio ei voi kiihtyä.

Nyt keskuspankit joutuvat merkittävästi kiristämään rahapolitiikkaa. Eli me olemme hyvin lyhyessä ajassa kääntäneet näkemystämme 180 astetta. Nyt näyttää siltä, että inflaation kiihtyminen on sitä sorttia, että ammutaan aika korkeallekin koroissa, että saadaan se uudestaan kuriin. Ja silloin muuttuu täysin myös käsitys valtioiden kyvystä velkaantua. Valtionlainojen korot ja korkomenot ovat alkaneet kiinnostaa kaikkia.

Talouspolitiikassa pitäisi aina olla mahdollisuus keskustella kansalaisten kanssa, eli tarjota vaihtoehtoja. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että lopulta kysymys on aina julkisen talouden kestävyydestä. Kun korot olivat matalalla, niin ajateltiin, että eihän meillä ole mitään hätää, että voidaan hyvinkin velkaantua. Mutta se vanha mörkö eli inflaatio voi tulla takaisin, ja se rajoittaa meidän liikkumatilaa. Pitäisi aina katsoa sitä pitkää kuvaa, jossa voi olla samaan aikaan korkea inflaatio ja sen seurauksena myös korkeat korot.

Helppoa euroelämää?

Virtanen: Pitäisikö moittia mediaa siitä, ettei pitkän aikavälin talouspoliittista kuvaa ole riittävästi pidetty esillä?

Mörttinen: Meidän kaikkien pitäisi ehdottomasti pitää sitä esillä. Kun sanoit tuossa aiemmin, että ministeriöt ovat vähän häiritsemässä politiikan tekoa, niin kai se idea on, että ministeriössä virkamiesten vastuulla on velvollisuus katsoa pidemmälle, koska on täysin ymmärrettävää että poliittinen horisontti ulottuu aina vain neljän vuoden päähän. Median, ekonomistien ja virkamiesten tehtävä on katsoa pitkää kuvaa, mutta on niin kauhean helppoa ja äärimmäisen inhimillistä pudota siihen ansaan, että on vain yksi käsitys siitä todellisuudesta, jossa me tullaan elämään myöskin pidemmällä aikavälillä.

Ihmisten ajatukset konvergoituvat usein tietynlaiseen käsitykseen maailmasta, mikä voi olla paha asia, koska silloin siitä puuttuu se mielipiteiden rikkaus, joka tavallaan haastaa meitä miettimään, että ollaanko me varauduttu riittävästi.

Ja ehkä tämmöisen pienen maan maantieteellisellä sijainnilla meidän pitäisi aina olla varautuneita siihen, että asiat ei menekään niin hyvin kuin miltä tiedeyhteisön konsensus maailmasta sanoo – on kyse sitten rahoitusmarkkinoiden vakaudesta, geopolitiikasta, terveysturvallisuudesta tai mistä tahansa.

Virtanen: Ennen euroa meillä oli käytössä myös rahapoliittisia keinoja kuten korkopolitiikka ja devalvaatiot. Oliko elämä silloin helpompaa, eli kannattaisiko haikailla takaisin markka-aikaan?

Mörttinen: Sanotaan, että elämä eurossa on ollut helppoa tähän asti, koska meitä ei ole rangaistu nopeasti pienistäkään synneistämme. Ehkä kyse on ollut tosiaan siitä, että kun elämä on helppoa, niin unohdetaan, miten vaikeampina aikoina tulisi toimia ja millä tavalla talouspolitiikan liikkumatilaa varmistetaan. Kun nyt keskustellaan Euroopassa finanssipoliittisten sääntöjen uudistamisesta, niin kyllä ensin pitäisi valvoa sen yhteisen valuutan vakautta, jotta varmistetaan rahapolitiikan riippumattomuus myös tulevaisuudessa. Yksi ydinkysymys on, että olemmeko eläneet liikaa pellossa, ja pitäisikö joillakin säännöillä varmistaa, ettei me tuhota euron kestävyyttä.

Vaikka toimintaympäristö olisi ollut vakaa, tilanne ei pysy paikallaan täältä ikuisuuteen. Kauheita asioita tapahtuu maailmassa, kuten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Ja silloin toimintaympäristö muuttuu kertaheitolla. Silloin on pakko vastata kysymykseen, miten korkea velkaantuminen saataisiin sellaiseen kuosiin, etteivät markkinat menetä uskoa talouspolitiikkamme kykyyn säilyttää sekä poliittisen että julkisen talouden vakauden.

Olisiko sitten ollut helpompaa, jos meillä olisi ollut itsenäinen rahapolitiikka? No ei varmasti – me aloimme vaurastua 1990-luvun laman jälkeen kansantaloutena osaltaan Nokian, mutta myös euron ansiosta. Yhteiskunta on hyötynyt merkittävästi siitä, että olemme osa euroaluetta. Jos meillä olisi oma valuutta, niin meillä olisi enemmän rahapoliittisia välineitä, mutta se peli olisi kyllä paljon ankarampaa, ja jokaisessa kriisissä olisimme yksin. Meidän pitää vain oppia elämään sen kanssa, mitä yhteinen valuutta tuo mukanaan. Ja se on näköjään vielä jotain mitä me vielä opettelemme Euroopassa.

Mikä ihmeen EKP?

Virtanen: Entä pitäisikö median kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä EKP tekee ja miksi se tekee mitä tekee?

Mörttinen: Joo, mielestäni on kyllä aika yllättävää, ettei keskuspankin toimista keskustella mediassa enempää. Onhan se niin keskeinen tekijä euroalueen talouden kannalta. Ja sitten tietysti pankin rahapoliittinen riippumattomuus on arvo, jota kannattaa puolustaa. Mutta se ei tarkoita, ettei keskuspankkipolitiikasta voisi keskustella. Keskuspankki on vastuussa kansalaisille siitä, että se toteuttaa mandaattiaan, ja siksi terve kansantajuinen keskustelu on paikallaan. Medialla ja asiantuntijoilla on ihan velvollisuuskin ruotia tätä asiaa – joskaan en kyllä neuvo poliittisia päättäjiä osallistumaan, koska rahapolitiikan tulee olla politiikasta riippumatonta.

Kyllä keskuspankit ovat nyt vaativassa paikassa. Talouskasvu hiipuu pikkuhiljaa, kun energiakriisi, inflaatio ja nousseet korot alkavat hidastaa talouden pyöriä. Samalla inflaatio-odotukset ovat edelleen korkealla, joten korkoja pitää edelleen myös Euroopassa nostaa.

Valtionlainojan spredien (korkoerojen) noustessa myös huoli fragmentaatiosta kasvaa. EKP:n on varmistettava, että rahapolitiikka välittyy kaikkialle samalla tavalla, mutta samalla sen ei tulisi puuttua poliitikkojen leipälajiin, joka on talouspolitiikan viritys. Keskuspankin tehtävä ei ole tasoitella korkoeroja, jotka johtuvat talouden perustekijöiden välisistä eroista. Tarkka paikka siis keskuspankille.

Mutta toivon tosiaan, että media aktivoituu seuraamaan rahapolitiikkaa, sillä näin kiihtyvän inflaation aikana se on erityisen tärkeää. Matalien korkojen aikana mielenkiinto oli Suomessa kyllä aika vähäistä. Joskus kollegat Euroopassa kysyivät, että minkä verran EKP:n toimet herättävät keskustelua Suomessa, niin hieman harmitti vastata, että hämmästyttävän vähän.

Virtanen: Kyllähän meillä raportoidaan. Aina kun pääjohtaja vaihtuu, niin uuden EKP-pomon taustat kerrotaan. Mutta sitten mitä hän siellä oikein tekee, niin se jää vähän vähemmälle.

Mörttinen: OK. Toki on niin, että rahapolitiikan peli on aika haastavaa ymmärtää, ja sen kääntäminen kansalaisten ymmärrettäväksi on vaikeaa. Se voi olla meidän harvojen harrastus, ja siksi siitä ei kovin helposti saa clickbait-otsikoita.

 

Terveisiä toimittajille

Virtanen: Olet työskennellyt monen hyvinkin erilaisissa työpaikoissa – liikepankissa, keskuspankeissa, etujärjestöissä ja valtiovarainministeriössä. Miten ne poikkeavat suhtautumisessa talousjournalismin – onko joku taho tyytyväisempi julkisuuteen kun joku toinen? Onko jossain tyytymättömyyden pesäkkeitä?

Mörttinen: Uskon, että kaikki toivovat ihan nöyrästi, että olisi hienoa, jos olisi paljon toimittajia laajalla taustalla haastamassa myöskin toisiaan. Yleinen toive on, media olisi sellaisessa iskussa, että se kykenee tuottamaan laatujournalismia tämmöisenä kuplautuvana aikana, jossa paljon roskaa liikkuu sosiaalisessa mediassa. Luulen, että tämä toive jaetaan ihan poikki kentän.

Ja totta kai vastaus tähän riippuu vähän näkökulmasta. Erityisesti edunvalvonnan puolella kyllä halutaan näkyä julkisuudessa koko ajan. Se on sitten jälleen kerran median tehtävä, että se ei heittäydy laiskaksi ja vain poimi lobbareiden stooreja, vaan siinä täytyy olla aina tasapainoinen analyysi taustalla. Mutta luulen, että yleisesti ottaen kaikki toivovat laadukasta journalismia. Oli kyse julkisesta tai yksityisestä sektorista, keskuspankista tai edunvalvontaorganisaatioista, niin kaikki uskovat omaan viestiinsä ja haluavat sen julkisuuteen.

Virtanen: Sano vielä, minkälaiset talouden ilmiöt ansaitsisivat nykyistä enemmän julkisuutta, jos ajatellaan vaikka kansainvälisiä megatrendejä?

Mörttinen: Vastaan vähän kuten ihminen jolle antaa vasaran: hänelle kaikki näyttää nauloilta ja niitä sitten hakataan. Mutta kun olen tässä kansainvälisessä rajapinnassa enemmän tai vähemmän koko ikäni toiminut, niin suomalaisen todellisuuden integroiminen tähän suurempaan kuvaan olisi tosi tervettä. Minua on aina hämmästyttänyt ajattelu, että on EU-politiikka tuolla ja sitten on tämä meidän kotimaan politiikka täällä. Mehän olemme osa EU:ta, ja EU-politiikka näkyy meillä kun implementoidaan lainsäädäntöä. Mutta silloin on jo vähän myöhäistä itkeä.

Kun me yritämme vaikuttaa EU-politiikkaan, meidän pitäisi ymmärtää ne ilmiöt ja haasteet, se tilanne, jossa sitä viedään eteenpäin. Ja se liittyy samalla kansainväliseen politiikkaan. Vaikka me emme ole osa G7- tai G20 -ryhmiä, niin näissä ympyröissä toimivien maiden luoma taloudellinen yhteistyö ja turvallisuusympäristö vaikuttavat meihin.

Olin juuri Washingtonissa IMF:n ja Maailmanpankin kokouksissa, ja täytyy sanoa, että kannattaisi katsoa millaiseksi tämä suuri globaali perhe on muuttumassa Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Se on tärkeää nähdä, koska se auttaa näkemään sitä horisonttia, mihin maailma saattaa mennä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Ei pidä tuijottaa vain niitä lyhyen aikavälin skenaarioita ja uskoa, että asiat normalisoituvat taas kahden vuoden ennustehorisontissa.

Se paljon puhuttu kansakunnan resilienssi vaatii mielestäni tätä perspektiiviä, ja toivoisin, että journalismissa integroitaisiin enemmän Suomi-kuvaa kansainväliseen kehitykseen – ettei ole vain ulkomaiden politiikka ja sitten meidän aidosti kiinnostava kotimaan politiikka erikseen. Ne ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Tosin heti tähän perään on myönnettävä, että juuri nyt nämä asiat ovat ehkä näkyvämmin kuin koskaan sidoksissa toisiinsa, myös journalismin kautta.

Lisää synkistelyä?

Virtanen: Onko media mielestäsi ollut sopivan pessimistinen lähivuosien suhteen, vai pitäisikö kirjoittaa vielä synkemmillä väreillä?

Mörttinen: Luulen, että nyt kaikki ovat siinä tilanteessa, että me emme ihan oikeasti tiedetä mihin maailma on menossa. Ehkä se epävarmuus pitäisi pystyä pukemaan sanoiksi ja kirjoittaa, että nämä ovat aikoja, jotka voivat muuttaa elämäntapaamme merkittävästi. Elämä uudessa normaalissa ei tule olemaan helppoa, ja se kannattaa myös raportoida.

Tietysti IMF:N ja maailmanpankin kokouksissa kävi ilmi, että eri maiden näkökulmasta tämä sota tai kriisi on hyvin erilainen. Joidenkin mielestä se ei ole millään tavalla mielenkiintoinen, ja sen suorat vaikutukset näihin maihin voivat tulla vain inflaation kiihtymisen kautta, koska raaka-aineet ja ruoan hinta nousevat. Meille se näyttäytyy aivan erilaiselta, koska meillä on tämä maantieteellinen sijaintimme. Tämä kriisi on hyvin konkreettinen EU:n itärajan maille. Media voisi vähän enemmän antaa kuvaa ja analysoida miten erilaiseksi se muuttuu, kun astutaan kauemmas Euroopasta. Geopoliittisia vaikutuksia voi tulla siitä, että vastakkainasettelu G7- ja EU-maiden ja toisaalta muun maailman välillä kasvaa.

Mutta samalla on muistettava, että meillä on monia hurjia ongelmia ratkaistavana. Esimerkiksi ilmastonmuutos vaatii koko globaalin yhteisön panoksen. Jotenkin nämä keskustelukanavat pitää siis pitää auki edelleen. Venäjä on poikkeus tässä, eikä suhteiden avaaminen sen kanssa ole mahdollista näissä rumissa sodan olosuhteissa.

Virtanen: Mainitsit resilienssin ja sen, miten harvinaisiin shokkeihin voi varautua. Millä tavalla?

Mörttinen: Luulen, että me olemme kyllä aika hyviä siinä, mutta toivoisin, että siitä tulisi koko kansakunnan yhteinen teema. Kyllähän nytkin moni poliitikko, virkamies ja yritysjohtaja osallistuu erilaisille maanpuolustuskursseille, ja se on ollut hirveän tehokas tapa tuoda tietynlainen kokonaisturvallisuusajattelu näiden ihmisten arkeen. Kurssit auttavat ehdottomasti siinä, että harjoitellaan niitä kriisejä eikä harhauduta ajattelemaan, että maailma on loputtomasti samanlainen kuin menneisyydessä. Journalismin rooli on aivan keskeinen. Kyllä niitä vaihtoehtoisia maailmoja pitää uskaltaa kuvata, mutta myös sitä, että kyllä niistä selvitään, ja mitä selviäminen ja varautuminen etukäteen vaatii.

Totta meillä kaikilla on varmaan nyt huoli taloudellisesta varautumisesta. Se vaatii, että meillä pitää olla liikkumatilaa, eikä valtio voi olla ihan tappiin saakka velkaantunut. Näin toivon mukaan se pystyy sitten ottamaan velkaa, kun tilanne vaatii. Valtion pitää osoittaa markkinoille ja muille koko ajan, että heti kun sillä on mahdollisuus, niin se toteuttaa talouspolitiikkaa, joka vakauttaa valtiontalouden.

Olen enemmän huolissani ihmisten henkisestä kantista, koska olemme tottuneet hyviin aikoihin. Meillä oli pitkään ennen rahoitusmarkkinoiden kriisejä tosi hieno tilanne, jossa kaikki oli helppoa ja hyvää. Mutta sitten alkoi tulla kriisejä, ja valtio alkoi käyttää rahaa varmistaakseen, että ihmiset olisivat suojassa ja turvassa, ja yritykset pysyisivät pystyssä. Tästä tuli tapa, ja nyt siitä on vaikea päästä eroon. Mutta jotenkin tuo valtiontalouden vakaus on varmistettava.

Kriisinkestävyyttä on siis kehitettävä, ja uskon että resilienssin kasvattaminen on psykologiaa enemmän kuin vaan sitä, että katsotaan mihin meillä on varaa. Ja tästä päästään taas median rooliin ja siihen, millaista dialogia käydään julkisuuden kautta – millä tavalla ihmisiä koulutetaan siihen, että aina ei mene niin hyvin kuin toivoisi. Sillä kun tilanne kääntyy huonommaksi, meidän pitäisi kuitenkin kestää se, että hinnat nousevat ilman että valtio pelastaa kaikkia tai korvaa nousevat hinnat kaikille. Tämä on laaja poliittinen keskustelu maailmanlaajuisesti, että kestetäänkö inflaatiota nyt kun se näyttää palanneen pitkän tauon jälkeen.

Oppia historiasta

Virtanen: Voisiko sanoa niin, että median täytyykin olla pessimistisempi, jopa maalailla piruja seinille ja hakea niitä vaihtoehtoisia näkökulmia, jotta saataisiin resilienssiä parannettua?

Mörttinen: No, sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että kun pandemia käynnistyi ja ensimmäiset hintapaineet rupesi näkymään, niin keskustelusta loisti poissaolollaan se, että globaalit arvoketjut alkoivat jo  murtuilla siinä tilanteessa kun merkittävät kansantaloudet sulkivat rajansa ja meille tuli logistiikkaongelmia.

Siinä tilanteessa keskusteltiin ainoastaan siitä, miten päästään takaisin normaaliin. Ehkä se oli henkinen vastareaktio itse kultakin meistä, että kohta on taas rajat auki ja kaikki virtaa. Me olemme kuitenkin nähneet itse asiassa jo rahoitusmarkkinakriisistä lähtien, ettei se normaali tule olemaan aikaisemman kaltainen globalisaatio, koska sen suosio otti aikamoisen tällin kun osoittautui, että markkinat olivat olleet väärässä. Samoin oli Bill Clintonin idea siitä, että köyhempikin yhdysvaltalainen voi vaurastua omistamalla asuntonsa. Kun asuntokupla puhkesi Yhdysvalloissa, niin sen mainingit iskivät meillekin, vähensivät uskoa globalisaation kaikkivoipaisuuteen ja muuttivat tätä skeneä aika lailla. Se teki politiikasta paljon itsekkäämpää ja sanailu koventui paitsi Yhdysvaltain, myös Kiinan puolelta – sekin nostaa profiiliaan ja puhuu aika aggressiivisesti.

Sanoin äsken, että meidän pitää ymmärtää miten turvallisuutemme kannalta merkittävät pelurit ajattelevat, ja meidän pitää ajoissa nähdä niitä signaaleja, tulkita ne kansalle. Ei pidä pelotella, vaan ohjata ihmisiä tiedon avulla ymmärtämään mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on paljon monimuotoisempi ja siellä voi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin se, että tässä nyt mennään taas kohti normaalia ja kohta kaikilla on kivaa, tavarat ja palvelut liikkuu ja kaikki on halpaa. Ja sitten pitäisi vaan saada korjattua se ilmastonmuutos.

Meillä mahtuu hyvin vähän tarinoita mediaan: aina tuntuu olevan vain yksi juttu pinnalla. Tällä hetkellä se on syystäkin Ukrainan sota, ja sen jälkeen tulevat inflaatio ja energiakriisi. Aiempia aiheita olivat pandemia, vihreän siirtymän varmistaminen tai digisiirtymä. Stoorit olivat kovin yhdeltä kantilta ja aika lyhyellä perspektiivillä laadittuja, ja nyt kun ne ovat kaikki totta yhtä aikaa, niin tarinan kurominen yhteen haastaa kyllä lukijan kaistan riittävyyden – se on ymmärrettävä ongelma toimittajan näkökulmasta.

Virtanen: Pyydän vielä ihan konkreettista vinkkiä: minkälaisia käytännön taitoja ja tietoja talousjournalistin pitäisi hallita tällä ja seuraavalla vuosikymmenellä?

Mörttinen: Sanoisin, että on järkyttävää huomata oman vanhenemisen kautta kun näkee, miten nuoria muut ovat, ja siitä huolimatta uskossaan vahvoja siihen, että se oma totuus riittää koko elämän ajaksi. Väkisinkin tulee mieleen, että kun nykyiset nuoret ovat uransa tehneet, niin eteen on varmasti tullut yllättäviä ilmiöitä, joiden ymmärtäminen olisi ehkä helpompaa jos tietäisi jotain historiasta. Inflaatio on hyvä esimerkki tästä – se on ilmiö, jota esimerkiksi nuorempi ekonomistikunta ei ole kokenut.

Historian ja taloushistorian tuntemus olisi tärkeää. Eikä aina niin, että kuvitellaan asioiden toistavan itseään samalla tavalla. Sen sijaan pitäisi ymmärtää, millaisilla yllätyksillä maailma on tullut ikään kuin kaapatuksi aikaisemminkin. On ihan mahdollista, että nytkin tapahtuu outoja asioita, joita emme osanneet tai halunneet ennustaa – niitä kuuluisia mustia joutsenia tai harmaita sarvikuonoja.

Kannustan viestimään asioista niiden monimuotoisuuden kautta. Siihen se historiantuntemus tuo viisautta.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.