Minna Helle: Media työmarkkinakiistojen osapuolena - julkisuus on osa neuvottelutaktiikkaa

------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Haastattelusarjan tässä osassa vieraana on Teknologiateollisuus ry:n edunvalvontajohtaja Minna Helle, joka tuntee laajasti työmrkkinakenttää työskenneltyään aiemmin palkansaajapuolella, muun muassa Journalistiliitossa, Akavassa, Tehyssä ja STTK:ssa. Vuosina 2015-2018 hän toimi valtakunnansovittelijana. Haastattelussa käsittelimme muun muassa suomalaisen työmarkkinajärjestelmän erityspiirteitä, liittojen välisiä kiistoja, työnantajapuolen kaipaamia uudistuksia ja julkisuuden merkitystä työsuhdekiistoissa.

Haastattelu tehtiin Zoomissa 20. toukokuuta 2022.

---------------------------------------------------------- 

"Aina kaksi osapuolta"

Matti Virtanen: Tervetuloa haastatteluun. Jos katsotaan suomalaista työmarkkinajärjestelmää, niin mitkä ovat sen erityispiirteet, jos verrataan esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan?

Minna Helle: Jos saa aloittaa hyvistä asioista, niin meillähän on Suomessa korkea luottamus koko yhteiskunnassa ja myös työmarkkinoilla, ja meillä on hyvin pitkä sopimisen kulttuuri, jota on rakennettu kymmeniä vuosia hyvin menestyksekkäästi. Se on tosi tärkeää, ja se on ilman muuta kantava voima työmarkkinoilla, ja siitä on pidettävä kiinni. Mutta mennään sitten asioihin, joissa olemme vähän takamatkalla isoihin kilpailijamaihimme Ruotsiin ja Saksaan verrattuna: Vientiteollisuuden yrityksissä meillä on edelleen tosi keskittynyt työmarkkinajärjestelmä, jota on rakennettu vuosikymmeniä.

Meillä on pitkä historia tulopoliittista sopimuksista, jotka on tuoneet vakautta työmarkkinoille. Sitä on tarvittu ja rakennettu turbulentteina aikoina sotien jälkeen. Mutta nyt me olemme nopeasti muuttuvassa maailmassa, ja kilpailu on kovaa kansainvälisillä markkinoilla. Meidän pitää pärjätä siellä. Meidän pitää luoda uutta, ja työmarkkinoiden pitäisi tukea sitä, että ihmiset kehittävät osaamistaan ja yritykset pystyvät luomaan uusia asioita.

Yritykset ja työpaikat ovat hirveän erilaisia. Samankin toimialan sisällä on hyvin erilaisia yrityksiä, ja keskitetty työmarkkinamalli ei oikein enää sovi tähän maailmaan. Me olemme olleet tosi huonoja siinä, miten pystymme tätä keskitettyä järjestelmää muuttamaan aiempaa enemmän yritys- ja työntekijälähtöseksi. Siinä me olemme takamatkalla Ruotsiin ja Saksaan verrattuna. Askeleita on otettu, mutta vähän turhan hitaasti.

Virtanen: No kenen vika se on? Kun Elinkeinoelämän keskusliitto luopui keskitettyjen tuloratkaisujen tekemisestä 2016, niin odotimme, että liittojen välille syntyy jonkinlainen uusi luonteva malli, jolla saadaan työvoimakustannukset pidettyä aisoissa ja samalla nousemaan kohtuullisesti. Minkä takia tämä uusi systeemi ei ole vakiintunut?

Helle: No ensinnäkin täytyy sanoa, että kun olen tehnyt myös valtakunnansovittelijan työtä, niin siinä olen oppinut, ettei mikään ole koskaan yhden osapuolen syy, ja työmarkkinoilla on aina kaksi osapuolta. Minä en syyttele koskaan ketään siitä, että joku asia ei etene. Mutta tuohon ei varmaan ole ihan yksiselitteistä vastausta, että miksi meidän työmarkkinamme eivät ole kehittyneet paikallisen sopimisen suuntaan niin paljon, kuin olisi tarvinnut.

Kun keskitetyn sopimusmallin historia on meillä vahva, niin työmarkkinoilla on myös hyvin paljon edelleen sitä ajattelua, että kaikille samalla tavalla, kaikille saman verran, ja että ratkaisujen pitää olla ylipäätään kaikille samanlaisia. Meillä on hyvin vahva historia ja kulttuuri tästä työmarkkinamallista, eikä meillä vieläkään ajatella, että hyväksyttäisiin erilaisia ratkaisuja eri aloille ja yrityksille. Tässä pitää tietenkin työnantajapuolen katsoa peiliin: Meidän täytyy luoda luottamusta sille, että vaikka mennään hajautettuun mallin, jossa sovitaan palkat ja muut työehdot entistä enemmän työpaikkatasolla, niin sen täytyy olla sellainen malli, johon myös työntekijät luottavat – että se tuo meille hyviä asioita.

Uskon ihan sataprosenttisesti, että kun siirrytään kohti laajempaa yrityskohtaista sopimista, niin se tuo hyvää sekä yrityksille että työntekijöille, koska se auttaa yrityksiä pärjäämään ja kannustaa osaamisen kehittämiseen, jotta voidaan tehdä semmoisia juttuja, jotka edistävät työllisyyttä. Mutta totta kai ihmisten täytyy luottaa siihen, että tämä on meille hyvä. Siinä meillä on työnantajapuolella vielä tekemistä.

Kilpailu julkisuudesta

Virtanen: Palkansaaja- ja työnantajapuoli yrittävät molemmat saada viestiään julkisuuteen, välillä onnistuen välillä epäonnistuen. Miten niiden viestintä mielestäsi yleensä onnistuu, ja onko tässä tapahtunut muutosta viime vuosina?

Helle: Minua harmittaa eniten se, että julkisuuteen pääsee tai joutuu yleensä silloin kun on konflikti, eli kun jotkut asiat menevät tosi paljon solmuun. Silloin niistä tulee isoja otsikoita, koska ne konfliktit vaikuttavat ihmisten elämään; Ne voivat pysäyttää liikennettä, postin kulkua ja niin päin pois. Ne vaikuttavat ihmisten arkeen, ja ne ovat isoja uutisia. Ja se on niinku tavallaan ymmärrettävää.

Mutta on hirvittävän vaikea saada julkisuuteen semmoisia niinku hyviä työmarkkinauutisia, että jos vaikka jossain yrityksessä on tehty yrityskohtainen työehtosopimus, johon kaikki ovat tosi tyytyväisiä. Jos on luotu jotain uusia innovatiivisia juttuja, niin se ei välttämättä ylitä uutiskynnystä, koska siitä puuttuu se riita. Siitä puuttuu konflikti ja vastakkainasettelu, joista media usein kirjoittaa.

Julkisuuteen pääsee sillä, että heittää lokaa toisen osapuolen niskaan. Haukut, syytät, mustamaalaat, ja mitä kovemmin sanankääntein, niin sitä suuremmat otsikot tulee. Tämä on ikävä piirre, enkä sano että se on toimittajien vika, koska sama ilmiö on politiikassa ja muuallakin, että on kiinnostavampaa kuin ihmiset riitelee.

Se on iso haaste myös meille työmarkkinatoimijoille, että jos me haluamme tehdä toista osapuolta arvostavaa viestintää, ja jos saamme aikaan hyviä tuloksia, niin usein ne esimerkit eivät nouse julkisuuteen. Ehkä juuri siksi työmarkkinapolitiikasta saa julkisuuden kautta tosi riitaisan kuvan. Tälläkin hetkellä (20.5.2022), kun on tämä kunta-alan tosi hankala riita meneillään, niin ehkä unohtuu se, että miljoonalla palkansaajilla on jo työehtosopimukset, ja ne ovat syntyneet, jos ei nyt täysin sulassa sovussa, niin kuitenkin ihan hyvien prosessien ansiosta.

Virtanen: Jos ajatellaan nyt tätä mainitsemaasi kunta- tai itseasiassa hyvinvointialueiden akuuttia työmarkkinariitaa toukokuussa 2022, niin kuinka paljon tähän nyt riitaan on kokemuksesi mukaan on vaikuttanut henkilöiden suhteet, henkilökemiat, ja kuinka paljon ovat vaikuttanut niin sanotut objektiiviset olosuhteet?

Helle: En osaa tuosta sanoa, mutta sanoisin, että julkisuus tekee sitä, että jos lähdetään kertomaan työehtosopimustavoitteita hirveän täsmällisesti julkisuudessa, niin silloin niitataan helposti se oma neuvotteluasema julkisuuden kautta aivan nurkkaan. Sen jälkeen on hirvittävän vaikea pakittaa asioista, jotka on julkisuudessa julistettu, että nämä ovat nyt ne jutut mitä me haluamme saada.

Tässä neuvottelijoiden pitäisi olla ihan hirvittävän varovaisia, että kun me tiedetään, että jos on hyvin vastakkaiset näkemykset, niin harvoin se yhteisymmärrys löytyy siitä, että toinen taipuu ja toinen saa sen minkä haluaa. Siellä täytyy tehdä kompromisseja, ja usein ne kompromissit löytyvät ehkä jostain ihan muusta kuin niistä nimenomaista vaatimuksista mitä on esitetty. Jos lähdetään julkisuuden kautta neuvottelemaan ja hyvin tarkkaan paaluttamaan tavoitteita, niin sitten se tilanne menee kyllä tosi pahasti solmuun. Kyllähän tässä kunta-alan riidassa on nyt tämmöinen piirre hyvin vahvasti, mutta en lähde kommentoimaan neuvottelijoiden keskinäisiä suhteita, kun en niistä enempää tiedä.

Propagandasotaa

Virtanen: Miten usein miten usein tapahtuu sellaista, että liitot joko palkansaaja- tai työnantajapuolella ryhtyvät käymään julkisuuskampanjaa jopa viestintätoimistoja hyväksikäyttäen? Onko toimittajan syytä varautua propagandasotaan?

Helle: Ihan varmasti on pakko varautua siihen, että julkisuutta käytetään tosi paljon työmarkkinaneuvottelujen apuna. Viime vuosilta on paljon semmoisia tilanteita, joissa tämmöinen kampanjointi on käynnissä samaan aikaan neuvottelujen kanssa, eikä se tietenkään helpota neuvottelujen edistämistä.

Palkansaajapuoli viestii usein julkisuuden kautta myös omille jäsenilleen, eli yrittää tavallaan saada jäsenet mukaan siihen juttuun. Silloin annetaan tilanteesta aika raadollinen kuva, että nyt tämmöiset kauheudet odottavat, jos ei ryhdytä vaikka työtaistelutoimiin. Siten saadaan jäsenet siihen hommaan mukaan, ja tätä tehdään julkisuuden kautta.

Työnantajapuoli vastaavasti on se, joka niitä työtaistelutoimia joutuu vastaanottamaan, joten sillä on usein tarve rauhoitella tilannetta vastaavasti julkisuuden kautta – että yritetään nyt sopia tämä. Nämä ovat sellaisia tyypillisiä rooleja, joita osapuolilla on julkisuudessa.

Työnantajapuoli rauhoittelee ja palkansaajapuoli luo kriisitunnelmaa, mutta tietenkään ei voi sanoa, että se on aina näin. Tämä on nyt vähän stereotyyppinen kuvaus, mutta ainakin tämmöisiä rooleja siellä on tunnistettavissa.

Virtanen: Onko työnantajajärjestöillä joskus myös motiivi synkistellä makrotalouden kuvaa ja luoda sellaista tunnelmaa, ettei palkankorotuksiin juuri nyt ole varaa, koska nyt ollaan niin huonossa tilanteessa. Eikö myös tämä ole viestintästrategia ulospäin?

Sanoisin, että aina kun työmarkkinat toimivat, niin jos neuvottelukierroksen alla joku sanoo jotakin, niin voitte luottaa siihen, että siellä on hiottu neuvottelutaktiikka taustalla. Työmarkkinaihmiset ovat tosi kovia ammattilaisia, ja kun heitä haastattelee niin he pystyvät  tasan tarkkaan miettimään jokaisen vastauksen niin, että se sopii omaan neuvottelutaktiikkaan.

Mutta se ei mielestäni saa tarkoittaa sitä, että vääristellään asioita eikä rehellisesti kerrota asioita. Esimerkiksi kun me tehdään teknologiateollisuudessa talouskatsauksia neljännesvuosittain, kerrotaan minkälaiset tilauskertymät on, minkälaiset yritysten odotukset on talouden näkymistä, niin kyllähän se perustuu tutkittuun tietoon, ja se on faktaa mitä yritykset kertovat.

Täytyy muistaa, että kyse on neuvottelutaktiikasta aina kun neuvottelijat puhuvat julkisesti neuvottelujen aikana. Minulle kerran yksi toimittaja sanoi neuvottelukierroksella pari vuotta sitten kun oli tämä iso kiista kilpailukykysopimuksesta, että te olette kyllä semmoisia te työmarkkinaneuvottelijat, ettei teistä kyllä saa mitään irti, että jokainen vastaus on niin tarkkaan mietitty.

"Aikamoinen konstruktio"

Virtanen: Tämä on tietysti haaste toimittajalle, joka ei ole ollut siellä kulissien takana seuraamassa neuvotteluja. Riittääkö siinä tilanteessa sitten journalistille se, että hän huolellisesti kirjaa molempien osapuolten vaatimukset ja lausunnot, ja laittaa ne juttuunsa samanarvoisina, 50–50-periaatteella? Onko se hyvää journalismia?

Helle: No jos haluaa tehdä tasokasta journalismia, niin mielestäni se ei riitä. Kaikkein parasta on lukea semmoisia työmarkkinajuttuja, joissa on oikeasti ymmärretty tilannetta, hankittu paljon taustatietoa ja tehty oma analyysi siitä, eikä vaan toisteltu osapuolten kantoja, jotka ovat usein teatteria ja taktisia ulostuloja.

Jos haluaa päästä pintaa syvemmälle, niin se vaatii kyllä sitä, että ensinnäkin ymmärtää miten työmarkkinat toimii, miten ne rakenteet toimii. Se on aikamoinen konstruktio tämä työehtosopimusten maailma, etenkin kaikkine yleissitovuuksineen ja muine vastaavine juridisesti haastavine konstruktioineen, että sitä ei ole helppo ymmärtää. Se vaatii varmasti myös, että on aika hyvät suhteet eri puolille, jotta saa semmoista tietoa mitä osapuolet ei julkisesti halua omissa nimissään sanoa.

On kyllä todella ilo lukea semmoisia juttuja, joissa toimittaja on tehnyt taustatyöt hyvin, jos hän on todella päässyt pintaa syvemmälle ja pystynyt tekemään sen tasapuolisesti. Ehkä kaikkein ikävimpiä ovat sitten semmoiset jutut, joissa toisen osapuolen kantaa tuodaan esille hyvin vahvasti, ja joissa on ehkä jotain syytöksiä tai mustamaalausta ja muuta, ja sitten se saa isot otsikot, eikä siinä ole ollenkaan huomioitu toisen osapuolen näkemyksiä, ei ehkä yritettykään ottaa selvää, että mistä tässä nyt ihan oikeasti olikaan kyse.

Liittojen reviirikiistoja

Virtanen: Yksi muutos mikä työmarkkinoilla näyttää tapahtuneen viime vuosina, varsinkin keskusjärjestösopimusten päättymisen jälkeen on se, että liitot näyttävät entistä mustasukkaisemmin kyttäävän toisiaan, ja että työmarkkinakonfliktit ovatkin usein palkansaajajärjestöjen välisiä reviirikiistoja. Onko tämä havainto oikea, vai onko edelleen kuitenkin duunarin ja kapitalistin välinen riita se tärkeämpi?

Helle: Kyllä semmoista järjestöjen välistä kisaa on, ja siinähän peruskysymys on se, että kuka saa uusia jäseniä. Ammattiliittojen jäsenmäärähän on laskussa, ja etenkään nuoret eivät välttämättä enää järjestäydy liittoihin. Ja on myös varmasti semmoista kulttuuria, että kun ammattiliitto sitten hoitaa kovaa sitä omaa leiviskänsä ja ehkä sanoo kovaa ja vähän lyö nyrkkiä pöytään, niin sitten ajatellaan, että sitä kautta pystytään jäsenmääriä pitämään ja kasvattamaan.

Eli kyllä minä näen hyvin paljon tässä sitä, että kysymys on myös oman vallan säilyttämisestä, koska työehtosopimusneuvottelut ovat myös ammattiliittojen vallan manifesti, ja neuvoteltavat palkantarkistukset ovat sitten se liiton lupauksen lunastaminen jäsenistön suuntaan. Tämä kyllä hyvin paljon leimaa ammattiliittojen toimintaa. Onko se sitten kaikkien liittojen osalta sama juttu? Ei varmasti. Mutta kyllä tämä näkyy.

Ehkä tässä on myös se tulevaisuuden haaste: kun työmarkkinat muuttuvat yhä enemmän pakosti siihen, että neuvotellaan yhä enemmän yritystasolla, niin sekä työnantaja- että palkansaajapuolen pitäisi löytää luonteva rooli siinä tilanteessa. Kun neuvotteluja hajautetaan työpaikkatasolle, niin silloinhan meidän roolimme muuttuu enempi konsultoivaksi. Sitten me emme saa kunniaa siitä, että nyt on sovittu asiat kabineteissa, vaan se kunnia tuleekin siitä, että on autettu omia jäseniä onnistumaan. Tämä on aika iso muutos, ja tämän kanssa varmasti kipuillaan.

Yleissitovuus ongelmana

Virtanen: Yksi erityispiirre suomalaisessa järjestelmässä on yleissitovuus, joka on määritelty niin, että vähintään puolet alan yrityksistä pitää olla järjestäytyneitä, ja kun ne tekevät työehtosopimuksen, niin se pätee myös järjestäytymättömiin. Ja sitten meillä on tämä omituinen yleissitovuuden vahvistamislautakunta, joka jossakin päättää, ovatko sopimukset yleissitovia vai eivät. Miten sinä näet tämän yleissitovuuden tulevaisuuden?

Tämä on tosi iso kysymys, ja tähän on lyhyesti tosi vaikea vastata. Mielestäni isoin haaste yleissitovuudessa ei ole niinkään se, että sovitaan vaikka valtakunnallisesti minimipalkat ja muitakin minimiehtoja, jotka sitten ulottuvat hyvin laajalle, myös muihin kuin työnantajaliittojen jäsenyrityksiin. Enemmänkin se haaste on mielestäni siinä, että kun meillä on järjestäytymisvapaus, niin se tarkoittaa, ettei ole pakko liittyä työnantaja- tai työntekijäliittoon.

Silloin ne, jotka eivät liity, eli jotka käyttävät vapauttaan olla liittymättä, niin ne eivät ole samassa asemassa kuin ne, jotka ovat työnantaja- ja työntekijäliittojen jäsenenä. Ne ovat tavallaan toisen kastin porukkaa, jotka eivät voi esimerkiksi sopia paikallisesti muista poiketen yhtä laajasti kuin kun ne yritykset, jotka on järjestäytyneessä kentässä eli liittojen jäseninä.

Mielestäni tästä tulee enemmänkin epätasa-arvon haaste tälle nykyjärjestelmälle, ei niinkään siitä että meillä on vaikka työehtosopimuksissa minimipalkka, joka ulotetaan sitten laajemmalle kuin niihin, jotka ovat järjestäytyneitä. Meillähän ei lainsäädännössä ole minimipalkkaa, vaan se tulee nimenomaan työehtosopimuksista, enkä minä ainakaan ole sitä mieltä, että minimipalkasta luovuttaisiin.

Minimipalkka tarvitaan, ja kun se on työehtosopimuksissa, niin siinä on se hyvä puoli, että se ei ole sitten niinku poliittisen väännön aihe. Muistamme mitä Ranskassa tapahtui joitakin vuosia sitten, kun keltaliivit olivat kaduilla, niin silloinhan hallitus lupasi muun muassa nostaa minimipalkkaa. Siitä voisi tulla poliittisten vaaliväittelyn aihe, että kuka lupaa eniten nostaa minimipalkkaa. Eli tavallaan meillä on ihan hyvä systeemi, että minimipalkka on työehtosopimuksissa, mutta järjestelmässä on mielestäni suuri epätasa-arvon ongelma, joka pitää ennen pitkää ratkaista.

Auttaisiko minimipalkka?

Virtanen: Ainakin osa vasemmistosta haluaisi myös Suomeen minimipalkan, vaikka se mahdollistaisi yleissitovuudesta luopumisen, jota he nyt eivät kuitenkaan kannata. Ja sitten kapitalistien puolella Wahlroos ja hänen kaltaisensa ovat halunneet luopua yleissitovuudesta ja mennä minimipalkkasysteemiin. Tämä ei taida olla kovin helppo vääntää rautalangasta, että mistä tässä oikein riidellään?

Helle: Ei se ole, ja sitten se keskustelu menee julkisuudessa helposti siihen, että puhutaan yleissitovuudesta, että onko se hyvä vai onko se huono. Joidenkin mielestä se on kaiken pahan alku ja juuri, ja jos sitä ei olisi, niin meillä menisi hurjan hyvin. Toiset taas ovat sitä mieltä, että se on niin tärkeä, ettei siihen saa lainkaan koskea. Eli se on hyvin mustavalkoista se keskustelu, ja pidän sitä tosi hedelmättömänä. T ämä mustavalkoinen juupas-eipäs-väittely ei vie sitä asiaa minnekään. Keskustelun pitäisi olla analysoidumpaa, niin että sitä purettaisiin vähän osiin – että mitä kaikkea tähän liittyy, jotta pystyttäisiin puhumaan siitä enemmän faktojen pohjalta.

Jos vaikka kävisi niin, että järjestäytymisaste romahtaisi työnantajapuolella niin pahasti, ettei yleissitovia sopimuksia enää syntyisi, niin silloin varmasti meillä keskustellaan siitä, että laissa tulisi olla minimipalkka, koska jossakin sen on oltava. Mutta me emme nyt ole sellaisessa tilanteessa lähimainkaan, vaan meillä on hyvin kattavat työehtosopimukset.

Kaipaisin enemmän sellaista keskustelua, jossa sitä paloiteltaisiin hieman ja otettaisiin sieltä osa-alueita, eikä niin että siitä puhutaan joko-tai-kysymyksenä, kun se ei ole sellainen.

Sovintoja ja laastarointia

Virtanen: Toimit valtakunnansovittelijana edellisellä työkaudellasi ja sait ratkaistavaksi muutamiakin aika kiperiä kiistoja. Mitkä ovat suomalaisen sovittelujärjestelmän hyvät ja huonot puolet?

Helle: Ensinnäkin on ihan älyttömän hyvä, että meillä on tämä sovittelujärjestelmä. Silloin kun toimin sovittelijana, niin meillä oli jonkin verran myös kansainvälisiä yhteyksiä, eikä tämmöisiä järjestelmiä ole loppujen lopuksi kovin monessa maissa, muualla kuin Pohjoismaissa.

Järjestelmä toimii pääsääntöisesti todella hyvin: Itselläni oli kauteni aikana 50 työriitaa soviteltavana. Autoin osapuolia ratkaisemaan riitansa, ja kaikki ne ratkesivat, osa jopa erittäin hyvällä tavalla, ja pystyimme luomaan jotain uutta.

Järjestelmän huono puoli on, että silloin kun ollaan kriisissä ja konfliktissa ja vähän niinku verillä, niin silloin ei yleensä synny parasta ratkaisua, ja sovittelijan työ on silloin tietyn tyyppistä laastarointia, jossa yritetään vain ratkaista se akuutti kriisi.

Olisi hirvittävän hyvä, mikäli pystyttäisiin saamaan aikaan rakentava vuoropuhelu jo sinne osapuolten prosesseihin, niin ettei jouduttaisi konfliktiin, koska konfliktissa syntyneet ratkaisut eivät minun kokemukseni mukaan ole kyllä ikinä niitä parhaita.

Lakkoherkkyyttä

Virtanen: Hyvästä sovittelujärjestelmä huolimatta Suomessa on edelleen lakkoja enemmän kuin esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa. Mistä tämä perinne johtuu, tämä lakkoherkkyys – Suomen kansan luonteesta vai mistä?

Helle: Ruotsissahan ei ole lakkoja juuri ollenkaan, ja meillä niitä on kuitenkin kohtuullisen paljon vielä. Mutta totta kai, jos katsotaan tilastoja 1970- ja 80-luvuilta, niin onhan me tultu tosi paljon alaspäin niistä luvuista. Mutta meidän kansantaloutemme on nyt hyvin verkottunut ja me olemme viennistä riippuvainen maa, niin ei meillä olisi oikeastaan varaa lakkoihin.

Osittain on lainsäädäntöeroja, jos verrataan Suomea Ruotsiin, missä työtaistelujen sääntely on tiukempaa kuin meillä. Meillä se on hyvin liberaalia, eli lähes kaikki on sallittua, ellei sitä ole erikseen kielletty. Esimerkiksi poliittisilla työtaisteluilla ei ole Suomessa minkäänlaisia rajoituksia toisin kuin Ruotsissa.

Mutta ei se juridiikka tietenkään kaikkea ratkaise, vaan kyllä myös kulttuuri vaikuttaa, ja ruotsalaisilla on pidempi historia keskustelukulttuurista ja osallistavasta tavasta toimia myös työpaikkatasolla. Siinä me olemme jäljessä, ja se on varmasti osasyy tähän, ja uskon siihen, että kun me mennään tulevaisuudessa kohti yritystason sopimista, sitä että työnantaja ja henkilöstö tekevät osallistavasti asioita, joilla luodaan yhteinen ymmärrys työpaikkatasolla, niin uskon että se tulee vähentämään työtaisteluiden määrä. On helpompi löytää ratkaisut silloin kun on kysymys oman työpaikan edellytyksistä ja konkreettisista asioista.

Mutta sitten kun ollaan valtakunnan tasolla kabinetissa riitelemässä jostain asiasta, joka on hyvin yleisellä tasolla ja jonka sadat ja tuhannet yritykset ja työntekijät kokevat eri tavoin, niin siellä on hirveän vaikea löytää yhteisiä näkemyksiä. Aina on joku joka vastustaa ja jolle sopu ei käy.

Virtanen: Eikö tässä ole se jo aikaisemmin mainitsemasi työmarkkinajärjestöjen logiikka, että on pidettävä kiinni omasta jäsenmäärästä ja omasta vaikutusvallasta, eikä yksikään liitto vapaaehtoisesti luovuta yhtään päätösvaltaa eikä jäsenmaksuja paikallistasolle. Tämä on tavallaan jäätynyt konflikti?

Helle: Totta on, että vallan luovuttaminen on tosi vaikeaa, mutta minä näen sen sillä tavalla, että jos me haluamme uudistua ja viedä asioita eteenpäin, niin silloin harvemmin asiat uudistuvat valtaa keskittämällä. Me puhumme nyt hyvin paljon siitä, että valta hajautuu, ja työmarkkinoilla mielestäni osapuolten pitää uskaltaa antaa valtaa työpaikkatasolle, työnantajille ja työntekijöille.

Mehän olemme teknologiateollisuudessa niin tehneetkin, että kun me annetaan yritysten valita se, että haluavatko ne olla valtakunnallisen työehtosopimuksen piirissä vai lähteä tekemään yrityskohtaisia sopimuksia, niin me annamme yritysten valita miten ne haluavat toimia. Mielestäni se on nykyaikaa, koska se on myös osallistava toimintatapa ja varmasti auttaa myös sitouttamaan ihmisiä yritykseen vahvemmin kuin se, että ne työehdot niin kuin tipahtaa taivaasta.

Luottamusta ja epäluuloja

Virtanen: Jos arvioit työmarkkina- ja talousjournalismista, niin miten hyvän kuvan tavallinen lukija, telkkarin katsoja tai verkon selaaja saa siitä mitä työmarkkinoilla oikeasti tapahtuu? Ja jos sitä pitäisi parantaa, niin miten?

Helle: Minä tuossa jo aikaisemmin sanoin, että työmarkkina-asiat saavat yleensä paljon julkisuutta silloin kun on riita ja konflikti, ja kun käytetään kovaa kieltä. Minun mielestäni asioista ei saa riittävän hyvää kuvaa, jos ja kun seuraa näitä julkisuuden rajan ylittäviä tapauksia. Nehän ovat juuri niitä riitoja, ja hyvistä asioista kerrotaan paljon vähemmän.

Jos ajatellaan vaikka luottamusta työpaikoilla, niin se on Suomessa kuitenkin todella hyvässä jamassa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomessa yritysten ja työntekijöiden välinen yhteistoiminta ja luottamus on todella korkealla tasolla, mutta jos seuraa työmarkkinauutisia julkisuudesta, niin voi saada sen kuvan, että täällähän nyt kaikki vaan riitelee. Ja kuitenkin tosiasiassa yhteistyö luottamus on tosi vahvaa.

Virtanen: Mutta eikö tässä ole jonkinlainen paradoksi: Suomalaiset tuntevat vahvaa luottamusta toisiaan ja systeemiä kohtaan. Ja toisaalta on ilmiselvää, että meillä riidellään vähän kuin vuoden 1918 keväthangilla verissä päin työn tuotoksen jakamisesta. Kumpi näistä näkökulmista on oikea, sekö että meillä on taipumusta riitelyyn ja lakkoiluun enemmän kuin muilla ihmisillä, vai  se, että olemme oikeasti luottavaisempia kuin muut ihmiset – eivät kai molemmat voi olla totta samaan aikaan?

Helle: Tuo on erittäin hyvä pointti, ja ehkä se kertoo tästä kaksijakoisuudesta, että jos mennään työpaikkatasolle, niin se luottamus on kuitenkin tosi vahvaa, että pääsääntöisesti ihmiset luottaa omaan työnantajaansa ja työnantajat haluaa pitää kiinni työntekijöistään ja haluavat että työntekijät voivat hyvin ja voivat kehittyä, koska se ratkaisee sen työpaikan menestyksen; pystyykö se luomaan uutta ja luomaan uusia työpaikkoja? Yritys ei voi menestyä, jos tämä pohja ei ole kunnossa.

Mutta kun mennään valtakunnan tason tes-neuvotteluihin, niin siellä eräällä lailla järjestö- ja valtapolitiikka ottaa kuristusotteen asioista. Ne tulevat mukaan siihen juttuun, eikä silloin puhutakaan enää työnantajien ja henkilöstön niinku yhteisestä edusta, vaan sitten näistä valtarakenteista, siitä että kenellä se valta on ja kuka näyttäytyy milläkin tavalla omalle jäsenistölleen julkisuudessa.

Luulen, että tämä se selittää sitä, että miksi nämä kaksi kuvaa ovat niin erilaisia. Ja täytyy myös sanoa, että usein valtakunnan tason neuvottelut ehkä näyttävät pahemmilta kuin ne ovat, koska julkisuudessa annetut lausunnot voivat olla usein niinku tosi kovia ja tiukkoja. Sitten kuitenkin kun ollaan neuvottelupöydässä, niin ihmiset kyllä tulevat toistensa kanssa toimeen ja keskusteluyhteys on ihan hyvä, eli siinäkin on kaksi eri puolta.

Virtanen: Kiitos haastattelusta!