Viisi vuotta Ilmastopaniikkia – Kuinka lopetin pelkäämisen ja opin rakastamaan epävarmuutta

Ilmastonmuutokseen ja -politiikkaan skeptisesti suhtautuvien suomalaisten yhdistys Ilmastofoorumi kutsui puhujaksi kevätseminaariinsa, joka pidettiin Vantaalla lauantaina 27. huhtikuuta.

Pakkohan tähän oli suostua, vaikka asiantuntemukseni rajoittuu oikeastaan ilmastojournalismiin. Tilaisuuden muut puhujat olivat fysiikan emeritusprofessori Jyrki Kauppinen, tekniikan tohtori ja emeritusdosentti Antero Ollila, lustotutkija Mauri Timonen ja avaruusfysiikan emeritusprofessori Kalevi Mursula.

Kirjoitin kuitenkin viisi vuotta sitten kirjan nimeltä Ilmastopaniikki – Hoito-opas, johon oli haastatellut mainittujen herrasmiesten lisäksi noin kymmentä muuta ansioitunutta tutkijaa. Ihmisiä ilmeisesti kiinnosti, mitä viidessä vuodessa on tapahtunut.

Pahan tapani mukaan valmistelin liian pitkän puheen, mutta onneksi tilaisuuden puheenjohtaja, ilmastofoorumin pitkäaikainen primus motor, opettaja Simo Ruoho piti huolen kellosta ja kaikki pääsivät ajoissa kotiin.

Tässä puheenvuoroni kirjoitettu versio, jota en suinkaan lukenut sellaisenaan. Tilaisuuden videotallenne on toistaiseksi julkaisematta, mutta jos kiinnostaa kuunnella ääntä, niin kävin sattumalla puhumassa samasta aiheesta aiemmin keväällä Kari Hautamäen ”Me kuollaan kaikki” -podcastissa.

 

”Vähiten akateeminen puuhastelija”

Arvoisat ilmastofoorumin jäsenet, ystävät ja muuten vaan uteliaat kuulijat.

Kiitos kutsusta yhdistykselle, olen suorastaan imarreltu, että saan tilaisuuden puhua näin oppineessa seurassa. Mieleeni muistuu 80-luvun loppu, jolloin olin mukana perustamassa Skepsis ry:tä ja sen lehteä Skeptikkoa.

Julkaisimme tuolloin myös yliluonnollisia ilmiöitä ruotineen kirjan, jonka tähtitieteellinen yhdistys Ursa ystävällisesti julkaisi nimellä Paholaisen asianajaja. Kirjoittajina oli joukko professoreja ja tohtoreita, mm. Nils Mustelin, S. Albert Kivinen, Nils Edelman, Raimo Tuomela, Hannu Karttunen ja Heta Häyry. Omassa osuudessani käsittelin median hyväuskoisuutta ja kyynisyyttä sen raportoidessa ihmeellisistä ilmiöistä.

Ihmeellisten ilmiöiden pää-äänenkannattajan Ultra-lehden kriitikko suhtautui yhdistykseemme ja kirjaan odotetun nihkeästi. Myrkyllisin kommentti oli varattu allekirjoittaneelle: ”Matti Virtanen, Skepsiksen vähiten akateeminen puuhastelija.”

Eli tämä rooli on minulle tuttu.

Puuhasteluni ilmastonmuutoksen kanssa alkoi jo 1970-luvulla, kun opiskelin maantiedettä Helsingin Yliopistossa. Tuolloin kaukaisena uhkana oli uuden jääkauden tai jäätiköitymisvaiheen käynnistyminen. Pidettiin toki mahdollisena, että hiilidioksidi voi lykätä ilmiötä. Vasta 80-luvulla opin, että hiilidioksidi voi olla myös ongelma.

Jätin yliopistohommat 1982 ja menin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulun kautta Helsingin Sanomiin, ensin ulkomaantoimitukseen, sittemmin mm. politiikan ja talouden toimittajaksi ja Saksan kirjeenvaihtajaksi. Sieltä jatkoin Yleisradion ajankohtaisohjelmiin, ja sieltä Talouselämään sekä muihin Alma Talentin lehtiin kirjoittavaksi toimittajaksi. Neljä vuotta sitten jäin eläkkeelle ja mikroyrittäjäksi. Olen tehnyt mm. kustannustoimittajan töitä ja kirjoittanut tiedejuttuja Tekniikan Maailma -lehteen.

En ole koskaan osannut keskittyä yhteen aiheeseen pitkäksi aikaa, mutta kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos ovat kiinnostaneet minua aina. HS:n arkistosta löytyy joitakin tekemiäni juttuja aiheesta: kirjoitin 37 vuotta sitten mm. uutisen hiilidioksidin sitoutumisesta meriin ja pilvien muodostumisesta. Ajankohtainen aihe edelleen.

Kuva 1: Ilmastojournalismia 80-luvulta; Helsingin Sanomat 4. heinäkuuta 1987

Vielä 80-luvulla ilmastouutisointi oli suhteellisen viatonta, mutta tilanne muuttui vuosituhannen vaihteessa IPCC:n konsensuslausuntojen ansiosta. Sen jälkeen olen saanut ihmetellä median suhtautumista asiaan: vaikuttaa siltä, että tiedejournalismissa yleensä noudatettavat periaatteet eivät päde silloin kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja ilmastopolitiikasta.

Puhutaan tasapuolisuusharhasta (engl. false balance) – jos epäilet mitä tahansa konsensukseen liittyvää yksityiskohtaa, olet harhainen puuhastelija. Mehän tiedämme, että 97 prosenttia tutkijoista on kaikesta samaa mieltä. (Tämä konsensusporukan osuus on muuten mitattu niin, että kaikki järkevät skeptikotkin kuuluvat samaan seuraan: kerhoon pääsee, jos myöntää että ihmisellä on jotain vaikutusta ilmastoon.)

Joku ehkä muistaa, että teimme kollegani Martti Backmanin kanssa Ylelle muutaman ilmastonmuutokseen liittyvän MOT-ohjelman. Ne saivat aika hyvän vastaanoton, mutta kun olin siirtynyt A-studioon, sain toimituksen esimiehiltä neuvon, että aiheen käsittely valitsemastani näkökulmasta saattaa vahingoittaa omaani tai Ylen ”brändiä”. Se oli yksi syy siihen, että päätin vielä vanhoilla päivilläni vaihtaa työnantajaa.

Elämä Talentumin ja Alman palveluksessa oli vapaampaa, mutta syksyllä 2018 sain tarpeekseni ilmastopaniikin lietsonnasta mediassa ja otin parin kuukauden palkattoman vapaan kirjoittaakseni kirjan, jossa ilmastonmuutoksesta pääsevät puhumaan myös skeptisiä näkemyksiä edustavat tutkijat.

 

Ilmastokirjallisuutta suomeksi

Ilmastopaniikki – Hoito-opas ilmestyi keväällä 2019, ja se on edelleen ainoa lajissaan, siis suomeksi kirjoitettu kokoelma skeptisten tutkijoiden haastatteluja. Muitakin suomenkielisiä ilmastokirjoja on tietysti saatavilla: konsensusnäkemykset selviävät esimerkiksi Petteri Taalaksen sekä Heikki Nevanlinnan ja kumppaneiden teoksista.

Kuva 2: Ilmastopaniikki – Hoito-opas, ja konsensuskirjallisuutta

 Sitten on tietysti alarmistien kirjoja, esimerkkinä Pasi Toiviaisen ja Risto Isomäen opukset. Virkistävänä poikkeuksena Eija-Riitta Korhola käsittelee ansiokkaasti monia ilmastopolitiikkaan liittyviä ”ilkeitä ongelmia” omassa kirjassaan.

Kuva 3: Alarmistikirjallisuutta ja vastalääkettä

Erityismaininnan ansaitsee tässä yhteydessä Antti Lehtniemi, joka on suomentanut kolme englanninkielistä ilmastokirjaa. Börn Lomborgin Väärä hälytys, Rupert Darwallin Vihreä tyrannia ja Michael Schellenbergerin Ilmasto lämpenee – Maailmanloppu peruutettu kuuluvat jokaisen ilmastonmuutoksesta kiinnostuneen nuoren kirjahyllyyn.

                     

 Kuva 4: Ilmastoskeptistä käännöskirjallisuutta. Suomennokset Antti Lehtniemi.

Oma kirjani ilmestyi aika hyvään saumaan, koska paniikkia viljeltiin tuolloin ahkerasti, Greta Thunbergin ja hänen kuuluisan huudahduksensa ansiosta: ”I want you to panic!” Ehkä pitäisi kiittää Thunbergia siitä, että sain osan kirjoitusvapaalla menettämistäni tuloista takaisin tekijänpalkkioina. Tähän väliin kaupallinen tiedote: kirjan toista täydennettyä laitosta on edelleen saatavissa Docendon verkkokaupasta myös e-versiona.

Odotin tietysti, että kirja herättäisi kiinnostusta ja saisin kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin. Kattia kanssa – tämä on itse asiassa ensimmäinen seminaari, jossa saan puhua Ilmastopaniikista edes varttitunnin kaikessa rauhassa. Viisi vuotta kannatti odottaa.

Ilmastopaniikin arvosteluista jäi mieleen tietysti Helsingin Sanomien kokosivun juttu, joka julkaistiin tiedesivulla, ei siis kulttuurisivulla kuten kirja-arvostelut tavallisesti. Jutun oli tehnyt meteorologian akatemiaprofessori Timo Vesala Helsingin yliopistosta, ja hän suhtautui tekeleeseen kuin huonoon väitöskirjaan: virheitä oli ”kymmenittäin”, joten ilmeisesti sitä ei olisi hyväksytty sitä opinnäytteeksi.

Kuva 5: Helsingin Sanomat 8. maaliskuuta 2019

 Pyysin Vesalalta luetteloa niistä virheistä. Hän päkersi aikansa ja lähetti 50 ”vääristävää tai virheellistä väittämää”. Ne olivat lähinnä puutteita kirjallisuusviitteissä tai mielipidekysymyksiä, tyyliin ’onko joku asia huolestuttavaa vai ei?’ Vesala ei ilmeisesti pitänyt lukemastaan. Häntä ehkä harmitti IPCC:n luottomiehenä, että toisinajattelijoita on päästetty ääneen.

No olihan siellä sentään yksi asiavirhekin, joka tuli korjattua kirjan toiseen painokseen. Se koski Marsin lämpenemistä. Yksityiskohtia en muista, mutta vieläkin ihmetyttää, miksei aurinkokunnan muiden kiertolaisten ilmaston muutoksista kerrota enempää. Onko Marsin kaasukehän lämpötila muuttunut samaan tahtiin Maan ilmakehän kanssa? Luulisi, että juuri marsilaisilta voisi oppia jotain. Kysykää vaikka Ultra-lehdestä.

Huvittavaa oli, että sain joiltakin nuoremmilta kollegoilta neuvoja, joiden mukaan minun olisi pitänyt tarkistaa haastattelemieni tutkijoiden jokainen lause tuoreimman tutkimuskirjallisuuden valossa ja liittää tekstiin jonkinlaisia sisältövaroituksia.

Tässä välissä on pakko mainostaa vielä kolmea kirjaa, jotka ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni ilmastotieteeseen ja -uutisiin (Kuva 6). Andrew Montford kirjoitti hienosti tarinan Steve McIntyren ja Ross McKitrickin työstä, joka katkaisi Michael Mannin lätkämailan (The Hockey Stick Illusion) sekä yhteenvedon Climategte-skandaalista (Hiding the Decline). Ilmastopolitiikasta opin paljon Roger Pielke Jr.:lta, jonka teoksista mainittakoon The Climate Fix.

Kuva 6: Suositeltavaa lukemista vieraalla kielellä

  

Uutta näkökulmaa etsimässä

Entä mitä olen itse oppinut viime vuosina ilmastonmuutoksesta? Ainakin sen, että jos haluat pysyä hyvissä väleissä kaikkien kanssa, niin älä sano poikkipuolista sanaa niin sanotusta ilmastokonsensuksesta. Ihmissuhteisiini on tullut kirjan ansiosta kolhuja, jotka olisin halunnut välttää.

Aihe on kuitenkin niin tärkeä, ettei sitä mielestäni saa pukea konsensuksen valekaapuun. Vaikka olen koulutukseltani pelkkä FK ja toimittaja, niin sen verran tiedän, ettei tiede etene äänestämällä. Kaikilla tieteenaloilla on koulukuntakiistansa, mutta niin sanotusta ilmastotieteestä on annettu julkisuuteen sellainen kuva, että se on jotenkin harmonisen yksimielistä.

Toimittajan työssä on hyödyksi, jos etsii tietoa välillä muualtakin kuin vanhoista, kaikille tutuista lähteistä. Vaihtoehtoista näkökulmaa on etsittävä muualta. Kuvassa 7 on kooste muutamista henkilöistä ja sivustoista, joita seuraan yhä enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Kuva 7. Ainakin näitä kannattaa seurata. Etsivä löytää.

 Jos mediassa jostain tieteellisistä erimielisyyksistä kerrotaankin, niin jutut päättyvät yleensä jonkinlaiseen uskontunnustukseen siitä, että ”ilmastopäästöjä” pitää leikata radikaalimmin kuin mihin on toistaiseksi pystytty. Tätä hoetaan niin paljon, että vanhan skeptikon on pakko epäillä ilmastouskon vahvuutta.

Julkisuuden logiikka on sellainen, että uusien tietojen pitää yleensä olla entistä dramaattisempia tai huolestuttavampia, muuten ne eivät ylitä uutiskynnystä. Tiedejulkaisujen sisältöä vääristää kaikille tuttu julkaisuvääristymä, mutta joukkotiedotusvälineissä vääristymät ovat vielä pahempia.

Kirjaa tehdessäni löysin googlella 5 000 osumaa haulle ”ilmastonmuutos aiheuttaa”. Sama haku viime viikolla tuotti jo 17 000 osumaa (Kuva 8). Mahtaako maailmassa enää olla montakaan ilmiötä, jotka johtuisivat muusta kuin hiilidioksidista? Aika vahva kaasu.

Kuva 8. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat Googlen mukaan kasvussa.

 

Mikä ihmeen ilmastonmuutos?

Ehkä saan tässä yhteydessä kertoa, mitä oikeastaan ymmärrän ilmastonmuutoksella. Otetaan pari kuvaajaa lämpenemisestä. Ensin koko holoseeni Wikipedian Climate Change Graphs -sivustolta: 

Kuva 9. Alailmakehän keskilämpötilan kehitys jääkauden jälkeen. Huom. 2016!

 Kuva 9 kertoo, että jääkauden jälkeen noin 12 000–10 000 vuotta sitten ilmasto lämpeni nopeasti, vakiintui sitten noin 5 000 vuodeksi hieman nykyistä lämpimämmälle tasolle ja on sen jälkeen ollut laskusuunnassa, muutamia lämpökausia lukuun ottamatta.

Tuoreimmasta lämpökaudesta on valittu kuvaajaan vuosi 2016. Zoomataan seuraavaksi lähemmäs tätä päivää ja katsotaan miten lämpö on noussut pitkän ajan keskiarvosta:

Kuva 10: Kylmää 1920-luvulle, sitten kaksi lämmönnousua. Lähde: Our World in Data.

Kuvassa 10 näemme koosteen maanpinnan ja merien lämpötila-anomaliasta 1800-luvun puolivälistä tähän päivään Britannian Hadley Centren mittausten mukaan. Poikkeama pitkän ajan keskiarvosta on kiistatonta 1980-luvulta lähtien ja näyttää vuoden 2024 alussa jopa dramaattiselta.

Tässä pitäisi kuitenkin muistaa, että 1800-luvun puoliväli oli luonnonhistoriallisesti hyvin kylmää aikaa, niin sanotun pikku jääkauden loppua, jolloin Euroopassa koettiin kato- ja nälkävuosia. Ehkä ainakin osa lämpenemisestä on siis tervetullutta.

Ja vielä yksi käyrä, josta paljastuu tarkemmin lämpötilan kehitys omana elinaikanamme: 

Kuva 11. Globaali lämpötila-anomalia Nasan satelliittien mittaamana. Lähde UAH (University of Alabama Huntsville, Roy Spencer)

Kuvassa 11 näemme alemman troposfäärin (ilmakehä alle 10 km:n korkeudessa) kuukausittaiset keskilämpötilat satelliittimittausten aikakaudella, vuodesta 1979. Tämän mukaan lämpenemisen vauhti on ollut noin 1,3 Celsius-astetta sadassa vuodessa, mutta vuoden 2023 loppupuolella nähtiin erikoinen lämpenemispiikki, joka jatkuu yhä (toukokuussa 2024) ja kaipaa selitystä.

Minulla ei ole näihin kuvaajiin mitään erityistä huomauttamista, paitsi että epäilen tuohon Hadleyn aikasarjaan (Kuva 10) sisältyvän jonkin verran korjaamatonta UHI-ilmiötä, eli kaupungistumisesta johtuvaa lämpenemistä. Keskustelin tästä kirjassani muun muassa professori Ole Humlumin kanssa, joten lukekaa sieltä lisää.

Lämpötilamittausten lisäksi meillä on toinenkin indikaattori, joka kertoo tuoreesta lämpenemisestä: Pohjoisen merijään laajuus on ollut trendinomaisessa laskussa noin 45 vuotta. Etelämannerta ympäröivä merijää on ollut huomattavasti kestävämpää, mutta sielläkin näyttää tapahtuneen jotain muutamien viime vuosien aikana.

Seuraavissa kahdessa kuvassa katsomme siis napa-alueiden merijään laajuutta, siis sitä veden pinnalla kelluvaa jäätä, jonka pinta-ala elää rajusti vuodenaikojen mukaan. Ensin kuvassa 12 arktinen merijää vuodesta 1979, ylemmässä käyrässä maksimilaajuus helmikuussa ja alemmassa minimi syyskuussa:

Kuva 12: Merijäät pohjoisessa, maksimit helmikuussa, minimit syyskuussa. Graafien 12 ja 13 lähde: Our World in Data.

 

Ja sitten Etelämannerta ympäröivä antarktinen merijää samalta ajanjaksolta eli vertailukelpoisten satelliittimittausten kaudella vuodesta 1979:

Kuva 13: Aantarktisen merijään maksimit (syyskuu) ja minimit (helmikuu)

 

Merijäiden laajuudesta on siis luotettavaa, vertailukelpoista aineistoa vain noin 45 vuoden ajalta, ja suunta on alaspäin. Emme kuitenkaan tiedä, miten jäiden laajuus vaihtelee pitkien ilmastosyklien aikana.

Tämän aineiston perusteella joku voi sanoa otsa rypyssä, että suunta on huolestuttava, mutta toinen voi väittää vastaan, että ei huolta, kyllä se siitä kääntyy.

 

Neljä kysymystä

”Etkö usko ilmastonmuutokseen?” on varmaan täällä muillekin tuttu kysymys. Itse vastaan tuohon vastakysymyksellä: mitä tarkoitatte – detektiota, attribuutiota, mitigaatiota vai adaptaatiota?

Ensimmäinen kysymys koskee detektiota eli havaitsemista: Ylittääkö lämpeneminen normaalina pidettävän luonnonhistoriallisen vaihtelun? IPCC on vuodesta 1995 ollut sillä kannalla, että ihmisen toiminnasta aiheutunut lämpeneminen on havaittavissa mittausaineistosta.

Minulla ei ole vastaansanomista siihen, mitä lämpötilamittaukset kertovat: vaikka huomioon otettaisiin UHI-ilmiöt täysimääräisesti, niin alailmakehän lämpötila on noussut trendinomaisesti 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä lähtien, ja pitäisin pienenä ihmeenä ellei se nouse vielä useita asteen kymmenesosia. Kummastusta herättää kuitenkin lämpenemisen epätasainen vauhti, jonka taustalla on oltava luonnollista vaihtelua.

Viime kesänä globaalitilastoihin ilmestynyt huomattavan terävä lämpenemispiikki on fakta, jota yksikään skeptikko ei voi sivuuttaa. Se voi johtua Hunga Tonga -tulivuoren purkauksesta ja ilmakehän vesihöyrypitoisuuden äkillisestä noususta, sekä tietysti voimakkaasta El Niño -ilmiöstä Tyynellämerellä.

Mutta mitä jos keskilämpö ei taaskaan, sanotaan vaikka 2030-luvulle tultaessa putoa takaisin pitkän aikavälin keskiarvoihin? Minun on pakko kysyä itseltäni, että missä vaiheessa lämpeneminen näyttää todella ylittävän sen, mitä olen pitänyt todennäköisenä. Viimeiset puoli vuotta alkavat olla siinä rajoilla.

Kuva 14: Ensimmäinen kysymys: Mitä lämpötilamittauksissa oikeastaan on havaittu?

 

Toinen kysymys eli attribuutio käsittelee sitä, mistä havaittu muutos johtuu? Hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on noussut 0,03:sta 0,04 prosenttiin noin sadassa vuodessa, ja se johtuu ilmeisesti osittain fossiilisten hiilivetyjen poltosta. Osittain se voi  johtua myös lämpenemisestä, mutta asiantuntemukseni ei riitä ottamaan kantaa näihin vuorovaikutuksiin.

Fysiikan lakien mukaan hiilidioksidipitoisuuden ja lämpenemisen välillä vallitsee kuitenkin kierre, jossa molemmat vahvistavat toisiaan johonkin rajaan asti. Sen jälkeen lämpenemisen jatkuminen vaatii jonkinlaisen tehosteen tai amplifikaation, joka voisi olla vesihöyrypitoisuuden lisääntyminen.

Jostain syystä systeemi on kuitenkin aina lopettanut lämpenemisen eikä mitään keikahduspistettä ole saavutettu. Selitys on ehkä se, että ilmakehän kosteuden lisääntyminen lisää myös pilvisyyttä, ja siitä aiheutuu tunnettu negatiivinen takaisinkytkentä albedon eli lämpösäteilyn ulosheijastumisen kautta.

Kuva 15: Toinen kysymys: Mistä muutos johtuu?

 

Kolmas ilmastokysymys koskee mitigaatiota, eli sitä miten muutosta eli lämpenemistä voisi jarruttaa? Jos kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu halutaan pysäyttää, yleisimmin tarjolla oleva keino on fossiilisten polttoaineiden käytön rajoittaminen tai jopa lopettaminen.

Jos polttoa rajoitetaan liian nopeasti, siitä voi olla myös haittaa, koska se nostaa energian hintoja ja syöksee ihmisiä köyhyyteen. Mutta entisenä astmaatikkona sanoisin, että kaikki keinot ilmanlaadun parantamiseksi ovat tervetulleita – olen tässä Kiinan linjoilla. Heille tärkein tavoite on hengitysilman suojelu, ei niinkään ”ilmaston” suojelu. Kysykää vaikka Suomen johtavalta ilmastotutkijalta, professori Markku Kulmalalta, jonka haastattelu löytyy kirjastani.

Kuva 16: Kolmas kysymys: Mitä lämpenemistä voisi hidastaa?

 

Neljäs ja viimeinen ilmastokysymys koskee adaptaatiota eli sopeutumista: Kun lämpeneminen kuitenkin jatkuu, väestönkasvu ja sen aiheuttamat päästöt lisääntyvät, niin miten muutoksiin pitäisi varautua?

Hyväksyn periaatteen, että palovakuutus kannattaa ottaa ennen tulipaloa. Julkisuudessa kuitenkin usein unohtuu, että suurin vihollinen ei ainakaan vielä ole ilmastonmuutos vaan ilmasto itse. Luonto ei tunne mitään sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät varaudu ääri-ilmiöihin.

Varteenotettavia sopeutumiskeinoja ovat mm. rakennusmääräysten tiukentaminen hirmumyrskyjen varalta ja rantarakentamisen rajoittaminen kaavoitusta tiukentamalla, jotta merenpinnan nousun haitat jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.

Kaupunkien helleaaltojen varalle olisi hyvä, jos viilentäviä ilmalämpöpumppuja olisi joka kodissa. Mallia voisi ottaa Floridasta ja Singaporesta, mutta kaikki ymmärtävät, ettei köyhillä ole varaa sopeutua samaan tapaan kuin varakkailla. Talouskasvua voikin pitää hyvänä ilmastopolitiikkana.

Kuva 17, Kysymys 4: Miten muutoksiin kannattaisi sopeutua?

 

Haalentajan teesejä

Ilmastosta ja sääilmiöistä kirjoittava ystäväni, nimimerkki ”Peikko763” on jakanut ilmastoväen janalle, jossa spektri menee ääripäästä toiseen seuraavasti: aktivisti – alarmisti – realisti – skeptikko – denialisti. Sijoittaisin itseni tuohon realistin vasempaan kylkeen, tittelillä ”Haalentaja” eli lukewarmer.

Yritän tiivistää:

Kuva 18: Lukewarmerin mietteitä ilmastonmuutoksen ja -tieteen ongelmista.

 

Lopuksi vielä muutama teesi, joista voitte vapaasti olla eri mieltä. En kiistä ilmastonmuutosta, enkä voi sitä kieltääkään – kukaan ei voi käskeä ilmastoa pysähtymään.

Kasvihuonekaasujen osuus todetussa lämpenemisessä on kuitenkin kiistanalaista, tulevasta lämpenemisestä puhumattakaan. Kukaan ei edes tiedä, mikä olisi ilmakehän ihanteellinen CO2-pitoisuus, ja myös ihanteellisesta lämpötilasta vallitsee erilaisia näkemyksiä.

Kuva 19: Lukewarmerin mietteitä: jotain pitäisi tehdä, mutta ei hötkyillä.

 

Tilanteen rauhoittamiseksi voi aina välillä katsoa absoluuttisen lämpötilan kuvaajaa, josta meneillään oleva lämpökausi erottuu vain silmiä siristämällä. Tavallisestihan seuraamme vain anomaliaa, joka saadaan näyttämällä vaikka kuinka kamalalta venyttämällä graafin pystyakselia.

Jos siis anomalia ahdistaa, niin kannattaa katsoa seuraavasta kuvasta (#20) absoluuttisen lämpötilan kehitystä eli vasemman alakulman graafia. Ilmakehän keskilämpötila on edelleen 14–15 astetta.

                               

Kuva 20: Globaali lämpötila-anomalia vasemmalla ylhäällä ja todellinen lämpötila alhaalla vasemmalla. Lähteet: https://wattsupwiththat.com/  (Nasa/Giss) ja https://temperature.global/

 

Olen yrittänyt pitää alarmistien kanssa rakentavaa keskusteluyhteyttää sosiaalisessa mediassa. Yhteistä säveltä on löytynyt vuosi vuodelta enemmän, erityisesti päästöttömän tai vähäpäästöisen energiantuotannon tukemisessa.

Jopa vihreiden selvä enemmistö on kääntynyt ydinvoiman kannalle, joten he ovat ainakin tässä asiassa omaksuneet skeptisen haalentajan tunnuslauseen:

”Antaa numeroiden puhua puolestaan.”

 

 

 

"Israel on suurvalta" - Suomen entisen Tel Avivin -suurlähettilään raportti valaisee konfliktin taustaa

Kustannusyhtiö Docendo julkaisi viime viikolla suurlähettiläs Pasi Patokallion muistelmateoksen Minä, aseet ja maailma. Veteraanidiplomaatin teos herätti ansaitusti huomiota muun muassa siksi, että kirjailija esitti viileän analyysin siitä miksei ydinaseiden käyttö Ukrainan sodassa ole todennäköistä.

Vuosikymmenien ajan useisiin asevalvontaneuvotteluihin osallistunut Patokallio muistuttaa, että ydinaseiden käyttöön turvautuessaan Venäjä tietäisi häviävänsä kostoiskujen vuoksi sodan ja menettäisi loputkin maineestaan: "Ydinaseista on hyötyä vain jos niitä ei käytetä."

Patokallion kirja noteerattiin myös siksi, että hän puhuu siinä suunsa puhtaaksi jalkaväkimiinojen käytön kieltäneen Ottawan sopimuksen synnystä ja siitä miksi Suomi liittyi sopimukseen omien etujensa vastaisesti. Miinasopimukseen liittymistä härkäpäisesti ajanut entinen ulkoministeri ja presidentti Tarja Halonen saa kuulla kunniansa.

Patokallion uralle mahtui myös jakso Suomen suurlähettiläänä Israelissa 1998-2003. Sitä käsittelevä osuus kirjassa on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska eihän kukaan vielä viime viikolla tiennyt, mitä tänä viikonloppuna tapahtuu.

Gazan kaistalla valtaa pitävän islamistisen Hamas-järjestön raakalaismainen hyökkäys Israeliin lauantaina 7. lokakuuta 2023 on saanut monelle tunteet pintaan. Kuten odottaa saattoi, sotatoimiin liittyy propagandasotaa, jonka tarkoitus on saada ulkopuoliset ottamaan kantaa yhden osapuolen puolesta toista vastaan.

Hamasin hyökkäys on tuomittu laajasti, mutta joissakin kommenteissa on muistuteltu, ettei Israelkaan ole mikään pulmunen, vaan ehkä itse osittain syypää Hamasin aggressioon. Israelin syyllistäminen tuntuu tässä vaiheessa kuitenkin yhtä epäreilulta kuin puhe Ukrainan natseista Venäjän rikkoessa kansainvälistä oikeutta ja sodankäynnin sääntöjä.

Tähän väliin sopii erinomaisesti Pasi Patokallion raportti, jonka hän kirjoitti tuoreena suurlähettiläänä ulkoministeriön käyttöön Tel Avivista 1998. Patokallio aloitti vertaamalla Israelia Suomeen, mutta totesi vertauksen ontuvan, koska Israel on suurvalta ja toimii sen mukaisesti.

Julkaisen tässä kirjaan sisätyvän muistion Patokallion luvalla kokonaisuudessaan, koska se auttaa ymmärtämään Lähi-idän leppymättömän vihan taustoja. Nyt 25 vuotta myöhemmin hämmästyttävän suuri osa suurlähettilään havainnoista on edelleen ajankohtaisia.

Patokallio itse toteaa, että "saman raportin voisin kirjoittaa tänään". Israelin pääministerinäkin sattuu olemaan yhä sama mies, Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Suurin muutos on ollut Israelin tuhoamiseen pyrkivän Hamas-järjestön voimistuminen.

Pidemmittä puheitta, kannattaa lukea - suurlähettiläs Pasi Patokallio vuonna 1998:

------------------------------------------  

“Suurvalta nimeltä Israel

Miksi Israel ulkopolitiikassaan toimii kuten se toimii? Miksi Israel vähät välittää YK-äänestyksistä, sättii EU:n deklaraatiopolitiikkaa oppimestarin ottein tai sekaantuu surutta Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan etujensa ajamiseksi? Yhtä yleispätevää selitystä ei tietenkään ole. Muutaman viikon oleskelu maassa, kollegojen ja erilaisten tutkijoiden tapaaminen sekä tiedotusvälineiden seuraaminen viittaisivat ainakin yhden selittävän tekijän olemassaoloon.

Israel on suurvalta.

Juhlapuheissa on tietysti toisin. Israelia ja Suomea verrataan usein toisiinsa pieninä maina. Väkiluku on suunnilleen samaa luokkaa, samoin kansantulo. Historiaa muistellessa muistutetaan mieluusti molempien taistelleen menestyksellisesti itsenäisyydestään ase kädessä. Lipun väritkin ovat samat. Ulkopolitiikan filosofiassa ja toimintatavoissa onkin sitten eroa. Kysymys on yhtäältä mentaliteetista, toisaalta kapasiteetista.

Israelilla on suurvallan mentaliteetti. Se kokee olevansa ulkopolitiikassaan subjekti. Sillä on halua vaikuttaa aktiivisesti ja keinoja kaihtamatta alueelliseen turvallisuusympäristöönsä omien tavoitteidensa mukaisesti. Likudin ja työväenpuolueen ulkopoliittiset tavoitteet saattavat erota toisistaan, mutta toimintamalli on sama. Sopeutuminen ulkoiseen muutokseen, missä Suomi on mestari, on Israelin ulkopoliittiselle ajattelulle vierasta. Tässä valossa ei ole mitenkään liioiteltua verrata Israelin roolia Lähi-idässä vaikkapa Ranskan tai Venäjän rooliin Euroopassa.

Suurvaltaidentiteetin lähtökohtana on suhtautuminen muihin suurvaltoihin samalta viivalta, tasa-arvoisesti. Israel nähdään usein Suomessakin Yhdysvaltain klientiksi, koska maa saa niin paljon talous- ja sotilasapua Yhdysvalloista. Implikaatio on, että Israel on riippuvainen Yhdysvalloista ja joutuu näin viime kädessä taipumaan sen tahtoon. Tämä on vain osatotuus. Toinen puoli totuutta on Israelin vankka käsitys itsestään Yhdysvaltain ainoana luotettavana liittolaisena Lähi-idässä. Israel on Yhdysvaltain strateginen liittolainen, kuten täällä tavataan sanoa. Liittosuhde on ankkuroitu vahvasti ja ilmeisen paineenkestävällä tavalla Yhdysvaltain kongressiin, painostusryhmiin ja laajalti myös yleiseen mielipiteeseen.

Israel edellyttää Yhdysvalloilta tasa-arvoista kohtelua ja saa sen. Aika ajoin Yhdysvallat tuo julki tyytymättömyytensä Israelin politiikkaan erilaisin elein. Kalenterista ei ”löydy” aikaa pääministerin tapaamiseen. Pääministeriä ei majoiteta valtion vierastiloihin tai kutsuta aterialle. Tällaiset eleet tietenkin noteerataan tarkoin Israelissa, mutta reaktio ei välttämättä ole oman politiikan tarkistaminen. Sitä vaatii korkeintaan oppositio. Hallituksen taholla asia ignoroidaan tai käydään vastahyökkäykseen turvautumalla omiin vipuvarsiin Yhdysvaltain sisällä. Pääministeri Netanjahun viimeisimmän Yhdysvaltain-vierailun ohjelmassa merkillepantavinta pitkällä tähtäyksellä olivat ne tapaamiset, joilla Netanjahu vahvisti omia ja Likudin siteitä Israelin nykyhallituksen tosiystäviin. Nämä löytyvät republikaanien oikealta laidalta ja ennen muuta ns. kristillisestä oikeistosta, jonka tuki Israelille on raamatullisen ehdoton. Vaatii aikamoista suurvalta-arroganssia yhdistää vierailuun Valkoisessa Talossa lukuisia tapaamisia nykyadministraation tiukimpien vastustajien kanssa. Tällaiselle käytökselle on jiddišistä periytyvä epiteetti: hutipa.

Toinen esimerkki on Israelin suhtautuminen Venäjään. Tällä erää tärkeintä maiden suhteissa ovat Venäjän asekaupat ja ydinalan yhteistyö Iranin kanssa. Israel on vastatoimena pannut omat maakaasukeskustelunsa Venäjän kanssa jäihin. Israel painostaa Yhdysvaltoja painostamaan Venäjää sanktioiden uhalla, ja on turvautumassa administraation ohi kongressiin, kun administraatio sen mielestä pehmoilee. Myös tapaamisissa muiden maiden kanssa Israel vaatii niitä vaikuttamaan Venäjään tavoitteidensa puolesta. Suomellakin on kokemusta. Israelin politiikan oikeutuksesta voidaan olla monta mieltä, mutta näin toimii suurvalta.

Suurvaltarooli vaatii paitsi tahtoa myös välineitä. Israelin ulkopoliittinen välineistö painottuu vahvasti sotilaalliselle puolelle. Vaikka Israelin olemassaoloon ei enää kohdistu suoranaista ja välitöntä uhkaa, olemassaolon ensi vuosikymmenet johtivat sotilaallisen turvallisuuden korostumiseen Israelin ulkopolitiikassa. Edelleenkin turvallisuusuhat koetaan voittopuolisesti sotilaallisiksi: Etelä-Libanon, palestiinalaisterrorismi, joukkotuhoaseet Syyrian, Iranin ym. käsissä. Vuoden 1998 budjetista lähes neljännes käytetään turvallisuusmenoihin.

Taatakseen olemassaolonsa ja vaikuttaakseen turvallisuusympäristöönsä Israel on systemaattisesti hankkinut itselleen Lähi-idässä vertaansa vailla olevan sotilaallisen kapasiteetin. Israel on de facto ydinasevalta. Israelin ilmavoimien toimintasäde ulottuu Tripolista Teheraniin. Tammikuun puolivälissä Israelin ilmavoimille toimitettiin ensimmäiset sen tilaamista yhteensä 25:stä F151-hävittäjästä. Näiden joka sään hävittäjien toimintasäde on 4500 kilometriä 11 tonnin pommilastissa. Hävittäjien tulo julkistettiin näyttävästi. Eihän pelotteesta ole iloa, ellei vihollinen tiedä mitä pelätä. Viholliseksi todettiin kiertelemättä Iran. Kaatamin CNN-haastattelu ei ole muuttanut julkisia asenteita Israelissa piiruakaan. Julkisuudelta piilossa tiettyä uusharkintaa saatetaan olla virittelemässä, mutta sitäkin lähinnä Yhdysvaltain reaktioita pohtien.

Kun nämä lähtökohdat ottaa huomioon, ei ole ihme, että Israelin suhde EU:hun ulkopolitiikan saralla on aika ajoin niin kärttyinen kuin se on – monista yhdistävistä tekijöistä huolimatta. Syitä on monia, mutta kun Israelia tarkastelee sen omasta, sotilaallisten turvallisuusnäkökohtien leimaamasta suurvaltaperspektiivistä, yksi on ylitse muiden: ”Eurooppa” ei ymmärrä Israelin turvallisuustarpeita. Kysymys ei niinkään ole yksittäisistä toimista, vaan maailmankuvasta. Voimapoliittisessa maailmankuvassaan Israel on paljon lähempänä Yhdysvaltoja kuin EU:ta.

Ei tarvitse kuin lukea EU-komission tuoretta tiedonantoa EU:n roolista Lähi-idän rauhanprosessissa, niin ymmärtää eron. Tiedonanto (23 sivua) sivuuttaa Israelin turvallisuuden yhdellä lyhyellä kappaleella, jossa toistetaan EU:n valmius ”panna peliin koko poliittinen arvovaltansa Israelin turvallisuuden takaamiseksi” ja vakuutetaan, että ”palestiinalaisalueiden taloudellinen kehitys on Israelin paras turvallisuustakuu”. Tällainen kielenkäyttö on paikallaan laajan turvallisuuskäsityksen Euroopassa, mutta se kuulostaa epärealistiselta ja holhoavalta etenkin Israelin nykyhallituksen korvissa. Verrataanpa jälkimmäistä väitettä siihen, mitä pääministeri Netanjahu sanoi tammikuun puolivälissä Israelissa vierailleelle EU:n puheenjohtajamaan edustaja varaministeri Fatchettille: ´Viime kädessä Israelin turvallisuuden paras tae on palestiinalaisten tieto siitä, että terrorismi tuo muassaan Israelin välittömät rankaisutoimet.´

Suurvaltana Israel luottaa turvallisuutensa takaamisessa vallan muuhun kuin EU soisi sen luottavan. Tämä on tosiasia. Sitä ei tarvitse hyväksyä, mutta realistisessa EU-politiikassa Israelin oma käsitys turvallisuudestaan on syytä ottaa aidosti huomioon – varsinkin jos siihen haluaa vaikuttaa.”

-------------------------------- 

Patokallion suurlähettiläskaudella alkoi niin sanottu toinen intifada eli Palestiinan arabien kansannousu Israelin miehitystä vastaan. Kautensa lopussa Patokallio totesi, että suurvalta Israel oli menossa suuntaan, joka oli sen omien, pitkän tähtäyksen intressien kannalta väärä. Lainaus tuoreesta kirjasta:

"Sanotaan mitä sanotaan, Israel ei jätä ketään kylmäksi. En pidä itseäni ”Israelin ystävänä” niin kuin termi Suomessa yleensä ymmärretään. Sama koskee palestiinalaisia. Minulla ei ole emotionaalista sidettä kumpaankaan. Minua ei kiinnosta toimia kummankaan riitelevän osapuolen syyllistäjänä tai puolestapuhujana. Minua kiinnostaa se, mitä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa – ja laajemmin Lähi-idässä – tapahtuu ja miksi."

Ehkä tästä diplomaattisesta asenteesta olisi hyötyä myös meille, jos haluamme yrittää ymmärtää tänä viikonloppuna käynnistynyttä uutta sotaa: Israel pitää itseään suurvaltana, joka taistelee olemassaolostaan. Hamas taas näkee itsensä vapautusliikkeenä, joka haluaa työntää sortajansa Välimereen. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, eikä meidän suomalaisten kannata kuvitella, että voisimme olennaisesti vaikuttaa sodan osapuoliin. 

Geriatrinen näkökulma kannabiskeskusteluun: eteenpäin Saksan viitoittamaa tietä!

Huhtikuun 20. sattui olemaan kansainvälinen kannabispäivä, ja sain yllättäen kutsun osallistua puhujana Helsingin keskustassa pidettyyn mielenosoitukseen kannabiksen vapauttamisen puolesta.

Olin hieman yllättynyt, koska en käytä kannabista enkä muitakaan laittomia päihteitä, enkä suosittele niiden käyttöä muillekaan. Mutta kutsu tuli ilmeisesti siksi, että olen julkisesti vastustanut Suomessa voimassa olevaa kannabis-kieltolakia.

En ehtinyt paikalle, mutta lähetin tilaisuuteen tekstin, kun kerran kohteliaasti pyydettiin. Tässä koko tarina, joka oli tietysti liian pitkä. Itse asiassa en tiedä, ehdittiinkö lyhennettyäkään versiota lukea, mutta muut puhujat varmaankin paikkasivat ongelman.

Aloitin parilla varoituksella:

                                                            ***

”En ole lääkäri, enkä suosittele kenellekään minkään lääkkeen tai luonnontuotteen nauttimista huvin vuoksi tai siinä uskossa, että ne ovat harmittomia. Erityisen varovainen kannattaa olla luonnontuotteiden kanssa, koska niiden tarkka koostumus ei yleensä ole tiedossa.

En suosittele siis myöskään kannabiksen käyttöä sen enempää kuin viinan juontiakaan, vahvemmista lääke- tai huumausaiheista puhumattakaan. Elämä selvin päin on yleensä mukavampaa kuin kännissä, pilvessä tai mömmöissä. Suosittelu on kuitenkin eri asia kuin hyväksyminen. Jos joku tykkää viinasta, niin juokoon, mutta mielellään kohtuudella.

Sama pätee tietyisti muihin mietoihin päihteisiin. Marijuanasta kuulin vuonna 1972, kun olin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Huomasin, että se oli teini-ikäisten keskuudessa muodikas päihde, osittain siksi että kaljaa oli vaikea saada kun ikäraja oli 21 vuotta. Nykyäänhän jo lähes puolet amerikkalaisista aikuisistakin on ainakin kokeillut kannabista, mukaan lukien muutama entinen presidentti.

Sama ilmiö näkyi sitten Suomessakin. En kuitenkaan alkanut käyttää, koska polttelu oli laitonta, ja parista kokeilusta ulkomailla jäi ristiriitainen vaikutelma. Nuoruudessani muotihuume oli keskiolut. Se oli paitsi laillista, myös suhteellisen halpaa ja tasalaatuista.

                                                            ***

Ja sitten asiaan: Kaltaiseni poliittisesti liberaali ihminen ei voi ymmärtää sitä, että yhdellä kemikaalilla ja yhdellä valtionyhtiöllä on monopoli valtakunnan päihdepolitiikassa – jopa niin, että valtio on sairaalloisen riippuvainen tämän monopolin verottamisesta.

En nyt ota kantaa siihen, minkä vahvuisia viinaksia pitäisi olla tyrkyllä missäkin kaupoissa tai kioskeissa. Suomi näyttää joka tapauksessa olevan menossa hitaasti keskieurooppalaiseen suuntaan: niin sanotuissa maitokaupoissa on myytävänä yhä väkevämpiä alkoholijuomia, ja samaan aikaan alkoholin kulutus henkeä kohti näyttää olevan laskussa. (Vanhukset ovat poikkeus.)

Keskieurooppalaisesta suunnasta juolahti mieleen, että kannabiksen käyttö tuli lailliseksi Saksassa huhtikuun alussa. Odotin hieman, että asia olisi noteerattu isosti Suomen mediassa, mutta kuulimme lähinnä vaisua piipitystä. Suomalaiset ovat hitaita tajuamaan maailman muuttumista, mutta kun on aika, oikea päätös tehdään nopeasti, kuten tapahtui Nato-jäsenyyden kanssa.

Entisenä politiikan toimittajana uskaltaisinkin löydä vetoa, että päihdepolitiikan kokonaisuudistuksesta tulee iso teema vuoden 2027 eduskuntavaaleihin. Toivottavasti liberaalit näkemykset saavat kannatusta kaikissa puolueissa. Joku puolue voisi vaikka tehdä lääkekannabiksen vapauttamisesta hallituskysymyksen.

                                                                 ***

Viime aikoina Suomessa on herätty siihen, että ihmisten määrä alkaa vähentyä ja maata uhkaa väestökato, ellei tänne saada huomattavasti nykyistä enempää maahanmuuttajia. Siinä toinen vaaliteema, jota emme pääse karkuun vaikka haluaisimme.

Mutta vaikka maahanmuutto ratkaisisi osan Suomen väestöongelmasta, se ei auta siihen, että suomalaiset vanhenevat, ja samalla lisääntyvät kaikenlaiset kivut ja säryt. Kivunhoidossa pitäisikin sallia kaikki keinot, joista on enemmän hyötyä kuin haittaa – ja jopa haittoja voisi pitää välttämättömänä pahana, kuten alkoholin kohdalla tehdään.

Tiedämme, että vanhusten alkoholinkäyttö on lisääntynyt, samoin siihen liittyvät ongelmat. Olisiko liikaa pyydetty, jos särkylääkkeille ja viinalle tarjottaisiin vaihtoehtoja?

Ikääntymisestä on toki hyötyäkin, paitsi henkiin jääneille itselleen, myös lääketeollisuudelle. Olen itsekin päässyt nauttimaan ikääntymiseen liittyvistä kivuista ja niihin määrätyistä lääkkeistä. Teholtaan ne ovat olleet kyseenalaisia, mutta aina on löytynyt joku uusi pilleri, jos edellinen ei ole tepsinyt. Onneksi Kela korvaa lääkekuluista osan, joten kiitos kaikille, jotka olette osallistuneet näihin ihmiskokeisiin maksamalla sairausvakuutusmaksuja.

Pääsen myöhemmin tänä vuonna polven tekonivelleikkaukseen, ja sen jälkeen edessä on taas kipulääkekuuri. Valitsemani julkisen sektorin hoitopaikka tarjoaa ensihoitona jopa konjakkiryypyn, mistä kiitos jo etukäteen.

Mutta miksi taas suositaan alkoholia? Osalle vanhuksista alkoholi ei sovi, ainakaan intensiivisesti käytettynä. Olisiko liikaa pyydetty, jos vaihtoehtona olisi tarjolla kannabista muodossa tai toisessa?

                                                                 ***

Kannabis ei tietenkään ole mikään ihmelääke kipuja vastaan, eikä sekään sovi kaikille. Lääketiede ei valitettavasti ole sanonut vielä lopullista sanaa kannabiksen hyödyistä ja haitoista. Mutta tietoa ei saada ilman kokeellista tutkimusta. Vanhukset olisivat hyviä koekaniineja.

Tutkimustuloksia kannabiksen tehosta kivunlievityksessä on paljon, mutta niiden otokset ovat yleensä pieniä ja laatu kyseenalainen. Mutta on siteerattava niitä tutkimuksia, joita on käytettävissä.

Yhdysvaltain kansanterveyslaitoksen NIH:n lehti Journal of Clinical Medicine julkaisi hiljattain selvityksen kannabiksen käytöstä vanhusten kivunhoidossa. Tutkimuksessa seurattiin keskimäärin 81-vuotiaan otoksen reaktioita.

Tutkimuksen mukaan 85 prosenttia mukana olleista kertoi kannabiksesta olleen heille hyötyä, ja 58 prosenttia jatkoi käyttöä vielä puoli vuotta kokeen alkamisen jälkeen. Toisaalta kolmasosa ilmoitti myös haittavaikutuksista, joita olivat mm. huimaus ja väsymys.

 

Kuva jutussa mainitusta kannabistutkimuksesta. Kokeeseen osallistuneista 113 vanhuksesta 85 prosenttia koki kannabiksen parantaneen heidän terveydentilaansa. Kymmenisen prosenttia ei havainnut mitään vaikutusta, muutama prosentti raportoi merkittäviä haittoja. (Linkki tekstissä yllä.)

                                                                 ***

Tutkimuksen johtopäätös oli, että lääkkeiden ja kannabiksen käytön yhteisvaikutusten vuoksi hoidon pitäisi olla varovaista ja yksilöllistä. Tutkimusnäyttö on tulkinnanvaraista, mutta näyttää siltä, että hyötyä on enemmän kuin haittaa. Eikä kenenkään ole pakko käyttää. Näin tiede etenee, pienin askelin. Jos jatkotutkimuksiin tarvitaan vapaaehtoisia, olen käytettävissä.

Ilmasto- ja energiapolitiikassa suositaan nykyään niin sanotusti teknologianeutraaleja ratkaisuja, eli päästöjen vähentämisessä ei pitäisi sulkea mitään vaihtoehtoja pois ideologisista syistä. Siksi ydinvoiman maine on vähitellen palautunut.

Kannabiksesta voisi tulla ydinvoimaan rinnastettava kemikaalineutraali vaihtoehto farmakologian puolella. Liberalisointia ei kannata vastustaa ainakaan sillä perusteella, että kannabiksesta voi olla myös haittaa. Mistäpä ei olisi?

Legalize it! Eteenpäin Saksan viitoittamaa tietä!

 

Matti Virtanen

eläkeläinen Espoosta.

Journalistin ohjeet: ”Pystyy vetään”

Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.

Vanha viisaus pätee, jos tarkastelemme Julkisen sanan neuvoston eli JSN:n kannatusyhdistyksen eli Jusanekin työryhmän laatimia uusia journalistin ohjeita. Ne tulevat voimaan lokakuun alussa 2024, ja sen jälkeen kaikki mediat niitä noudattakoot, jos haluavat.

JSN:n jäsenyys ei nimittäin ole pakollista, mutta journalistin ohjeisiin eli media-alan itsesääntelyyn sitoutuneita tiedotusvälineitä on tapana pitää vastuullisempina ja luotettavampina kuin muita.

Tai ehkä sopan moittiminen huonoksi on liioittelua, koska eivät vuodesta 2005 voimassa olleet vanhat ohjeetkaan mitään herkkua olleet. Soppaa on nyt yritetty maustaa lisäämällä tekstiä ja muuttamalla sanojen järjestystä.

Jätkäporukassa oli aikoinaan tapana arvioida retkimuonaa kaksiportaisella asteikolla, jossa heikompi arvosana oli painokelvoton, ja syötävää mättöä saatettiin kehua sanoilla ”Pystyy vetään”. Tällä asteikolla uudet journalistin ohjeet saavat parhaat pisteet.

Uusista ohjeista löytyy myös hyviä muutoksia ja lyhennyksiä, joten jatkakaa lukemista. Jusanekin kahdeksan hengen suuruinen työryhmä on koostanut uusien ja vanhojen ohjeiden vertailutaulukon, joten muutosten arviointi on helppoa.

 

Johdanto

Ohjeiden johdantolukua on venytetty tarpeettomasti. Kun vanhoissa ohjeissa sanotaan, että ”näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua”, niin uusissa ohjeissa joukkoviestimet on ensin muutettu ”mediaksi” ja ”ammattieettinen keskustelu” on pidennetty keskusteluksi ”journalistisesta työstä ja journalismin etiikasta”.

Tähän Jusanekin työryhmä lisäsi ylevän tavoitteen: ”Totuuteen pyrkivä journalismi auttaa yleisöä muodostamaan kuvaa yhteiskunnasta ja maailmasta.” – Totuus, Yhteiskunta ja Maailma. Ei suuret sana suuta halkaise, kansanviisauksissa pysyäksemme.

Tekstin venyttäminen pahenee seuraavassa kappaleessa, joka oli vanhoissa ohjeissa näin: ”Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä.” Tämä sisälsi tarkkaan luettuna jo kaiken journalistisen työn, mutta nyt se kuuluukin näin:

”Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä ja toimituksellista sisältöä kaikissa toimituksen käyttämissä julkaisukanavissa. Toimituksellisella sisällöllä tarkoitetaan toimituksen laatimaa, tilaamaa, muokkaamaa tai esille nostamaa aineistoa riippumatta esitystavasta ja siitä, miten tai millä teknologialla se on tuotettu.”

Eli kaikki ja vähän sen päällekin! Vaikea ymmärtää, mitä tällä lisäyksellä tavoiteltiin ja saavutettiin, paitsi jonkun työryhmän jäsenen oma puumerkki ohjeisiin.

Johdantoon lisättiin myös maininta, että ”päätösvallan on oltava aina toimituksella.” Turha lause tässä yhteydessä, koska sama asia sanotaan tarkemmin itse ohjeiden toisessa kohdassa.

Johdantolukuun on lisätty myös muistutus siitä, että ”kuka tahansa voi kannella JSN:lle, jos arvioi itsesääntelyyn sitoutuneen median rikkoneen Journalistin ohjeita”, ja että ohjeita rikkoneen on julkaistava JSN:n antama huomautus. Nämä riidattomat asiat ovat toki olleet yleisesti tiedossa jo aiemmin, tai selvinneet kenelle tahansa yhdellä puhelinsoitolla tai sähköviestillä.

 

Journalistin ammatillinen asema, kohdat 1–6

Varsinaisten ohjeiden ensimmäinen luku käsittelee journalistin ammatillista asemaa. Ohje numero 1 kuului aiemmin, että journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen, joilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Nyt tämä on lyhentynyt muotoon: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen”, jolla on oikeus saada tietää mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Uusien ohjeiden johdannossa puhuttiin ”yhteiskunnasta ja maailmasta”, mutta tätä laajennusta ei valitettavasti otettu mukaan. Esimerkiksi tiedejournalismi ei aina käsittele yhteiskuntaa, vaikka sillä voi olla yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Myös ohjeiden kohdassa 2 on lyhennystä muutaman kirjaimen verran. Kun toistaiseksi on sanottu, että ”tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein”, niin nyt tiedonvälityksen sisältö on muutettu ”toimitukselliseksi sisällöksi”.

Kohta 3 käsittelee painostuksen ja houkuttelun torjuntaa, ja se on onneksi ennallaan. Kohta 4 sen sijaan on esimerkki turhasta venyttelystä. Vanhoissa ohjeissa se menee näin:

”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Nyt sanat ”hänen ei pidä käsitellä” on muutettu muotoon ”Hän ei esimerkiksi saa käsitellä”. Sanat muuttuivat, sisältö ei. Neloskohtaan on lisätty myös kielto käsitellä aiheita, joihin liittyy joko henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus tai ”oma kaupallinen yhteistyö”. Herää kysymys, miksi kukaan tekisi kaupallista yhteistyötä ellei siitä olisi hyötyä.

Uuden neloskohdan päättää niin ikään tarpeeton lisäys eduista, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan. Uusien ohjeiden mukaan journalisti ei saa vaatia tai vastaanottaa etuja ”hänen toimiessaan journalistisessa työssä”. Tämä vie ajatukset hakoteille: tarkoitetaanko, että journalisti voi samanaikaisesti toimia jossain toisessa työssä, jossa etujen vaatiminen onkin hyväksyttävää. Tai voiko hän vastaanottaa etuja harrastustoiminnassa?

Tässä kohtaa ohjeiden numerojärjestys muuttuu: kohdat 5 ja 6 ovat vaihtaneet paikkaa. Noudatan jatkossa uusien ohjeiden numerojärjestystä ja pahoittelen mahdollista sekaannusta.

Ohjeiden viides kohta eli niin sanottu ”kaikki kortit pöydälle” eli ”full disclosure” -pykälä on asiallisesti ottaen ennallaan, vaikka sanajärjestystä on tarpeettomasti muutettu.

Vanha viitoskohta menee näin: ”Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.”

Uudessa muotoilussa sama asia sanotaan näin: ”Jos käsiteltävällä asialla on merkitystä medialle itselleen, konsernille, johon se kuuluu, tai sen merkittävälle omistajalle, asiayhteys on tehtävä yleisölle selväksi.” Tiedotusväline-sana on siis taas korvattu ”medialla” ja ”lukijat, kuulijat ja katsojat” muutettu yleisöksi.

Kuudes kohta antaa journalistille mahdollisuuden kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa. Kohta on jätetty ennalleen, vaikka lyhentämisen varaa olisi ollut, vaikka näin: ”Journalistin ei tarvitse rikkoa lakia eikä toimia epäeettisesti.”

 

Tietojen hankkiminen, kohdat 7–17

Ohjeiden toisella luvussa käsitellään tietojen hankkimista ja julkaisemista. Toimituksissa etsitään jatkuvasti uusia tiedonhankintakeinoja, ja soveliaista keinoista käytävä keskustelu on tarpeen.

Vanhat ohjeet ovat ilmeisesti miellyttäneet työryhmää, joten muutokset ovat pääosin kosmeettisia. Kohta 7 on ennallaan: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Jostain syystä tähän ei ole lisätty ajankohtaista kysymystä siitä, missä määrin fiktio tai kaunokirjallinen sisältö sopii osaksi journalismia.

Seuraavassa kohdassa vanha ohje kuului, että ”työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa”. Uusien ohjeiden kohta 8:ssa sama asia menee näin: ”Työtä tehdessään journalistin on pääsääntöisesti ilmoitettava ammattinsa.”

Vanha ohje kuului myös, että ”jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla”. Uusissa ohjeissa sana ”voi” on korvattu sanalla ”saa”.

Lukija jää ihmettelemään tällaisten sanamuunnosten merkitystä. Pitäisi kai kilauttaa kielitieteilijälle, jotta muutoksen merkitys avautuisi.

Kohdasta 10 löytyy myös pieni, mutta ehkä tarpeellinen muutos. Kun aiempi ohje kuului, että ”myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa”, niin nyt sama asia sanotaan muka täsmällisemmin: ”Hyvää journalistista tapaa on noudatettava myös toisen työtä käytettäessä.”

On siis noudatettava vain hyvää journalistista tapaa – Yleiset käytöstavat saavat olla miten huonoja tahansa, kunhan journalistin ohjeita ei rikota. Oman kokemukseni mukaan toimittajia pitääkin arvioida ja arvostella sen perusteella mitä he julkaisevat, ei puhetapansa, käytöksensä tai pukeutumisensa perustella. Makuasioistakaan ei JSN:n pitäisi sanoa mitään.

Kohdassa 11 säilyy ennallaan vaatimus, jonka mukaan ”yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta”. Työryhmä lyhensi tätä kohtaa poistamalla vanhoissa ohjeissa olleen lisäyksen: ”Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.”

Toivottavasti kukaan ei nyt kuvittele, että kuvaa ja ääntä saa käyttää harhaanjohtavasti. Ajankohtaisohjelmissa ja dokumenteissa esimerkiksi musiikilla ja valaistuksella voidaan saada aikaan ihmeitä: luodaan tunnelmaa, jännitystä ja vastakkainasettelua kohtauksiin, joissa ei muuten ole mitään mielenkiintoista. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita, ja melkein mahdottomia tuomaroida.

Kohdassa 12 kehotetaan suhtautumaan tietolähteisiin kriittisesti. Tähänkin pykälään tulee tarpeeton sanamuunnos: Vanhoissa ohjeissa asia sanotaan jo aivan selvästi: ”Erityisen tärkeää se (kriittisyys) on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

Uusissa ohjeissa sama uuskielellä: ”Erityisen tärkeää se (kriittisyys) on, kun asia on kiistanalainen tai kun tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

Sitten pääsemme kohtaan 13, jossa säädetään lähdesuojasta. Tämä on tärkeää, ja pääasia on ennallaan: ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu.”

Mutta tämän kappaleen jälkeen työryhmä on taas sortunut saivarteluun ja pidentänyt kohtaa tarpeettomasti. Ensin vanha momentti: ”Jos yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen julkaisusta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, toimituksen on suotavaa avata yleisölle, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu.”

Uusissa ohjeissa sama asia sanotaan näin: ”Kun kyse on yhteiskunnallisesti erittäin merkittävistä tiedoista tai kun tietojen julkaisemisesta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, toimituksen on perusteltava yleisölle nimettömän lähteen käyttö lähdesuojaa vaarantamatta sekä avattava, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu.”

Tässä tärkeä ja ikävä muutos on, että nimettömän lähteen käyttöä tarvitsisi jatkossa perustella vain jos käsitellään yhteiskunnallisesti ”erittäin” merkittäviä tietoja. JSN:n taustayhteisöissä on ilmeisesti toivottu, että nimettömien lähteiden käyttöä helpotettaisiin, ja Jusanekin työryhmä on tehnyt työtä käskettyä. Voimme olettaa, että tämä muutos heikentää journalismin laatua. Ainakin se on ristiriidassa aiemmin mainittujen totuudellisuusvaatimusten kanssa.

Heikennys löytyy myös kohdasta 14, jossa sanotaan, että uutisen voi julkaista myös rajallisten tietojen perusteella, mutta raportointia on syytä täsmentää kun uutta tietoa on saatavissa. Uusien ohjeiden mukaan täydentäminen on kuitenkin tarpeen vain jos uutta ja ”olennaista” tietoa on saatavissa.

Virheiden korjaaminen ja tietojen täydentäminen on nykyään verkossa niin helppoa, että on omituista etteivät uudet ohjeet kannusta siihen joka tapauksessa.

Kohta 15 herätti uusien ohjeiden valmisteluvaiheessa kritiikkiä, koska päätoimittajien yhdistys asettui vastustamaan Jusanek-työryhmän ehdottamaa harhaanjohtavan otsikoinnin kieltoa. Tässä oli taustalla ns. klikkiotsikointiin liittyvä ongelma: journalismi myy verkossa paremmin silloin, jos otsikko ei paljasta jutun oleellista sisältöä vaan jää hieman salaperäiseksi.

Päätoimittajat ehkä ajattelivat, että tuon salaperäisyyden rinnalla pieni harhaanjohtaminekin on hyväksyttävää, tuohan se lisää klikkejä ja sitä kautta myös apetta toimittajien lasten lautasille. Eräänlainen välttämätön paha, siis.

Työryhmä päättikin perääntyä, mutta muutti yhden sanan: Vanhojen ohjeiden mukaan ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate”. Uusissa ohjeissa muotoilun ”on löydyttävä” tilalle tuli tiukempi: ”On oltava sisällössä kate”. Voi toki sanoa, ettei tuo ole mikään muutos. Jos katetta on, se myös löytyy, ja päinvastoin.

Kohta 16 on tuttu piilomainonnan kielto, ja myös siihen tehtiin merkityksetön viilaus. Vanhojen ohjeiden mukaan ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä, uusien mukaan niiden on ”erotuttava toimituksellisesta aineistosta yleisölle selkeällä tavalla”. Kommentti tähän ei liene tarpeen.

Seuraavana ohjeissa on uusi ja tarpeellinen kohta 17, jossa hyväksytään toimitukselliselle työlle ”ulkopuolinen rahoittaja” – tosin yhdellä ehdolla: ”Rahoittaja on tuotava esiin, mikäli se vaikuttaa aihepiirin valintaan.”

Tästä voinee odottaa vielä kiistoja tulevissa JSN:n kokouksissa. Kuinka paljon ulkopuolista rahoitusta pitää olla? Miten todistetaan, että rahoitus on vaikuttanut jutun aiheeseen tai näkökulmaan? Pitääkö nautittu lounas lobbarin kanssa ilmoittaa jutussa – entä Lapinmatka? Tällaiset kysymykset ovat hyvinkin relevantteja monille freelanceleille, joiden on haalittava toimeentulonsa pienistä puroista.

 

Haastateltavan oikeudet, kohdat 18–22

Kohta 18 antaa haastateltavalle oikeuden tietää ennakolta, onko keskustelu toimittajan kanssa tarkoitettu julkaistavaksi vai tausta-aineistoksi. Tähän tulee pieni lisäys: Vanhoissa ohjeissa haastateltavalle piti kertoa, jos haastattelua voidaan käyttää ”useissa eri välineissä”. Uusien ohjeiden mukaan haastateltavalle on kerrottava, jos haastattelu voidaan julkaista ”useissa medioissa”.

Muutoksen tarkoitus lienee helpottaa useita eri lehtiä (”medioita”) julkaisevien kustantajien elämää. Toimittaja voi joutua tässä kyllä ikävään välikäteen, koska hän ei voi tietää mitä kaikkia julkaisuja, alustoja, välineitä, lehtiä tai medioita kustantaja aikoo joskus tulevaisuudessa käyttää jutun levittämiseen.

Kohta 19 tiukentaa journalistin velvollisuutta antaa haastateltavalle ns. tarkastusoikeus tekstiin. Tässäkin työryhmä on päättänyt tehdä merkityksettömän muutoksen: Vanhojen ohjeiden mukaan ”Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa.”

Uusissa ohjeissa sanojen ”on syytä suostua” tilalle on keksitty muotoilu ”tulee suostua”. Vaikea sanoa, pitäisikö tällaisiin uudistuksiin suhtautua itkien vai nauraen.

Tarkistusoikeutta koskevaan pykälään 19 olisi voinut tehdä olennaisen parannuksen korostamalla, että haastateltavalla on oikeus tutustua paitsi ”omiin lausumiinsa”, myös siihen asiayhteyteen, jossa näitä lausumia käytetään. Jokainen tietää, että sitaatteja irrotetaan joskus asiayhteydestään ja käytetään johonkin muuhun kuin mihin ne oli tarkoitettu. Tästä ei kuitenkaan ole ollut ohjeissa sanaakaan – eikä ole uusissakaan ohjeissa. Käsittämätön laiminlyönti työryhmältä, joka istui sentään asian päällä yli vuoden.

Kohdassa 20 kerrataan, milloin journalisti voisi suostua annetun lausuman poistamiseen haastattelun jälkeen. Vanhoissa ohjeissa poistovaatimukseen voi suostua vain, jos olosuhteet ovat muuttuneet haastattelun antamisen jälkeen niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi ”selvästi kohtuutonta”. Uusissa ohjeissa tuohon on lisätty, että vaatimuksen voi hyväksyä myös jos ”käsillä on uutta tietoa, jonka valossa julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta”. Epäselväksi jää, miksei uuden tiedon ilmestyminen muka ole sama asia kuin olosuhteiden muuttuminen. Mutta saatiinpa pari sanaa lisää tuohonkin.

Ohjeiden kaksi seuraavaa kohtaa käsittelevät jo roomalaisesta oikeudesta tuttua samanaikaisen kuulemisen periaatetta, johon monilla journalisteilla on viha-rakkaus -suhde: vastapuolen kuuleminen pilaa usein hyvän tarinan. Toisaalta kaikki tietävät, että sitä toista osapuolta kannattaa kuulla, koska se voi säästää valtavasti vaivaa jutun jälkikäsittelyn yhteydessä.

Kohdassa 21 tekstiin ei onneksi tule olennaista muutosta, vaan se kuuluu uusien ohjeiden mukaan seuraavasti: ”Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, tälle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.”

Kohdassa 22 tätä periaatetta on täsmennetty liittämällä yhteen vanhojen ohjeiden kohdat 22–25. Tässä Jusanekin työryhmä on onnistunut hyvin. Pykälä on myös tiukentunut hieman: kun vanhoissa ohjeissa sanottiin, että jos erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunutta henkilöä ei jostain syystä ole voitu kuulla samanaikaisesti, niin ”hyviin tapoihin kuuluu julkaista hänen oma kannanottonsa.” Uusissa ohjeissa sanotaan, että tässä tapauksessa kannanotto tulee julkaista ”mahdollisimman nopeasti ilman asiattomia lisäyksiä”.

Ainoa mikä tässä kohtaa jäi harmittamaan on, ettei Jusanek tajunnut palauttaa käyttöön 1900-luvulla journalistin ohjeissa olleita ”vastineen” ja ”oikaisun” käsitteitä. Ne toimivat hyvin: olennainen asiavirhe on korjattava oikaisulla ja kohtuuttomaan kritiikkiin saa vastata vastineella. Nyt sana ”kannanotto” korvaa molemmat, mistä tulee vaikutelma, että totuus on neuvoteltavissa. Ehkä tämä on sitä postmodernismia?

 

Ihmisarvo, yksityisyys ja julkisuus, kohdat 23–29

Seuraavassa luvussa journalistin ohjeet käsittelevät arkaluontoisia asioita. Arvioitavana on nyt sellaisia käsitteitä kuin ihmisarvo, etninen alkuperä, seksuaalinen suuntautuminen, selvästi haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt, yksityisyyden suoja, henki ja terveys.

Kohta 23 on kuin suoraan Saksan liittotasavallan tai Suomen perustuslaista: Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Epäselväksi jää, miksi se pitää mainita myös journalistin ohjeissa. Eihän JSN tulkitse muitakaan perustuslain pykäliä.

Jatkokohdassa 24 täsmennetään, mitä ominaisuuksia ei saa tuoda esille leimaavasti tai halventavasti: ”etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta, terveydentilaa, perhesuhteita tai näihin verrattavaa ominaisuutta”.

Olisiko ehkä voinut tiivistää, että ”mitään henkilökohtaista ominaisuutta ei saa tuoda esiin halventavasti”. Ainakin tuon ”vakaumuksen” olisi voinut jättää pois. Jos ihminen uskoo halpamaisiin asioihin, niin miksei häntä saisi julkisesti halventaa. Oikeudessakin on jo tehty ennakkopäätös, että selvästi fasistisia vakaumuksia esittänyttä henkilöä saa kutsua julkisesti natsiksi – tai ainakin natsipelleksi. Uusien journalistin ohjeiden mukaan se ei olisikaan mahdollista.

Kohdassa 25 käsitellään yksityiselämän suojaa. Tässä pohjoismainen journalismi poikkeaa perinteisesti angloamerikkalaisesta ja itäeurooppalaisesta, osin myös keskieurooppalaisesta journalismista. Pykälän alkuosa pysyy suunnilleen ennallaan:

”Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja saa julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä.”

Mutta sitten tulee lisäys: ”Nämä vaatimukset koskevat myös nimeämättömiä mutta yleisesti tunnistettavia henkilöitä.” Onneton muotoilu, joka aiheuttanee JSN:lle kanteluiden vyöryn. Kuka tahansa on nimittäin omasta mielestään tunnistettava henkilö. Lähipiiri tunnistaa kuitenkin, vieraiden mielipiteistä ei kai ole väliäkään.

Ennallaan on sen sijaan kohta 26, joka on ohjeiston harvoja positiivisia pykäliä eli korostaa sitä mikä on luvallista: ”Julkisella paikalla tapahtuvaa toimintaa on yleensä lupa selostaa ja kuvata ilman asianosaisten suostumusta.” Tuohon olisi ehkä voinut lisätä maininnan, että julkisen paikan määritelmä löytyy järjestyslaista.

Seuraavassa kohdassa käsitellään yksityisyyden suoja, joka pitää tietysti ottaa huomioon myös julkisia asioita tai tietoja. Vanhoissa ohjeissa sanotaan, että ”kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa”, mutta uusiin ohjeisiin on tullut outo lisäsana: ”Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa uudelleen”. – Miten niin uudelleen? Johan me sovimme, ettei arkaluontoista tietoa julkaista kertaakaan, vaikka se olisi julkista.

Kohdassa 28 on ennallaan kehotus noudattaa hienotunteisuutta onnettomuuksien tai rikosten uhreista uutisoitaessa. Tähän on kuitenkin tehty lisäys, joka hieman ihmetyttää: ”Jos yleisöltä pyydetään tietoja tai materiaalia onnettomuus- tai rikospaikalta, yleisöä on ohjeistettava toimimaan turvallisuutta vaarantamatta.” Tätä lisäystä Jusanek on mainostanut uusista ohjeista kertoessaan, mutta on vaikea nähdä mitä merkittävää siinä on. Milläköhän asiantuntemuksella toimittaja tai valokuvaaja pystyy ”ohjeistamaan yleisöä”?

Kohta 29 on kokonaan uusi: ”Erityisen huolellinen tulee olla tilanteissa, joista uutisoiminen voi vaarantaa jonkun henkeä tai terveyttä.” – Mielenkiintoista nähdä, tuleeko tämän kohdan rikkomisesta kanteluja. Tässä on taustalla ehkä Kalevan pariskunnan sieppaus Jemenissä joskus viime vuosikymmenen alussa. Mediassa päätettiin päätoimittajien kesken laajasti, ettei pariskunnan nimiä kerrota, jotta kaappaajat eivät saisi tietoa mm. vankiensa työnantajista. Tuolloin asiasta sovittiin ilman JSN:n ohjeistusta, joten on hieman kyseenalaista tarvitaanko ohjetta nytkään. Mutta jos jonkun henki tai terveys voidaan pelastaa vaikenemalla, niin mikäs siinä.

 

Oikeudenkäynneistä ja rikoksista, kohdat 30-34

Rikos- ja oikeustoimittajille arkipäiväistä eettistä pohdintaa ovat kysymykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä. Uusien ohjeiden kohdassa 30 laajennetaan vanhaa kieltoa, jonka mukaan ”oikeudenkäynnin aikana ei pidä asiattomasti pyrkiä vaikuttamaan tuomioistuimen ratkaisuihin eikä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen”.

Uusissa ohjeissa sama kohta laajenee koskemaan oikeudenkäyntien lisäksi myös rikosten esitutkintaa sekä syyteharkintaa. Tähän olisi voinut lisätä maininnan siitä, että toimittajan on torjuttava myös poliisin tai oikeusviranomaisen harjoittama yksipuolinen viestintä epäillyn syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta.

Kohdassa 31 kielletään uusien ohjeiden mukaan rikoksesta epäillyn nimen tai kuvan julkaiseminen ennen tuomiota - tai tarkemmin sanoen kehotetaan ainakin käyttämään ”tunnistamiseen johtavien tietojen julkaisemisessa - - huolellista harkintaa”.

Sama asia sanotaan vanhoissa ohjeissa lyhyemmin ja selvemmin: ”Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.”

Kun tuomio on annettu siirrytään kohtaan 32 ja pelisäännöt muuttuvat niin, että rikoksesta tuomitun ”nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja saa julkaista”, ellei se ole kohtuutonta. Tässä ohjeet eivät muutu kuin yhdellä sanalla: vanhoissa ohjeissa muotoilu oli ”voi julkaista”. Saa vai voi - tarvittaneen kielitieteilijä sanomaan, onko nimen julkaisuohjetta näin kiristetty vai helpotettu.

Kohdassa 33 pidetään huoli siitä, ettei arkaluonteisen rikoksen uhrin henkilöllisyys pääse julkisuuteen. Kohtaan on liitetty vanhojen ohjeiden kaksi osaa, joista toisessa suojellaan uhria suoraan, toisessa myös rikoksentekijää, koska hänen tunnistamisensa voi johtaa myös uhrin tunnistamiseen. Vanhojen ohjeiden mukaan tällaisia tietoja ”ei yleensä pidä julkaista”, uusien mukaan ”ei yleensä tule julkaista”. Joudumme taas kääntymään kielitieteilijän puoleen.

Kohta 34 on ennallaan: ”Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka.” Tämä on erittäin hyvä pykälä, ja sopisi sovellettavaksi kaikkeen journalismiin.

Usein journalisteja ja journalismia ajaa eteenpäin pessimistinen maailmankuva: kaikki menee päin seiniä, jäät sulavat ihan kohta, maailma tuhoutuu, naali ja kaali kuolevat sukupuuttoon. Jos käy ilmi ettei synkkä ennuste toteutunutkaan, niin journalisti voitaisiin velvoittaa palaamaan aiheeseen. No niin, leikki sikseen, takaisin asiaan.

 

Virheen korjaus ja muutokset, kohdat 35–37

Ohjeiden viimeiseen lukuun on tehty selvästi enemmän muutoksia kuin muihin. Kohdan tekstiä on muutettu kauttaaltaan, mutta taas jää hieman epäselväksi, mihin muutoksilla tähdätään.

Esimerkiksi käy vanhojen ohjeiden neuvo: ”Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.”

Uusissa ohjeissa sama asia sanotaan hieman lyhyemmin: ”Tarvittaessa toimituksen on korjausten lisäksi julkaistava uusi juttu, jossa virheet yksilöidään.” Vastaavanlaista tiivistämistä olisi saanut soveltaa kaikkiin journalistin ohjeisiin, mutta aika ilmeisesti loppui - hyvä että se onnistui edes tässä.

Verkkojournalismin virheet ovat vaatineet uusiin ohjeisiin kaksi uutta kohtaa, joita voi pitää tervetulleina: kohdassa 36 vaaditaan, että yleisölle on kerrottava korjausten lisäksi myös muista julkaisuun tehdyistä muutoksista – tosin ”vain jos ne muuttavat asiasisältöä merkittävästi”. Tuo viimeinen oli turha lisäys, koska merkityksettömistä muutoksista on helppo kertoa vakiolisäyksellä: ”jutun kieliasua on parannettu” tai ”jutussa olleita kielioppivirheitä tai painovirheitä on korjattu”.

Kohta 37 on sitten ajankohtainen, Aamulehden hiljattain poistettua verkosta yli 500 sepittelijäksi syytetyn toimittajansa juttua. Uusi pykälä kuuluu näin: ”Julkaistua toimituksellista sisältöä ei saa poistaa selvästi julkaisuajankohdan jälkeen kuin erityisen painavista syistä.”

Aamulehden toimintaa on tässä asiassa kyseenalaistettu, eikä syyttä. Vanhojen eli nykyisten journalistin ohjeiden mukaan juttujen poistaminen on kuitenkin ihan ok – uudet ohjeet voisivat tuoda lehdelle langettavan päätöksen julkaistun aineiston poistamisesta.

 

Liite: Yleisön julkaisema sisältö

Uudet journalistin ohjeet päättyvät pitkähköön liitteeseen, jossa käsitellään median verkkopalstoilla julkaistavaa yleisön tuottamaa sisältöä, lähinnä keskustelupalstojen puheenvuoroja ja niiden moderointia.

Suunnilleen samansisältöinen liite on myös vahoissa ohjeissa, eivätkä muutokset vaikuta merkittäviltä. Ehkä tärkein lisäys on, että liitteessä mainittujen periaatteiden velvoittavuus on uusissa ohjeissa ”yhtäläinen Journalistin ohjeiden kanssa.”

Se tarkoittanee, että JSN joutuu jatkossa vastaamaan esimerkiksi kanteluihin, joissa valitetaan siitä, ettei jotain loukkaavaa kommenttia poistettu riittävän nopeasti. Tästä tulee vielä napinaa:

”Toimituksen on viipymättä poistettava sen tietoon tulleet väkivaltaan tai syrjintään yllyttävät, vihaa lietsovat ja yksityisyyden suojaa tai ihmisarvoa loukkaavat sisällöt omilta verkkosivuiltaan ja omista sovelluksistaan.”

Selvä, mutta kuka kertoisi miten pitkä aika on ”viipymättä”? Odotettavissa on tahatonta komiikkaa, jos JSN joutuu äänestelemään asiasta.

Yksi ratkaisu laittomien uhkausten ja muiden vihaviestien estämiselle olisi ollut, että Journalistin ohjeisiin sitoutunut media pitäisi keskustelupalstojaan auki vain silloin kun toimituksen oma moderaattori on paikalla painamassa delete-nappia. Ohjeeksi riittäisi, että ”median keskustelupalstoilla ei saa julkaista laitonta sisältöä”.

Mutta ehkä uusien journalistin ohjeiden kanssa pysytään elämään. Kouluarvosana kokonaisuudesta?

Välttävä, 6+. Pystyy vetään.