Tervetuloa John Sawatskyn haastattelumetodin suomenkielisen pikakurssin toiseen osaan. Teksti perustuu muistiinpanoihin, jotka tein Sawatskyn kurssilla Helsingissä huhtikuussa 2003. Epäilijöille tiedoksi, että metodi ei ole parissakymmenessä vuodessa lainkaan vanhentunut. Päin vastoin: siitä on hyötyä kaikille suomalaisilla journalisteille - tai ainakin niille, jotka haluavat kehittää omaa ammattitaitoaan.
Kurssin ensimmäisessä osassa käsittelimme haastattelun perusteita: Miten journalistinen haastattelu poikkeaa muista inhimillisistä vuorovaikutustilanteista? Miksi haastateltava ei aina toimi kuten haastattelija haluaisi? Miten haastatteluun pitäisi valmistautua? Miten haastatteluun rakennetaan draaman kaari?
Kysymyksen osat ja kuolemansynnit
Haastattelijan on muistettava, että vastaukset ovat riippuvaisia kysymyksistä. Hienommin voisi sanoa, että jokainen vastaus on esitetyn kysymyksen funktio.
Kysymys on yritys saada tietoa jostakin asiasta. Siinä on siis kaksi osaa: asia ja tiedustelu, toisin sanoen aihe (topic) ja utelu (query). Molempien osien pitäisi olla mietittyjä ja sopivan kokoisia. Esimerkiksi: "Mitä ajattelette Yhdysvaltain johtamasta hyökkäyksestä Irakiin?" (What do you think about the US-led invasion of Iraq?)
Tässä ”What do you think” oli utelu ja ”US-led invasion of Iraq” aihe. (Esimerkkinä tämä kysymys on melko hyvä: siinä on avoin utelu ja melko tarkkaan rajattu aihe. Mutta tästä myöhemmin. - mv)
1. Kysymyksestä puuttuu utelu (no query). Sawatskyn yliopistokursseilla tehtyjen laskujen mukaan noin viidesosa kysymyksistä on lausahduksia, jotka eivät vaadi mitään. ”Kysymys” ilman utelua antaa haastateltavalle aina hyvän tilaisuuden väittää vastaan, jolloin haastattelusta tulee keskustelua.
Haastattelu
voi kuulostaa keskustelulta, mutta se on harhaa. Keskustelun tehtävä on
vaihtaa tietoa tai mielipiteitä, haastattelun tehtävä on kerätä aineistoa. Keskustelu
on ystävällistä kilpailua osapuolten jakamien panosten (output) välillä; sen tavoitteena on
antaa jotain molemmille osapuolelle. Haastattelussa puolestaan haastattelijan ei tarvitse
antaa mitään, mutta haastateltavan pitäisi antaa mahdollisimman paljon – eikä
haastattelijalle vaan yleisölle. (If you want to show off, show off to the audience!)
Jos kysymyksistä puuttuu utelu, edes keskinäinen luottamus ei takaa, että haastateltava antaa yhtään mitään. Myös ystävällisessä kysymyksessä on oltava utelu. Mitä vähemmän haastattelija julistaa tietävänsä, sitä enemmän hän saa. Kuunteleminen on myös hyvä keino luoda yhteys tai lisätä luottamusta osapuolten välille.
2. Kaksiosainen kysymys (double-barrelled question). Tämä on jopa yleisempi kuin ensimmäinen synti. Kun kaksi kysymystä on peräkkäin, toinen sabotoi ensimmäisen, ei suinkaan täydennä kuten kysyjä ehkä luulee. Syynä toisen kysymyksen esittämiseen heti ensimmäisen perään voi olla vaistomainen pyrkimys tarjota haastateltavalle helppo ulosmenotie, exit-ramppi.
Yleensä haastateltavat vastaavatkin vain toiseen kysymykseen – ellei se satu olemaan ensimmäistä kiusallisempi. Muistakaa haastateltavan tavoitteet: turvallisuus, miellyttävyys, helppous. Suunnitelkaa kysymykset niin, ettei niissä ole exit-ramppeja.
3. Liikaa tavaraa (too much topic). Hyvä kysymys on avoin, neutraali ja hoikka. Esimerkki: Bill Clintonin ensimmäisen presidentinvaalikampanjan alussa 1992 häneltä kysyttiin CBS:n 60 Minutes -ohjelman haastattelussa suhteesta laulaja Jennifer Flowersiin. Haastattelija Steve Kroft esitti pitkän kysymyksen Flowersista, joka oli iltapäivälehdissä kertonut olleensa 12 vuotta seksisuhteessa Clintonin. Kroftin kysymyksessä tämä 12 vuoden suhde oli ylikuormitusta, johon Clintonin oli helppo vastata: "Ei pidä paikkaansa". Sen jälkeen aihe jäi koko kampanjassa taka-alalle. Jos kysymys olisi ollut hoikempi, ilman suhteen oletettua kestoa, hänen olisi ollut vaikeampi valehdella (kannattaa muistaa, että haastattelussa oli mukana myös Clintonin puoliso Hillary). Ehkä Clintonista ei olisi tullut presidenttiä, jos tämä kohta haastattelusta olisi mennyt oikein.
Toinen esimerkki. Gary Condit –niminen poliitikko oli vaikeuksissa kesällä 2001, koska hänen avustajanaan työskennellyt nuori nainen oli kadonnut sen jälkeen, kun heidän suhteensa oli tullut julki. ABC-kanavan haastattelussa toimittaja Connie Chung esittää kysymyksen: ”Can your career, your marriage survive this?” Condit vastaa vain jälkimmäiseen, joka on helpompi: avioliitto kyllä kestää.
Kysymyksessä oli kuitenkin kaksi aihetta, joista haastateltava valitsi täysin rationaalisesti itselleen helpomman. Haastattelija ei palannut uranäkymiä koskevaan aiheeseen, mikä on melko tavallista: varsinkin kokenut poliitikko pystyy sivuuttamaan kaksiosaisen kysymyksen vaikeamman puoliskon vastaamalla helpompaan pitkästi.
Sawatskyn analogia: Pizzassa enemmän on parempi. Kysymyksessä vähemmän on parempi.
4. Huomautukset (remarks).
Tämä on kaikkein yleisin synti: haastattelija lisää omaa outputtia utelun
perään, muka täsmentääkseen kysymystä. (”I have to make this remark to make
sense”). Kaikki ylimääräiset huomautukset antavat haastateltavalle
mahdollisuuden tarttua toisarvoiseen aiheeseen ja ohjata haastattelu pois
kysymyksen varsinaisesta aiheesta. Mikä tahansa sivuteema voi kaapata koko kysymyksen, koska
mikä tahansa kysymyksen osa voi aiheuttaa sivuraiteelle vievän vastareaktion.
5. Ladatut sanat (trigger words).
Jotkut yksittäiset sanat voivat syödä koko kysymyksen, jos niillä on
haastateltavalle erityinen merkitys. Ääriesimerkki: toimittaja kysyy
showpainijalta pukuhuoneen käytävällä, miltä tuntuu huijata (fake) katsojia.
Haastateltavan reaktio on isku avokämmenellä päin kasvoja. Toimittaja kaatuu
maahan. Oliko pakko käyttää sanaa fake?
Ladatut sanat aiheuttavat eriasteisia reaktioita, jotka kaikki vaikeuttavat haastattelun kulkua. Sawatskyn reaktioasteikko menee seuraavasti: 1) Keep smiling, 2–3) Ohimenevä kiusaantuminen, 4–5) Yleinen puolustelevuus (haastateltava vetäytyy kuoreensa), 6) Silminnähtävä ärtymys, 7) Vihamielinen verbaalinen purkaus, 8) Haastateltava kävelee pois, ja 9) Fyysinen hyökkäys (esimerkki edellä).
Haastatteluun valmistautuessa on muistettava, että tavoittelemme vastauksia kysymyksiin, emme reaktioita joihinkin sanoihin. Mutta mitkä sanat sitten ovat ladattuja? Tähän ei ole yleispätevää vastausta, koska ne riippuvat henkilöistä ja ajankohdasta. Richard Nixonilta kysyttiin, onko hän konna. Hän vastasi puheessaan sanoin, jotka jäivät historiaan: "I’m not a crook." Mutta tämä ei valaissut lainkaan sitä, mitä Nixon oli tehnyt.
6. Liioittelu (hyperbole, exaggeration, inflation). Journalistiseen kulttuuriin kuuluu valitettavasti monia ylisanoja kuten ihme, kriisi, aikakausi, yllätys. Jos näitä liioittelevia ilmauksia sotketaan kysymykseen eli inputtiin, vastaus voi ajautua väärään suuntaan. Haastateltava ei yleensä halua korostaa omaa erinomaisuuttaan, koska sellainen ei kuulu hyviin tapoihin.
Esimerkkinä CBS:n 60 Minutes -ohjelman tähtitoimittajan Mike Wallacen tekemä Luciano Pavarottin haastattelu. Kysymykset sisältävät imartelevia ja paisuttelevia tulkintoja ja oletuksia: Pavarottin giganttinen imperiumi yms. Vastauksissaan Pavarotti vetää toiseen suuntaan ja esittää olevansa lähes nälkätaiteilija.
Liioittelu luo tarpeen tasapainottavalle understatementille. Totuuden kertominen ei enää riitä haastateltavalle, jos haastattelijan liioittelu on jo kallistanut vaa’an toiseen äärimmäisyyteen. Haastattelijan on muistettava, että tarina ei ole hänen vaan haastateltavan.
7. Muotopuoliset kysymykset (mismatch questions). Tavallisesti suljettu utelu portaattomaan aiheeseen. Uteluja on kahta lajia: avoin tai suljettu. Useimmat aiheet ovat portaattomia, eikä niihin voi vastata "kyllä" tai "ei". Näissä aiheissa utelu ei siis saa olla suljettu. Suljettu kysymys alkaa aina verbillä, suomessa kysymyssanalla, joka päättyy -ko, -kö. Vältä niitä.
Aiheet voivat puolestaan olla joko selvästi kaksijakoisia (all or nothing) tai portaattomia (gradual). Useimmat aiheet luonnossa ja ihmisten maailmassa (journalismissa) ovat portaattomia, joten ne eivät taivu kyllä tai ei –asentoon. Tätä toimittajat eivät usein tajua, vaan tekevät muotopuolisia kysymyksiä ja ihmettelevät mikseivät ne toimi. Sawatskyn yliopistokursseilla tehtyjen laskujen mukaan yli 60 prosenttia kysymyksistä on kuitenkin suljettuja, vaikka niihin ei voi vastata yhdellä kielto- tai myöntösanalla.
Esimerkki CNN:n Larry Kingiltä, Yorkin herttuattaren Sarah Fergusonin haastattelusta. King kysyy eri aiheista herttuattarelta peräti kuusi kertaa "Yllätyitkö?” (Were you surprised?) tai vaihtelun vuoksi "oliko se sinulle sokki?" (Were you shocked?). Yhteenkään näistä kysymyksistä Sarah ei pysty antamaan selvää kyllä tai ei -vastausta. Toinen esimerkki: baseball-joukkueen omistaja oli antanut rasistiseksi tulkittuja lausuntoja, joiden vuoksi hän oli saanut liigalta porttikiellon oman joukkueensa otteluihin. Haastattelija kysyy: Oletko rasisti? Tähän on helppo vastata ”En suinkaan. Minulla ei ole omia lapsia, joten kaikki pelaajat ovat minulle kuin omia poikia.”
On muistettava, että kysymyksessä utelu on työn tekevä osa. Se nostaa raskaatkin painot, jos se on oikein mitoitettu. Poikkeus: Suljettu kysymyskin toimii, jos aihe on sopusoinnussa. ”Ehditkö junaan?”
Kerrataanpa kuolemansynnit vielä, hieman muuttamalla ja yksinkertaistamalla ne kielloiksi:
”Älä koskaan…”
…kysy ilman kysymystä. Esimerkki: “Olipa ilkeästi sanottu.”
…kysy kahta kysymystä kerralla. Esimerkki: ”Miten loukkaannuit ja miten voit nyt?”
…upota kysymykseen väitettä. Esimerkki: ”Menetit isäsi; se oli varmaan vaikeaa?”
…liioittele. Esimerkki: “Eikö ollutkin kammottava kokemus?”
…provosoi tai käytä ladattuja sanoja. Esimerkki: ”Pitääkö paikkansa, että olit pitkään työttömänä?”
…johdattele tai esitä retorisia kysymyksiä. Esimerkki: ”Eikö olekin sääli, että se on mahdotonta?”
…esitä suljettua kysymystä: Esimerkki: “Harmittiko, että sait potkut?”
Kertausta: Suljettu ja avoin kysymys
Sawatskyn oppeja on usein yksinkertaistettu sanomalla, että hän vastustaa suljettuja kysymyksiä. Mutta ei niissä mitään vikaa ole, kunhan kysymyksen aihe ja utelu ovat yhteensopivia, siis ilman seitsemättä kuolemansyntiä. Jatkuvaa, portaatonta ilmiötä ei pidä jakaa kahtia suljetulla kysymyksellä, mutta aina sopii kysyä: Ehditkö junaan? Joitko kahvia? Oliko hän raskaana?
Esimerkki: NBC:n Dan Rather haastatteli Jugoslavian (Serbian) presidentin Slobodan Milosevicin vaimoa Mirjana Markovicia Kosovon sodan tiimoilta. Tähtitoimittajalla oli ainutlaatuinen tilaisuus saada jotain näkemystä siitä, miten "Serbian Lady Macbethiksi" kutsuttu rouva ajattelee hajonneen Jugoslavian muista kansanryhmistä ja Jugoslavian hajoamissodassa harjoitetusta "etnisistä puhdistuksista".
Haastattelu meni avainkohdassaan näin:
Rather: "Is there no ethnic cleansing in Kosovo?"
Markovic: "No."
Rather: "None?"
Markovic: "No..."
Tässä tuli useita kuolemansyntejä kerralla. Ensiksikin "etninen puhdistus" on epäselvä käsite, jonka sisällöstä pitäisi päästä edes jotenkin yksimielisyyteen ennen kuin siitä alkaa kysellä. Kysymystä ei missään tapauksessa voi aloittaa olla-verbillä, koska kieltävä vastaus on haastateltavalle paitsi turvallisin, myös helpoin ja suotuisin. Rouva Milosevicin vastaus on siten täysin rationaalinen, ja hän varmaankin uskoo puhuvansa totta. Koko etnisen puhdistuksen käsite on tässä väärässä paikassa, koska se on varmasti haastateltavalle "trigger word", joka laukaisee puolustusreaktion. Ratherin jatkokysymys "None?" paljastaa, että tilanne on lukossa eikä hän pääse millään eteenpäin - ihmeellistä; odottiko hän ehkä, että Lady Macbeth olisi myöntänyt jotain? Ehkä ainoa ulospääsy tässä olisi ollut jatkokysymys "How do you know?", "Miten te sen tiedätte?"
Tavallisesti suljetun kysymyksen esittäminen hämmentää ihmistä, varsinkin jos hän on ymmärtänyt puheenaiheena olevan ilmiön portaattomasti muuttuvaksi. Polarisointi sekoittaa asioita, ei selvennä.
Toinen esimerkki: Barbara Waltersin tekemä Brad Pittin haastattelu, jossa asenne on myönteinen eikä vastakkainasettelua pitäisi olla.
Walters: "Uskotko yhä onnellisiin loppuihin?" (Do you still believe in happy endings?) Pitt vastaa ensin kohteliaasti, että kyllä uskon, mutta alkaa sitten toistella sanaparia "happy endings" ja vaihtaakin mielipiteensä hetken kuluttua. Tässä toimittaja meni turhan päiten testaamaan hypoteesiaan, jonka mukaan kaikkien Hollywood-tähtien pitäisi uskoa onnellisiin loppuihin. Hypoteesien testaaminen on väärin. Vaihtoehto tälle kysymykselle olisi voinut olla: "Miten tarinat mahtavat päättyä todellisuudessa?"
Hyvä huono esimerkki hypoteesien testaamisesta oli Larry Kingin tapa toistella lempikysymystään "Were you surprised?" (tai "Were you shocked?") Hänellä on ikään kuin tarve todistella katsojille, että haastateltava on kokenut jotain todella yllättävää tai shokeeraavaa. Usein vastaus oli kuitenkin kielteinen, koska kokemus tai tapahtuma ei sitten ollutkaan niin hirveän erikoinen, että sen voisi tiivistää yhteen myöntävään sanaan.
Eroon hypoteeseista
Haastattelijan on hyvä tiedostaa, minkälaisia motiiveja ihmisillä on puhumiseen. Suullisen ilmaisun perustavoitteita (tai motiivieja) voivat olla kuvailu, paljastaminen, myöntäminen ja kiistäminen - harvemmin myös luettelointi tai tunnistaminen.
Kuvailu ja paljastaminen ovat haastatteluvastauksen tärkeintä sisältöä, juuri sitä mitä yleensä tavoitellaan. Myöntäminen ja kiistäminen sen sijaan koskevat kysymystä tai hypoteesia - ne vain kommentoivat haastattelijan outputtia, haastattelutilannetta. Haastattelijan olisi pidettävä mielessä, että haastattelu koskee ilmiötä tai tapahtumaa, jota pitäisi kuvailla tai selittää. Se on kiinnostavaa, tai sen pitäisi olla kiinnostavaa. Haastattelutilanne sen sijaan ei voi olla yhtä kiinnostava, joten siihen ei pidä juuttua esittämällä hypoteeseja ja pyytämällä niihin varmistusta tai kiistämistä. Haastattelu sinänsä ei kiinnosta yleisöä, vaan tapahtuma tai ilmiö, josta haastateltavan pitäisi kertoa jotain mielenkiinstoista.
Ilmaisun pitäisi tulla haastateltavan omasta kokemuksesta eikä kysyjän kokemuksesta tai oletuksesta. Haastattelijan on päätettävä aihe ja tiedettävä, mikä on tämän haastateltavalta pyydettävän ilmaisun kohde eli haastattelun perimmäinen tarkoitus (root purpose).
Jos haastattelija noudattaa hypoteesitaktiikkaa, hän ajautuu arvailulinjalle, josta on hyvin vaikea päästä irti kesken haastattelun. Tuloksena on helposti lista erilaisia väitteitä ja hypoteeseja, joiden jälkeen yleisön on itse pääteltävä mitä haastateltava mahdollisesti itse ajatteli, tai mitä olikaan tapahtunut. Tätä voi kutsua neuvostojournalismiksi, koska varsinainen viesti jää piiloon rivien väliin.
Tässä on kuitenkin muistettava, että ajoittain suljettu kysymys voi tuottaa hyvän vastauksen. Haastattelu ei noudata mitään luonnonlakeja, se ei ole eksaktia tiedettä, vaikka noudattaakin inhimillisen käytöksen rationaalista logiikkaa. Joskus ihmiset voivat olla hyvin arvaamattomia, ja haastattelijan on voitava ottaa se huomioon.
Suljettuun kysymykseen saa yleensä joko myöntävän tai kiistävän vastauksen. Ja tämä on täysin odotusten mukaista - mutta sitten tulee odottamaton osuus: haastateltava lisää jotakin, jota voi kutsua liitteeksi (attachment). Se alkaa usein sanalla "mutta". Haastateltava antaa liitteen, koska hän aavistaa haastattelijan tarvitsevan apua tai näkee mahdollisuuden ohjata keskustelua haluamaansa suuntaan. Näin haastatteluun tulee mukaan sosiaalinen (ei-journalistinen) elementti, joka voi viedä juttua minne tahansa.
Tällainen liitevastaus voi olla valaiseva, jos se sisältää aitoa kuvailua tai selittämistä. Mutta jos niin käy, haastattelija saa kiittää onneaan, ei ammattitaitoaan. Kysymyksessä on haastattelua tuurilla (interviewing by luck). Yleensä se epäonnistuu, ja vaikka se onnistuisi, tulos on yleensä keskinkertaista tarinaa. Missään tapauksessa tämä ei voi olla ammattimainen tapa edetä haastattelussa.
Liitteen antamisen motiiveja on kaksi: hyväntekeväisyys ja spinnaus. Hyväntekeväisyys tarkoittaa sitä, että haastateltava antaa vapaaehtoisesti enemmän kuin mitä häneltä on pyydetty. Tämä on harvinaista, koska hänen tavoitteensa on aina pysyä turvassa, esiintyä mahdollisimman suotuisasti ja päästä helpolla. Mutta joskus haastateltava ymmärtää suljetun kysymyksen takana olevan ajatuksen: "Älä vastaa pelkästään siihen mitä kysyin, vaan vastaa siihen mitä tarkoitin!" Tällöin keskustelu siirtyy journalistisesta kulttuurista sosiaalisen kanssakäymisen puolelle. Työtä ei tee enää kysymys vaan vastaus riippuu enemmänkin tapakulttuurista.
Spin eli kierre tulee mukaan vastaukseen, jos haastateltava haluaa vaihtaa aihetta tai näkökulmaa. Suljettu kysymys antaa siihen aina hyvän tilaisuuden, koska valehtelemisen riskiä ei ole: hypoteesin kiistämisen tai myöntämisen jälkeen voi puhua mitä huvittaa, eli liitteeseen voi panna mitä vain.
Juuri tätä viestintäkonsultit opettavat yritysten ja hallitusten PR-ihmisille "message development" -kursseilla: heti tilaisuuden tullen vastaukseen on liitettävä oma sanoma. Ensin pitää vain saada kysymys pois tieltä, ja suljetusta kysymyksestä selviää nopeasti.
Esimerkkinä baseball-joukkueen omistaja, joka kiisti esittäneensä rasistisia kommentteja pelaajistaan. "Oletko rasisti?" - "En suinkaan. Minulla ei ole omia lapsia, joten kaikki pelaajat ovat kuin omaa perhettä minulle." Itse asiassa sanavalinta "en suinkaan" (not at all) on juuri se, mitä konsultit usein suosittelevat aloitukseksi, koska siitä saa paremman vauhdin kuin pelkästä ei-vastauksesta.
Toinen esimerkki kongressiedustaja Gary Conditin haastattelusta. Useiden vihamielisten kysymysten jälkeen toimittaja kokeili tätä: "Oletteko moraalinen ihminen?" (Are you a moral man?) Vastaus oli odotetusti myöntävä, ja antoi Conditille mahdollisuuden esitellä perusarvojaan. (Vain patologinen tuurihaastattelija odottaisi tuohon kieltävää vastausta: "En ole moraalinen, vaan täysin turmeltunut." - mv)
Hyvän kysymyksen ominaisuuksia
Hyvillä kysymyksillä on usein kolme ominaisuutta. Niiden pitäisi olla avoimia, puolueettomia ja hoikkia (open, neutral, lean). (Sawatsky tunnetaan erityisesti avointen kysymysten puolustajana, mutta hän sanoo kallistuneensa siihen suuntaan, että kysymysten puolueettomuus voi olla jopa vielä tärkeämpää.) Aloitetaan avoimuudesta.
Kysymyksen pitäisi olla avoin niin usein kuin mahdollista. Eikä siksi, että suljettu kysymys olisi aina huono, vaan siksi että avoin kysymys on aina hyvä. Avoimuus nostaa vaatimustasoa, se pakottaa haastateltavan antamaan enemmän.
Kun kysymys toimii, sitä ei välttämättä edes huomata, koska se ei tuo tarinaan haastattelijan omaa outputtia vaan osoittaa suunnan haastateltavan tarinalle. Kiinnitämme huomiota kysymyksiin vain silloin kun ne ovat huonoja.
Avoimenkin kysymyksen pitää olla harkittu. Tärkeintä on utelun mitoitus ja aiheen rajaus. "Miltä tuntuu" on hyvä kysymys, mutta se vaatii yleensä rajauksen, esimerkiksi ajallisesti. "Miltä sinusta tuntui, kun loppusuora avautui?" tai "Mitä ajattelit, kun sait kuulla tuloksen?"
Avoimia kysymyksiä kartetaan usein, koska niitä pidetään liian laajoina tai pehmeinä. Tämä on vain ennakkoluuloa, joka johtuu siitä, ettei niiden toimivuutta ole riittävästi kokeiltu ja tutkittu. Ennakkoluulot ovat sitkeitä; ne muistuttavat sitä vanhaa käsitystä, että kostea yöilma aiheuttaa malariaa.
Liian laaja avoin kysymys on esimerkiksi: "Mitä mieltä olet maailmanpolitiikasta?" Tässä aihe on liian laaja, siis maailmanpolitiikka, varsinkin jos kysytään asiantuntijalta; vähän sama kuin jos kysyisi urheilijalta, mitä mieltä hän on urheilusta. Toinen esimerkki: "Yllätyittekö Irakin reaktiosta YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen?" Tässä utelu oli liian ahdas. Järkevä kysymys voisi olla: "Mitä mieltä olette Irakin reaktiosta YK:n päätökseen?"
Utelujen ja aiheiden ahtaus ja laajuus muodostavat nelikentän:
II.
Ahdas kysymys, ahdas aihe.
III.
Laaja kysymys, laaja aihe.
IV.
Ahdas kysymys, laaja aihe.
Kuva: Sawatskyn nelikenttä – Hyviä ja huonoja kysymyksiä.
Hyvät kysymykset sijoittuvat nelikentässä lokeroihin I ja III, useimmiten lokeroon III. Esimerkiksi usein toistuva hyvä kolmoslokeron kysymys on: "Mitä mieltä olette hallituksen (viimeaikaisesta) toiminnasta?" Neloslokerosta löytyvät usein kaikkein huonoimmat, esimerkiksi "Oletteko yllättynyt maailmantapahtumista?" tai Barbara Waltersin kysymys Fidel Castrolle: "Toimiiko sosialismi?"
Tällaiset suuriin aiheisiin sovitellut ahtaat, suljetut kysymykset eivät ole kovia, vaikka toimittajat niin usein luulevat. Kuten edellä mainittu "Oletko rasisti?", ne ovat helppoja, pehmeitä kysymyksiä, jotka antavat haastateltavalle mahdollisuuden kiistää ja liittää mukaan omaa spinniä eli vaihtaa näkökulmaa, jopa aihetta.
Pienten lasten kysymykset ovat usein kovia, etenkin kolmannen miksi-kysymyksen jälkeen. Selittämisen pakko on haaste, joka ennen pitkää rasittaa. Se siirtää työtaakan kysyjältä vastaajalle. Jos tällainen kyseleminen onnistuu viisivuotiaalta, sen pitäisi onnistua myös ammattijournalistilta.
Suljettu kysymys on melkein aina muutettavissa avoimeksi poistamalla sen alusta verbi ja aloittamalla mitä, miten tai miksi -kysymyssanalla. Esimerkiksi "Oliko herra K:n panos merkittävä?" muuttuu muotoon "Miten luonnehtisitte herra K:n panosta?"
Esimerkki suurrikollisen haastattelusta; vankilassa oleva mafian tappaja. Kaksi kysymysvaihtoehtoa: "Oletko koskaan tappanut ihmistä?" vai "Mikä on pahinta mitä olet koskaan tehnyt?" Tappamisen voi vielä kiistää, jos ajattelee toimineensa tärkeän asian puolesta tai itsepuolustukseksi. Mutta tappo on kuitenkin paha teko, ja esimerkkihaastattelussa avoin kysymys toimii paremmin: roisto kuvailee tekemänsä murhan.
Sawatskyn analogia: Suljetun ja avoimen kysymyksen välinen ero on kuin kahdella ravintolalla, joista toisen ruokalistalla on kaksi vaihtoehtoa, toisessa ruuan joutuu kokoamaan itse tarjolla olevista monista aineksista. Jälkimmäisessä ravintolassa vaatimustaso on korkeampi, ja ruuat ovat taatusti mielenkiintoisempia.
Avoimet kysymykset tuottavat usein vastauksia, jotka sisältävät kuvia, mielikuvia. Mitä, miten ja miksi -kysymykset vaativat kuvailua, niistä ei pitäisi selvitä ilman ponnistelua, selittämistä. Avoimet kysymykset ovat myös draaman kannalta parempia, koska ne antavat tarinan edetä omalla logiikallaan. Draamaa ei saa pilata haastattelijan hypoteeseilla tai ärsyttävillä sanoilla (trigger words).
Draamaan kuuluu jännityksen kasvu - dramatiikka syntyy kertomuksen muodosta, ei sisällöstä. Ja mitä korkeampi vaatimustaso kysymyksissä on, sitä vähemmän mahdollisuuksia haastateltavalle jää spinniin, näkökulman vaihtamiseen.
Mitä, miten, miksi?
Suljetut kysymykset alkavat suomessa aina -ko tai -kö -päätteisellä kysymyssanalla. Englannin kielessä suljettujen kysymyssanojen listalla ovat do, does, did, have, has, had, is, are, was, were, will, would, can ja could? Hyvät kysymykset alkavat englannissa yleensä W:llä, mutta paras muistisääntö on WHW eli What, How, Why? Sitä voi soveltaa melkein missä tilanteessa tahansa, aiheesta ja käytettävissä olevasta valmistautumisajasta riippumatta. Sama suomeksi olisi MMM: Mitä tapahtui, miten tapahtui ja miksi tapahtui? (Suomenkieliseen haastatteluun pitäisi siis mahtua ainakin kolme ämmää. - mv)
Huono uutinen on se, että kaikki avoimet kysymykset eivät ole samanarvoisia. Voidaan erotella korkean vaatimustason ja matalan tason avoimet kysymykset. Viimeksi mainitut ovat usein tarpeellisia faktojen palauttamiskysymyksiä: kuka, missä, milloin, mihin aikaan.
Hyvässä haastattelussa tärkeimmät kysymyssanat ovat siis Mitä, Miten ja Miksi? Ne ovat yleensä korkean vaatimustason kysymyksiä (paitsi esim. ”Mitä kaadoit kahviin?”) Mikä (what) on jokerikysymys, joka voi korvata kiertotietä kaikki muut, esim. "Mikä oli syy siihen, että..." tai "mikä oli se tapa, jolla...?"
Yksinkertaisin haastattelun rakenne muodostuu näistä: Mitä teit, miten teit ja miksi teit? Näillä kysymyksillä on jo eliminoitu pahimmat synnit eli suljettu kysymys ja utelun puute. Jos kysymys on avoin, neutraali ja hoikka, toimittajan on helpompi jättää pois kaikki ylimääräinen painolasti, oletukset, hypoteesit ja ladatut sanat. Hyvä kysymys siirtää työvuoron haastateltavalle.
Sawatskyn analogia: Haastateltavan tehtävä on soutaa, haastattelija voi keskittyä pitämään perää. Jälkimmäisen tehtävä on sitä helpompi, mitä paremmin suunta on selvillä.
Hyvältä näyttävissä kysymyksissä voi olla piilomerkityksiä, jotka häiritsevät. Esimerkiksi ”Milloin lakkasitte lyömästä vaimoanne?”, tai ”Mikä on pahin puutteenne/epäonnistumisenne?” Viimeksi mainittu voi kuitenkin olla paikallaan, jos haastateltava on jo ottanut esille puutteensa.
Avoimuus, puolueettomuus, hoikkuus
Hyvä kysymys rakennetaan komesta periaatteesta: sen pitäisi olla avoin, neutraali ja hoikka.
1. Avoimuus nostaa kysymyksen vaatimustasoa, tuottaa mielikuvia ja
draamaa, sisältää vähemmän ärsyttäviä sanoja. Avoin kysymys on helpommin
editoitavissa ja vähemmän altis spinnille.
2. Neutraalius eli puolueettomuus vähentää kysymyksen epäonnistumisen riskiä. (Esimerkiksi ”Miksi ei?” on parempi kuin ”Mitä oikein pelkäätte?”) Puolueettomuus myös minimoi tasapainottamisen tarpeen vastauksessa, poistaa ärsytyssanat ja liioittelun, ja niihin on kerta kaikkiaan helpompi vastata. Haastateltava antaa enemmän, jos hänen on helpompi päästä liikkeelle. Puolueettomuus on myös laajempaa; vertaa vaikka ”Löittekö vaimoanne?” ja ”Käytitkö voimaa?” Voima on neutraalimpi sana kuin lyödä, ja tuottaa todennäköisemmin myöntävän vastauksen.
Periaate on, että neutraali panos (input) tuottaa merkityksellisempää outputtia. On muistettava viestinnän suunta: tarkoitus on, että haastateltava tuottaa outputtia yleisölle. Kun toimittaja haastattelee, hänen tehtävänsä ei ole tuotos (output) vaan panos (input), joka saa haastateltavan tekemään työtä. (Toimittajan oman outputin vuoro on juonnossa tai silloin kun hän puhuu suoraan kameralle tai yleisölle.) Jos yleisö kiinnittää huomiota kysymykseen, se on yleensä huono.
Esimerkki siitä, miten hyvin neutraali kysymys toimii: NBA-koripalloilija Latrell Sprewell menetti 1997 harjoituksissa malttinsa ja kuristi valmentajaa niin, että tarvittiin kaksi apuvalmentajaa irrottamaan hänen kätensä. Tapaus tuli tietysti julkisuuteen, ja Sprewellin oli annettava isolle tv-kanavalle haastattelu. Suoraan kysyttäessä hän kiisti yhä varsinaisesti kuristaneensa, mutta toimittaja ei alkanut inttää, vaan kysyi: "Miten selititte tapahtuneen lapsillenne?" Tähän kysymykseen Sprewell vastasi vilpittömän tuntuisesti, että hän katuu tekoaan ja varoittaa lapsiaan ottamasta isästä mallia.
Esimerkkejä hyvistä avoimista kysymyksistä: Larry King Ronald Reaganille: ”Miltä tuntuu joutua ammutuksi?" (What’s it like to be shot?) Kysymys Saddam Husseinista Kofi Annanille: ”Minkälainen neuvottelija hän on?” (Paljon parempi kuin ’Onko hän kova neuvottelija’) Ja Barbara Walters kirjailija Michael Crichtonille: ”Miten kokonne on vaikuttanut teihin?” (Parempi kuin ’Onko pituudestanne ollut teille harmia?’ - Chrichton oli 206cm.)
Yksinkertaiset, tylsät kysymykset tuottavat värikkäämpiä vastauksia kuin värikkäät kysymykset. Jos kysymyksessä on liikaa väriä tai muuta roinaa, vastaajan tavoitteena on karsia kysymyksestä ylimääräiset osat ja keskittyä helpoimpaan. Haastattelija antaa näin etulyöntiasemansa vapaaehtoisesti pois. Eli älkää tuhotko kysymyksiänne liialla tavaralla tai väreillä.
Sawatskyn analogia: Tofu-kysymykset tuottavat valkosipulilla ja muilla mausteilla ryyditettyjä vastauksia – ja päinvastoin: liiaksi maustetut kysymykset tuottavat tofu-vastauksia.
Periaate 3. Hoikka eli lyhyt, ytimekäs ja yksinkertainen kysymys vapauttaa
kysymykset kaksipiippuisuudesta, liiasta tavarasta ja ylilatauksista. Se ei yleensä jätä haastateltavalle mahdollisuutta spinnaukseen. Ammattipoliitikot osaavat toki usein vaihtaa
aihetta. (Tähän liittyy saksalainen anekdootti, jossa poliitikko tapaa toimittajan ja aloittaa: ’No, mitkä ovat kysymyksenne vastauksiini?” – mv)
Yleensä keskittyminen kysymyksen puolueettomuuteen eli neutraalisuuteen kuitenkin auttaa: tarkkaan harkiten se ratkaisee samalla myös avoimuus- ja hoikkuusongelmat.
Haastattelun suunta selväksi
Haastattelussa on oltava päämäärä, polulla suunta. Polun suunnasta on kerrottava jotakin, kun haastattelusta sovitaan: ”Pyydämme teitä kertomaan tästä asiasta.” Tästä sopimuksesta voi olla tarpeen muistuttaa myös kesken haastattelun, jos ei muuten päästä takaisin polulle.
Polun kartoittamisessa on muistettava draaman periaatteet: rakenna, riko, kokoa uudelleen. Näin saat automaattisesti haastatteluun selvän rakenteen: mitä on muuttunut ja miten?
Vaatimustason pitäminen korkealla (avoin, neutraali utelu ja hoikka aihe) voi auttaa vierasta unohtamaan kameran tai mikrofonin. Hän joutuu keskittymään asian kertomiseen eikä pääse yhtä helpolla kuin jos hän saa vain reagoida haastattelijan väitteisiin tai hypoteeseihin.
Harva pystyy omaksumaan Sawatsky-metodin yhden kurssin tai parin blogitekstin avulla. Mitä kauemmin toimittaja on ollut alalla ja tehnyt tuurihaastatteluja sekä syyllistynyt kuolemansynteihin, sitä vaikeampaa oppiminen on. Mutta ei mahdotonta: haastatteleminen on kuin käsityöläisammatti. Lahjakkuus auttaa, ja mitä nuorempana aloittaa harjoittelun, sitä parempi.
Sawatskyn mukaan toimittajan kehitys päteväksi haastattelijaksi etenee neljän portaan kautta.
1. Tiedostamaton epäpätevyys.
2. Tiedostettu epäpätevyys
(tässä olemme nyt.)
3. Tiedostettu pätevyys.
4. Tiedostamaton pätevyys.
Kun edetään portaita ykkösestä kohti nelosta, haastatteluista tulee parempia ja helpompia. Muista siis aina pitää asenteesi neutraalina. Se takaa paremman tuloksen kuin puolueellisuus suuntaan tai toiseen. Ja muista valmistautuessasi haastattelun polku ja kysymysten logiikka.
Jos haluat kehittyä, pura haastattelujasi paperille ja tutki niitä. Synnit näkyvät paperilla parhaiten. (Haastattelun taito vaatii jatkuvaa opiskelua, skarppausta ja paluuta perusteisiin. – mv)
Liite: Tuoreempia video- ja muita linkkejä Sawatskyn metodiin:
Kirjallinen yhteenveto englanniksi: https://interviewessentials2017.files.wordpress.com/2017/01/sawatsky-interview-strategies.pdf
Parinkymmenen minuutin keskustelu kahden urheilutoimittajan kanssa: https://www.youtube.com/watch?v=ZSiuxN3rU-Y
Viiden minuutin videotiivistelmä hyvistä ja huonoista kysymyksistä: https://www.youtube.com/watch?v=8itGYHHPr6Y
Kuuden minuutin Sawatsky-kurssi ESPN:n toimittajille: https://vimeo.com/7726310?login=true
Taustajuttu Swatskyn työstä ESPN:llä: https://www.espnfrontrow.com/2016/09/interview-coach-john-sawatsky-teaches-espns-top-talent/
Toinen taustajuttu: https://www.espn.com/blog/poynterreview/post/_/id/320/john-sawatsky-is-highly-questionable
Sawatskyn radiohaastattelu, noin tunti: https://www.youtube.com/watch?v=hNB_L74R5Do
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti