Mika Maliranta: Orjuus ja matalapalkat eivät paranna tuottavuutta - kannattavuus on eri asia

 ------------------------------------------------------------------------------------------

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Haastattelusarjan tässä osassa vieraana on tutkimuslaitos Laboren johtaja, Jyväskylän yliopiston taloustieteen professori Mika Maliranta. Puhuimme muun muassa taloustieteen tehtävistä, tulonjaosta, maahanmuutosta sekä tuottavuudesta. Haastattelu tehtiin Zoomissa 26. huhtikuuta 2022.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Tieteen ja journalismin ero

Matti Virtanen: Tervetuloa talousjournalismin kurssin haastatteluun. Millä mielellä luet suomalaisia talousuutisia?

Mika Maliranta: Taloustieteessä ratkotaan usein talouspoliittisia kysymyksiä tekemällä tiedettä, ja kun tutkimustuloksia syntyy, niin seuraava tärkeä vaihe on se, että se viesti menee (median kautta) käyttäjille eli talouspoliittisen tai yhteiskunnallisen keskustelun osallistujille, poliitikoille ja muille. Katson uutisia sillä silmällä, että kuinka paljon se viesti on yksinkertaistunut matkalla, kuinka paljon niistä alkuperäisistä taloustieteellistä näkemyksistä on jäljellä. Koska sehän se tavoite on, että journalistit ovat eräänlaisia tulkkeja taloustieteilijöiden ja talouspoliittiseen keskusteluun osallistujien välillä.

Virtanen: Journalismissa haetaan nopeita ja täsmällisiä vastauksia, ja tieteenteossa ilmeisesti motiivina on kartoittaa epävarmuuksia ja arvioida tiedon luotettavuutta. Miten pahasti nämä kaksi tavoitetta ovat mielestäsi ristiriidassa?

Maliranta: Ne täydentävät toisiaan. Siinä vaiheessa kun tietoa tutkitaan ja arvioidaan, niin silloin nämä epävarmuudet on syytä käydä läpi, koska sitä kautta se tiedekin etenee, että niitä epävarmuuksia vähennetään. Jos jollain alueella on epävarmuuksia enemmän kuin toisella, niin tutkimus pitäisi kohdistaa sinne. Mutta tosiaan tuo on tärkeä huomio, ja sitä myös kovasti toivoisin, että kun journalismissa tuodaan tieteen tuloksia yleiseen keskusteluun, niin siinä samassa yhteydessä välittyisi myös taloustieteilijöiden näkemys siitä, kuinka varmaa mikäkin tieto on.

Mutta voi olla, että journalismissa siihen ei ihan niin valtavasti kiinnitetä huomiota, vaan pelätään että se epävarmuus vesittää sitä uutista. Jos tutkija sanoo, että tämä on pikkasen hataralla pohjalla tämä tutkimustulos tai väite, niin voi olla, että juuri sen kohdan journalisti leikkaa pois, koska eihän se niitä klikkauksia poimi samalla tavalla kuin varma tieto.

 

Mahdotonta ennustelua

Virtanen: Jos puhutaan vähän taloustieteestä, niin yleensähän mediassa näkyy päällimmäisenä ekonometristen mallien avulla tuotetut talousennusteet – puhutaan kasvusta, inflaatiosta, työttömyydestä ja kansantalouden tilinpidon käsitteistä ja yritetään sanoa, mitä tulee tapahtumaan lähiaikoina. Miten suuri osa taloustiedettä on tämä ennustaminen?

Maliranta: Hyvin yleinen käsitys on se, että taloustiede varsinkin kansantaloustieteen jotenkin keskeisesti taloustieteen talouden kehityksen ennustamista. Mutta minä olen pystynyt harjoittamaan tätä ammattia melkein neljännesvuosisadan ilman, että olen päivääkään käyttänyt talousennusteen tekemiseen. Kuulun itse asiassa isoon joukkoon ekonomisteja, joille taloustiede on pääosin muunlaista analyysiä kuin ennustamista.

Itse asiassa olemassa solidi talousteoria, joka sanoo, että itse asiassa talous talouden ennustaminen on todella vaikeaa tai lähes mahdotonta. Sille on olemassa teoriakin, joka selittää miksi se on niin toivotonta. Taloustieteessä tärkeämpää on kuitenkin ymmärtää vaikutusmekanismeja: Miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Sitä tarvitaan, jotta pystyttäisiin tekemään mahdollisimman järkevää talouspolitiikkaa.

Eli se, miten maailmantalous menee ja tulee, niin siihen vaikuttaa kaikenlaisia satunnaisia asioita. Jos iso osa asioista on sellaisia, joille talouspoliittinen päätöksenteko ei voi mitään, niin talouspoliittisen päätöksentekijän kannattaa keskittyä niihin asioihin, joihin on edes jonkinmoinen tuota vaikutus vaikutuksen mahdollisuus.

Virtanen: Otetaan talouspolitiikan kaksi osa-aluetta: Finanssipolitiikalla (fipo) tarkoitetaan julkisten menojen lisäämistä, vähentämistä ja kohdentamista, ja rahapolitiikalla (rapo) korkotason sekä rahan määrän sääntelyä. Jälkimmäinen on delegoitu EKP:lle, joten siitä ei juuri kukaan enää piittaa Suomessa. Saavatko fipo ja rapo tasapuolisen kohtelun mediassa?

Maliranta: Jos ajatellaan niitä siitä näkökulmasta, että käydään yhteiskunnallista talouspoliittista keskustelua, jonka pitäisi vaikuttaa päätöksentekoon, niin silloin on ihan perusteltua, että painopiste on enemmän finanssipolitiikassa kuin rahapolitiikassa – ottamatta kantaa siihen, kumpi on tehokkaampi tapa säädellä talouden suhdanteita. Kummallakin on puolensa, mutta finanssipolitiikka on oikeastaan monestakin syystä kiinnostavampi talouspoliittisen keskustelun alue muun muassa sen takia, että siellä joudutaan tekemään arvoperusteisia valintoja.

Jos nyt ollaan vaikka sitä mieltä, että julkisen talouden tasapainon vuoksi pitäisi tehdä leikkauksia, niin se on talouspoliittinen neuvo, mutta siinä yhteydessä on tärkeää käydä keskustelua siitä, että mitkä leikkaukset aiheuttavat minkälaisia seurauksia, muita seurauksia taloudelle.

 

Kiistoja kakun jakamisesta

Virtanen: Joskus kuulee väitettävän, että talous on nollasummapeli, eli että jos johonkin halutaan käyttää rahaa, niin se on pakko ottaa jostain muualta pois. Varsinkin jos otetaan lainaa, niin se joudutaan myöhemmin maksamaan, ja se voi olla pois tulevilta sukupolvilta. Miten arvioit tätä nollasummapeli-vertausta?

Maliranta: Talous ei kyllä ole mitenkään kovin tarkasti nollasummapeliä. Siellä on paljon asioita, joita voidaan tehdä niin, että – kulunutta vertauskuvaa käyttääkseni – yhteinen kakku kasvaa, joten taloudenpito ei ole pelkkää kakun jakoa. Toki välillä tätä kakunjakamispuhetta kuulee talouspoliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Joillakin on myös epärealistisia ajatuksia siitä, että kuinka paljon poliittisilla toimenpiteillä oikeasti voidaan sitä kakkua kasvattaa.

Sanoisin, että vähän molemmat ääripäät ovat tässä vähän hakoteillä. Siis se ihan se toinen ääripää on se, että tämä olisi vaan pelkkää nollasummapeliä, mutta sitten toinen ääripää, että tässä ei muka olisi kyse kuitenkin tärkeältä osin tämmöisen vastakkaisten etujen välisestä sovittamisesta.

Virtanen: Muotoilen uudelleen: Voiko yhteiskunnan nähdä taistelukenttänä, jossa on käynnissä matalan intensiteetin sota rajallisista resursseista, ja aina joku voittaa ja toinen häviää?

Maliranta: Mielestäni on reilua olla peittelemättä sitä asiaa, että tässä on myös kyse tulonjaosta ja tulonjakokiistoista. Se ei ole vanhentunut kiista. Minua välillä vähän häiritsee se, että sitä yritetään välillä kätkeä tai peittää. Yhteisissä asioissa on yleensä tehtävä valintoja, joista taloustieteilijät käyttävät termiä trade-off (tai allokaatiokustannus). Ja taloustieteilijöiden keskeinen velvollisuus on kertoa niistä valinnoista ja tehdä niin hyvä arvio kuin mahdollista siitä, minkälainen on kahden asian välinen trade-off.

Esimerkiksi mikä on kahden tavoitellun asian välinen vaihtosuhde tai kauppasuhde? Kahden asian välillä mielestäni ehkä konkreettisin kysymys on, että mikä on eriarvoisuuden ja talouskasvun välinen trade-off? Ja se on äärimmäisen vaikea kysymys. Eikä siihen ole mitään varmaa vastausta. Taloustieteilijöiden kesken on eroja siinä, että joidenkin mielestä trade off on jyrkempi kuin toisten. Mutta joka tapauksessa se trade-off pitää talouspoliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa tuoda julki niin tarkasti ja reilusti kuin mahdollista, jotta poliitikot voivat sitten valita, kuinka paljon he ovat valmiita tällä vaihtosuhteella luopumaan esimerkiksi talouskasvusta eriarvoisuuden tai tuloerojen vähentämisen vastineeksi.

 

Erilaisia tuloeroja

Virtanen: Selitätkö vähän näitä erilaisia tuloeroja. Ansiotuloerot, funktionaaliset tuloerot, sukupolvien väliset tuloerot. Ovatko nämä erilaiset tuloerojen ulottuvuudet saaneet riittävästi huomiota?

Maliranta: Tämä on tärkeä kysymys. Mielestäni on aika luontevaa, että meillä on myös kakun jaon ongelma, joka pitää ratkaista. Ihan korkeammalla tasolla selkein jakokysymys on, että kun bruttokansantuote koostuu kahdesta osasta, työn korvauksista ja pääomalle tulevista korvauksista, niin kysymys on työn ja pääoman välisestä tulonjaosta. Se on ollut se klassinen jakauma (funktionaalinen tulonjako). Sitä on itse asiassa jossain vaiheessa pidetty hämmentävän vakaana, niin että noin kaksi kolmasosaa menee työlle eli palkkoihin ja niiden sivukuluihin ja loppuosa jää pääomalle.

Sillä pääomalla pitää sitten kattaa pääoman kuluminen ja kaikenlaiset pääoman menot ja voitot, kaikki tämän tyyppiset asiat. Tässä on tapahtunut jonkun verran muutoksia erilaisissa taloustilanteessa, ja ehkä isohko muutos, joka on tapahtunut useissa kehittyneissä maissa tämän vuosituhannen alussa pääomatulojen osuus on edelleen kasvanut. Siinä on tapahtunut ikään kuin tason siirtymä, ja sille on erilaisia selityksiä, miksi näin on käynyt: Globalisaatio, teknologinen kehitys ja muita oletuksia, mutta mikään niistä ei yksin tyhjennä tätä selitystä. Meillä taloustieteilijöillä on kyllä aika hyvä käsitys niistä perusasioista, mitkä ovat vaikuttaneet tulonjakoon työn ja pääoman välillä.

Sitten on kansalaisten välillä tuloeroja, joita mitataan gini-kertoimella. Tätä usein mitataan ja se on minusta aika tärkeä myös. Tässä toivoisin, että tuloerokeskustelussa pohdittaisiin myös sitä, että kun puhutaan tuloerojen kasvusta, niin tuloerot voivat kasvaa kahdessa ääritapauksessa siten, että rikkaista on tullut vieläkin rikkaampia tai siten, että pienituloisista on tullut vieläkin pienituloisempia. Jos on ajatteleva ihminen, eli ajattelee niin päin, että yhteiskunnallisessa kehityksessä olennaista on, miten parannetaan ennen kaikkea huonommassa asemassa olevien asemaa. 

Tällä logiikalla olisi luontevaa keskittyä tuloerojen mittauksessa kiinni siihen ikään kuin tulojakauman vasempaan päähän ja puhua silloin pikkasen vähemmän sitten siitä, kuinka monta triljoonaa joku Supercell-innovaattori on saanut missäkin tilanteessa. Ja sitten vielä kolmas dimensio tuloeroissa on se, että meillä on tuloeroja nuorten ja vanhojen välillä. 

Tyypillisestihän on niin, että meidän tulomme elinkaaren aikana nousevat. Eikä se ole muuttunut, vaan kun nuorilla on vähemmän kokemusta ja sitä kautta osaamista, niin se tulotaso on tyypillisesti aina suhteellisesti alempi siinä alussa, ja suhteellinen tulotaso kasvaa elinkaaren aikana. Tyypillisesti ihmisten palkat nousevat sinne 50 ikävuoteen asti. Se vaihtelee tietysti ammattien mukaan.

Nuorison kohtalo

Virtanen: Aika yleinen käsitys on, että nuorten tulevaisuus on huono, koska epätyypillisten työsuhteiden osuus työvoimasta kasvaa. Nuorilla on usein paljon osa-aika- tai pätkätyötä, ja vaikutelma on, että ja nuoret on tuomittu jonkinlaisen prekariaattiin, määräaikaisten töiden kierteeseen, josta he eivät koskaan pääse yhtä vakaalle tulotasolle kuin heidän vanhempansa.  Onko tutkimuksessa saatu tukea tälle oletukselle?

Maliranta: Voisin sanoa, että tutkimusnäytön perusteella ei ole tapahtunut mitenkään merkittävää muutosta tuossa suhteessa. Eli se väite, että epätyypilliset työsuhteet olisivat merkittävästi kasvaneet, niin se ei pidä paikkaansa. Iät ja ajat ollut niin, että elinkaaren alkupuolella, kun tullaan työelämään ja aloitetaan usein määräaikaisella työsuhteella – mikä on itse asiassa varmaan kaikkien osapuolten kannalta järkevää –, niin siinä alkuvaiheessa kokeillaan monenlaisia hommia ja vaihdellaan, ja sitten kun alkaa löytyä se oma ala, niin sitten aletaan vakiintua.

Ja sitten vielä on niin, että jos on ensiksi taantuma, niin on tyypillistä, että taantumista kärsivät ennen kaikkea nuoret, koska kun työvoiman kysyntä laskee, niin mitä yritykset tekevät? Ne lakkaavat palkkaamasta nuoria työntekijöitä ja alkavat vasta toisessa vaiheessa ne irtisanoa vanhoja työntekijöitä. Tämä tarkoittaa, että taantumasta kärsivät ensiksi nuoret noin keskimäärin. Mutta se toimii myös niin päin, että kun taantuma kääntyy noususuhdanteeksi, sitten nuoria alkaa päästä töihin.

Koska ensimmäiset työsuhteet ovat tyypillisesti määräaikaisia, niin noususuhdanteen aikana näiden määräaikaisten työpaikkojen määrä ja osuus kasvavat ihan siitä yksinkertaisesta dynamiikasta. Niin se nousukausi käynnistyy, mutta siitä tehdään aika usein vähän kummallisia johtopäätöksiä – että meillä on korkeasuhdanne, mutta silti vain määräaikaisten työpaikkojen määrä lisääntyy.

Virtanen: Olisiko tässä ehkä myös semmoinen likinäköharha, että media-ala on itse käyttänyt poikkeuksellisen paljon määräaikaisuuksia alan kannattavuuskriisien vuoksi. Siksi toimittajat ovat nähneet ympärillään paljon määräaikaisia kollegoja ja päätelleet siitä, että yhteiskunnassa on paljon määräaikaisia ja muita epätyypillisiä työsuhteita?

Maliranta: No olen itse asiassa vähän itsekin fundeerannut, että kun olen kirvesmiehen, myöhemmin rakennusmestarin poika, niin olen tiennyt, että pätkätyötä on ollut iät ja ajat. Hyvin epävarmat työttömyysjaksot ovat kuuluneet rakennusalalla ja monella muullakin alalla elämänmenoon jo vuosikymmeniä. Iso muutos oli, kun se sama epävarmuus levisi 1990-luvulla muillekin toimialoille, niin tavallaan tasa-arvo on kasvanut. Tilanne muuttui ensin pankkialalla 90-luvun alkupuolella, kun pankkitoimihenkilöt siirtyivät samaan työmarkkinatodellisuuteen, jossa duunarit ovat olleet jo ainakin sata vuotta. Sitten varmaankin toimittaja-ammatit ja niitä lähellä olevat ammatit ovat niitä viimeisiä, jotka ovat tulleet tähän samaan todellisuuteen.

Tuottavuus, kannattavuus, orjuus

Virtanen: Vielä niistä käsitteistä. Viime aikoina journalistien keskuudessa on puhuttu siitä, mitä eroa itse asiassa on tuottavuudella ja kannattavuudella. Nehän menevät usein ristikkäin, eli jos toimintaa tehostetaan niin tuottavuus paranee, ja toiminta on entistä kannattavampaa, vai miten se menee? Voisitko lyhyesti avata tätä käsitesotkua?

Maliranta: Olisi kyllä erittäin tärkeää, että varsinkin talouspoliittisessa keskustelussa tehtäisiin selvä ero tuottavuuden kasvun ja kannattavuuden välillä. Kannattavuus liittyy yrityksen voittoihin, ja tuottavuudessa on kyse tehokkuudesta, siitä kuinka paljon käytettävissä olevilla panoksilla syntyy reaalista tulosta. Voi sanoa, että silloin kun tuottavuus kasvaa, niin teoriassa voi olla kolme voittajaa samaan aikaan: siitä hyötyy ensin yritys, jonka kannattavuus paranee ja joka voi nostaa työntekijöiden palkkoja, toiseksi osakkeenomistajat, jotka saavat enemmän osinkoja.

Samaan aikaan on mahdollista, että lopputuotteiden hinta laskee tuottavuuden kasvun ansiosta, jolloin kuluttajat ovat se kolmas voittaja. Voi siis tapahtua kolme hyvää asiaa yhtä aikaa tuottavuuden kasvun ansiosta, ja kannattavuuden muutos on vain yksi niistä kolmesta.

Virtanen: Tuottavuus on siis laajempi käsite ja sen taustalla on sitten laajempi muutos, esimerkiksi koulutustason nousu tai teknologian kehitys?

Maliranta: Teknologinen kehitys on se kaikkein tärkein asia, ja sitten on muita tekijöitä: koulutuksen, osaamistason kasvua ja tämän tyyppisiä asioita, joiden ansiosta kansantaloudessa kertyy tehtyä työtuntia kohti entistä enemmän reaalisia palveluja ja tavaroita.

Virtanen: Tämä onkin hyvä esimerkki siitä, että toimittajan kannattaa olla varuillaan, kun hän käyttää taloustieteellisiä termejä jutussaan tai arkipuheessa. Niillä onkin oikeasti jonkinlainen merkityssisältö, joka ei välttämättä ole juuri se mitä arkipäiväisesti tarkoitetaan.

Maliranta: On se tärkeää, eikä se ole vain semanttinen kysymys. Siis jos ajatellaan, että palkkojen alentamisella pyritään parantamaan tuottavuutta, niin siitä väitteestä nyt voi sanoa, että se ei pidä paikkaansa ainakaan mitenkään selkeästi. Mutta jos palkkoja alennetaan, niin se kyllä useimmissa tilanteissa parantaa kannattavuutta, mutta ehkä vain tilapäisesti.

Virtanen: Entä palkkojen nosto, vaikuttaako se kannattavuuteen tai tuottavuuteen?

Maliranta: Palkkojen korottaminen heikentää kannattavuutta, mutta sen vaikutus tuottavuuteen voi olla joko myönteinen tai kielteinen, riippuen tilanteesta. Itse asiassa on olemassa ihan solidia teoriaa ja empiiristä näyttöä, että itse asiassa palkkojen korottamisella on voi olla positiivinen, tuottavuutta vahvistava vaikutus, koska se pakottaa yrityksiä käyttämään työtunteja entistä tehokkaammin.

Aikoinaan on paljon käytetty esimerkkiä muinaisesta Egyptistä: Ellei orjien työ olisi ollut niin halpaa, niin egyptiläiset olisivat jossain vaiheessa kehittäneet jonkun vielä fiksumman tavan siirtää niitä pyramidien kivenmurikoita. Mutta kun työ oli ilmaista, niin sen ajan yrityksillä ei ollut kannustinta parantaa tuottavuutta. Matalalla palkkatasolla pärjättiin.

Virtanen: Olihan heillä kuitenkin aika nerokasta rakennustekniikkaa. Meni toistasataa vuotta ennen kuin arkeologit pystyivät suunnilleen selvittämään, miten faaraot saivat ne murikkansa siirrettyä.

Maliranta: Totta, ja rupesinkin juuri miettimään, että parempi esimerkki olisi ehkä antiikin Kreikka, missä tehtiin paljon nerokkaita asioita: Isoja ajatuksia kirjoitettiin paperille, mutta ottaen huomioon kuinka nerokkaita kreikkalaiset olivat filosofiassa ja monilla muilla aloilla, niin kyllähän se teknologinen kehitys oli siihen nähden sangen surkeaa. Yksi selitys on varmaan ainakin osittain se, että orjainstituutio vähensi yritysten kannustimia tehdä kehitystyötä tehokkaamman tuotantotoiminnan luomiseksi.

Virtanen: Eli voisiko sanoa, että orjuus ei ole kovin hyvä keino parantaa tuottavuutta?

Maliranta: Ei ole, orjuus ei ole hyvä keino parantaa tuottavuutta, eivätkä myöskään jatkuvat matalapalkkaratkaisut.

Virtanen: Okei, näin puhuu Laboren (palkansaajien tutkimuslaitoksen) johtaja?

Maliranta: Ei puhu, ei. Olen nyt tarkkana, että ei tule väärinymmärryksiä. Mutta kyllähän myös oikeistolaiset taloustieteilijät myöntävät, että palkkojen alentaminen ei ole pitkän aikavälin kasvutekijä ollenkaan. Se on tähdellinen kysymys vasta sitten, jos meillä on rakenteellista työttömyyttä, koska sitten joudumme ehkä pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, että pitäisikö palkkoja tai ainakin joidenkin työntekijöiden suhteellista palkkatasoa alentaa. Mutta pitkäaikaisen talouskasvun ja tuottavuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

 

Maahanmuutto jakaa töitä

Virtanen: Kiinnostava ja ajankohtainen kysymys on globalisaatioon liittyvä työperäinen maahanmuutto, josta melkein kaikki näyttävät olevan samaa mieltä – siis että sitä pitäisi saada Suomeen lisää. Miten se vaikuttaa? Onko tätä tutkittu riittävästi? Onko meillä tehty siitä edes kunnolla juttuja mediassa?

Maliranta: En osaa sanoa, onko tehty riittävästi lehtijuttuja, mutta tutkimusta on tehty aivan älyttömästi, ja taloustieteen kirkkaimmat aivot ovat osallistuneet tämän tyyppisen tutkimuksen tekoon vuosikausia. Meillä Suomessakin on tehty aika hyvää tutkimusta tästä aihepiiristä. Näin kuuluukin olla, koska jos miettii taloudellisia kysymyksiä, niin tämä on selvästi yksi tärkeimmistä. Jotkut kutsuvat työperäistä maahanmuuttoa megatrendiksi.

Sanoisin, että tämä on vähemmän nollasummapeliä kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä kuin usein ajatellaan. Sen uskallan sanoa, että on aikamoinen konsensusnäkemys siitä, että maahanmuuttajilla voi olla kielteisiä vaikutuksia joihinkin osa joukkoihin kantaväestössä, mutta se joukko on pienempi kuin monet kuvittelee; maahanmuutosta on työmarkkinoilla paljon sekä kielteisiä että positiivisia vaikutuksia.

Näyttöä on siitä, että kun maahanmuuttajia tulee johonkin maahan, niin kantaväestön kohdalla tapahtuu ammatillisen kehityksen etenemistä. Se johtaa uudenlaiseen työnjakoon työntekijöiden välillä, siten että maahanmuuttajat alkavat tehdä yksinkertaisempia asioita, jolloin palkkasuhteet ja muut tehtävärakenteet muuttuvat siten, että kantaväestölle vapautuu parempia töitä. Mutta tämä jakaa myös kantaväestöä kahteen osaan, koska maahanmuutto aiheuttaa varsinkin lyhyellä aikavälillä haittaa jollekin ihmisjoukolle. Mielestäni tässäkin pitää olla rehellinen ja avoin, koska hyvinvointivaltio on institutionaalinen järjestelmä, jonka hienous on, että se tasoittaa näitä vaikutuksia.

Kansantaloudelle on merkittävä etu, että meille tulee maahanmuuttajia; me hyödymme siitä koko kansantalouden tasolla. Eikä olisi reilua, että sen haitat keskittyvät vain yhdelle väestönosalle. On vain reilua, että jos talouden kakku on kasvaa jonkun asian ansiosta, niin siitä kakusta sitten annetaan hyvitykseksi jotain niille, jotka joutuivat tästä ilmiöstä kärsimään. Tämä on nyt pikkasen arvokysymys, ja mielestäni olisi rehellistä, että myös taloustieteilijät toisivat aina esiin sen, milloin on kysymys arvomaailmasta ja milloin positivistisesta tieteen näkemyksestä.

Virtanen: Ja kun ollaan arvomaailman puolella, niin silloin pitäisi siirtää päätöksenteko poliitikoille?

Maliranta: Niin, juuri se kuuluu poliitikoille. Kyllä taloustieteilijätkin mielestäni voivat osallistua keskusteluun, koska heiltä usein pyydetään talouspoliittisia suosituksia. Useimmiten se talouspoliittinen suositus pitää sisällään kaksi elementtiä: ensin se, miltä maailma näyttää, mikä on X:n ja Y:n välinen suhde, ja toiseksi se, minkälaisen maailman me haluaisimme.  Suositukset ovat sillä tavalla ehdollisia, että suosittelen tätä sillä ehdolla, että sitä haluttaisiin.

Virtanen: Eli siinä on tavallaan tämmöinen positiivinen ja normatiivinen puoli erikseen?

Maliranta: Se tekee mielestäni talouspoliittisen keskustelun kiinnostavammaksi ja haastavammaksi, että on rehellinen siinä, että tunnustaa valintojen sisältävän trade-offeja – siis että jos tehdään näin, niin siitä seuraan näin, ja jos noin, niin seuraukset ovat toisenlaiset. Useimmissa valinnoissa on tällainen trade-off, mutta ehkä kaikki taloustieteilijätkään eivät aina puhu ihan rehellisesti, vaan jättävät asioita rivien väliin. Voisi sanoa, että rehellisyydessä on kehittämispotentiaalia sen suhteen, kuinka avoimesti tuodaan esiin, että minun talouspoliittiseen suositukseeni sisältyy tämä elementti, joka johtuu siitä, että minä katson maailmaa näin ja haluaisin, että se on tuon näköinen.

 

Tuhoisaa luovuutta

Virtanen: Olet kirjoittanut ja puhunut paljon Josef Schumpeterin käsitteestä ’luova tuho’, joka liittyy yritysten elinkaareen. Usein kerrotaan surulliseen sävyyn siitä, että yrityksiä menee konkurssiin, että niiden elinkaari päättyy ja yrittäjä joutuu pulaan. Mutta voiko tässä nähdä myös jotain hyvää?

Maliranta: Luova tuho on termi, joka kuuluu nykyaikaiseen talouden kasvututkimukseen, jossa se on ihan avainkäsitteitä. Se on kuitenkin sillä tavalla ikävä, että se käsitetään usein väärin. Se on terminä ehkä vähän huono, mutta en nyt halua ruveta moittiman Schumpeteriä. Termistä tulee helposti sellainen käsitys, että tuhossa on jotain hyvää, että se aiheuttaa luomista. Se tarkoitus, jossa Schumpeter sitä käytti, ja varsinkin mikä merkitys sillä on nykyisessä talouskasvun tutkimuksessa menee päinvastoin.

Ajatus on, että kun tutkitaan yritysten innovaatiotoimintaa jossa luodaan uutta, niin se onnistuu välillä, ja usein se ei onnistu. Kun se onnistuu, syntyy uutta liiketoimintaa ja siihen liittyviä uusia työpaikkoja. Mutta samaan aikaan kun on luotu joku uusi tuote tai uusi tuotantotapa, niin se samalla sen seurauksena joku aikaisempi tuote tai tuotantotapa muuttuu vanhanaikaiseksi tai elinkelvottomaksi, ja siellä sitten alkaa tuhoutua liiketoimintaa ja työpaikkoja.

Eli tavallaan se ajatus on, että tuho on luomisen väistämätön sivutuote. Se on vähän kuin pakollinen oheisvahinko, jonka kanssa joutuu elämään, pikemminkin kuin jotain mitä kannattaisi toivoa.

Virtanen: Tähän liittyy tavallaan sekin, että ammatteja katoaa, eikä ole enää niitä tai näitä vanhoja kunnon työpaikkoja, vaan työ muuttuu jotenkin epämääräiseksi. Onko tämmöistä syytä harmitella?

Maliranta: Pitkällä aikavälillä ja niin sanotussa isossa kuvassa luova tuho heijastuu työmarkkinoille uusien ammattien syntymiseen ja vanhojen tuhoutumiseen. Usein käytetty klassikkoesimerkki on, että kun auto keksittiin, niin se johti muun muassa siihen, ettei seppiä enää tarvittu niin paljon, koska hevosten kengittäjille ei ollut enää niin paljon tarvetta. Oli iso määrä ammatteja, jotka kärsivät siitä että keksittiin auto. Nyt voi kuitenkin sanoa, että se oli ehkä sittenkin koko yhteiskunnan kannalta hyvä, että auto keksittiin, vaikka sen myötä aika iso joukko työpaikkoja tuhoutuikin.

Tämä on tärkeä kysymys, ja taloustieteilijät ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että teknologiset murrokset aiheuttavat uuden luontia ja uusien edellytysten syntymistä niin lyhyellä kuin joskus pitkälläkin aikavälillä, ja on iso joukko väestöä, joka saattaa kärsiä jostain innovaatiosta. 

Tässä on taas vähän analogiaa sen maahanmuuttokysymyksen kanssa: vaikka se on yhteiskunnan tasolla hyvä asia, niin se kuitenkin kohtelee eri väestöryhmiä eri tavalla. Se on joidenkin mielestä oikeudenmukaisuuskysymys, mutta kyse on myös tehokkuudesta, joka voi olla kansantaloudellisesti järkevää, jos julkinen valta pyrkii auttamaan niitä huonoon tilanteeseen joutuvia työntekijöitä vaikka auttamalla heitä kouluttautumaan uusiin ammatteihin. Silloin luova tuho on ihmisten etu, koko kansantalouden etu.

 

Tekoälyn uhka

Virtanen: Kun ammatteja katoaa, niin onko mahdollista, että myös journalistin ammatti joskus katoaa? Toimittajia ei enää tarvita, kun joku robotti tai tekoäly tekee haastattelut, kirjoittaa jutut ja siirtää ne paperille tai pilveen. Vai suojeleeko kielimuuri meidän suomalaisten toimittajien työpaikkoja?

Maliranta: Taloustieteessä, varsinkin työmarkkinakirjallisuudessa on yhä enemmän ruvettu tätä tutkimaan. Ei ammattien kautta, vaan tehtävien kautta, koska monet ammatit ovat itse asiassa kimppu erilaisia tehtäviä. Jos vaikka taloustieteilijä miettii, mitä hän on viikon aikana tehnyt, niin se lista koostuu monista erilaisista tehtävistä. Varmaan myös toimittajien keskuudessa siihen työhön kuuluu yhtä sun toista, erilaisia tehtäviä.

Teknologinen murros tai teknologian kehitys nimenomaan luo uusia tehtäviä ja tuhoaa vanhoja. Siksi kehitys heijastuu eri ammatteihin eri intensiteetillä. Voi olla, että se korvaa tiettyjä tehtäviä vähän enemmän kuin toisia. Journalistien työ – jos olen siitä mitään ymmärtänyt – on sekin varmasti aika moniulotteista, eli sanoisin, että ei nämä tekoälyt ja muut sitä ammattikuntaa hävitä. Mutta kyllä se varmasti tulee muuttamaan merkittävästi sitä tehtävien rakennetta, mikä toimittajan työhön kuuluu. Tässäkin toimii suhteellisen edun periaate: Ihminen tekee aina niitä asioita, joissa hänellä on suhteellinen etu siihen koneeseen tai laitteeseen verrattuna.

Bengt Holmström kiteytti tämän mielestäni hienosti sanomalla, että tietokoneet ovat aivan mahtavia välineitä vastaamaan erilaisiin kysymyksiin. Mutta se mitä tietokoneet ja tekoäly eivät näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa pysty tekemään on kysymysten esittäminen. Siksi näen, että toimittajat ovat aika turvassa. Toimittajillehan aika tärkeä osa työtä on esittää oikeita kysymyksiä.

Virtanen: Ja sehän onnistuu vain jos on utelias. Jos ei ole uteliasta luonteenlaatua, niin kannattaa ehkä harkita jotain muuta alaa.

Maliranta: Jos ei ole kysymisen ja selvittämisen intoa, niin luulen että kannattaa valita joku tilintarkastajan homma tai joku muu.

 

Johtajan kannustimet

Virtanen: Kun nyt mainitsit Holmströmin, niin hänhän sai taloustieteen Nobelin johtamista ja johtamisen insentiivejä eli kannustimia koskeneista tutkimuksistaan. Kannustimista puhutaan usein toimitusjohtajien palkitsemisen yhteydessä, ja näyttää siltä että palkkiot ovat päässeet kasvamaan liian suuriksi. Miksi tämä kysymys kannustimista on niin vaikea, ettei siihen tahdo löytyä kaikkia tyydyttävää ratkaisua?

Maliranta: Holmström on kyllä hyvä esimerkki. Taloustieteessä on paljon kiinnitetty huomiota kannustimien vaikutuksiin, koska me olemme kiinnostuneita ihmisten käyttäytymisestä, ja taloustieteessä on aika paljon kyse sen käyttäytymisen ja siihen vaikuttavien tekijöiden ymmärtämisestä.

Jos me ymmärrämme käyttäytymiseen vaikuttavia asioita, niin me voimme erilaisilla poliittisilla toimenpiteillä tai ratkaisuilla vaikuttaa siihen käyttäytymiseen. Toimitusjohtaja on hyvä esimerkki ammatista, jossa käyttäytyminen on äärimmäisen tärkeä kysymys yritysten osakkeenomistajien kannalta. 

Toimitusjohtaja on palkattu pitämään huolta yrityksestä ja lisäämään osakkeenomistajien tuloja, joten osakkaiden intressissä on ensinnäkin se, että johtaja osaa kehittää sitä yritystä, että se on hyvä tyyppi. Mutta sen lisäksi osakkaat haluavat, että johtaja suuntaa sitä luovuuttaan sillä tavalla, että se vastaa omistajien etua tai ainakin tahtoa. Siinä on tavallaan kaksi kannustinkysymystä: omistajien intressissä on saada pätevä toimitusjohtaja, mutta hänen pitäisi myös käyttäytyä oikealla tavalla.

Toimitusjohtajaa on kuitenkin hirveän vaikea valvoa hänen päivittäisessä työssään. Siitä huolimatta omistajien pitäisi voida varmistaa, että johtajan tekemät ratkaisut ovat nimenomaan osakkeenomistajan kannalta järkeviä. Toimitusjohtaja saattaa esimerkiksi haluta ison pääkonttorin, koska hänen mielestään on kiva mennä semmoiseen tosi hienoon rakennukseen. Se ei kuitenkaan ole välttämättä osakkeenomistajien etu.

Holmström ja kumppanit ovatkin tutkineet juuri sitä, minkälaisia kannustinjärjestelmiä osakkeenomistajien kannattaa käyttää, jotta se toimitusjohtaja toimisi osakkeenomistajien edun näkökulmasta. Tämä ongelma tuottaa sitten johtajien välisiä tuloeroja, kun pyritään pitämään huoli siitä, että toimitusjohtaja toimii toivottuun suuntaan.

 

Musk ja aktivistit

Virtanen: Me teemme tätä haastattelua nyt huhtikuun lopulla (2022), ja uutisissa kerrotaan parhaillaan, että Elon Musk on ostamassa Twitterin 40 miljardilla dollarilla. Tämä on ilmeisesti tapaus, jossa suuri omistaja haluaa vaihtaa yhtiön toimivan johdon, mutta se ei haluakaan vaihtoon. Ovatko toimitusjohtaja ja muu johto aina tuomittu loppujen lopuksi häviämään omistajille?

Kyllä osakeyhtiömuodon idea on, että lopullinen sana eli ’final say’ on aina omistajilla, ja tämä on kapitalismin perusperiaate. Järjestelmän hienous on siinä, että käytännössä toimitusjohtajat pääsevät välillä tekemään asioita, jotka ovat hänelle itselleen edullisia, mutta eivät välttämättä osakkeenomistajille. Toimitusjohtajalle yleensä on äärimmäisen tärkeää, että hän saa jatkaa tehtävässään, ja hänellä voi olla intressi tehdä asioita, jotka varmistavat hänen jatkopestinsä jopa omistajien etujen vastaisesti.

En nyt ota kantaa tähän ajankohtaiseen Twitterin ja Muskin tapaukseen, mutta on kyllä äärimmäisen tyypillinen tilanne, että osakkeenomistajat eivät pääse käyttämään sitä final say -oikeuttaan. Siihen on erilaisia syitä, että he eivät pääse toteuttamaan omaa tahtotilaansa. Voi olla esimerkiksi niin, että omistus on äärimmäisen hajautunut, jolloin yhtiökokouksessa ei kuulu tule sellaista ääntä, joka pitäisi omistajan eduista huolta.

Virtanen: Paitsi silloin, jos pienosakkaiden joukossa on joku aktivistisijoittaja, joka kerää taakseen ryhmän, joka alkaa painostaa johtoa. Tämä arvoaktivismi on nyt vähän erilaista aktivismia kuin esimerkiksi ympäristöaktivismi tai sosiaalinen aktivismi. Siinä pyritään vain nostamaan sen osakkeen arvoa rahastus mielessä.

Maliranta: Joo, mutta se on varmaan aika haastava tilanne. Tämmöisen aktivismin kanssa ollaan aika vaikeiden asioiden kanssa tekemisissä. Miten esimerkiksi selittäisit jokaiselle osakkaalle, että toimitusjohtaja haluaa pääkonttoriin kolme tai neljä ylimääräistä kerrosta, joita ei oikeasti tarvittaisi.

Siitä on kyllä tutkimusnäyttöä, että vahvat ammattimaiset sijoittajat tai investoijat tai mitä nimitystä käytetäänkin, niin ne ovat tosi tärkeätä. Heillä on usein pitkä näkemys siitä, mitä toimitusjohtaja saattaa tehdä välillä väärin, ja he osaavat puuttua niihin virhetilanteisiin, ja sitten heillä on myös muskeleita tehdä jotain.

Virtanen: Kiitos haastattelusta.