Sami Pakarinen ja Ilkka Kaukoranta: Työmarkkinaekonomistit tuovat uskottavuutta etujärjestöille - arvovalinnat kuuluvat päättäjille

 -------------------------------------------------------------------- 

Tampereen yliopiston journalistiikan laitos järjesti kevätlukukaudella 2023 talousjournalismin verkkokurssin, jossa perehdyttiin muun muassa talouden megatrendeihin, niin sanotun uuden talouden ilmiöihin, yritysten tunnuslukuihin ja iäisyyskysymykseen: miten taloustoimittaja poikkeaa muista journalisteista?

Tein kurssia varten huhti-kesäkuussa 2022 parikymmentä haastattelua, joiden pohjalta koostin opiskelijoiden katsottavaksi kymmenen videota. Kun kurssi on nyt ohi, julkaisen tässä haastatteluista kevyesti editoidut tekstiversiot. Niistä käy toivottavasti ilmi, miten talouden päättäjät, poliitikot ja tutkijat suhtautuvat journalisteihin, ja miten taloustoimittajat suhtautuvat juttujensa kohteisiin.

Haastatteluista selviää ainakin vastaus siihen, miten taloustoimittaja poikkeaa muista: vanhan vitsin mukaan samalla tavalla kuin talousnakki poikkeaa tavallisesta nakista. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Joku voi ajatella, että talousjournalismi on jotenkin halvempaa kuin esimerkiksi politiikan journalismi. Heh heh. Mutta hieman vakavampi henkilö ymmärtää, että talousnakit ovat tärkeitä, ja nopean inflaation aikana niiden kysynnän kasvuun on syytä varautua.

Tällä kertaa vieraana on kaksi työmarkkinaekonomistia, SAK:n Ilkka Kaukoranta ja EK:n Sami Pakarinen. Käsittelimme yhteishaastattelussa muun muassa ekonomistien suhdetta etujärjestöihin, taloustieteen uusia tuulia, tuottavuuden ja kannattavuuden eroa, työperäistä maahanmuuttoa sekä inflaation uhkaa. Haastattelu tehtiin Almatalossa 25. huhtikuuta 2022.

(Kaukoranta siirtyi syyskuussa 2022 pääministeri Sanna Marinin talouspoliittiseksi erityisavustajaksi.)

-----------------------------------------------------------------

Totuus ja jäsenten etu

Matti Virtanen: Tervetuloa talousjournalismin kurssin haastatteluun. Lähdetään liikkeelle perusteista: mihin työmarkkinajärjestöt tarvitsevat ekonomisteja – eivätkö ne ole etujärjestöjä, jotka tietävät ilman tutkijoitakin, että mitä he tarvitsevat?

Ilkka Kaukoranta: Ekonomisteilla on kaksi roolia: toisaalla on tiedontuotantoon ja maailman ymmärtämiseen liittyvä tutkijan rooli, joka auttaa tavoitteiden muodostamisessa ja sen analysoinnissa, miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Mutta kyllä tosi keskeinen rooli on myös viestintärooli, koska nyky-yhteiskunnassa ekonomistit ovat kysyttyjä julkisessa sanassa ja saavat sitä kautta puhevaltaa. Ekonomistia kannattaa pitää palkkalistoilla, ja sen takia pankeissakin on näkyviä ekonomisteja.

Pakarinen: Hyviä pointteja nuo jotka Ilkka sanoi. Yhteiskunta on mennyt koko ajan enemmän siihen suuntaan, että pitää olla perustellut kannat, jos aiotaan julkisesti jotain esittää. Se koskee ihan yhtälailla edunvalvontaa, eli jos haluaa uskottavasti sanoa jotain ja tehdä ratkaisuehdotuksia, niin pitäähän niiden perustua johonkin tutkimukseen. Ekonomistit tuovat taloustieteen osaamista edunvalvontajärjestöihin. Sanoisin näin, että he pystyvät katsomaan talouden kokonaisuutta ja hahmottamaan sen syy-seuraussuhteita. Ja se on organisaatiolle iso lisäarvo.

Virtanen: Teidän täytyy siis pitää huolta, että edustamanne organisaatiot pysyvät totuudessa ja tutkitun tiedon kaidalla polulla. Onko siinä riskejä, jos tutkimuksen viesti ei ole ihan sama kuin työnantajanne eli etujärjestön intressi?

Kaukoranta: Kyllä tuommoinen riski tietysti on olemassa. Itse en ole kokenut työurallani suuria eettisiä ristiriitoja, mutta totta kai sitä kommentoi asioita tietty hattu päässä. Olen hahmottanut asian niin, että eihän minua haastatella sen takia että olisin henkilönä erityisen kiinnostava, vaan sen takia että organisaationi edustaa 800 000 palkansaajaa. He maksavat palkkani, niin totta kai sitä viestii sitten niin, että valikoi siitä totuudesta sen mikä on jäsenten etu. Mutta kun on näin laajapohjainen järjestö, niin silloin yleensä jäsenistön etu ja Suomen etu ovat aika samansuuntaiset, mikä helpottaa sitä asemaa.

Virtanen: Entä Sami, miten tiukasti sinä olet tutkijana sitoutunut työnantajasi intresseihin?

Pakarinen: Mielestäni on todella helppoa olla EK:n kantojen takana, ihan sen takia että pidemmän aikavälin etu ja nimenomaan tilastoihin ja faktaan pohjautuvat argumentit resonoivat oman arvomaailmani kanssa hirveän hyvin. Sitä kautta voin myös puhua aina tietoon perustuen.  Totta kai on erilaisia mittareita, joita voi käyttää ja nostaa esille, mutta on hirveän tärkeää että se tehdään koko ajan läpinäkyvästi ja ymmärretään mihin kannat perustuvat.

Kaukoranta: Toisaalta hyvä muistaa, että paljonhan on myös ihan arvopohjaista asiaa, vaikka se, että kuinka laajaa julkista sektoria haluaa tai kuinka korkeaa verotusta tavoittelee. Näihin ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta, jolloin on luontevaa ja tavallaan helppokin ottaa sitä arvopohjaa sitten organisaation arvoista.

 

Onko näyttöä?

Virtanen: Taloustieteen roolista nyky-yhteiskunnassa – Minulla on ollut vähän semmoinen käsitys, että teidät on koulutettu aika tiukasti näyttöön perustuvan taloustieteen edustajiksi eli te ette ehkä ole yhtä helposti ostettavissa kuin joku ideologisesti poliittisempi asiantuntija. Pitääkö tämä paikkaansa, eli ovatko ekonomistit keskenään samaa mieltä useammin kuin luullaan?

Kaukoranta: No aika samanmielistä porukkaa me olemme, ja kyllä tämä syy-seuraus-suhteita kaiveleva empiirinen tutkimus on taloustieteessä ottanut tosi vahvasti jalansijaa. Jos muutama kymmenen vuotta sitten iso osa tutkimuksista oli puhtaasti teoreettista pyörittelyä, niin nykyään sellaista ei juurikaan ole, vaan yritetään nimenomaan tilastoaineistojen pohjalta löytää empiiristä totuutta. Se ehkä tietyllä tapaa vähentää ristiriitoja.

Virtanen: Kuulutteko te molemmat tähän näyttöön perustuvaan koulukuntaan?

Pakarinen: Kyllä se on tärkeä lähtökohta, mutta kyllähän tässä ajassa myös kyseenalaistetaan asioita ja instituutioita huomattavasti enemmän kuin ennen.  Mielestäni on jopa hämmentävää, että tutkimukseen nojautuvaa ja ennen instituutioidenkin arvostamaa tietoa lähdetään kyseenalaistamaan kohtuullisen kevyin perustein. Tämä on mielestäni tässä ajassa hankalaa, koska kyllähän meidän pitäisi jollain tavalla löytää yhteinen kuva, jonka pohjalta keskustelua voidaan käydä.

Kaukoranta: No toki on niinkin, että myös ekonomistit tekevät tilauksesta kyselytutkimuksiin perustuvaa höttöä, josta toinen ekonomisti näkee, että se on höttöä, ja sitä sitten haastetaan ihan hyvin perustein. Emme me ekonomistit ole missään nimessä immuuneja sille, että huonoakin tutkimusta tehdään.

Virtanen: Jos ajattelee taloustieteen itsenäisyyttä ja teidän näyttöön perustuvia ajatuksianne, niin eikö olisi järkevintä, että työmarkkinaekonomistit eri järjestöistä julkaisisivat yhdessä tutkimuksia. Sitenhän päästäisiin jonkinlaiseen kompromissiin tai konsensukseen ilman että tarvitse riidellä politiikasta. Onko tämmöinen mahdollista?

Pakarinen: No tietysti on, jos löytyy riittävän isoja aiheita. Onhan yhteistyötä tehtykin viime vuosina, jos ei nyt tutkimuksen saralla, niin yhteisiä kannanottoja on tehty elinkeinoelämän ja työntekijäjärjestöjen kesken. Mutta tässä täytyy aina erottaa se, että on erikseen tutkimuksen teko ja sitten on  päätöksenteko, ja loppuviimeksi päätöksentekijät tekevät sitten ne arvovalinnat.

Pakarinen: Totta kai on selvää, että eri tahot tuovat näkemyksiään siitä tutkimusnäytöstä, ja kyllähän me tiedetään myös, että tutkimus aina kehittyy ja vanhoja näyttöjä koko ajan haastetaan. Tutkimus elää ajassa. Mutta jos löytyy sopivia aiheita, niin ei se tutkimusyhteistyökään ole missään nimessä poissuljettua.

Kaukoranta: Tällaista on tehty viime vuosiin asti säännöllisesti Tulo- ja kustannuskehityksen selvitystoimikunnan puitteissa. Työnantajat ja palkansaajat selvittivät siinä yhdessä talouden tilannekuvaa kilpailukyvystä, ostovoimasta ja talouden kehityksestä, ja se loi tietynlaista pohjaa palkkaneuvotteluille. Tämä instituutio on nyt kuitenkin lopetettu, kun EK päätti suuressa viisaudessaan, että yhteistä tekemistä enää ei ole syytä tehdä. EK ja työnantajat halusivat ideologisista syistä poistaa kaikenlaista valtakunnallista sopimista ja yhdessä tekemistä.

 

Tuottavuus ja kannattavuus

Virtanen: Puhutaan talousjournalismista. Mitkä talouden käsitteistä teidän mielestänne ymmärretään usein julkisuudessa väärin, tai minkä selvittäminen jää vajaaksi?

Pakarinen: Mielestäni aika monessa suhteessa yleislinja on varsin hyvä. Tänä päivänä toimitukset ja toimittajat perehtyvät varsin hyvin asioihin. Totta kai aina joskus voi tulla ongelmia, kun pitäisi jotenkin saada se iso kuva hahmotettua taustalle: itse kaipaan tietoa siitä, onko tässä nyt oikeasti mittasuhteet hyvin hahmotettu, onko tämä kokonaisuuden kannalta iso vai pieni asia? Nämä on ehkä ne asiat, joissa joskus voi miettiä että onko menty harhaan. Mutta pääsääntöisesti tänä päivänä tehdään kohtuu hyvin toimituksellista työtä, eli kyllä se yleiskuva on positiivinen.

Kaukoranta: Viime vaalikaudella minua häiritsi se, että tuottavuudesta puhuttiin usein väärin. Puhuttiin, että otetaan tuottavuusloikkaa lisäämällä tehtyjä työtunteja, ja siinä oli tuottavuus ymmärretty väärin. Tuottavuus on tuotos per työtunnit, ja työtuntien lisääminen ei lähtökohtaisesti vaikuta tuottavuuteen. Se oli ehkä enemmän pääministeri Sipilän väärinymmärrys, mutta media sitä silloin toisteli myös.

Virtanen: Onko tuota edelleen, että tuottavuus ja kannattavuus sekoitetaan keskenään?

Kaukoranta: Kyllä semmoinen riski on, totta kai. Se on ihan luontevasti ammatista kyse, ja toimittajat on kaikki tietysti generalisteja.

Virtanen: Onko tässä vähän semmoista ilmaa, että työnantajalle on tärkeämpi korostaa kannattavuutta kun taas palkansaajille tuottavuus on tärkeämpää?

Kaukoranta: Sen tyyppistä tarkoitushakuista kielenkäyttöä voi olla ajoittain. Esimerkiksi kilpailukyvystä on puhuttu välillä niin, että työnantajapuolella korostetaan hintakilpailukykyä ja matalia kustannuksia, kun taas palkansaajapuolella puhutaan laajemmasta kilpailukyvystä, missä painotetaan tuottavuutta ja sitä, että on koulutusjärjestelmää ja muuta. Toki on samalla sanalla voidaan tarkoittaa vähän useampaa eri asiaa, mikä voi sitten sotkea. Toimittajan pitää olla tarkkana.

Pakarinen: Ehkä toimituksissa olisi hyvä miettiä, että mistä se lähtölaukaus (taloudelliseen toimintaan) tulee. Yleensä siellä on aina joku, joka uskaltaa ottaa riskin, ja sitten tullaan siihen, minkälainen  se riski on suhteessa siitä saatavaan hyötyyn. Jos mennään palkkakeskusteluihin ja palkanmaksuvaraan ja siihen liittyviin asioihin, niin tärkeää on se mitä jää viivan alle. Riskinotto on kuitenkin se, mikä ajaa tätä yhteiskuntaa kuitenkin aina eteenpäin.

 

Duunarin paras ystävä

Virtanen: Toimittajien keskuudessa levisi jossain vaiheessa lentävä lause, jonka mukaan duunarin paras ystävä on maksukykyinen työnantaja. Vieläkö se pätee?

Kaukoranta: No päteehän se samalla tavalla, kuin se, että köyhän paras ystävä on vahva julkinen talous. Samaan aikaan näiden viisauksien taustalla on tietysti hyvä muistaa, että sillä on merkitystä miten julkinen talous tulee vahvaksi ja miten työnantaja tulee maksukykyiseksi. Jos maksukyky perustuu siihen, että maksetaan pieniä palkkoja, niin siitä ei tietysti duunari nauti. Jos taas vahva julkinen talous perustuu siihen, että leikataan sosiaaliturvasta niin se ei ole köyhien etu, Mutta on näissä sinänsä totuuden siemen myös taustalla ja voisi sanoa, että jos otetaan lisää velkaa niin sillä voidaan riskeerata nämä kaikki hyvinvointivaltion palvelut pidemmällä aikavälillä. Tai sitten jos ajatellaan, että asia korjataan vain verojen korotuksilla, niin eihän sekään tätä riskinottoa palvele.

Kaukoranta: Kun me haemme pidemmällä aikavälillä Suomea niin kuin parantavia toimenpiteitä niin aina pitäisi miettiä, että kuinka paljon me lyödään näpeille sitä kannustinta ottaa riskiä. Tämä on mielestäni sellainen kysymys, jossa pitäisi uskaltaa myös katsoa vuosikymmenten päähän eikä vain vuosi tai kaksi eteenpäin.

Virtanen: Kysymys työllisyydestä. Ennen vanhaan työttömyys oli sellainen tärkeä asia, joka huolestutti yhteiskuntaa mutta se ei taida enää olla, vaan paljon puhutaan muista talouden suureista. Missä määrin työmarkkinajärjestöt ovat kiinnostuneita työttömyydestä tai sen vähentämisestä. Onko se työmarkkinajärjestöjen velvollisuus ollenkaan, jos työttömät ovat oma kategoriansa?

Kaukoranta: Ei, vaan työttömät ovat samaa kategoriaa. Meidän ammattiyhdistysliikkeen jäsenet ovat työllisia tai työttömiä, ja usein se vielä vaihtelee työuran aikana: samat jäsenet ovat aika ajoin työttömiä, ja totta kai me kannetaan huolta siitä, mikä on heidän toimeentulonsa työttömänä. Toisaalta me kannamme huolta siitä, mikä heidän työttömyys riskinsä on, ja ehkä tätä kiinnostusta työttömyyteen vielä vahvistaa se, että meillä on ammattialakohtaisia työttömyyskassoja, joiden kautta alakohtainen työttömyys tulee kunkin alan työntekijöiden maksettavaksi työttömyysvakuutusmaksujen kautta. Sitäkin kautta ay-liikkeellä on tavallaan suora taloudellinen intressi siihen työttömyyteen.

Virtanen: No mikä on EK:n tulokulma on tähän työttömyysongelmaan? Ei kai yritysten tehtävä ei ole työllistää mahdollisimman paljon ihmisiä, vaan tehdä voittoa?

Pakarinen: Sanotaan näin, että meillä on harmillisesti vähän tyydytty tähän noin kuuden prosentin työttömyyteen yli ajan. Eihän meillä oikeastaan ole tälläkään hetkellä näköpiirissä, että Suomi pääsisi alle kuuden prosentin työttömyysasteen, ja tämä on hämmentävää. Kyllähän meidän pitäisi saada työmarkkinoiden rakenteet sellaiseen tasoon, että niin sanottu luonnollinen työttömyys laskisi vaikka neljään prosenttiin. Siihen pitäisi päästä, koska totta kai korkeampi työttömyys maksaa. Se maksaa julkiselle taloudelle, ja tietysti suoraan ihmisten huonompana hyvinvointina. Jos meillä olisi matalampi työttömyys ja me saisimme ihmisiä enemmän töihin, niin totta kai koko hyvinvointiyhteiskunta toimisi paremmin, ja siksi EK on pitänyt todella paljon tätä esillä.

Pakarinen: Me olemme puhuneet kannustinloukuista, koska me tiedämme, että työn tekeminen ja työn vastaanottaminen on sitä parasta sosiaaliturvaa. Eli totta kai meidän pitäisi saada enemmän ihmisiä työttömyydestä kohti työllisyyttä. Ja sitten vielä julkistalouden kannalta tuottavuus on tärkeää, nimenomaan sote-palveluiden tuottavuus, koska me tiedämme, että väestö ikääntyy nyt nopeasti ja terveyspalveluiden kysyntä on kasvava osuus julkista taloutta. Työllisyys on siis aivan keskeinen elementti, jolla me voimme saada julkistalouden parempaan kuntoon, ja tässä suhteessa kaikki työttömyyttä vähentävien ja työllisyyttä lisäävien toimien pitäisi olla nyt ykkösprioriteettina.

 

Globaalisaation vangit

Virtanen: Työmarkkinat ovat kansainvälistyneet huikeasti viime vuosikymmenien aikana. Pätevää työvoima liikkuu Suomeen Intiasta, Filippiineiltä ja EU-maista nyt erityisesti. Miten globalisaatio ja maahanmuutto ovat muuttaneet työmarkkinoiden pelikenttää?

Kaukoranta: Ehkä isoin muutos meidän näkökulmastamme on, että ulkomaalaisen työvoiman lisääntymisen myötä - mikä on sinänsä positiivinen ilmiö - sen mukana on tullut myös negatiivisia lieveilmiöitä: on ihmiskauppaa ja erilaista työehtojen polkemista. Tilanne vaatii tiukkaa valvontaa ja vähän lainsäädännön muutoksia, ja myös ammattiyhdistysliikkeetä vähän toiminnan tehostamista, jotta näitä ongelmia saadaan korjattua. Sinänsä se perusdynamiikka työllisyyden ja työttömyyden taustalla ei ehkä kuitenkaan ole muuttunut.

Virtanen: Ovatko Suomenkin työmarkkinat globalisaation vankeja niin, että meidän palkkatasomme on tuomittu kilpailemaan kansainvälisen palkkatason kanssa. Jos työvoima liikkuu niin kuin muut tuotannontekijät, niin pitkällä aikavälillä ei kai ole mahdollista, että Suomessa palkat nousisivat enemmän kuin muualla. Pitääkö paikkansa?

Pakarinen: Totta kai tämä on pienen avotalouden keskeinen relaatio, ja näinhän se menee. Ehkä vielä siitä työttömyydestä: Eihän siitä haittaakaan ole, jos meillä on joustavammat, dynaamiset työmarkkinat. Se on varmaan maahanmuuttajien näkökulmasta parempi houkutin, etteivät työmarkkinat asettaisi esteitä työllistymiselle vaan päinvastoin houkuttelisi Suomeen.

Pakarinen: Samaan aikaan me tiedämme, että työikäinen väestö vähenee. Jos me katsomme aikasarjaa, esimerkiksi siitä kuinka paljon meillä on työikäisiä ihmisiä yhtä eläkeläistä kohden, niin 60 vuotta sitten heitä oli kuusi, 2000-luvun alussa neljä ja vuonna 2035 heitä on enää kaksi. Tämä on se isoin haaste: me tarvitsemme enemmän työllisyyttä, koska meillä käsivarret vähenee. Me tarvitsemme myös työperäistä maahanmuuttoa. EK:n yrityskyselyssäkin näkyy hyvin vahvasti, että ammattitaitoisen työvoiman saatavuus on ihan keskeinen tai jopa suurin ongelma tuotannon ja myynnin kasvulle.

Kaukoranta: Mietin, miten tuo relaatio tässä työvoiman saatavuudesta ja liikkuvuudesta toimii, niin sehän on niin, että työvoiman liikkuvuus tarkoittaa ettei kilpailukykyä voi kestävästi parantaa maksamalla pienempiä palkkoja. Jos joku yrittää maksaa liian pientä palkkaa, niin se johtaa siihen, että osaajat karkaavat muualle, ja sen takia riittävän korkean palkkatason mahdollistaminen on tärkeää tulevan kasvun varmistamiseksi. Tämä ei ole sinänsä uusi ilmiö, vaan kyllähän meiltäkin lähti jo vuosikymmeniä sitten ihmisiä paremman palkan perässä Ruotsiin. Se on kilpailukykytekijä ihan valtakunnan tasolla, että palkka on riittävän iso. Toki se ei saa olla myöskään liian iso, jotta yritysten olisi kannattavaa toimia. Sen tasapainon löytäminen on vaikeaa.

Pakarinen: Tietysti yritykset haluavat maksaa hyvin hyvistä tuloksista. On ihan itsestään selvää, että työntekijöitä halutaan kannustaa. Mutta yhtälö on haastava, koska pitää ottaa huomioon mikä on palkanmaksukyky ja Suomen kilpailukyky suhteessa kilpailijamaihin. Se mitä me Suomessa tehdään, niin se vaikuttaa meidän tilanteeseen, mutta siihen vaikuttaa myös hyvin paljon se, millaisia ratkaisuja tehdään Keski-Euroopan työmarkkinoilla, ja se vaikuttaa suhteelliseen kilpailukykyyn tietysti.

 

Palkkainflaation uhka

Virtanen: Tätä haastattelua tehdään nyt huhtikuussa 2022, ja meillä on parhaillaan menossa iso riita kunta- ja sote-alan sopimuksista. Esittäkää argumentit sen puolesta, että sairaanhoitajien ja perushoitajien palkkoja pitää korottaa niin kuin he ovat vaatineet, ja sen puolesta, että niitä ei pidä korottaa, koska se johtaisi palkkojen nousukierteeseen ja inflaation kiihtymiseen.

Kaukoranta: Ensinnäkin kiista koskee vain hoitoalaa. Julkisella sektorilla kunnissa on paljon muitakin pienipalkkaisia tai palkkakuopassa olevia. Perusteluna sote-alan korotuksille voi olla esimerkiksi se, että palkkaerot ovat ylipäätään perusteettomia; että maksetaan liian pieniä palkkoja suhteessa yksityisen sektorin palkkoihin. Julkisella sektorilla voi olla jälkeenjääneisyyttä, koska yksityisellä sektorilla palkat usein nousevat nopeammin kuin sopimuskorotukset. Yritykset maksavat vapaaehtoisesti palkankorotuksia houkutellakseen työvoimaa. Näitä liukumia on julkisella sektorilla on paljon vähemmän, jolloin sinne tulee systemaattista jälkeenjääneisyyttä, mikä edellyttää sitten aika ajoin kuoppakorotusta.

Kaukoranta: Sitten on tämä työvoiman saatavuuspuoli mistä on puhuttu, että kunnilla on vaikeuksia houkutella osaajia, ja jos palkka olisi yksilöllisiä, se voisi sitä saatavuutta parantaa. Mutta tietysti näitä argumentteja vastaan voi sanoa, että on matemaattinen tosiasia etteivät kaikki voi saada toista enempää. Ymmärrettävästi jokainen ammattiryhmä tai liitto ehkä haluaisi, että se itse saisi isommat korotukset kun kaveri, mutta kaikki eivät voi saada. Sitten on tosiaan se riski, että jos yhdet saa niin silloin muut seuraavat perässä ja seurauksena on hallitsematonta palkkojen nousua, mikä heikentää kilpailukykyä.

Virtanen: Miten iso ongelma tämä on SAK:lle, että teidän vahvat liittonne haluaa isommat korotukset kuin toiset liitot samaan keskusjärjestön sisällä.

Kaukoranta: Kyllä meillä on myös kentällä aika hyvä ymmärrys siitä, että perusteettomia palkkaeroja pitää voida kuroa umpeen ja matalapalkkaisille pitää voida suunnata isompia korotuksia. Mutta mikä on se mekanismi, jolla sen pystyy kestävästi tekemään, niin se on vähän hakusessa. Vanhassa keskitettyjen sopimusten maailmassa tehtiin erikseen matalapalkkaeriä, naispalkkaeriä tai euromääräisiä korotuksia, jotka sitten auttoivat suhteessa enemmän pienipalkkaisia, mutta nyt tällä hetkellä meillä ei ole valmiita ideoita siihen.

Virtanen: Sami, onko tilanteessa nyt palkkainflaation riski?

Pakarinen: EK:han ei enää ole näissä palkkaneuvotteluissa millään tavalla mukana, vaan meillä toimialaliitot käyvät näitä yksityisten alojen neuvotteluja.

Virtanen: Kysyn sinulta ihan ekonomistin mielipidettä.

Pakarinen: Me on nähty tämän kriisin aikana – jo koronakriisin, ja nyt Venäjän hyökkäyksen myötä -, että yritysten tilanteet vaihtelee hyvin paljon, ja jo oennen näitä parin vuoden takaisia tapahtumia oli hyvin suuri tarve mennä sopimisessa paikalliselle tasolle, yritystasolle, koska siellä tiedetään ne tilanteet kaikista parhaiten. Tässä suhteessa nämä viime vuosien tapahtumat ovat vain korostaneet sitä, että kyllähän meidän pitää mennä vielä enemmän sinne yritystasolle ja paikallisesti sopimaan asioista.

Pakarinen: Elinkeinoelämän keskusliitto ei voi kommentoida työehtosopimuskierroksia, koska ne ovat liittojen vastuulla, mutta itsestään selvää tietysti on, että julkisessa taloudessa on budjettirajoite ja sen mukaan on mentävä, kilpailukykyä unohtamatta. Ja jos sinne budjettirajoitteeseen haluttaisiin tehdä lisää tilaa, niin mielestäni on hämmentävää, jos emme lähde hakemaan niitä lisäeuroja työllisyyden kautta. Kyllähän meillä on samaan aikaan myös muita menotarpeita joihin pitää satsata – esimerkiksi puolustusmenot tänä keväänä. Kaikki varmaan pitävät niitä tarpeellisena, ja olisi hyvä jos niille tehtäisiin pelitilaa työllisyyden kasvun kautta.

 

Ihmistä etsimässä

Virtanen: Kysymys työmarkkinajournalismista. Meillä oli Suomessa viime vuosisadalla sellainenkin ammattikunta kuin työmarkkinatoimittajat. He olivat yleensä osa politiikan toimitusta, mutta nykyään tämmöistä erikoisalaa ei enää ole. Miten arvioisitte nykyistä työmarkkinajournalismia; vastaako se sitä mitä teidän mielestänne työmarkkinoilla tapahtuu?

Kaukoranta: Kyllä meillä on paljon hyviä nuoren polven toimittajia, jotka ei ole työmarkkinatoimittajia vaan yleisesti talouden tai politiikan toimittajia, jotka kommentoi tai kirjoittaa työmarkkinoista oikein hyvin. On ymmärretty, että työmarkkinat on ihan ihmisten kokoisia asioita, ja valtaosa ihmisistä toimii joko palkansaajan tai yrittäjän asemassa. Sitä kautta asioita pystyy ymmärtämään. Siinä on ehkä ollut vähän turhaa pelkoa, että työmarkkinoiden toiminta on monimutkaista ja niin vaikeaa tai tylsää salatiedettä, ettei ole yritettykään perehtyä. Mutta mielestäni nämä Teemu Muhoset, Robert Sundmanit ja kumppanit ovat osoittaneet, että kyllä niistä varsin hyvin pääsee kärryille kun yrittää, ja kyllä se kannattaa.

Virtanen: Entä Sami, onko sinulla enemmän hyviä vai huonoja kokemuksia työmarkkinajournalismista?

Pakarinen: Pääsääntöisesti olen samaa mieltä kuin Ilkka, että kyllähän taustat tuntien pyritään kirjoittamaan, ja aika syväluotaavia juttuja ilmestyy. On sinällään tietysti hyvä asia, että ollaan ihmistä lähellä. Ehkä usein se mikä unohtuu on, että puhutaan yrityksistä ja toisaalta työntekijöistä, mutta kyllä siellä yritystenkin takana on ihmisiä. Olisi hyvä jos ymmärrettäisiin, että ei ole olemassa yritystä ilman ihmistä, vaan päätöksentekijänä on taustalla aina joku ihminen ja päätöksiä tehdään sen ihmisen lähtökohdista.

Virtanen: Eli annetaanko tässä nyt toimittajalle semmoinen ohje, että etsikää se ihminen?

Kaukoranta: No ei sitä ihmistä pidä liikaa myöskään etsiä, vaan totta kai pitää myös sen järjestelmän suurimmat lainalaisuudet nähdä. Jos vaikka lakko tai työtaistelu on käynnissä, niin ei tietysti pidä jämähtää siihen, että arvioidaan vain miten tämä nyt vaikeuttaa jonkun ihmisen työssäkäyntiä kun juna ei kulje, vaan kyllä siinä pitää kaivaa esiin mistä siinä kiistassa on kyse ja miten se vaikuttaa sitten laajemmin. Mutta kannustan, että jos tuntuu vaikealta, niin aina voi soittaa ja kysyä - työmarkkinajärjestöissä on ihan fiksuja mukavia ihmisiä, jotka suostuvat vastaamaan ja kertomaan mistä on kyse.

Pakarinen: Tämä on aika jännää, että sitten kuitenkin näissä sosiaaliturvakysymyksiä käsittelevissä jutuissa aina haetaan (todistajaksi) se pieni yksittäinen ihminen. Juttuja tehdessä ehkä valikoidaan, että milloin haetaan yksittäinen ihminen ja milloin ei haeta. Tämäkin kannattaa tiedostaa, että asioilla on useampia puolia.

Virtanen: Kiitän teitä haastattelusta.